Yhteystiedot

Kaarina Vienola

kaarina_vienola@hotmail.com

27.6.2015 lauantai-iltana

Ihastuin Iisalmeen

Kävelin näyteikkunan ohi, jossa oli piirros miehen pitäessä kädestä kiinni naista joka leijaili ilmassa ja tekstinä oli: näin käy aina kun haen vaimoni jalkahoidosta. Se oli minusta hauska ja hymyilytti ja heti tuli mieleen kaipaus jalkahoitoon. Samalla ajattelin, että kyllä ne savolaiset hallitsee tuon huumorin. Ja mainostamisen myös.

Minulla oli aikaa pari tuntia ennen junan tuloa kävellä kaupungilla ja ihailla kaupunkia. Aseman läheisyydessä olevat puutalot näyttivät erityisen kauniilta ja kyllähän asemarakennuskin on perinteisen kaunis. Surulliselta tuntui vaan se, että niin Iisalmen kuin Lapinlahden ja monen muun paikkakunnan asemarakennukset ovat jääneet tyhjilleen. Mieleeni tuli, minkälainen elävä paikka siitä voisi tulla esimerkiksi maahanmuuttajien yhteisenä kokoontumis- ja ravintolatilana ja samalla voisi tuoda paikkakunnan ihmiset lähemmäksi ja tutustuttaa uusiin muuttajiin ja kulttuureihin ja myös toisinpäin.

Asemalta kävellessäni poikkesin alennusmyyntikyltin houkuttelemana vaatekauppaan ja iloinen ja puhelias myyjä osasi asiansa ja ihanan savonkielensä myötä sai minut ansaan.

Seuraavana kohteena oli kahvilan etsiminen ja viihtyisä kahvipaikka löytyikin torin reunalta entisen Heikkisen leipomokahvilan paikalta, nimi oli vaan muuttunut Hillaksi. Kahvilan edustalla oli kiva terassi joka lisäsi tällä kertaa aurinkoisen päivän kahvihetken nautintoa.

Iisalmi oli lapsuudessani kerran kesässä toteutuva kaupunkikäynnin kohde ja siksi tietysti myös ihmeellinen ja odotettu. Ensin oli kilometrikaupalla kävelyä linja-autopysäkille ja samalla jännittämistä ehtiikö autoon ja sitten kaupungin houkutusten ihmettelyä ja limonaadin ja munkin nauttimista.

Mukava leppoisa kauniin kaupunkimaiseman omaava kaupunki Iisalmi on. Ja ennen kaikkea Iisalmen ihmiset, ystävällisten tuttavallisten ja leppoisien ihmisten ansiosta siellä tuntee olonsa kotaisaksi.

Jää hyvä mieli.

23.6.2015 tiistaina

Juhannuksen viettoa Pärnussa

"Jonnekin täältä pitäs juhannukseksi päästä", sanoi ystäväni ja siitä heti kohta ryhdyimme varaamaan matkaa Pärnuun, joka nyt vaan jostakin tuli ensimmäisenä mieleen. Ehkä ne syyt olivat melko lyhyt matka ja edullinen hinta.

Vikingin laiva lähti Katajanokan satamasta puoli kaksitoista ja perillä olimme kuuden jälkeen. Olikohan matkan pituus Tallinnasta 130 kilometriä ja kun olimme varanneet matkan matkatoimiston kautta siihen kuului kuljetus mennen tullen.

Olen käynyt Pärnussa aikaisemmin pari kertaa ja ihastunut sen runsaisiin puistoihin ja kauniisiin omakotitaloihin ja tietysti merimaisemaan. Nyt valitsemamme  kylpylähotelli ei sijainnut ihan rannalla mutta pidimme siitä kyllä. Kylpylä- tai muita terveysjuttuja ei matkaamme kuulunut, olimme ajatelleet tätä virkistys- ja laiskottelumatkaksi. Mietin kyllä perillä olisiko kannattanut mennä otattamaan 35 eurolla laboratoriokokeet ja kuulla heti tulokset, pitäisikö syödä enemmän tomaatteja ja liikkua enemmän niinkuin yksi matkatovereistamme kertoi saaneensa ohjeina.

Aamiainen kuului hintaan ja se oli monipuolinen ja riittävä. Monenlaiset kalavaihtoehdot perunan kera ilahduttivat minua ja pikkuleivät kahvin kanssa olivat sopiva päätös aterialle.

Kävelykatu ostoksien tekoa varten oli sopivan matkan päässä ja viehättävät kahvilat houkuttelivat leivoshetkeen kuten Virossa aina. Sitten oli taas mukava tarttua kirjaan ja nauttia toimettomuudesta. Ruokailupaikkoja oli tarjolla runsaasti ja hintataso vaikutti hieman edullisemmalta kuin meillä. Yhtenä iltana nautittu viidentoista pelmenin lautanen lisukkeineen tosin maksoi alle kolme euroa ja se oli kyllä enemmän kuin pelkkä pikku iltapala.

Kaupunkikierros loistavan matkaoppaan johdolla antoi hyvän kuvan koko kaupungista. Saimme kuulla, että Pärnun turisteista peräti 70 prosenttia on suomalaisia, se tuntui isolta luvulta mutta toisaalta selitti sen, että siellä saa hyvää palvelua suomenkielellä.

Paluumatkalla sunnuntai-iltana laivan aulatilat olivat täynnä pitkin ja poikin makoilevia ihmisiä. Saimme kuulla, että laivamatka Helsingistä Tallinnaan ja takaisin maksaa 23 euroa, saattaa olla halvempiakin. Tornikärrejä oli matkalaisten mukana, ehkä kesäloma oli alkamassa.

Yhden päivän käytimme Riiassa käymiseen, aurinko suosi sitäkin päivää ja jäi riittävästi aikaa kierrellä vanhaa kaupunkia ja katsella mihin päin musta kissa pyllistää.

Kivaa juhannuksen viettoa.

6.6.2015 lauantaina

Hieno museo Lapinlahdella

Lapinlahden karjalaiset aloittivat tänään 70-vuotisjuhlien vieton Alapitkällä Suomen Asutusmuseon maisemissa, huomenna on varsinainen pääjuhla Lapinlahden kirkonkylällä. Siitä saatiin kesävieraiden kanssa hyvä syy vihdoinkin tutustua asutusmuseoon, joka sijaitsee vain parikymmentä kilometriä kirkonkylältä.

Asutusmuseon päärakennus on tyypillinen sodan jälkeisen ajan karjalaisten rakentama omakotitalo. Siinä asuivat Salmista muuttaneet Mureen sisarukset Anni ja Yrjö aina -70-luvulle asti. Sisustus on hienosti säilytetty tuon ajan henkisenä, ihan kuin isäntäväki olisi vain hetken poissa ja kohta palaisivat. Sisarukset ovat myös hyvin hoitaneet kotiaan ja lisäksi säilyttäneet runsaasti sen ajan tavaroita ja tuotteita. Vaikka varsinaista opasta käyntimme aikana ei ollut sillä hetkellä saimme paljon tietoa isäntäväestä kirjoitettujen taulujen perusteella.

Museo sijaitsee hienolla paikalla järven rannassa, jossa sijaitsee myös sauna. Kun sinne kurkistimme mieleeni tulivat omat lapsuuteni saunamuistot; tällaisiahan ne saunat sillon olivat, tilavia valoisia saunoja.

Navetta- ja tallirakennus oli äskettäin kunnostettu ja saimme käydä myös navetan ylisillä tutustumassa ajopeleihin, rekiin, heinähäkkeihin ja muihin. Navetan yhteydessä oli myös kanaosasto, josta oli käynti ulos kanatarhaan. Siellä nurkassa oli kanaemo poikasiensa kanssa ja se oli lapsista hurmaava kohde. Toivottavasti tuo kanaemo poikasineen on museokävijöiden ihailtavana viikonlopun jälkeenkin.

Olen aikaisemmin yrittänyt suositella museokäyntejä lapsille ja se on aikuistenkin toimesta tyrmätty, ei museo voi lapsia kiinnostaa. Tämä päivä todisti muuta.

Menestystä Lapinlahden elävälle museolle ja toive, että mahdollisimman monet löytävät sen kesän aikana.

1.6.2015 maanantaina

Kesän tulo viipyilee

Säätiedotus ei vieläkään luvannut pysyvästi lämpimämpää. Tuulee kovasti ja vähän väliä kuurottelee. Viikonlopun sääkin näyttää olevan sateista. Suunniteltu ohjelma pitää laittaa uusiksi, kasvimaan laittaminen saa vielä odottaa.

Ostin tänään rautakaupasta keltaisen rautaharavan ja keltaisia orvokkeja, saavat toimittaa nyt auringon virkaa kun aurinkoa ei näy. Keltainen näyttääkin olevan kevään trendiväri monessa asiassa, kivaa.

Lukupöydällä odottaa Väyrysen valtakunta Jarmo Korhosen kirjoittamana. Sivuja peräti 786, riittää siitä monen sadepilven ajaksi. Ehkä ihan joka sivua ei tule luettua mutta kuitenkin tunnen mielenkiintoa jättityötä kohtaan.

Ja televisiosta löytyy monia kanavia. Miksi sitten marisisin?

30.5.2015 lauantai-iltana

Suomen kaunein maisema

Taas se tuli sanottua missä on Suomen kaunein maisema. Tietysti se on Lapinlahdella Väisälänmäen kupeessa. Joskus lapsenlapseni sanoivat, että olenko nähnyt kaikki Suomen maisemat kun noin sanon. En tietenkään piti vastata mutta minun mielestä se on tämä.

Niinpä taas keskusteltiin matkakavereiden kanssa asiasta. Vanhempi kesälapsista sanoi, että hänen mielestään Vuokatin vaarat ovat tosi kauniita ja niitä pitkin ja poikin on kivä kävellä ja katsella. Nuorempi luetteli kaikki erilaiset maisemavaihtoehdot vaaroista, mäkisistä maisemista ja järvimaisemista.

Lopuksi olimme kaikki samaa mieltä, Suomessa on hienoja maisemia kesällä ja talvella ja on vain makuasia mistä tykkää eniten. Itse olen järvi-ihminen ja siksi tietysti aina suitsutan sitä.

Kesä ja luonto ja kaikki siihen liittyvät lisäävät tämän päivän, koulujen loppumisen juhlatunnelmaa. Ilo on yhteinen ja on ihana olla mukana nauttimassa siitä.

24.5.2015 sunnuntaina

Virkistysmatkan muistoja

Eläkeläisryhmämme on perinteisesti tehnyt yhden tai kaksi virkistysmatkaa vuoden aikana. Tänä keväänä kohteenamme oli Heinäveden Valamon ja Lintulan luostarit, molemmat sopivalla etäisyydellä päivän matkaksi.

Matkan ajankohdaksi olimme valinneet toukokuun alun ennen varsinaista turistiryntäystä. Huomasimmekin, että meidän lisäksi parkkipaikalla oli vain yksi linja-auto. Aloitimme vierailun ruokailulla runsaasta buffet-pöydästä. Vaihtoehtoja oli riittävästi ja ruoka oli maukasta ja kotoista, jälkiruokana riispuuro marjakiisselillä. Ruokailun jälkeen oli mahdollista ostaa mukaan leipää ja pikkuleipiä.

Sen jälkeen aloitimme oppaan johtamana tutustumisen luostarin alueeseen, vanhaan kirkkoon ja näyttelyihin. Uuden näyttelyn teemana oli Taivas kattona - Hengellisyys kansantaiteessa. Pyhimykset, apostolit, enkeli- ja muut hahmot olivat pääasiassa itseoppineiden taiteilijoiden tekemiä. Mielenkiintoisia ja kauniita hahmoja.

Kierroksen lopuksi oli aikaa käydä luostarin myymälässä ostoksilla. Monenlaista tuotetta tarttui mukaan.

Valamon jälkeen ajelimme vajaan puolen tunnin ajan lähellä sijaitsevaan Lintulan luostariin, jonne olimme varanneet kahvit alkajaiseksi. Ja miten maukkaat kahvit ja pullat saimme nauttia ystävällisen palvelun myötä. Kahvien jälkeen siirryimme luostarin kirkon tiloihin, jossa äiti Johanna kertoi luostarin historiasta. Hän pahoitteli, että joutui kipeiden polviensa takia seisoessaan nojaamaan keppiin. Totesin siihen, että puolet meistä oli polvivammaisia vanhojen tai uusien polviniveliensä kanssa - mutta mehän saimmekin istua!

Lintulassakin oli kauppa ja oppaamme mukaan vielä edullisempi kuin Valamossa, niinpä taas saimme ostaa monenmoista tuliaista.

Paluumatkalla tuntui, että päivän kokemukset olivat meihin syvästi vaikuttavia. Leikkisästi keskustelimme, kumpaa luostaria pidimme "parempana", kumpi vaikutti enemmän. Itse vaikutuin kovasti Lintulan luostarin levollisesta maisemasta,  hiljaisuudesta ja rauhasta. Mieleeni jäi toive viettää siellä joskus useampi päivä.

Päivässä sekin oli mukavaa, että aurinko paistoi ja kuljettaja oli koko ajan palvelumielellä.

16.5.2015 lauantai-iltana

Keskustalaisten kelkassa

"No mitä mieltä oot uudesta hallituksesta", kysyi veljenpoika huomattuaan, että minulla oli esillä Seppo Kääriäisen tänä keväänä ilmestynyt kirja "Meikäläisen mukaan". Naurahdin ja totesin, että positiivisessa hengessähän tuota yritetään rakentaa, enpä sitä ymmärrä vielä arvostellakaan. Veljenpoikani muisti, että olen kannattanut sosialidemokraatteja. Jatkoin, että kun vaaleissa kävi näin, niin tämä on demokratiaa.

Kääriäisen kirja tarttui käteeni siksi, että kirjoittaja on iisalmelainen ja tietysti halusin selvittää, minkälainen kirjoitustapa hänellä on ja vielä mitä hän kirjoittaa keskustalaisuudesta.

Kirjoittaja kertoo, että kirja ei ole muistelmakirja eikä sellaista hänen mukaan ole tulossakaan, vaan se on kirjoitettu muisteluhengessä elämään vaikuttaneista tapahtumista, politiikasta ja yksityiselämästäkin.

Seppio Kääriäinen on sympaattinen pohjoissavolaisuutta vahvasti edustava politiikko. Rauhallisuutta ja sovinnonhalua mutta myös savolaista sanavalmiutta edustava. Samaa tulee esille kirjastakin. Kirja on aika nopeasti kirjoitettu, ilman viimeistelyä parissa kuukaudessa. Se ilmestyi keväällä ennen vaaleja ja vaalikirjaksi varmaan tarkoitettukin.

Minua miellytti helppolukuisuuden lisäksi - ensimmäisinä mökkipäivinä ei halua paneutua syvällisiin pohdintoihin - Kääriäisen lainaama Eino Leinon vuonna 1896 ilmestyneessä runokokoelmassa Tarina suuresta tammesta runo

"Kun kello seisoo":

Tää kansa on kuin kaupunki, min tornin kello seisovi, ja aikaa kysymähän niin nyt kaikki juoksee naapuriin.

Mut toisen kello edistää ja toisen jälkeen ihan jää ja kaikki toimet nurin käy, kun ajan johtajaa ei näy.

Jos tääll`ois mies, jos yksikin, niin itse nousis tornihin ja voiman oikeudella hän sen kellon vetäis käymähän.

Ja huutais: "Näin on aika maan!" - ja oman päänsä mukaan vaan hän ajan kellon asettais - ja kaikki uskoa sen sais!

Ja vaikk` ei ois se tullutkaan niin sekunnilleen oikeaan, ois pälkähästä päästy pois ja jokin aika saatu ois.

Mut mies se viipyy; viipyy vaan ja yhä seisoo kello maan ja kaikki toimet nurin käy, kun ajan johtajaa ei näy.

Minusta hieno runo. Emme tiedä vielä minkälainen johtaja uudesta pääministeristä tulee. Minua on hieman ärsyttänyt insinöörikieli iterointitermineen ja doomeineen, sanoihin pitää hankkia itselle selvitys, mutta muuten olen tykännyt rennon oloisesta positiivisesta esiintymisestä. Ja toisaalta minä muistan että minulla on maalaisjuuret.

Aika näyttää minkälainen kelkkakyyti tästä neljästä vuodesta tulee.

10.5.2015 sunnuntaina

Siisti fiilis

Olipa hauska seurata eilen suomalaisten jääkiekkopelaajien iloista haastattelua televisiosta. Hymyä ja iloa riitti. Minut sytytti maalivahdin toteamus: oli siisti fiilis.

Itsellänikin oli illalla siisti fiilis. Olin päivällä katsomassa Kansallisteatterissa Vanja-enoa, joka kuuluu rakkaimpiin teatterikappaleisiin. Ihana teksti ja mahtavat näyttelijät. Olen katsonut sen vuosikymmenien aikana useita kertoja eri teattereissa mutta aina se ihastuttaa. Pelkäsin etukäteen, että siitä olisi tehty liian moderni versio mutta niin ei ollut tapahtunut. Vesi kyllä roiskui näyttämämöllä useaan otteeseen vesialtaan ja sateen muodossa,  saattoi siitä roiskua katsomoonkin, ja vodkaa ja humalaa kyllä oli esillä, mutta niin kai kuuluikin. Mietin, mitä ohjaaja halusi kertoa runsaalla veden loiskeella  mutta en keksinyt. Kenties surua ja itkua.

Matkaseurueen kanssa oli paluumatkalla mukava puida näytelmää. Olimme iloisia ja tyytyväisiä, että olimme onnistuneet saamaan liput ja että päivä oli aurinkoinen ja matka sujui juohevasti.

Oli kiva äitienpäivän aatto.

3.5.2015 sunnuntaina

Mikkeli nousuun - uusi johtaja tulossa

Nyt se on sitten valittu, Mikkelin uusi kaupunginjohtaja. Pohdin mitä hyviä asioita se tuo mieleeni. Viime vuodet ovat menneet kuin keikkuvassa veneessä ja vaikka en voi väittää saatikka todistaa mikä niistä on ollut menneen johtajan syytä ajattelen uuden johtajan kaupunkiin tuloa toiveikkaasti.

Minua viehättää jo se, että hän tulee Kuusamosta. Se on ensimmäinen hyvä asia. Kaunis luonnon läheinen kaupunki. Kaupungin varsinaisesta menestyksestä en ole selvillä mutta toisaalta en ole lukenut lehdistä mitään kielteistäkään. Lähtöpaikkakunta siis hyvä.

Länsi-Savon haastattelusta sain valinnan jälkeen lukea, että hän edellyttää - vai oliko se että hän toivoo - kaupungin luottamus- ja virkamiehiltä yksituumaisuutta. Tarkoittaako se tosiaan yhteiseen suuntaan soutamista eikä veneen keikuttamista ja mutkittelua, näyttää aika. Toive on hyvä.

Mikkeli on kansainvälinen kaupunki. Sekä pysyvästi asuvia että opiskelijoita on runsaasti. Minä koen että se on meille kantasuomalaisille sekä rikkaus että haaste. Toivon että muualta tulleet uudet kaupunkilaiset ovat osallisena jo uuden elämänsä rakentamisvaiheessa. Semmoisia viitteitä olen ilokseni saanut kyllä huomata jo viime kuukausina.

Mitä sitten toivon omaan edunvalvontaan, meidän työstä jo poissa olevien hyväksi? Kenties meidän suuren joukon huomaamista myös kaupungin virkamiesten toiminnan kohteena. Onneton ongelmamme on se, että elämme niin pitkään ja meillä ei ole taloudellisia mahdollisuuksia hypätä omin jaloin kulkemisesta suoraan hyvään hoitoon. Niin ja varsinkin kun yhteiskunnalla ei ole siihen kaiken kattavia ratkaisuja eikä rahaa ja kun yhtä aikaa me hoidettavat haluamme sekä asua kotona että saada hyvän hoidon, on yhtälö vaikea.

On hieno asia, että Mikkelin kaupungista tuli vaaleissa valittua kaksi kansanedustajaa. Ahkera työ tuli palkittua. Ajattelen, että meillä kaupunkilaisilla on mahdollisuus suoraan vuorovaikutukseen, kertoa asioistamme ja saada tietää miksi asiat menevät niin kuin menevät.

Hyvät veronmaksajien tasapuolisuuteen vaikuttavat luottamusmiehet ja arkista raadantaa tekevät virkamiehet luovat positiivista henkeä. Näin toivon ja uskon.

Mikkeli nousuun.

Ps. Vielä. Olin vuosia sitten uuden kaupunginjohtajan kaupunkilaisille järjestämässä tervetulotilaisuudessa. Kännykän näprääminen meni silloin ihmisten edelle. Minulle jäi kivi kenkään.

30.4.2015 torstaina

Vappuaattona

Tänään tuli nähtyä monenlaista Suomea. Aamupäivällä varhaiset aamukahvit juotuani odottelin esikoisen saattamana Kempeleen Zeppelinin rampilla etelään menevää bussia. Hieman jännittikin kulkeeko pikavuoro juuri siitä kautta kun teitä risteili sinne sun tänne. Mutta bussi tuli kyllä ja neljänsadanneljänkymmenen kilometrin matka alkoi. Bussissa oli vähän matkustajia ja ihmettelinkin sitä kun kuitenkin oli pitkä viikonloppu alkamassa. Julkiset kulkuneuvot eivät vaan näytä vetävän.

Kempeleen niinsanottu kuntakeskus oli hiljainen pyöräilijöitä lukuun ottamatta. Niitä vilistikin mennä ohi niin että piti varoa jalkoihin jäämistä. Pyöräteitä näytti olevan tosi paljon ja sain kuulla että pyöräily siellä on tosi yleistä.

Pitkän bussimatkan varalle mukanani oli käsityö ja lukemista ja eväitä. Kuopioon saakka matka sujui mukavasti mutta sen jälkeen istuminen alkoi rasittaa. Pysähtymiset olivat lyhyitä eikä ulos voinut mennä kuin pari kertaa. Tästä näen varmaan moittivat tulokset aktiivirannekkeestani - olet istunut liian paljon, se on terveydelle vaarallista. Vahinko pitä ottaa viikonloppuna takaisin ja kävellä paljon paljon.

Iisalmea lähestyttäessä maassa alkoi olla lunta ja sitä jatkui Kuopion jälkeen. Aurinko paistoi kuitenkin koko ajan, joten ei keli ollut sellainen kun oli ennustettu.

Kotiin päästyäni maistui kahvi. Kaupungilla oli jo melkoiset menot, nuoret istuivat Kirkkopuistossa ja vapun vietto näytti alkaneen.

Minua kiehtoi Kempeleen ilmapiiri ja tulevaan pääministeriin liittyvät uutiset. Toivottavasti syntyy sopuisa ja tasapuolinen ja hyvä hallitus. Toivottavasti koko Suomi saa samanlaisia mainesanoja kuin Liisa Jaakonsaari kirjoitti kolumnissaan Kempeleestä, että se on Pohjois-Suomen Espoo.

26.4.2015 sunnuntaina

Vaalien jälkeen

Kiihkeän vaalikauden jälkeen on palattu arkeen. Toiset ovat nuolleet haavojaan ja toiset - onnekkaat - ovat alkaneet elää mediaelämää, johon heidät on tahtoen tai tahtomattaan nostettu. Kahdensadan läpipäässeen edustajan joukosta toisista on yht äkkiä tullut julkkiksia.

Innokkaana politiikan seuraajana itseäni on vaivannut vaaliähky, niin paljon seurasin erilaisia vaalikeskusteluja. On oikeastaan hyvä että nyt on ollut hiljaiseloa ennenkuin hallituspohja ja ministerit tulevat julki. Mielipiteitä tietysti kahvikeskusteluissa tulee vaihdettua.

Oman kaupungin vaalituloksista olen iloinen. Ahkera työ ja sinnikkyys sai ansaitun palkinnon ja toivon mukaan tulos myös tulee puhdistamaan kaupungin henkeä ja tavoitteita. Toivon mukaan kaikki pahansuopuus on kaikkien osalta kuopattu.

Muutoksia ja tiukennuksia povataan ja niitä on odotettavissa. Kenelle mitäkin on vielä hämärän peitossa.

Arkityö on edessä.

18.4.2015 lauantaina

Hali pula

Tapasin naapuriystäväni rappukäytävässä eilen ja tänään. Hän toivoi löytävänsä  jonkun ihmisen, joka voisi auttaa häntä hänen epäilemässään pesukoneen ongelmassa. Selvitin heti, että minä en voi auttaa, koska olen teknisesti hyvin lahjaton mutta yritin samalla epäillä että ehkä sitä ongelmaa ei olekaan. Eilen myös ajattelin, että ehkä hän yksinäisyydessään vain etsi seuraa itselleen ja pesukoneasia oli vain tekosyy ja pyysin kotiini juttelemaan. Juttelimme puolisen tuntia niitä näitä ja luulin että asia oli jotenkin autettu. Ajattelin että ystävää ja kuulijaa ja ymmärtäjää hän ehkä vain kaipasi.

Tänään sama toistui saman asian ympärillä. Nyt juttelimme käytävässä ja hän palasi kotiinsa.

Tykkään tuosta sanasta hali pula tai halipula. Kuulin sen ensi kerran tänä keväänä ja kun kerroin tästä sanaihastuksestani uimahallin saunan lauteilla minulle kerrottiin että sitä on käytetty television viihdeohjelmassa. Kiva sana joka tapauksessa.

Olen viime viikkoina tehnyt arkistotyötä valokuvien parissa. Käsiini on tullut runsaasti valokuvia, joista tulee esille ilo ja läheinen ymmärrys, sanotaanko sitä empatiaksi, jossa hoitaja ja hoidettava näyttävät olevan samalla tasolla. Näitä kuvia on ollut ihana katsella, oma mielikin on saanut osansa.

Ystäväpiiriini kuuluu useita kuulijan ja ymmärtäjän ja ystävän vajeessa olevia ihmisiä. Keskustelemme asiasta joskus ja tiedämme, että mahdollisuuksia on kun vain on tarpeeksi toimelias. On seurakuntaa ja eläkeläisjärjestöjä ja muuta. Se tuntuu kuitenkin vaikealta ja jää ajatuksen tasolle.

Minua ilahduttaa kaupungilla vastaantulija, joka iloisesti tervehtii minua ja minä häntä vaikka en tunne häntä enkä tiedä hänen nimeään. Epäilen että hänkään ei tunne minua, jostakin vain tuo tervehtiminen on alkanut.

Niin pienestä voi syntyä iloa.

9.4.2015 torstaina

Kävin äänestämässä

Vaikka äänestysjono oli pitkä jäin jonottamaan vuoroani. Suurin osa äänestäjistä näytti eläkeläisiltä. Etenimme hitaasti koska monta tarkistamisvaihetta oli edessä. Kaverini yritti jurnuttaa että ei tästä ole mitään hyötyä kaikki jatkuu ennallaan ja että hän on niin kyllästynyt politiikkaan.

Hän yritti vielä jarruttaa että hän ei tiedä ketä äänestäisi ja minä yritin rauhoittaa että äänestyskopissa on kyllä listat ja nimet. Lopulta olimme molemmat omissa kopeissamme ja teimme velvollisuutemme. Sen jälkeen äänestystilanteesta ei enää puhuttu.

Tämmöistä ilmapiiriä on paljon ollut sekä tiedotusvälineissä että yleensä ihmisten keskustelussa. "Kaikki jatkuu vaan ennallaan, mitä äänestäminen hyödyttää" on ollut monesti kuulemani lause. Itse olen kokenut äänestämisen velvollisuutena mutta myös mahdollisuutena olla vaikuttamassa suomalaisessa demokratiassa. Onhan siinä minulla ääneni antamisen kautta yhteys kansanedustajaan. Uskon että edustajaehdokkaani pääsee eduskuntaan ja myös pitää äänestäjiinsä yhteyttä.

Mietin hänen vahvuuksiaan. Hän on nuori, hän on ahkera, hänen kalenterinsa on järjestyksessä ja ennenkaikkea hän on rohkea, suorastaan peloton. Ja vielä se että hän on helposti lähestyttävä, avoin ja valoisa.

Toivon sydämestäni menestystä ehdokkaalleni mikkeliläinen nainen koko Suomen ja samalla myös mikkeliläisten puolestapuhujana ja taistelijana.

27.3.2015 perjantaina

Vapaa-ajan viettona kirjat

Pienten työrupeamien ansiota on se, että vapaa-ajalle tulee enemmän arvoa. Pitäisikö sanoa että ns. vapaa-ajalle kun eläkeläisellä käytännössä kaikki aika on vapaa-aikaa. Ehkä parempi ilmaisu olisi itseni hallittavissa olevaa aikaa. Saan mennä nukkumaan kun huvittaa ja herätä kun ei enää nukuta. Saan katsella aamutelevisiota tai olla katselematta, lähteä ruokaostoksille tai avata pakastekaapin ovi ja olla koko päivän sisällä. Niin yksinkertaista ja helppoa.

Tämän viikonlopun vapaa-ajan käytän lukemiseen. Valitsin kirjahyllystä aluksi neljä kirjaa. Martti Lindqvistin Kaikki on läsnä ja Ammattina ihminen sekä Pirjo Hassisen Sano että haluat sekä Henning Mankellin Italialaiset kengät.

Lindqvistin v. 1988 julkaisema Kaikki on läsnä on syvällistä pohdintaa rakastamisesta ja kuolemasta ja omasta elämästä. Tekstissä on paljon kiteytettyä tekstiä kuten: minun unelmani on läheisyys johon ei huku ja vapaus johon ei jäädy ja että rakkauden pitäisi olla elämässä levon paikka.

Lindqvist toimi paljon hoitotyön ammattilaisten kouluttajana ja on siitä kirjoittanut Ammattina ihmisen v. 1989. Kirjasta jäi mieleeni kaksi pohdintaa. Ihmisen pitää elää omana itsenään ja omalle itselleen ja hänen tulee sekä taistella että levätä omalla reviirillä. Siitä kasvaa sisäinen minä joka ei ole ulosmitattavissa. Toinen asia on tuleminen itsestä ulos, heittäytyminen elämään rohkeasti. Lindqvist nimittää sitä ihmisen sankaruudeksi, oikeudelle olla olemassa omana itsenään.

Hassisen kirjaa minulle on kehuttu useasti, siihen haluan paneutua iltauutisten jälkeen ja Mankellin teksti on entuudestaan vanha rakkauteni ja siksi jo valmiiksi kiinnostava.

Edessä on helppo ja mukava viikonloppu.

21.3.2015 lauantaina

Auringonpimennystä ja romantiikkaa

Me kolme vierasta olimme saaneet kutsun viettämään yhteistä iltapäivää ja seuraamaan samalla auringonpimennystä ystävämme kotiin. Emäntämme oli varustautunut tilanteeseen hankkimalla erilaisia turvallisia auringon seuraamislaseja.

Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta koko ajan. Odotimme pimenemistä mutta sitä ei sisätiloissa huomannut. Itse olin erottavani kirkkaan valon muuttumista hetken ajaksi kylmemmäksi mutta sekin saattoi olla mielikuvitusta. Seurustelu oli niin vilkasta että pimennykseen emme muistaneet niin tarkkaavaisesti paneutua.

Muistoja aikaisemmista auringonpimennyksistä sensijaan alkoi palautua. Emäntämme kertoi esitellen pimennyslasit lähes kahdenkymmenen vuoden takaa omista muistoistaan. Silloin elettiin vuotta 1990. Puoliso oli valmistanut itse erikoismalliset lasit, joiden liepeisiin sisältyi runsaasti kirjoituksia ja ohjeita. Silloin pimennys oli kesällä ja aamuviideltä.

Toinen seurueestamme muisteli vuoden 1945 auringonpimennystä, jolloin hän oli nuori tyttö. Hän sai pimennystä varten käyttöönsä noetut lasit tuntemaltaan mutta kuitenkin vielä vieraalta nuorukaiselta. Hän kertoi ihmetelleensä kuinka se nyt noin hänestä huolehtii. Siitä hetkestä ja siitä kesästä alkoi vuosikymmeniä kestänyt rakkaustarina.

Itse muistelin vuotta 2006, jolloin olin Turkissa matkakumppanini kanssa. Matkan aikaan sattui täydellinen auringonpimennys Konyan kaupungissa. Seurasimme sitä kukkulalta, jolle oli kerääntynyt paljon nuorisoa. Aurinko pimeni, tuli kylmä ja suorastaan palelsi ja linnut lakkasivat laulamasta. Oli täysin hiljaista. Vähän kerrassaan auringonvalo alkoi lisääntyä ja ihmiset taputtivat käsiään. Se oli koskettava hetki. Pimennyksen mentyä ohi tilasimme teetä ja baklavat.

Kaikille meille on yhteistä se, että aviopuolisomme ja ystävämme ovat poissa. Muistot ovat jäljellä.

8.3.2015 sunnuntaina

Ilmapiirijupakka

Makustelin tuota sanaa mielessäni. Mietin miten sen voisin itselleni konkretisoida. Ajatuksiini tuli ilmassa suhisevat vihaiset sudenkorennot, jotka syöksyvät sinne sun tänne ilman suoranaista kohdetta.

Ilmapiiri - piiri ilmassa. En ollut eilen uskoa näkemääni kun paikallinen lehti otsikoi isosti virkamiesjohdon (miksei kirjoitettu poistuvan virkamiesjohdon) haastattelun: Ilmapiiriongelmat eivät ole virkaorganisaation syytä. Näin siinä luki. Ajattelin, että johdolla lienee oma selvityksensä kahden muun selvityksen lisäksi. Ja jutussa vahvistettiin vielä: Ongelma ei ole virkaorganisaatiossa. Kaupungin johto ja henkilöstö toimivat kaupungin ja kaupunkilaisten hyväksi. Tietysti tuo herättää kysymyksen että kuka ei toimi?

Olen vaihtelevasti seurannut jo viikkoja kestänyttä kirjoittelua. Se on ollut masentavan yksisilmäistä. Olen yrittänyt muodostaa käsitystä sekavasta kuviosta mutta en ole onnistunut. Selvitykset ovat olleet ainakin siltä osin kuin olen perehtynyt ja ymmärtänyt selvitysten selvittelyä.

Minulle on tullut se käsitys, että ilmapiirijupakka-kirjoittelua halutaan tahallisesti pitkittää. Miksi? Ketä se palvelee? Kaupunkilaisiako?

Minäkin toivon "Mikkelin tilanteen normalisoitumista mahdollisimman nopeasti" kuten kahden viikon päästä Mikkelin jättävä kaupunginjohtaja.

Mikkeli uudelle kehityksen tielle kaupunkilaisten hyväksi. Kohteita ja mahdollisuuksia meillä on kun vain löytyy tahtoa.

Meidän Mikkeli. Meidän kaikkien parhaaksi.

1.3.2015 sunnuntaina

Kansanedustajan kanssa raitiovaunussa

Tukholman ja ruotsalaisten ihailijana matkustan mielelläni ja usein laivalla lahden yli. Viime syksynä hinnat olivat niin edullisia että matkoja kertyi melkein kerran kuukaudessa. Rauhallinen meno laivalla, toisinaan lankeaminen runsaaseen seisovaan pöytään ja Tukholman saariston katseleminen rentouttavat. Matka on täyttänyt arkisesta menosta irtaantumisen.

Kurjin juttu matkustamisessa on paluumatkan tungos raitiovaunuun Katajanokan terminaalissa. Viime syksyn muistoina on mieleen jäänyt kansanedustaja Osmo Soininvaaran ahtauminen täyteen vaunuun terminaalista parin pysäkin jälkeen. Kanssamatkustajien kanssa aloitettiin keskustelu kun kaikki tunnistivat Soininvaaran, miksi matkustamista ei saada joustavammaksi. Itse vertasin sitä Tukholman järjestelyyn, jossa bussit lähtevät keskustaan nopeasti täytyttyään kun maksu on yleensä hoidettu laivalla. Ja busseja on riittävästi ja lippujen tarkastaja tai tarkastajia on jo bussin ulkopuolella.

Helsingissä raitiovaunu ahdetaan umpitäyteen ja ulkopuolelle jääneet joutuvat odottamaan pitkän ajan. Ainakin minä olen joutunut odottamaan parikymmentä minuuttia seuraavaa ratikkaa ja se on suututtanut jatkoyhteyksien takia.

Soininvaara puolusti liikennelaitosta ja väitti ruuhkahuippujen aikaan raitiovaunujen kulkevan viiden minuutin välein ja että kaupunki on tietoinen asiasta ja parannuksia pyritään tekemään. Sympaattisena ja asiallisena kansanedustajana häntä oli mukava kuunnella ja melkein unohtaa omat harmistumiset.

Muistin tämän kokemuksen tämän aamun Hesaria lukiessani. Siinä arvioidaan sanoisinko lämpimästi Soininvaaran viime viikolla ilmestynyttä kirjaa Jäähyväiset eduskunnalle. Kirja on pakko hankkia käsiin.

Hymähtelin juttua lukiessani kun Unto Hämäläinen sanoo arvioinnissaan: "Meitä vanhoja marisijoita näyttää riittävän joka paikkaan" ja jatkaa: nalkutusta ei kirjassa ole sentään häiriöksi asti. Pääosa on tuttua Soininvaaraa: terävää, analyyttistä ja asiantuntevaa. Kirjassaan Soininvaara Hämäläisen mukaan myöntää että aika on ajanut ohitse ja nuori polvi hoitelee asiat omalla tavallaan.

Näinhän se elämä kulkee, jäähyväiset milloin minnekin.

27.2.2015 perjantaina

Sukuhistorian parissa

Historia ja varsinkin sukuhistoria kiehtoo minua. Niinpä viime viikkoina olenkin paljon yrittänyt perehtyä oman sukuni historiaan. Hanke johon lupauduin, on kirjoittaa Pohjois-Savon Nevalaisten historiaa ja suunnitelma on ollut vireillä jo useamman vuoden. Alkuinnostus on vaihtunut kirjoituksen loppuun saattamisen ahdistukseen.

Minua on harmittanut paljon se, että en hallitse riittävästi sukututkimusta. Vanhan ruotsin tekstit jäävät epäselviksi, vaikka olenkin saanut asiakirjojen kopiot haltuuni. Minulla on intoa enemmän kuin taitoa ja se on huono asia. Yritän kuitenkin paikata asiaa ja muodostaa ehjää kuvaa.

Sukuhistoriaan minulla liittyy intohimo haastatteluihin. Vaikka se saattavat sisältää  paljon epävarmaa dokumentoitamatonta tietoa ne tuovat mielestäni historiaan lämmintä inhimillisyyttä ja hienoja tarinoita. Kuluneella viikolla yritin taivuttaa ihailemaani ystävääni muistelemaan ja kertomaan oman elämäntarinansa omille lapsilleen, lapsenlapsilleen ja lapsenlapsenlapsilleen. Vaatimattomana ihmisenä hän naurahti ja sanoi kun viittasin siihen että olin jo aikaisemmin pyytänyt häneltä haastattelua: hän on pitänyt asiaa saman arvoisena kuin jos minä sanoisin että lähdetään Amerikkaan!

Viisaissa suuren sydämen omaavissa ihmisissä asuu yleensä vaatimattomuus, valitettavasti. He vähättelevät kokemuksiaan ja elämänsä saavutuksia eivätkä hevin nosta itseään esille.

Oman suvun ja omien tietojen ja muistojen ja tunnelmien siirtäminen jälkipolville on minusta kuitenkin merkittävä ja arvokas asia. Toivon että onnistun tässä uusimmassa hankkeessa.

 

15.2.2015 sunnuntaina

Viikonlopun ilottelua

Mikkelin kaduilla oli liikkeellä paljon ihmisiä. Kadut olivat liukkaat mutta en kuitenkaan nähnyt kenenkään kupsahtavan kumoon. Itselläni on monesti mainostamani etu: käytän nastakenkiä, jotka sallivat ripeänkin kävelyn.

Lehdessä mainostettiin lukuisista vaalikampanjatilaisuuksista. Oli tarjolla ilmaista kahvia ja makkaraa ja musiikkia. Ja puhetta suureen ja pieneen ääneen. Vanhusten vaippojen vähyydestä ja hallituksen toimenpiteistä. Puheet eivät sytyttäneet, enemmänkin odotti että lopettaisivat jahnaamisen. Mietin mikä aihe olisi sellainen josta innostuisi ajattelemaan että tuohan on uutta. Ehkä seuraavan parin kuukauden aikana kuulen sellaistakin, nythän on menossa vasta varsinaisen vaalikampanjoinnin alku.

Lenkkeilin kaupungilla aktiivirannekkeen mukaan tavanomaiset viisi kilometria. Ulkoilun päätteeksi palkitsin itseni uimahallikäynnillä. Lempeät saunanlöylyt ja saunakavereiden keskustelut rentouttivat mukavasti ja uintimatkaakin kertyi kohtuullisesti.

Uimahallissa vietettiin myös syntymäpäiviä. Kymmenisen nuorta koululaista oli keksinyt hauskan idean päivän viettoon, saunaa ja uimista ja lopuksi synttäritarjoilua kahviossa. Katselimme smoothiemme kanssa hymyssä suin juhlijoita ja sanoimme ääneen että kävishän tuo meillekin.

Tänään päivä on loistavan aurinkoinen. Keväisen ilon merkki. Vihdoinkin talvi alkaa väistyä, ehkä aluksi vähitellen mutta kuitenkin lisääntyvästi.

Me jurrikat suomalaiset tulemme iloisemmiksi ja huomaamme ystävät lähellämme. Kaikista lama-, kestävyysvaje-, vanhus- ja muista synkeistä aiheista huolimatta alamme elää enemmän - toivottavasti - ja ei pelkästään huomata ystäviä lähellä vaan myös toimia ystävien hyväksi.

Valo tuo iloa ja ilottelu antaa voimia.

8.2.2015 sunnuntaina

Vaalit lähestyvät

Pistäydyin perjantaina mikkeliläisen kauppakeskuksen aukiolla (mikähän sille olisi oikea nimi: käytävä, tori, aula vai muu; ehkä tuo aukio tarkoittaakin isompaa ulkotilaa) ja juttelin yhden kevään eduskuntaehdokkaan kanssa.

Keskustelumme koski paljolti Mikkelin kaupungin asioita, koska ne painavat mieltäni. Kaupungin ilmapiiri on käynyt entistä ahdistavammaksi ja leimakirveet heiluvat. Purin ihmettelyäni ehdokkaalle ja meille syntyi hyvä keskustelu. Asiallinen ja rauhallinen ja näkökulmiani laajentava. Olin tyytyväinen ja kerroin sen minkä olin jo päättänyt: kannatan häntä.

Yhtenä kannatuspilarinani on ahkeruus. Toisena järjestelmällisyys. Kolmantena perusteellisuus, asioiden selvittäminen. Ja muitakin perusteita on.

Kansanedustajan työ on äärettömän vaativaa, jos sinne hakeutuu vilpittömällä mielellä yhteiskunnan asioiden hoitajaksi. Kuvaa on hajoittanut viime aikojen sirkusta muistuttavat istunnot. Ajan kovuus ja puolueiden poliittinen hajanaisuus ovat vaikeuttaneet päätöksen tekoa. Sieltä täältä kuulen kavereideni puheita: en äänestä ketään kun ei ne tee mitään eikä saa mitään aikaiseksi. Eihän tuommoinen puhe hyödytä, se on äänestäjien pakoilua.

Olin pari päivää sitten kylässä ja keskustelimme politiikasta. Emäntäni sanoi, että minusta ei ole poliitikoksi. Asiaa ei syvällisemmin pohdittu mutta totesin itsekin seitsemän vuotta sitten sen, kun parin kuukauden ajan pistäydyin kunnallispoliitkan pyörteisiin. Kivoja kokemuksia tuli ja mukavia muistoja jäi mutta poliitikkoa minusta ei tullut. Sama epäkohtiin vaikuttamisen halu kuitenkin on pysynyt.

Seuraan seuraavat pari kuukautta tiiviisti, mitä ehdokkaat esittävät ja lupaavat (voiko mitään edes luvata) ja miten toimivat. Vaalityö on fyysisesti kovaa työtä ellei pompahda julkisuudesta muilla perusteilla. Kestävyyttä ja kovuutta on löydyttävä.

Me äänestäjät päätämme, ketkä hoitavat ensi syksynä Suomen asioita.

31.1.2015 lauantai-iltana

Kulttuuririennoissa

Työväen näyttämöpäivät Mikkelissä tempasivat minut jälleen kokonaan mukaansa. Tänä vuonna minulla olikin hyvä tuuri kun sain liput neljään eri näytökseen. Eilen illalla katsoin Kutsumattomia vieraita ja tänään Kerjäläisen ja jäniksen.

Pidin molemmista esityksistä. Molemmat ottavat tämän hetken maailman menoon kovasti kantaa ja ovat siksi hyvin kiinnostavia. Kutsumattomat vieraat perustuu Reko Lundanin hienoon tekstiin ja kuvaa paljolti sairaalamaailmaa mutta sukeltaa myös ihmissuhteisiin ja rahamaailmaan. Tämän päivän esityksessä keskustelin väliajalla vieruskaverini kanssa ja hän valitteli että tästä näytelmästä oli aluksi vaikea saada otetta kun se pohjautui useiden pariskuntien katkelmaesityksiin ja juoni jäi  kadoksiin.

Tämän päivän Kerjäläinen ja jänis oli huikea esitys. Se oli pitkä, väliaikoineen kaksi ja puoli tuntia mutta piti otteessaan koko ajan. Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi oli saanut uuden ilmeen suoraan tästä päivästä. Näyttelijät, muistaakseni kuusi, esittivät useita rooleja ja kaikki olivat loistavia. Romaniasta Suomeen pojalleen työllään nappulakenkiä hankkimaan lähtenyt mies oli käsittämättömän loistava näyttelijä samoin kuin jänistä esittänyt ketteräliikkeinen tyttö ja kaikki muutkin.  Näytelmän kestäessä monesti mietin olenko minä nyt harrastajanäyttelijöiden esityksessä.

Kerjäämällä ei nappulakenkiä tullut ja muutkin työyritykset kaatuivat. Kuulosti pahalta kun kuulin jonkun sanovan että ne tulijat (kerjäläiset) luulee Suomen olevan joku kultamaa. Ajattelin että ehkä muitakin syitä on.

Näytelmä loppuu eduskuntavaalikampanjaan. Kerjäläisestä on tullut julkkis ja kaikki ovat kiinnostuneet hänestä. Voiko ajankohtaisempaa aihetta enää olla?

Näytelmä oli loistava Uudenkaupungin teatterin lahja mikkeliläisille. Harmitti (minä niin mieleni pahoitin) kun ainakin puolenpäivän esityksen katsomo oli niin vajaa. Ehkä Tuomas Kyrön tekstien runsas viimeaikainen esillä olo verotti osansa mutta tämä näytelmä oli erilainen, oliko se sitten paasilinnalainen mielensä pahoittaja.

Nautittava ja hurmaava esitys.

20.1.2015 tiistaina

Nokittelupolitiikkaa

Politiikan seuraaminen kiehtoo minua. Mielessäni koen politiikan palapelinä, jolloin pelistä loppuunvietynä on tarkoitus muodostua ehyt kokonaisuus. Kaikille palasille löytyy lopulta oma kolo, vaikka sen etsimiseen saattaa kulua aikaa.

Tänä aamuna sain lukea paikallislehdestä Länsi-Savosta, että eilen paikkakunnalla oli valtuuston kevätkauden alkaessa harjoitettu nokittelua. Selvää on, että eduskuntavaalien lähestyessä poliittinen ilmapiiri kiristyy ja kaikkia keinoja otetaan käyttöön. Toimittaja käytti tekstissä sanontaa: valtuusto pöllytti ilmapiiriä.

En ole seurannut tarkkaan valtuuston kahden vuoden työskentelyä mutta sensijaan lehtikirjoitukset ovat silloin tällöin pysäyttäneet. Olen ne laittanut lokeroon: kiehuntaa pienen kaupungin pienissä ympyröissä. Kantaa en ole voinut ottaa, koska en ole jaksanut tai ehtinyt selvittää todellisuutta - vai olisinko edes saanut selvitettyä.

Tietysti olen omassa aatemaailmassani idealistinen. Ajattelen,että kaikessa toiminnassa pitäisi pyrkiä yhteiseen hyvään. Todellisuudessahan se ei niin käy, vaan poliittiset ja henkilökohtaiset intressit vaikuttavat tavoitteisiin. Ja toisaalta mikä sitten on yhteinen hyvä? Ehkä tässä vanhusmaailmassa löytyykin yhteinen hyvä, lempeä viimeisten vuosien elo. Sen toteuttaminen on taas yhä lisääntyville vanhusjoukoille kuin valtava vuoren kokoinen möykky, josta on vaikea saada otetta.

Olisi mukavaa aloittaa aamu ja saada lukea paikkakunnan kannustavista asioista, yhteistyöstä ja tulevaisuuden tavoitteista. Eikä sen tarvitsisi olla hyssyttelyä, silmien sulkemista tosiasioilta, talousasioilta esimerkiksi.

Mitä pitäisi tehdä, että täällä minulle monien vuosikymmenien kotipaikkakunnalla alkaisi valo loistaa niinkuin tammikuinen aamuaurinko tänään hyisessä pakkasessa? Ja että palapelistä tulisi ehjä, kokonainen.

Niin mitä?

17.1.2015 lauantaina

Viipurin matkalla

Kehno keli lumisateineen saatteli matkalle aamuvarhaisella. Rajanylitys ja muodollisuudet sujuivat vähäisen autoliikenteen johdosta juohevasti muuten paitsi täytyi tehdä ylimääräinen kierros takaisin ja taas tarkastukseen kun passiin oli leimaajalta jäänyt leima lyömättä vaikka paperilappu-maahantuloselvitykseen leima oli lyöty. Seurueessa syntyi siitä pikku hämminkiä. Rättijärven rahanvaihtopisteessa euron kurssi oli 74 ruplaa.

Lumisade jatkui Viipuriin saakka ja tie oli lumen peitossa ajourineen eikä auroja näkynyt. Ihmettelin autoilijoiden taituruutta miten auto pysyi sellaisella lumimäärällä tiellä ja miten se ylipäänsä liikkui.

Pistäydyimme kauppahalliin ja ostimme tavanomaiset suolakurkut, hapankaalit, leivät ja karamellit. Ihmisiä oli liikkeellä vähän ja turisteja ei ollenkaan. Kauppahallin yläkerrasta etsimme sängynpeittoja mutta sopivaa ei löytynyt. Muuta pientä vaatetavaraa ja yksi muodikas villatakki lähti sensijaan mukaamme. Olivatko hinnat huokeita on ostotilanteessa vaikea arvioida, kun kuulee "osta rouva halpa vaate". Monta kertaa jouduimme sanomaan "ni naada" - ei tarvita.

Päivä kului nopeasti ja päättyi lounaaseen ja kahviin. Lähdimme ajoissa että ehtisimme takaisin kotiin lähes valoisan aikana. Sää muuttui melkein vesisateeksi ja oli kuljettajalle rasittava.

Minä pidän Viipurista ja käyn siellä mielelläni. Nyt on odotettava vähän aikaa keväisempiä kelejä, että lumivallit ovat sulaneet ja kävely kaupungilla on mukavampaa.

Sellainen olj Viipuri...

9.1.2015 perjantaina

Sukuloimassa

Junamatkojen suuri hinnanvaihtelu aiheutti sen, että piti lähteä matkaan aikaisin  kahdeksan junalla. Rautatieasema oli hiljainen ja junan odottajia pohjoisen suuntaan oli vain muutamia.

Maisemat junan ikkunasta katsellen olivat satumaisen kauniita. Puut notkuivat yöllä satanutta valkoista lunta, jota oli maassakin paksu kerros. Mietin hetken, miten paljon sähkökatkoja tästäkin kauneudesta aiheutuu. Kotikirkonkylälle päästyäni aseman kävelytie oli vielä auraamatta mutta onneksi jaloissani oli keliin sopivat jalkineet.

Perillä sisareni odotteli jo laittoi kahvin tulemaan. Asetuin taloksi ja vaihdettiin ensi kuulumiset. Heti kohta tartuin lehtikoriin ja luin päivän Savon Sanomia ja muita lehtiä. Se oli rentouttavaa kuten aina. Keskustelu polveili lukemisen taustalla asiasta toiseen mitä kuukauden sisällä oli tapahtunut.

Kirkonkylällä käyntiini liittyy aina kun se on mahdollista pistäytyminen kirjastossa. Niin myös tänäänkin. Taas kohtasin mukavan ystävällisen tunnelman, jota aina kesän jälkeen kaipaan pitkään.

Vierailuni ajankohta johtuu huomisesta vanhan naapurin saattamisesta viimeiselle matkalle. Lähtenyt tuo mieleen paljon muistoja ja muistuttaa taas kerran elämän rajallisuudesta.

Yritän itsekin muistaa, että olen matkalla omassa elämässäni ja jossakin odottaa pääteasema.

3.1.2015 lauantai-ilta

Luomuruokaa

Mietin mikä määrä luomulihaa olisi minulle tarpeeksi kesään asti. Laskelma on vielä kesken kun hankintaankin on vielä aikaa.

Suunnittelen, että osan luomulihasta valmistaisin ystäväni keittiöalan ammattilaisen kanssa käyttövalmiiksi pakastimeen. Ajatuksissani on lihapullia, hampurilaispihviä (kerrankin tietäisin mikä pihvin alkuperä on), palapaistia jne. Kreikkalaisia lihapullia fetajuustolla on tehnyt mieli jo pitkään kokeilla. Aion selata ahkerasti ruoka-ohjeita ja nauttia projektista siksi jo ennakkoon. Ja tietysti käytän kasviksia varsinkin sipulia tarpeen mukaan. Luomua.

Ruuanlaitto kiinnostaa minua mutta ruokailijoiden vähentyessä olen pitkään laiminlyönyt sitä. Joulukuussa kyläillessäni ihastuin luomukaurapuuroon puolukoiden (omia keräämiäni) kanssa. Se oli hyvä alku pimeille päiville.

Suunnitelmiini kuuluu, että järjestäisin tämän ruuanvalmistusprojektin yhteydessä ruokakutsut ystävilleni. Ja tietysti useatkin ruokakutsut lapsenlapsilleni, kun heillä on aikaa piipahtaa luonani. Valmistaisin yksinkertaista hyvää perusruokaa (ammattiohjauksen mukaisesti - ihanan helppoa!). Käyttäisin mausteita sopivasti mutta en uhkarohkeasti niin kuin joskus itselleni kokeilen.

Tämä ruokaprojektini innostaa minua. Minusta oli hauska lukea Aino Kaisa Saarisen Helsingin Sanomien Tunnustuksia -palstalta, että hän oli hankkinut vuoden lihat suoraan luomutilalta ja vaikka sillä oli hintansa, hänelle tuli siitä hyvä mieli.

Minullakin on hyvä mieli jo nyt.

29.12.2014 maanantai

Joulu Jurmalassa

Jurmala Riikan lähellä on vain tunnin lentomatkan päässä Helsingistä. Siksi se houkutti viettämään siellä helppo joulu.

Jurmala ei ollut minulle entuudestaan tuttu. Tiesin että se on meren äärellä ja siellä on pitkä hiekkaranta. Mielessäni kuvittelin, että siellä on verkkainen ja talvella hiljainen lomatunnelma ja se piti paikkansa.

Kylpylähotellimme vastasi odotuksiamme. Huoneet olivat siistejä, aamiainen oli runsas ja kylpyläosastolla riitti toimintaa. Minä ihastuin erityisesti suolasaunaan, ihoni tuntui suolakäsittelyn jälkeen ihanan pehmeältä. Muita saunoja olivat infrapunasauna, höyrysauna ja ainakin pari muuta, 60 ja 80 asteen saunat. Kaikki saunat ovat yhteissaunoja, joten siellä saunotaan uimapuvut päällä toisin kuin meillä. Suihkuja kyllä on käytössä riittävästi.

Uima-altaat olivat suurimmaksi osaksi lasten käytössä mutta kylmävesialtaassa oli kiva pulahtaa eikä siihen ollut tungosta. Porealtaassakin ehdimme lekotella.

Etukäteen olin suunnitellut käyväni myös kuntosalilla mutta en kuitenkaan tullut menneeksi. Laiskuus ja hyvä kirja veivät voiton.

Ennen lähtöä oli mukava viettää useita tunteja Riikan vanhassa kaupungissa joulutorien tunnelmissa.

Joulupäivän illallinen ohjelmineen oli juhlava ja maukas monine viehättävine yksityiskohtineen. Ihailin tarjoilijoiden työskentelyä, se oli niin sulavaa ja huomaavaista.

Tämä joulu jäi mieleen mukavana kiireettömänä vaihtoehtojouluna.

22.12.2014 maanantai

Tehäänkö niin ?

Matkustin metrolla Sörnäisistä Kontulaan. Talven ensi lumi oli satanut, kadut olivat jo liukkaat ja ihmisillä joulunaluspäivinä kiire. Metron kuulutus meni miten sattui, asemat eivät olleet kuulutusnauhassa oikeassa järjestyksessä. Vaunu ei kuitenkaan ollut täynnä ja sain istahtaa penkille, jossa vastapäätä istui viisivuotias poika perheensä kanssa.

Lumi oli pojan ilonaiheena. Alkoi olla jo hämärä mutta hän halusi vielä kelkkamäkeen. Hän yritti taivutella vanhempiaan ja kysyi ehdotuksensa jälkeen suostuttelevasti: "tehäänkö niin".

Minua hymyilitti ja huomasin että pojan isäkin hymyili. Se oli niin lempeä hyväntuulinen ja yksinkertainen tyytyväisen lapsen ehdotus "tehäänkö niin".

Minun jouluni alkoi tästä. Lyhyen matkan jälkeen he jäivät pois ja toivotimme toisillemme hyvää joulua. Tuli hyvä mieli.

Mietin Kontulassa kävellessäni miten tärkeää tuon "tehäänkö niin" käyttäminen olisi. Ehdotus vastaan ehdotus ja sitten sopiminen.

Askeleeni olivat kevyet ja mieleni iloinen. Joulumieli.

17.12.2014 keskiviikko

Joulun odotusta

Joulukorteista osa lojuu vielä työpöydälläni. Niissä on valmiina ajoissa lähettäjän halvat postimerkit mutta ei osoitetta. Ehkä ne odottavat ensi jouluun, ehkä ne saavat lisämerkin ja lähtevät liikkeelle uudeksivuodeksi. Jotenkin joulu-into vaan hiipui kesken.

En ole enää oikein jouluihminen. Kun lapset olivat pieniä oli kiva järjestää ennakkoon pientä joulujännitystä. Nautin siitä itse ja luulen että lapsetkin.

Nyt tuntuu siltä että pakenen joulua. Joululahjojen hankkiminen ystäville on vaikeaa. Enemmän koen että ostokseni menevät pieleen ja ovat saajille turhaa roinaa eivätkä iloisia yllätyksiä. Siispä vältän huonojen yllätysten hankkimista.

Kirjat olisivat kiva lahja saada ja antaa. Entäpä jos saaja on lukenutkin sen - pitäisikö jotenkin etukäteen vakoilla asiaa? Jääkööt siis sekin.

Lahjojen mieliteemanani on: anna lahja jonka voi syödä tai juoda (mutta ei alkoholia). Nyt harmittelen kun minulla ei ole taitoa valmistaa maukkaita sipulisäilykkeitä, karpalomarmelaadia tai kurpitsapikkelsiä. Nämä esimerkiksi. Näitä ainakin olisi mukava itse saada.

Siispä elän kuin jänis pää pensaassa: milloin joulu on ja lahjojen vaihtoaika on ohi.

Ja taas ajattelen että ensi jouluna kaikki on toisin.

12.12.2014 perjantai

Ei pidä antaa periksi

Hyvän vanhenemisen rakennuspalikoita yksi on tämä, ettei pidä antaa periksi. Näin sanoi arkkiatri Risto Pelkonen televisiossa.

Vanhuusteema on viime viikkoina ollut kovasti esillä. On toiveiden toteuttamista, joita en tosin ole sattunut näkemään, on nuorten ja vanhusten kohtaamista ja on virkeiden vanhusten haastatteluja. Aira Samulin on ollut tässä viimeksi mainitussa ryhmässä lähes viikottainen esiintyjä. Eihän siinä mitään pahaa ole ja liikunta, jos ei nyt ihan kaikille tanssi, on hyvä mielenkin virkistäjä. Minunkin mieliteemani.

Risto Pelkonen piti haastattelussa tärkeänä myös sitä, että pitää kuulua johonkin joukkoon. Pitää saada tuntea että on ystäviä ja että on joillekin tärkeä. Tämän päivän samaa tarkoittava sana on yhteisöllisyys. Pitää myös olla mahdollisuus tehdä hyvää toisille eikä vaan odottaa itse samaa.

Hyvässä vanhuudessa mieleeni tulee aina mummoni Riitta-Marin elämä. Ensin viime vuosisadan alussa viiden lapsen yksinhuoltajana ja sitten vanhuus omassa kodissa maalaistalossa pojan perheen kanssa kuolemaan asti. Ajattelen, että se oli hyvä vanhuus, toimeliaisuutta ja arvostusta ja rakkautta. Sellaisen mielikuvan olen muisteluksista muodostanut.

Tämä aika on toisenlainen. Vanhukset ovat nyt erillinen ja erilainen joukko. Harvat voivat jatkaa elämäänsa perheidensä kanssa loppuun asti ja se voi olla hyväkin asia.

Ei pidä antaa periksi, ei pidä luovuttaa. Hyvä että vanhuus on nostettu enemmän  esille. Ehkä se rohkaisee ja antaa mahdollisuuksia epätoivon liepeillä eläville vanhuksille, heille joilla ei ole läheisiä kuuntelemassa ja seuraamassa.

Koko elämänkaari on arvostuksen arvoinen, kaikille.

7.12.2014 sunnuntai

Televisioviihdettä

Itsenäisyyspäivän linnankutsujen televisioseuranta on ollut minulle mieleistä.  Eilenkin kiirehdin vierailulta ehtiäkseni kotiin ennen ohjelman alkua.

Sykähdyttävä Jääkärien marssi oli jo soinut ja ensimmäiset vieraat olivat jo suorittaneet presidenttiparin kättelynsä kun asetuin television ääreen. Eihän se haitannut kun netti tarjosi useita vaihtoehtoja uusintoihin. Tänään valitsin,  sattumalta tosin, ruotsinkielisen vaihtoehdon ja olin lähetyksestä ilahtunut. Rauhallista kiihkeetöntä ja sympaattista selostamista.

Eilisen illan suora lähetys ei vastannut odotuksiani. Pukuloisto ei sytyttänyt ja  urheilijat olivat yliedustettuja ja heidän kuulumisensa taitaa muutenkin olla kaikille urheilua seuraamattomillekin tuttua. Presidenttiparin pitkä viipyminen veteraanien pöydissä oli osanottajille varmasti suuri ilo ja arvostus mutta television katsojille siitä oli kuitenkin vaikea välittää oikeaa ja harrasta tunnelmaa. 

Kättelyssä minua kiehtoi lempitoimittajien ja kirjailijoiden näkeminen. Ai tuo on kirjoittanut ne vaikuttavat mieleen jääneet jutut ja tuo ne kirjat. Ne ilahduttivat.

Televisiolähetyksiin oli tehty uusia kuvakulmia joita olisi voinut seurata netistä vaikka kuinka. Ehkäpä itse olen vuosikymmenien aikana nähnyt jo kylläkseni, ehkä muodon muutoskaan ei paranna asiaa.

Saattaa olla että kättelyjonojen seuraamisen sijaan voisimme vähän kerrassaan olla valmiita opetella juhlimaan itsenäisyyttä enemmän yhteisesti. Osallistumaan.

Saattaa olla että sellaista ajattelua on jo ilmassa.

6.12.2014 lauantai - Itsenäisyyspäivä

Mitä yhteiskunta on sodan sukupolvesta, sodan kävijöistä ajatellut ?

Työhöni on vuosikymmenien aikana kuulunut arkistoida sodan kävijöiden, tarkemmin sanoen heidän yhdistystensä tärkeimmät asiakirjat. Tällä viikolla käsiini osui erään yhdistyksen selonteko kolmenkymmenen sodanjälkeisen vuoden toiminnasta.

Selonteko oli otsikoitu: mitä yhteiskunta on meistä ajatellut?

Kirjoittaja on löytänyt useita epäkohtia. Yhdistys on toiminut (ja toiminee vieläkin)  lahjoitusvaroilla ja vertaa ketkä ovat tukeneet toimintaa, eikä pelkästään tukeneet vaan huomioineet ja osallistuneet tilaisuuksiin. Kun kaupungin edustajaa eikä tervehdystä merkittäviin tilaisuuksiin saatu syntyi kysymys: mitä yhteiskunta heistä ajattelee.

Merkittävät lahjoitukset liikelaitoksilta ovat taas antaneet perustan koko yhdistyksen yhteiselle merkittävälle toiminnalle. Mitä yhteiskunta on silloin ajatellut?

Itsenäisyyspäivän lähestyminen on viime päivinä taas kirvoittanut monenlaista yhteiskunnan ajattelua. Eikö sodasta ja menneisyydestä ole jo tarpeeksi puhuttu, eikö jo voitaisi siirtyä eteenpäin, on yksi teema.

Tämän aamun Hesarissa oli ulkomaisen kirjeenvaihtajan vertaus sodan ajan suomalaisista Stalinin sylissä: suomalaiset ovat itsepäisiä ja piikikkäitä kuin siilit. Suomalaisen kansanluonne, sinnikkyys, kestävyys, rohkeus - kuinka paljon näitä arvostuksen sanoja onkaan - antoi ja loi meille tämän päivän yhteiskunnan.

Ajatukseni ja kunnioitukseni kohdistuvat heihin, jotka olivat tässä osallisena. Heihin, jotka nuorina haaveilivat sodan jälkeisestä rauhan ajasta mutta eivät koskaan päässeet siitä nauttimaan, heihin jotka saivat elinikäisen muistutuksen vammoissaan ja heihin jotka muuten mielessään ovat joutuneet kantamaan sodan kauheuden osallisuutta.

Uskon että tämän päivän yhteiskunta arvostaa ja kunnioittaa sodan kävijöiden uhrauksia. Luulen että tiedotusvälineistä saamani käsityksen mukaan myös nuorison asenne on samanlainen aikaisemmista vuosikymmenistä muuttuen.

Kiitollisena ja ylpeänä katson pihalla liehuvaa siniristilippua: se on suomalaisen vapaan yhteiskunnan lippu.

30.11.2014 sunnuntaina

Miksi kuulun kirkkoon

Ensimmäinen adventtisunnuntai on luterilaisen kirkon toiseksi tärkein kirkkopyhä. Hoosianna-laulu yhdistää silloin kirkkoväen ja laulu kuuluu mahtavana kirkossa tai televisiolähetyksessä.

Kulunut viikko on koetellut kirkkoamme uuden avioliittolain myötä. Tiedotusvälineet ovat olleet täynnä ja suorastaan ylikuohuneet tasa-arvoista avioliittoa. Tuntui että rakkautta oli kaikkialla tulvillaan, toisiaan rakastavat samaa sukupuolta olevat ihmiset saavat lopulta toisensa. Ehkä samalla lisääntyy myös vanhojen suhteiden kestävyys ja rakkaus lisääntyy. Näin toivon.

Viikko on päättynyt lukuisiin kirkosta eroamisiin. Onko se vastalause uudelle tasa-arvoliitolle vai onko asia ollut jo kytemässä ihmisten mielessä aikaisemmin ja nyt pienestä sysäyksestä johtanut toimenpiteeseen.

Minulle luterilainen kirkko on perinteinen rakas kirkko. Sen perussanoma on rakkauden ja armon sanoma. Rakastakaa toisianne ja itseänne.

Arvostan myös kirkon tekemää rakkauden ja laupeuden työtä, joka ei aina näy eivätkä ihmiset sitä siksi muista.

Haluan kuulua kirkkoon ja osallistua myös taloudellisesti pieneltä omalta osaltani.

Luterilainen oma kirkkoni antaa elämälleni kehykset, siihen olen kasvanut ja siihen uskon.

26.11.2014 torstaina

Marraskuun iloja

Eilen oli huima ilta. Olin junassa (taas) tulossa Pohjois-Savosta kun ystäväni soitti voisinko mennä illalla katsomaan Joutsenlampea kun liput jäävät muuten käyttämättä. Oli tullut este, liput oli ostettu jo kesäkuussa ja kalenteriin tuli muutos. Totta kai, mielelläni, sehän on ihana baletti ja tulin huippuiloiseksi. Saatte ne liput joululahjaksi sanoi soittaja. Olin jo kysynyt toiselta ystävältäni voisiko hän lähteä kanssani ja hänelle sopi. Voisiko parempaa joululahjaa ollakaan.

Oli mukana löysä iltapäivä odottaa iltaa. Pukeutumiskoodia piti vähän pohtia mutta sekin selvisi suosiolla. Hiukset papiljoteille ja hieman meikkiä ja menoksi.

Päätin kävellä kun ilma oli leuto eikä satanut. Mikaelin kaunis musiikki-kongressi-kulttuuri- talo, mitä muita nimiä lieneekään, on sopivan käveymatkan päässä lammen äärellä. Jo maisema sinänsä nostaa mielen taiteelle vastaanottavaiseksi.

Mikaelissa oli yllättävän hiljaista. Ihmisiä tuli harvakseen mutta vähän. Sali ei täyttynyt läheskään ja kun paluumatkalla juttelimme taksinkuljettajan kanssa hän kertoi että samana iltana oli Jäähallissa Jari Sillanpään konsertti. Siinä yksi selitys, toinen ehkä joulun läheisyys ja kolmas lippujen melko kallis hinta.

Baletti oli pietarilaisen balettiryhmän tuotantoa. Esitys oli kaunista ja sulavaa. Piti vaan ihmetellä miten ne hennot "joutsenet" kaikkeen siihen pystyivät. Muistelen lukeneeni aikaisemmista Pietarin baletin vierailuista, että Mikaelin näyttämö on liian pieni heidän esityksiinsä. Ehkäpä se rajoitti esitystä nytkin.

Musiikki ihastutti, pienten joutsenten tanssi oli kuin satua. Yleisössä oli paljon nuoria opiskelijoita, monikielistä keskustelua kuului väliajalla. Taputukset olivat runsaat.

Ilta toi marraskuuhun mukavan katkon. Valoa kauneutta ja iloa. Ja kansainvälisyyttä.

Kenties energiaakin vuoden loppupäiviin.

16.11.2014 sunnuntaina

Junamatkailua

Palasin kotiin Helsingistä ruuhkaisessa perjantai-illtapäivän junassa. Junalippuun oli merkitty, että paikkani on yläkerran duettoplusvaunun  vastakkainen paikka. Kuulosti ihmeellisestä ja vähän jännittävältä.

Pasilan asemalaituri oli täynnä matkallelähtijöitä ja niin oli vaunukin. Löysin oman paikkani, jossa vastakkain istui jo kolme ihmistä. Kapea pöytälevy erotti istujat ja sain myöhemmin kuulla että se on tarkoitettu myös ravintolatarjoilua varten. Se oli siis samalla ravintolavaunun lisätila. Matkustajia tulikin vaunuun olutlasit käsissään.

Ikkunarivistön suuntaisesti oli omat yksittäisistuimet ja näköalapaikat. Vaikuttivat mukavilta.

Meidän neljän matkustajan tilamme osoittautuivat sensijaan ahtaaksi. Jalat joutuivat olemaan melkoisessa solmussa että kaikki saivat aseteltua omansa jotenkin siedettävään tilaan.

Alkumatka sujui hiljaisuudessa. Minä otin sukan kutimen esiin ja kolme muuta askarteli puhelimensa kanssa. Mietin näinköhän koko matka kuluu.

Rohkaistuin ja kysyin ovatko kaikki menossa pääteasemalle Kajaaniin asti. Ei, kaksi jää Kouvolassa ja yksi menee Kajaaniin. Jalkojeni puolesta ajattelin, että kiva.

Kajaanista riittikin puheenaihetta. Olin lukenut Kajaanin teatterin esityksistä ja kyselin Anna Kareninasta. Kajaanilainen oli nähnyt sen ja kehui sitä hyväksi mutta ei perinteiseksi, siinä oli nyt uusi näkökulma. Mietin kirjaa ja päädyin siihen että se pitäisi lukea uudestaan. Ja sen jälkeen olisi mukava mennä se katsomaan.

Kysyin kouvolalaiselta mitä Kouvolaan kuuluu. "Kouvola on Suomen turhin kaupunki", vastasi hän. Mistä moinen tieto kyseltiin me kaksi. Nettikeskusteluissa on kirjoitettu oli vastaus

Mielessäni asetuin heti vastarintaan kun muistin kouvolalaisen ystäväni, joka viihtyy paremmin Kouvolassa kuin Mikkelissä.

Kouvolan jälkeen matka jatkui väljemmissä olotiloissa ja keskustellen. Sain matkakumppanilta mukavaa mieltä ja iloista oloa. Sukankudin meni kyllä vähän pieleen niin että sitä piti aamulla purkaa mutta ajankuluahan sekin vain on.

Matkustaminen on kivaa vaikkapa vain Helsingistä Mikkeliin. Ja kun jaksaa muistaa että ei tässä aina kotisohvalla olla.

5.11.2014 keskiviikkoiltana

Veljeys velvoittaa

Sain tänään olla mukana vaikuttavassa sotainvalidijuhlassa. Sotainvalidien Sisä-Suomen piiri on toiminut 70 vuotta ja sitä juhlittiin Peurungassa monen sadan ihmisen läsnäollessa.

Vaikuttavaa oli jo se, että suurin osa yleisöstä oli iältään 80-90 -vuotiaita ja he tahtoivat ja jaksoivat osallistua juhliin niin suurin joukoin. Eräs 92-vuotias sotainvalidi kertoi, että hänestä on tärkeää olla mukana näissä omissa juhlissa.

Juhla alkoi komeasti Ilmavoimien soittokunnan Marsalkan hopeatorvet-soitolla ja myöhemmin kuultiin sikermä sotavuosien kappaleita kuten Elämää juoksuhaudoissa ja monia muita, niin sydäntä riipaisevia esityksiä kaikki. Juhla päättyi tervehdysten ja esitelmän ja lauluesitysten jälkeen yhteisesti laulettuun Maamme -lauluun.

Kunnioittavan sävähdyksen juhlaan toi peruspalveluministerin läsnäolo ja hänen valtioneuvoston puolesta esittämänsä tervehdys, joka oli sisällöltään ytimekäs ja selkeästi ja lämpimästi esitetty. Siinä ei ollut mitään ylimalkaista liirum-laarumia vaan asiaa, johon saattoi uskoa ja joka kuulosti positiiviselta. Sotainvalideista halutaan pitää huolta heidän elämänsä loppuun asti vaikka maan talousasiat ovat vaikeat.

Tilaisuuden lopussa piirin historiakirjan kirjoittaja tietokirjailija Vesa-Pekka Jäntti esitteli kirjaansa.

Kirjan esipuhe alkaa Leo Tolstoin sanoilla:

"Maan päällä on vain yksi ainoa todellinen onni - eläminen myöskin muita kuin vain itseään varten."

En tiedä voiko tämän hienon järjestön ideologiaa paremmin ilmaista?

1.11.2014 pyhäinpäivänä

Kävelen, kävelen, kävelen

Lokakuun kaksi viimeistä viikkoa hurahtivat minulta kävelemiseen. Eteeni tuli liian monta kertaa tietoja pitkäaikaisen istumisen terveydelle aiheuttamista vaaroista. Siitä syntyi sytyke: pakko ryhtyä enemmän kävelemään!

Olin myös itse todennut esimerkiksi useamman tunnin kestäneen ajomatkan seurauksena jalkojen väsymisen ja säryn. Verenkiero ei taida tykätä tästä, arvelin.

Kävely on kuulunut harrastuksiini jo aikaisemmin mutta enemmän satunnaisesti päivittäisen "asiointikävelyn" (tuo oli minusta hauska uusi termi ja ansaitsee huomion) muodossa. En kuitenkaan miettinyt päivittäin paljonko aikaa ja askelia olin kävelyyn käyttänyt.

Aluksi minun piti pakottaa itseni ylimääräisille lenkeille eikä sallia verukkeita säästä tai mielialasta johtuen. Lämmin sade tai navakampi tuuli ei tuntunutkaan pahalta kun yllä oli sopiva vaatetus.

Olen ollut omasta ja kävelykavereidenkin mielesta aikaisemmin hidas kävelijä. Nyt kahden viikon ensimmäisten kävelyohjelma-viikkojen jälkeen olen huomannut, että tahtini on nopeutunut. Siinä ensimmäinen onnittelu itselleni.

Toinen huomioni on ollut, että nukahdan illalla nopeammin ja nukun hyvin aamuun asti. Joinakin iltoina olen tuntenut itseni hyvinkin väsyneeksi mutta siitä huolimatta olen nukahtanut helposti. Ihmeellistä - muistan miten aikaisemmin syytin liiallista väsymystä unen saannin vaikeutumiseen.

Kaksi viikkoa on lyhyt aika muutosarviointiin mutta tuntemukset ovat olleet kohottavia ja tuoneet parempaa oloa. Iloa on tuottanut myös käytössäni oleva mittari joka kertoo paljonko askeleita ja kilometrejä on päivän mittaan kertynyt. Ja lisäksi se kannustaa tai moittii (vähän) jos tavoitteet eivät ole toteutuneet tai istumista on ollut liikaa. Tavoitteenani on ollut 10 000 askelta päivässä.

Ristiriitaa syntyy kun haluaisin tehdä töitä tietokoneella ja sen joutuu tekemään istuen. Seurasin televisiosta ohjelmaa, miten erään työpaikan henkilökunta laitettiin kokeilumielessä työskentelemään seisoen ja siitä syntyi myönteisiä tuloksia.

Pitäisikö sitä ryhtyä etsimään baaripöytää ilman jakkaraa ja ilman sen varsinaista käyttötarkoitusta?

21.10.2014 tiistaina

Haukivuori houkutteli ja ihastutti

Olen asunut Mikkelissä 1970-luvun alkupuolelta saakka enkä ole koskaan käynyt Haukivuorella. Pari kertaa olen ajanut ohi matkalla kohti Kuopiota ja pohtinut minkähänlainen paikkakunta tämä on.

Tänään ystäväperhe pyysi mukaansa Haukivuori-reissuun ja olin heti valmis. Olin kuullut paikkakunnasta paljon myönteistä ja se oli herättänyt mielenkiintoni.

Oli ensimmäinen kylmä talvinen pakkaspäivä. En meinannut uskoa, että pakkasta oli vain pari astetta, niin kylmästi viima puhalsi.

Kiertelimme keskustan kaupoissa ja ostin itselleni korvakorut ja punaisen sateenvarjon. Sateenvarjo toi väriloistoa ja lämpöä kylmään päivään. Kauppa oli suuri ja sisälsi jo runsaasti jouluun liittyviä tavaroita. Ihastuttava ostospaikka! Tänne varmaan palaan toistekin.

Kauppakierroksen jälkeen menimme syömään ravintolaan. Oli jo tullutkin nälkä ja toisaalta palelsikin, oli mukava siirtyä lämpimiin tiloihin.

Ravintola oli viihtyisä ja tilava ja palvelu ystävällistä. Tarjoilijan kanssa oli kiva jutella. Salaatti ja pizza maistuivat ja oli rento ja kiireetön olo.

Ikävä oli havaita, että ravintolassa oli ainakin nyt keskipäivän aikaan vähän asiakkaita. Mitenhän sitä laittaisi ihmisten mieleen tienviitan, että poiketkaapa mukavaan ravintolaan.

Ruokailun jälkeen ajelimme etsimään kirkkoa ja minkälaiselta paikalta sen löysimmekään! Suuri tiilirapattu kirkko aivan järven rannalla niemekkeellä. Kaunis tavanomaisista kirkoista poikkeava kirkkorakennus uskomattoman hienon maiseman keskellä. Lisätietoja hakiessani löysin tiedon, että alttaritaulu on Veikko Vionojan maalaama. Sitä on mentävä joskus katsomaan.

Muistelin kotona lehtikirjoituksia Haukivuoren junavuorojen lakkauttamisesta ja palvelujen heikentymisestä. Ihmisiä on vähän, runsaat parituhatta, mutta kirkonkylälle pitäisi suoda mahdollisuudet säilyä elävänä ja toimivana.

Ainakin minulle jäi hyvä mieli kivasta päivästä ja toive suotuisien edellytysten säilymisestä ja luomisesta.

Kiitos Haukivuori!

11.10.2014 lauantaina

Anteeksi

Anteeksi on vaikea sana. Olen yrittänyt opetella sen käyttöä jokapäiväisessä kanssakäymisessä mutta se ei meinaa tulla helposti ja luontevasti. Taas tänään sain todeta sen - hupsista vaan, ajattelemattomasti loukkasin ystävääni. Sanoin kyllä sen - anteeksi - mutta vahinko oli jo tapahtunut.

Ajattelen, että englannin kielen sana "sorry" on helppo sanoa ja kuuluu puhekieleen. Sen voi sanoa vähäisistäkin asioista, tipauttaa sen suustaan sanojen lomassa mutta "anteeksi" vaatii ryhdistäytymistä ja miettimistä, onko asia anteeksipyynnön veroinen. Usein ainakin savolaisella kielialueella kuulee anteeksipyynnön sijaan vaan "oho". Mitäs nyt pääsikään tapahtumaan. Ja samallahan sitä miettii ainakin sanojen suhteen, olenko itse asiassa syyllinen.

Anteeksipyynnön pitäisi mielestäni olla kevyt ja iloinen. Ei mitään selittelyjä vaan kumarrus kumppanin puoleen; erehdyin, yritän korjata virheeni, ole minulle ystävällinen, anna anteeksi.

Olen aikaisemminkin yrittänyt miettiä miten anteeksipyyntö ja anteeksianto on niin vaikeita asioita ja tullut siihen tulokseen että se johtuu uskonnostamme, luterilaisuudesta. Tämä on minun yksityisajattelua ja voi olla ihan väärää.

Onhan meille opetettu, että meillä on armo, joka aamu.

Anteeksianto.

6.10.2014 maanantaina

Vanhusajatuksia

Päivittäisellä kävelylenkillämme ystäväni kertoi lukeneensa jostakin, lähdettä hän ei muistanut, että ihminen on 74-vuotiaana vanhus. Minä hymähdin, että tässähän on vielä vähän aikaa.

Ikään liittyvä nimittäminen on vaikea asia. Aikaraja alkanee eläkkeelle jäämisestä  65-vuotiaasta, vaikka harva pystynee myöntämään sitä silloin. Moni sanoo siitä vielä vuosikymmen eteenpäin, että ei tunne itseään eläkeläiseksi.

Sairaudet, fyysiset ja psyykkiset, jotka nopeuttavat rapistumista, ovat asia erikseen.

Tätä viikkoa vietetään vanhusten viikkona. Mikkelissäkin opastetaan tietokoneen ja netin käyttöön useita eri kertoja. Ei tarvita muuta kuin rohkeutta ja liikkeelle lähtöä kodista!

Meitä kahta päiväkävelijää yhdistää huumori. Ilakoimme välillä läheistemme huolenpidolle, kun omasta mielestämme pärjäämme omin voimin. Se on kuitenkin hyväntahtoista ja lämmintä, rakkauden täyttämää hauskuttelua. Olemme tietoisia ja kiitollisia hyväosaisuudestamme, huolehtimisesta.

Vanhus, enemmän vanhus, hyvin vanhus. Taipaleen pituudesta tietämättömänä nautimme elämästä yhdessä ja ystävien kanssa.

Siitäkin paljon kiitollisuutta.

3.10.2014 perjantaina

Pietarin lumoissa

Kuluneeseen viikkoon sisältyi päivän matka Pietariin, joka on aina lumoava kaupunki. Sää oli kaunis, suorastaan säteilevän aurinkoinen vaikka oli jo lokakuun alku.

Olimme tulleet kaupunkiin junalla ja jatkoimme matkaa Nevski prospektiä pitkin bussilla, kun olimme ensin nauttineet kahvin ja herkullisen piirakan Suomen aseman lähettyvillä. Eremitaasiin ei ollut  jonoa ja pääsimme nopeasti aloittamaan kierroksemme. Suomenkielinen oppaamme odottikin jo meitä.

Opas oli valinnut meille yhden reitin taidekierrokseemme. Saimme kuulla paljon tarinoita ja yksityiskohtia tauluista. Renesanssi- ja barokkitaiteen jälkeen valitsimme tutustumisen palatsin huoneiden sisustuksiin. Kultaa, loistoa ja kauneutta kaikkialla. Pitkään pysähdyimme erikoisen kellon ääreen, joka sisältää mm. kukon, pöllön ja riikinkukon. Oppaamme kertoi, että samaa kelloa näytetään televisiossa aamuisin kymmenen aikaan ja niinpä onnistuimmekin näkemään sen vielä seuraavana aamuna.

Minulle jäi vaikuttavana mieleen sotapäällikkö Alexander Nevskin, joka voitti ruotsalaiset vuonna 1242, hopeoitu hautamuistomerkki. Opas kertoi, että Nevski-nimi tulee sukunimestä Nevalainen ja Nevski prospekt on siis Nevalaisten katu. Olin tuosta tiedosta aika lailla ylpeä ja näytin sen myös matkakumppaneilleni.

Kolme tuntia Eremitaasissa kului nopeasti mutta myös väsytti, joten olimme valmiit palaamaan kyläpaikkaamme. Isäntäparimme johdattivat meidät sisäpihojen kautta metroasemalle, josta jatkoimme junalle.

Mukava vaikuttava päivä. 

21.9.2014 sunnuntaiaamuna

Syksy alkoi teatterilla

Ystäväni pyysi minua seurakseen eiliseen Mikkelin teatterin ensi-iltaesitykseen, jonka nimi oli "Jos kyyneleet helmiä ois". Esityksen sisältö oli minulle muuten tuntematon paitsi tiesin, että siinä on paljon laulua ja musiikkia.

Ensi-iltaan saapui naapurikaupungista bussillinen ikäihmisiä ja ymmärsin näytelmän alettua miksi. Näytelmä sijoittui sota-aikaan sekä sen jälkeiseen aikaan. Ajankuva tuli hyvin esille.

Pidin pääosan esittäjästä Anikarista sekä hänen näyttelemisestään että lauluista. Musiikki oli mukaansatempaavaa suopursu -kukkineen ja muine tunnettuine lauluineen.

Humalaisen toikkarointia lienee näytelmissä aina pakko tuoda esille, sehän meitä suomalaisia niin kovasti naurattaa. Toisaalta nämä osiot olivat kokonaisuudessa hyvin pieniä.

Lapsinäyttelijällä oli esitettävänään koskettava osa sodan jälkeisestä ajasta ja se oli hienosti esitetty.

Nautin esityksestä vaikka esitys ei ihan saanut minua nyyhkyttämään.

Iloitsen, että meillä Mikkelissä on oma teatteri ja toivon, että me mikkeliläiset ja muutkin käytämme runsaasti sitä.

16.9.2014 tiistaiaamuna

Elämänilo

Television puoliseitsemän-ohjelma kuuluu suosikkeihini. Kaipasin sitä kesällä ja nyt kun se taas alkoi aloitan illan vapaa-aikani sitä katsomalla. Se on positiivinen, mielenkiintoinen ja monipuolinen ohjelma ja siihen on saatu hyvät vetäjät. Ja ohjelmasta jää itselle hyvä mieli.

Vähän aikaa sitten ohjelmassa oli haastateltava, joka kertoi kysyttäessä, miten hän koki puolisonsa kuoleman, että hän menetti elämänilonsa.

Tuo lause vaikutti minuun syvästi ja oivalsin, että niinhän minullekin on käynyt, elämäniloni on ollut kateissa. Elämässäni on tapahtunut paljon asioita. Se ei ole ihmeellistä. Kaikille elämä ei kulje niinkuin suora jana vaan ajan mittaan tulee muutoksia, mutkia ja uusia asioita. Ne tuovat elämäniloa mutta myös kuluttavat, jopa lamaannuttavat.

Hyvät ihmissuhteet ovat elämän rikkaus. Keskustelut, kiinnostus samanlaisiin asioihin ja yhteishenki ovat kuin suola suolattomassa ruuassa. Toisaalta olen ajatellut, että hyvä ihmissuhde on kuin linnunpesä, jonka turvassa olet mutta kun sitä ei enää ole, olet kuin pesästä pudonnut.

Tämä kesä on ollut lämmin ja kaunis ja monella tapaa suotuisa. Olen yhä saanut harrastaa minulle mieluisia asioita läheisten ihmisten kanssa.

Olen etsinyt tietoa ja uusia polkuja kirjoista. Se on helpottanut. Muitakin mahdollisuuksia on ollut, kun vaan niihin pystyy tarttumaan.

Elämän ilo, elämän voima. Ihmisen peruslähde.

9.9.2014 tiistaina

Kavereitten kanssa

Kokoonnuimme eilen eläkeläiskavereitten kanssa nauttimaan aamukahvit syksyn aluksi ja samalla suunnittelemaan syksyn toimintaa. Yllätyimme kun meitä tuli mukaan kaikkiaan kaksikymmentäviisi. Pitää kai sanoa, että ihmettelimme sitä että niin moni ehti mukaan, kun kaikilla on niin paljon harrastuksia ja menoja ja sää oli  vielä niin kesäinen.

Oli mukava kuunnella ja kertoa kesän kuulumisista. Iloinen mieli oli vallalla ja puheensorina sen mukainen. Runsas tunti kului nopeasti. Syksyn tapahtumat lyötiin lukkoon marraskuulle saakka. Kuopion retki kiinnosti runsaasti ja se oli mukavaa.

Minä en malttanut olla kertomasta uudesta "aktiivimittarista" - en tiedä mikä sen oikea nimi on. Sain kokeilla sitä pari päivää ja pari yötä ja olin hurjan innostunut. Päivän aikana kuljetut askeleet - 15 000 askelta - ilahduttivat mutta toisaalta ihmettelin miten voin valveillaoloajasta istua yhdeksän tuntia, vaikka askeleita oli kertynyt noin paljon. Mittari näytti myös yön hyvin nukutut tunnit ja valveilla olon. Laite, joka on ohut ranneremmi,  ilmoitti, että olin valveilla aamuyöllä klo 3-4, jolloin luin tuoretta Hesaria. Se on jännittävä kapine ja siihen on pakko tutustua myöhemmin tarkemmin, jos saan sen omakseni, nyt se oli vain koekäytössä.

Kaverini hymyilivät minun innostukselleni ja arvelivat että tämä on vain yksi uusi trendi, joita aina ilmaantuu. Liikkumista voi harrastaa ilman mittausta, tietenkin. Itsehän sitä oppii "mittaamaan " päivän liikkumisen.

Tilaisuus oli mukava, yhteisöllinen ja lämmin. Joku kavereistani ehdottikin, että voisimme kokoontua säännöllisesti aina tiettynä päivänä, esimerkiksi joka kuukauden toinen maanantai.

Kuulosti kivalta.

5.9.2014 perjantaina

Katveavustin

Olen viime viikot autoillut vinhaan tahtiin Oulun ja Helsingin välillä. Olen yrittänyt valita hiljaisemmat vähemmän ruuhkaiset ajat valoisana päivän aikana. Olen suurimmaksi osaksi nauttinut ajamisesta.

Matka Iisalmesta Ouluun tuntui mukavalta ajaa. Sisar istui vieressä ja piti puhetta yllä ja minä vastailin joo joo. Tiellä oli tosi vähän liikennettä ennen puolta päivää, välillä ei näkynyt yhtään autoa edessä eikä takana. Aikataulumme oli väljä ja saatoimme pysähtyä Piippolan puolimatkassa pitkäksi aikaa.

Seuraavana päivänä menimme isäntäväkemme kanssa autolla kaupungille ja perjantaipäivän liikennettä oli jo runsaasti. Parkkipäivän löytämisessä meillä oli tuuria ja saimme auton halli- ja toriostoksia varten pysäköityä riittäväksi ajaksi. Torilta tarttuikin mukaamme tyrni- ja mustikkamarjat odottamaan talvea.

Vieras kaupunki ja tietyömaat ovat saaneet minut vierastamaan kaupunkiajoa. Oppaan avulla siihen suostun niinkuin nytkin, vaikka siitä huolimatta tein ajossani tyhmyyden, joka päättyi kuitenkin onnellisesti.

Tänään luin ilmaisjakelulehdestä ikäihmisen autoilusta. Siinä neuvottiin autoiluun hankkimaan erilaisia apuvälineitä kuten katveavustin. Se tarkoittaa, että jos vanhan autoilijan niska ei enää taivu kääntymään jotta huomaisi katveessa lähestyvän auton, niin katveavustin äänimerkillä huomauttaa sen. Varmaan se on  hyvä avustaja ja muitakin samanlaisia on.

Itse yritän olla nöyrä autoilija, tuntea rajoitukseni ja liikkua sen mukaan. Toivon, että voin ajaa niin kauan kuin se on mahdollista, autoilu tuottaa minulle iloa ja on itselleni ja muille turvallista.

Mikkelissä muutaman kilometrin kaupunkialueen sisällä kävely on minulle ehdoton ykkönen. Niin kauan kuin nivelet taipuu ja kävely ei tuota kipua.

Liiku yksin ja liiku yhdessä ja valitse oikein!

16.8.2014 lauantai-iltana

Takaseinä häämöttää

Kirjastosta lähti eilen mukaani Matti Paloheimon kirja: Liian nuori vanhaksi, jossa kerrotaan 52 tavasta sopeutua ja panna kampoihin. Kirja on ilmestynyt viime vuonna, joten se on tuore kuvaus eläkkeelle jääneen ihmisen sopeutumisajatuksista.

Otin kirjoitukseni otsikon kirjasta. Minusta se on hyvä nimi ajalle, josta ei voi tietää muuta kuin että joskus se tulee. Lopullinen takaseinä.

Kirjassa Paloheimo tunnustaa, että hän ei yrityksistään huolimatta pysty suhtautumaan omaan vanhenemiseen myönteisesti. Hän kirjoittaa lyhyitä lukuja vertauskuvina pelikortit. Ajatuksena on, että elämä on peliä.

Itse en oikein päässyt pelimaailmaan sisälle ja kirjan sisältökin tuntui liian tutulta, useasti esillä olleelta. Vanhuusteemasta on viime vuosien aikana niin paljon kirjoitettu ja puhuttu, että siitä on vaikea löytää mielenkiintoista uutta sanottavaa.

Vaikuttavimpana mieleeni jäi luku: Omnia mea mecum porto, Kannan kaikki mukanani. Kirjoittaja tarkoittaa siinä ihmisen identiteetin koostuvan menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Muistot ja muistikuvat ovat tärkeitä vaikka eivät aina oikeita.

Olen paljon perehtynyt vanhenemista koskeviin asioihin ja pohtinut ja keskustellut vanhenemisesta ystävieni kanssa. Mielestäni myös suhtaudun siihen myönteisesti ja ehkä joskus myös "aurinkoisesti" , jota ilmaisua Paloheimo käyttää ja toivoo sitä itselleen.

Koen, että vaikka kannan kaikki mukanani niin jokainen aamu on sunnuntaiaamu - sekin on Paloheimolta lainattu ilmaisu.

Aurinkoisuutta ja myönteisyyttä tarvitaan takaseinää odotellessa. Ajattelen, että se helpottaa ja toivon, että ne säilyvät minulla elämänvoiman lähteinä.

12.8.2014 tiistaina

Lieksa on kiva kaupunki

Vietin helteisen lauantaipäivän Lieksassa, joka on entuudestaan tuttu useista kesäkäynneistä.

Aluksi asioin R-kioskilla veikkausasioissa. Edelläni oli nainen, joka kääntyi minuun päin ja sanoi: myyjä ei sanonut hänelle päivää, pitäiskö hänen nyt sanoa: sama päivä takaisin. Hymähdin mutta en osannut ottaa kantaa siihen. Ajattelin kyllä että täälläpä helposti ruvetaan juttusille.

Sitten kiersimme pari kirpputoria ja tein pari onnistunutta ja edullista ostosta. Sielläkin asiakkaat juttelivat meille: tuohan näyttää hyvältä.

Keskustan leipomo houkutti luokseen ja voisulalla voidellut karjalanpiirakat olivat tosi maukkaita ja veivät pikkunälän.

Seuraavaksi istahdimme suuren auringonvarjon alle seuraamaan ihmisiä ja nauttimaan juomia. Pitkään pöytäämme tuli lieksalainen mies, joka kertoi kaupungin asioista. Kyselimme asunnoista ja terveydenhuollosta, nehän ovat minun ikäisilleni ihmisille tärkeitä. Saimme sen käsityksen, että mies oli viettänyt nuoruutensa Lieksassa, ollut maailmalla lähes neljäkymmentä vuotta ja sitten palannut takaisin ja oli nyt tyytyväinen oloonsa. Näinhän se tapahtuu monessa kaupungissa, ehkä Mikkelissäkin.

Paluumatkalla kahvikylässä käydessämme kysyin, onko täällä mustikoita (minun tämän kesän intohimoni) ja sain vastaukseksi: täälläkö - metsässähän niitä on. Se osoitti että kysymys oli tyhmä.

Jälleen totesin, että pohjoiskarjalaiset ihmiset ovat välittömämpiä ja helposti lähestyttäviä. Illalla keskustelimme, minkälaista olisi viettää talvi Lieksassa tai peräti muuttaa sinne. Kun asuminen on edullisempaa ja ihmiset ystävällisiä - niin ajatus tuntuu hyvältä.

Puuttuu vaan vähän rohkeutta!

10.8.2014 sunnuntaina

Sukutapaamisessa

Viikko sitten olin mukana Nevalaisten sukutapahtumassa Valtimolla. Läsnä oli yli sata sukuun kuuluvaa ja siitä kiinnostunutta. Tapahtuma oli kaksipäiväinen ja se on järjestetty kolmen vuoden välein.

Valtimo oli valittu kokoontumispaikaksi siksi, että Nevalainen on siellä yleisin sukunimi. Pohjois-Karjalassa muutenkin on paljon Nevalaisia ja suvun tiedossa olevat juuret ovat sieltä lähtöisin.

Lauantaipäivä käytettiin uuden pian tulossa olevan sukukirjan esittelyyn. Itsekin sain kertoa hieman Lapinlahden Nevalaisista, joita varsinaisina nimenkantajina on alle kolmekymmentä.

Sukutapaamisessa itselleni on tärkeintä vanhojen ja uusien sukuseuran jäsenten tapaaminen. Tällä kertaa uusia tuttavia oli Laukaalta kotoisin olevan yli 80-vuotias mummo, joka oli etsimässä sukujuuriaan. Hän oli menettänyt Nevalais-isänsä kolmevuotiaana Suojärvellä. Toivon, että seuramme pystyy löytävän lisää tietoa.

Lauantai-ilta kului hyvän ruuan ja seurustelun merkeissä. Sunnuntaiaamun aloitimme yhteisellä jumalanpalveluksella. Ihailin kirkon kaunista sisustusta kohokuvineen.

Iltapäivällä oli sukujuhla ja vuosikokous, josta olin poissa pitkän ajomatkan takia. Tunsin siitä huonoa omaatuntoa.

Tapaaminen jäi mieleen mukavana. Järjestäjät olivat joutuneet tekemään paljon työtä mutta lopputulos oli onnistunut.

Hurraa Menevalaiset!

7.8.2014 torstaina

Mikkelin torilla

Etsiskelin mustikoita Mikkelin torilla, koska tavallisessa mustikkapaikassani marjoja ei tänä vuonna ollut.

Mustikoita ei ollut paljon tarjolla ja ne olivat saman hintaisia kuin Hakaniemen torilla eli 8 euroa litra. Viisi litraa teki siten neljäkymmentä euroa. Se tuntui kalliillta mutta kyllähän niitä on pakasteessa ainakin vähän oltava. Niin terveellisiä niin terveellisiä ne ovat lehtikirjoitusten mukaan.

Marjat ämpärissäni poikkesin tuttavani muikkukojulle. Nyt ei ollut muikkuja vaan lukuisten pyyntöjen johdosta tarjolla oli tirripaistia, savolaista perinneruokaa parhaimmillaan! Samalla oli mukava vaihtaa kuulumisia ja tehdä syksyn suunnitelmia.

Kahvikojut olivat aamun tunteina vielä hiljaisia. Ehkä turistit olivat jo harventuneet. Kahvi ja karjalanpiirakka maistuivat.

"Vielä on kesää jäljellä" - sanotaan kesän usein soitetussa iskelmässä. Missä kesän raja on ? Tänä vuonna ajattelen, että se on syyskuun lopussa. On aikaa harrastaa vielä monta asiaa.

31.7.2014 torstaina

Mökkielämää

Minulle tuli mökkivieraita. Vietän kesääni pääosin yksin enkä siksi kuulu niihin, jotka valittavat lehdissä rasittavista mökkivieraista.

Mökkivieraani tulivat junalla. Hellettä oli kestänyt jo monta päivää joten jännitin minkälainen sää olisi vierailun aikana. Säitten haltija oli suopea ja ripautti vain muutaman pikkukuuron mutta muuten antoi auringon paistaa. Aamuauringon nousu järven takaa oli vierailleni elämys - valokuvat kertoivat.

Vierailleni koko kesämökkikulttuuri oli uusi kokemus. Vierailun päättyessä sain kuulla, miten he vasta nyt ymmärtävät suomalaisten luontorakkautta ja sen kanssa elämistä.

Kun vieraita oli kaikkiaan kuusi olimme etukäteen sopineet ruoka-asiat. Minulle jäi vain pieni osa, bravuurini grahamkorvapuustit teen kera nautittavaksi, ruokajuomat ja aamiaistarjoilut. He halusivat ehdottomasti tuoda puolivalmiit ruuat, jotka oli helppo valmistaa nautittavaksi. En laittanut kauheasti hanttiin, sopihan se minulle hyvin.

Kun lähisukulaiseni asuvat aivan äärellä vierailimme myös naapureissa. Minulle jäi se tunne että kaikki viihtyivät.

Ainakin minusta ne olivat mukavat kaksi päivää.

27.7.2014 sunnuntai

Millainen on mielekäs vanhuus?

Sain kirjastosta käsiini upouuden Matti Kuusen elämäkerran, jossa on yli 780 sivua ja niinpä unohdin muut hommat. Ihana kirja! Olen ollut jo kauan Matti Kuusen tekstien ihailija ja nyt tuntuu lumoavalta perehtyä monipuolisesti hänen elämäänsä ja teksteihinsä.

Kuusi ottaa kantaa muun muassa vanhustyöhön. Vanhuksia ei saa unohtaa, vanhustyö on etuoikeus. Hän sanoo "Joka arvostaa, häntä arvostetaan."

Kuusi korostaa aktiivisen vanhuuden merkitystä. Hän kertoo metsätyömieskodin asukista Veikko Nevalaisesta, joka apatian vastapainona hoiti kaikki kodin saunanlämmitykset. Kuusi kirjoittaa "Eläke tai kansalaispalkka ilman kontrolloitua vastasuoritusta voi yleisratkaisuna olla OK. On kuitenkin kymmeniätuhansia Mauno Koiviston, Eeva Joenpellon ja Veikko Nevalaisen ikätovereita, joille leipä ja sirkushuvit eivät riitä. Emme suostu lempeäin kuoliaaksinukuttajien hoivaan. Vielä."

Olen samaa mieltä. Mielekästä tekemistä omien toiveiden ja voimien mukaan pitäisi olla tarjolla jokaiselle vanhukselle. Ja arvostusta. Keskustelu tällä hetkellä on kääntynyt vanhushoidon voimavarojen riittämättömyyteen ja siinä syntyneisiin epäkohtiin. Ne ovat tärkeitä ja tarpeellisia asioita mutta eivät kata koko vanhuskentää.

Miten syntyisi apatian vastaliike? Elämässä on paljon mahdollisuuksia kun on halua. Myös vanhuksille.

21.7.2014 maanantai-iltana

Hellepäivän viettoa

Aamupäivällä sain tarmonpuuskan ja kävin käsiksi säilyttämääni viime vuoden aikakauslehtinippuun. Tarkoitukseni on toimittaa ne ensin vähän selailtuani lehtikeräykseen. Aloitin selailun rantapatiolla auringon paistaessa ja aaltojen liplattaessa.

Löysin Suomen Kuvalehdestä artikkelin"Sitkeä äidinkieli" (SK 4/2013). Siinä sanotaan mm. "On monia syitä säilyttää kielellinen monimuotoisuus. Skutnabb-Kangas muistuttaa dementiatutkimuksista.

Kanadassa psykologian professori Ellen Bialystok Toronton York-yliopistosta ja useat muut ovat havainneet, että kaksikielisyys lykkää dementian alkamista. Syntymästään saakka kaksikielisillä puhujilla aikavoitto on keskimäärin neljä vuotta. Vaikutus on havaittu sekä käyttäytymistieteellisillä tutkimuksilla että aivokuvauksilla.

Käyttämällä kahta tai useampaa kieltä ihminen hankkii itselleen niin sanottua kognitiivista reserviä. Hän ikään kuin panee rahaa pankkiin."

Kuulostaa mielenkiintoiselta. Sain taas lisäpontta jatkaa syksyllä ruotsin ja venäjän kielen kertaamista. Ehkä minä saan aikavoittoa harrastuksestani ja jo suunnitteleminen tuottaa minulle iloa.

Ja tuo sana "aikavoitto" on minusta jännittävä.

15.7.2014 tiistai

Bussimatkalla

Kahdentoista tunnin bussimatka tuntui etukäteen pitkältä. Menomatkalla oli runsaan tunnin tauko mutta tulomatkalla vain vartti.

Kohteena oli Petroskoi, minulle entuudestaan vieras mutta kiinnostava kaupunki. Matkaliput sai kätevasti ostettua Matkahuollosta etukäteen kumpaankin suuntaan ja ne olivat edullisia.

Matkasta ja kaupungista etsin tietoja netistä. Joensuusta Petroskoihin kuljettaja ja lippujen tarkastaja ovat venäjänkielisiä mutta etukäteistiedot ja kokemukseni täsmäsivät: muut matkustajat auttavat mielellään. Taukojen kestosta eikä muitakaan tietoja ilmoitettu, joten se oli selvitettävä muilta matkustajilta.

Menomatkan rajan ylittävässä bussissa ei ollut vessaa mutta bussi pysähtyi kyllä taukopaikalle enne Petroskoita. Minulle se riitti.

Matkakumppani oli puhelias ja monet asiat, varsinkin sähköön liittyvät selvisivät minulle. Muistakin matkustajista saatiin pari puhekumppania. Aika kului tosi nopeasti.

Perillä oltiin puolen yön jälkeen. Kaupunki näytti pimeältä koska katuvalot eivät palaneet, syytä en saanut tietää. Mietin miltä tuntuisi seikkailla siellä ilman kaupungin tuntevia.

Vastaanotto oli sydämellinen ja lämmin. Yöpala oli valmiina odottamassa ja keskustelu sujui suomen, venäjän ja englannin kielellä.

Pitkä viikonloppu oli mukava. Mieleen jäi toive uudesta vierailusta. Sitä ennen pitää ryhdistäytyä ja kerrata venäjän ja englannin puhetaitoa. Haasteellista!

5.7.2014 lauantai

Sukulaismuisteluja

Eilen saimme vieraaksemme pikkuserkun, joka halusi saada tietoja ukistaan ja mummostaan, jotka asuivat lapsuudenkodissamme. Ukki asui yksitoista vuotta ja mummo lähes kaksikymmentä vuotta, molemmat kuolemaansa asti.

Mummo oli äitimme sisar ja ymmärtääksemme oli pyydetty hoitamaan silloin syntynyttä veljeämme, perheen kuopusta. Molemmat asuivat kotimme tuvassa. Sänky oli tuvan nurkassa.

Mummo, joka oli meille täti, teki töitä kodissamme ja muissa naapuritaloissa. Pesi pyykkiä ja siivosi. Muistan, miten hän talvisaikaan huuhtoi pyykit avannossa, niinkuin silloin oli tapana. Nyt paleltaa jo pelkkä ajatus mennä jäisen avannon ääreen.

Mummolla oli ollut kova elämä. Vanhimmat lapset olivat kuolleet heti syntymän ja hätäkasteen jälkeen. Muistelimme sisareni kanssa, että asiasta ei silloin paljon puhuttu. Sukuselvitys kuitenkin osoittaa asian todeksi.

Serkku muisteli kouluikäisenä tyttönä käyntejä kesäisin vanhempiensa kanssa isovanhempiensa luona. Hänestä ne olivat olleet ihania kesämatkoja, joihin liittyi heinäntekoa ja muita kesän touhuja. Hän muisteli, että silloin saareen ei ollut vielä tietä ja minä olin hakenut heidät veneellä junamatkan jälkeen. Hän kertoi ihmetelleensä, miten nuori tyttö uskaltaa ja miten hänen annetaan soutaa kun talossa oli miehiä. Tunsin ylpeyttä vaikka tavallistahan se silloin oli, kun veneellä oli pakko liikkua jos oli tarvetta lähteä kirkonkylälle tai muualle.

Iltapäivä vierähti nopeasti. Yritimme yhdessä liittää muistikuvia yhteen, kun niin monet niistä tietävät olivat poissa. Monta kertaa kuulin sanottavan "olis pitänyt aikanaan kysellä enemmän ja laittaa ylös".

Historiasta ja perinteestä kiinnostuneena päivä oli minulle mieluisa. Minullakin oli monia muistoja, kaikki muistot eivät silloin lapsena tuntuneet mukavilta. Silti niitä nyt mielellään muisteli  ja kertoi.

Elämä vaan on sellaista, välillä on kivaa, välillä taas ei.

29.6.2014 sunnuntai

Kärsivällisyydestä

Kuulin televisiouutisissa puhetta sähkömiesten lakosta, joka saattaisi vaikuttaa junaliikenteeseen. Jos veturiin tulee vikoja niin sähkömiehet eivät tule korjaamaan ja junan kulku viivästyy. Sysäsin uutisen mielessäni syrjään ja ajattelin, että ei sellaista nyt viikonloppuna varmaan tapahdu.

Juna saapui aurinkoiseen Mikkeliin ajallaan ja asettauduin paikalleni. Junassa oli paljon matkustajia, koska minunkin paikkani sijaitsi lasten leikkivaunussa vaikka minulla ei ollut mukana lapsia. Harmistuin vähän jo noustessani toiseen kerrokseen matkatavaroiden kanssa että miten minulle sattui tällainen paikka.

Vaunussa oli varmaan toistakymmentä alle kouluikäistä lasta, jotka juoksivat ja temmelsivät pitkin käytävää. Lapsilla oli hauskaa, leikkitavaroita, liukumäkeä ja kirjoja tuntui olevan riittävästi. Äidit huutelivat lasten perään varoituksia: ei saa, ei saa tehdä noin. Elämää ympärillä oli yllin kyllin.

Vajaan tunnin matkustamisen jälkeen junan vauhti hiljentyi. Konduktööri ilmoitti, että veturissa on vikoja, joita yritetään korjata. Vähitellen kulku pysähtyi kokonaan ja tuli ilmoitus: veturia ei saada korjatuksia vaan täytyy saada uusi veturi. Seuraava ilmoitus oli, että veturi saadaan tavarajunasta työntämään juna raiteelle, jonne saadaan uusi veturi tavarajunasta. Junan valot syttyivät ja sammuivat ja vähitellen ilmanvaihto loppui. Täydessä junanvaunussa paikallaanolijallekin tuli kuuma saatikka sitten juokseville lapsille.

Kuulutuksia tuli kiitettävästi, siitäkin että ei ollut vielä tietoa kuinka kauan viivästys kestää, vaan kerrottiin että ilmoitamme kun tiedämme enemmän ja pahoittelemme viivästystä.

Junavuorolla oli paljon jatkoyhteyksiä eri suuntiin. Yhteyksien muutoksista ilmoitettiin useita kertoja, tosin vain suomen kielellä. Edessäni istui japanilaispoika, joka näytti omaa lippuaan, jonka mukaan hänen olisi pitänyt olla jo määräasemalla. Kielitaitoni riitti kertomaan, että olemme kaksi tuntia myöhässä.

Hieman alle kahden tunnin juna lähti liikkeelle ja ilmastointi palasi. Minä ja muut matkustajat pääsimme ilmoittamaan vastaanottajille, että juna on tunti viisikymmentä minuuttia myöhässä, tuleppa sen mukaan hakemaan.

Minulla oli mukanani sukanneule kuten yleensä junamatkoilla. Ei se sukka nyt ihan valmiiksi tullut mutta nopeutti ajankulua samoin kuin juttelut muiden matkustajien kanssa. Monet äidit lapsineen olivat lähteneet Helsingistä ja olivat menossa Kajaaniin, jolloin matka viivästyksineen kesti yhdeksän tuntia. Kuulin keskustelua: onneksi meillä oli tarpeeksi eväitä, kun matka kesti näin kauan.

Ihmettelin, miten kärsivällisesti matkustajat suhtautuivat viivästykseen. Siihen vaikutti tietysti sekin, että oli lauantaipäivä eikä työpäivä. Joku tuntui sanovan: sen kerran kun mekin junalla matkustetaan sattuu tämmöistä.

Minulle samanlainen pitkänajanmatka sattui vuosi sitten ja samoilla junaosuuksilla. Mikäpäs siinä kun aikaa on ja järjestelyt pelaavat.

Mökille päästyäni tunsin, että maaseudun rauha ja lempeät saunanlöylyt olivat ansaittuja.

21.6.2014 juhannuspäivä

Hyvää juhannusta rouva

Kiirehdin eilen juhannusaattona kukkakauppaan ja sitä myöten vielä muistelemaan menneen kevään tapahtumia. Matkustin taas metrossa, perällä vanhusten penkillä.

Vastapäätä minua selkä muihin matkustajiin päin istahti sanojensa mukaan kuusikymppinen mies ja otettuaan pullon repustaan kysyi: häiritseekö jos otan ryypyn. Vastasin, että eihän se kuulu matkustussääntöihin.

Mies naukkasi pullostaan ja jatkoi, että hän on menossa 88-vuotiaan äitinsä luo viemään uusia perunoita ja silliä. Kysyin, että rohkaisuryyppyäkö siinä vierailussa tarvitaan, johon hän vastasi että hän vaan lääkkeeksi ettei tartte syödä kolesterolilääkkeitä.

Keskustelu jatkui äidin tiimoilta; jokaiselle päivälle näyttää löytyvän oma vanhuksensa.

Äiti asuu kotona ja poika sanoi olevansa ainoa omainen, joka käy pari kolme kertaa viikossa. Kaupungin hoitajat käyvät kolme kertaa päivässä ja äiti pärjää niillä. Äiti muistaa hyvin vanhoja tapahtumia mutta ei pojan mukaan ymmärrä tästä päivästä mitään. Esimerkkinä hän kertoi, että vietyään pyykkiä alakertaan ja palattuaan sieltä äiti sanoo, että hyvä kun tulit käymään, kun et ole pitkään aikaan käynytkään.

Mies poistui asemallaan ja toivotti: hyvää juhannusta rouva. Vastasin tietenkin: kiitos samoin.

Kaupungilla kävellessäni olin nähnyt jo juhannuksen juomaveikkoja kadulla istuksimassa. En montaa, sillä kuka nyt juhannusta kaupungissa haluaa viettää. Juomisen moralisointi häivähti metrossakin mielessä, mutta matka oli lyhyt ja mies oli niin puhelias, etten siihen väliin ehtinyt.

Juhannus ja juomat ovat meillä suomalaisilla yhteenliitetty keskikesän juttu. Tämä pieni episodi tänä juhannusaattona myös muistutti siitä.

Jatkoin matkaani mietteliäänä.

19.6.2014 torstai

Muista hymyillä

Tykkään liikkua metrolla vaikka ihan huvikseni. Eilen iltapäivällä minulla oli keskustaan asiaa ja sain taas istua omissa ajatuksissani katselemassa merellistä maisemaa. Yht äkkiä vaunuun tuli sähköinen ilmapiiri kun alkoi kuulua kitaransoittoa ja laulua. Useimman matkustajan päät kääntyivät katsomaan, mistä ääni kuuluu.

Nuorehko lierihattuinen mieshän siellä soitti ja lauloi. Matkustajien joukossa oli Korkeasaareen matkalla ollut tyttöjoukko, jotka iloisesti tirskuen katselivat toisiaan ja ympärilleen. Laulut taisivat heille olla tuttuja ja näytti siltä, että he nauttivat kuulemastaan.

Me aikuiset olimme enemmän tai vähemmän vaivautuneita. Kukaan ei kuitenkaan ryhtynyt moittimaan tai häätämään laulajaa pois vaunusta.

Parin laulun jälkeen soittaja kiersi vaunussa hattunsa kera mutta tuloa ei tainnut juuri kertyä. Silti laulaja jutteli iloisesti ennen poistumistaan: remember smile.

Se kuulosti kivalta: remember smile. Minäkin heräsin. Aurinko paistaa, metro mennä huristaa ja minä olen matkalla tutkimaan sukuani. Ja minulla on aikaa, paljon omaa aikaa.

Ainakin minulle, jäyhälle suomalaiselle tuo tuokio oli kiva johdatus juhannukseen.

Hymyilin.

14.6.2014 lauantai

Positiivista energiaa

Politiikasta kiinnostuneena nautin tänään kokoomuksen puheenjohtajan valinnasta ykköstelevision tarjoamana suorana lähetyksenä. Hienoa, että televisio tarjoaa muitakin jännittäviä kilpailuja kuin urheilukisoja.

Aloitin ohjelman katsomisen siinä vaiheessa, kun menossa oli jo toinen kierros. Kamerat kuvasivat kahta ehdokasta vuorotellen eikä voinut siitä päätellä kumpi voittaa. Etukäteisveikkaukset ohjasivat tosin nuorempaan, Alexander Stubbiin ja niinhän siinä sitten kävi, että veikkaukset pitivät tällä kertaa paikkaansa.

Yleisön hurmio oli suuri, kun tulos tuli julki. Riemua ja kättentapuksia pitkän aikaa. Ja sitten uusi puheenjohtaja aloitti kiitospuheensa. Se oli tulvillaan positiviisia ilmaisuja. Perhe, tiimi, ystävät, puolueväki ja koko Suomen kansa saivat osakseen iloa ja kiitollisuutta. Kuulosti huimalta ja melkein itsekin tunsi olevansa osallinen tästä palautteesta.

Oli kuitenkin pakko itselle muistuttaa, että en ole ollut vaaliuurnilla tämän puolueen takana. Ei se silti estänyt iloitsemasta uuden puheenjohtajan  puheenjohtajavaalityön saaman voiton puolesta. Aikaisemmin mietin kyllä, että Stubb on suosittu ilman vaalityötäkin, pitikö hänen oikeasti sitä tehdäkään mutta puheessa kiitoksia tuli niin paljon vaalipäällikölle ja tiimille, että täytyi hänen itsensäkin osallistua siihen.

Positiivinen energia on ihmisen loistava ominaisuus. Siitä riittää jakaa muillekin. Tällä viikolla sellaista energiaa on pulpunnut minunkin läheisyydessä. Elämän ja asioiden uteliaisuutta ja ihmettelyä niin paljon kuin kymmenvuotias iloinen lapsi ehtii kysellä ja ottaa kantaa. "Miten niin", "miksi" ja niin edelleen.

Siitä energiamäärästä on liukunut osa minullekin. Olen oppinut huomaamaan että on kesä ja että on valoa ja iloa.

Tänään ostin kuusi kurkuntainta. Mitenhän niille käy?

12.6.2014 torstai-ilta

Vähämuistinen

Kyläilimme tänään sisarusteni ja kesävieraan kanssa Sonkajärvellä vanhainkodissa, jolla on kaunis nimi: Tuulikannel. Siellä on viettänyt runsaan vuoden vanhuuden päiviään sukulaisemme, joka sairauksien ja liikuntakyvyn rajoitusten vuoksi on joutunut muuttamaan pois kodistaan. Ikävä vanhaan lapsuudesta saakka tuttuun kotiin on yhä kova.

Sukulaisemme itse on hyvämuistinen mutta hän käytti nimitystä tutuistaan, joille on käynyt toisin. Minua ihastutti tuo sana, vähämuistinen. En muista sitä nimitystä aikaisemmin kuulleeni. Tai en siis ainakaan muista.

Vajaa kaksituntinen vierailumme sujui nopeasti. Kertailtiin vanhoja muistoja ja kyseltiin tämän päivän kuulumisia. Tietysti kyseltiin, minkälainen hoito siellä on ja minkälaiseksi hän tuntee olonsa. Enimmäkseen hän oli tyytyväinen vaikka jotain moitteenpoikastakin löytyi. Kuulosti erikoiselta, kun hän sanoi, että yhtenä aamuna hän nukkui "ponniin" ja silloin apua ei tullut.

Kesävierastyttösemme kyseli minulta, haluaisinko minä vanhainkotiin. Yritin selittää kuviota, että ei sinne yleensä haluta vaan joudutaan, kun ei pärjätä enää kotona. Silloin kun meistä vanhoista tulee vähämuistisia tai emme pysty liikkumaan omin voimin. En tiedä, ymmärsikö lapsi. Mietin, miten hän koki tuon vierailun ja päädyin siihen, että ehkä ei ainakaan pelottavana.

Mukava mieleenjäävä päivä.

8.6.2014 sunnuntaina

Kaverikuppi

Sain lahjaksi termospullon, jossa oli mukana kaverikuppi. Hauska idea! Kuppi itselle ja kaverille samassa pakkauksessa. Ei tarvitse miettiä, tuliko kaverin kuppi mukaan.

Viime viikon helteisinä päivinä sain vieraaksi kavereita. Istuimme rannalla, nautimme raikkaasta kylmästä lähdevedestä ja vähän kuohuvasta juomastakin ja auringonpaisteesta. Minulla on käytössä useita puisia isoja tarjottimia, joten kahvin tarjosin rannallakin katettuna puolukkapiirakan kera.

Ne oli ihania kesäpäiviä. Rupattelua, hiljaisuutta, lehtien lukua ja uimista omaan tahtiin. Mittari näytti kolmeakymmentä astetta mutta tuulenvire lievensi hellettä eikä se tuntunut pakahduttavalta.

Kaverini ovat vuosikymmenien takaisia ystäviä ja yhdessäolo on helppoa ja huoletonta. Erilaiset mielipiteet rikastuttavat keskusteluja eikä asioita tarvitse selitellä. Tapaamiset tekevät arkipäivistä juhlaa.

Runoilijan sanoin:

"Ystävyys on jakamista,

surun puoliks panemista,

ilon tuplaamista."

1.6.2014 sunnuntaina

Olavi Paavolainen ei ollut puskista huutelija

Tänä aamuna kuuntelin pitkästä aikaa radiota ja se yllätti mieluisasti, kun tuli  ohjelma ihailemastani Olavi Paavolaisesta. Nyt on ilmestynyt jälleen uusi kirja paljon tutkitusta Paavolaisesta, nimeltään Suuri levottomuus, jos kuulin oikein, ja kirjoittajana Laamanen, etunimi ei jäänyt mieleen.

Luin Paavolaisen Synkän yksinpuhelun vuosikymmeniä sitten ja se teki silloin minuun vaikutuksen. Myöhemmin näin Helsingin kaupunginteatterissa hänestä tehdyn näytelmän, joka kuvasi myös Paavolaisen toista, varjoisampaa puolta. Muistan miten näytelmän väliajalla sanoin tuttavalleni: eikö hän olekin ihana, ja kun toinen näytös päättyi, tuttavani kysyi: eikö hän ollutkin ihana. Paavolainen kuoli vain 61-vuotiaana ja tämän päiväisen radio-ohjelman tekijän mukaan juotuaan liikaa viinaa.

Kirjan perustana on ohjelman mukaan Moskovasta löytyneet raportit, joissa ei tiedollisesti kuitenkaan nähdä paljon uutta. Paavolainen ei Moskovassa käydessään talvisodan alla kirjoittanut niistä kirjailijoista, jotka olivat poissa, viety leirille tai muuten poistettu eikä esittänyt isännilleen kiusallisia kysymyksiä. Toimittaja sanoi, että Paavolainen ei pannut asialle sydäntään eikä ollut myöskään puskista huutelija.

Historiantutkija Marja Lähteenmäen mukaan kirja on nopea ja hauska lukukokemus -30-luvulta. Aion hankkia kirjan käsiini.

Ohjelmassa kerrottiin, että Paavolainen ei Synkän yksinpuhelun jälkeen kirjoittanut mitään, liekkiä ei enää ollut. Näin sanottiin käyneen myös muille sodanaikaisille vaikuttajille Paasikiveä lukuunottamatta, kaikki paloivat loppuun.

Olavi Paavolaista ihailivat aikalaiset ja varsinkin naiset. Teatterinäytelmässäkin esitettiin, että hänellä oli kortisto naisystävistään. Hän oli myös kiistanalainen ja Synkkä yksinpuhelu sai osakseen arvostelua, että se ei ollutkaan sodan aikana kirjoitettu.

Kuitenkin hän oli suuri kulttuurivaikuttaja ja oman aikansa kuvaaja. Voi olla, että  minun ihailustani karisee uusien lukukokemusten myötä jotain pois.

Sunnuntaiaamun ohjelma oli mukava alku kesäkuulle.

31.5.2014 lauantai-iltana

Oman arkiston parissa

Kevään projektin, erään elämän tarinan valmistuttua ryhdyin tänään selvittämään omaa arkistoani vuosikymmenien ajalta. Muistiinpanoja ja päiväkirjoja oli kertynyt useita laatikollista, joten selvittäminen tarkoitti vasta yleissilmäyksen luomista.

Sain innostuksen asiaan, kun lapsenlapsi oli lukenut viimekeväistä Mummojen tarinaa ja kyseli: milloin teet itsestäsi syvemmän elämänkerran? Yllätyin tuosta kysymyksestä mutta toisaalta se herätti minut. Sehän saattaisi olla mielenkiintoista.

Vastasin, että "hyvä idea, aloitan haastattelemalla ensin sinua".

Näin elämänkerta tai elämän tarina on laitettu alulle. Aineistoa löytyy paljon oman muistin tueksi. Ja osaan käyttää muita arkistoja - hienoa!

Tämä viikko on ollut innostava muutenkin. Olen ihastunut Asko Sahlbergin kirjaan Yö nielee päivät kirjan rankasta taustasta huolimatta. Nautin kirjasta juna- ja laivamatkalla ja matka kului siivillä. Miten joku osaakaan kirjoittaa noin mukaansa vievää tekstiä! Minun on pakko lukea se toiseen kertaan.

Luulen, että kesä alkaa huomenna. Ostin tänään kaksi kassillista orvokkeja, huomenna laitan ne multaan ja odotan nauttivani auringon paisteesta, järven sinen katselusta ja sateen ropinasta. Joskus.

Kesä. Sen on pakko alkaa tämänkin kevään jälkeen. Uskon, että löydän kesän värit.

14.5.2014 keskiviikkona

Virkistysmatka Loviisaan

Kyyhkylän eläkeläisillä on tapana lopettaa kevätkausi yhteiseen virkistysmatkaan. Tänä keväänä se tehtiin viime viikolla Loviisaan ja sen lähiseudulle. Tästä matkaehdotuksesta oli saatu vihiä ystäviltä, jotka olivat tutustuneet kohteeseen aikaisemmin ja olivat tyytyväisiä.

Matkalle lähtijöitä kertyi muutamien vieraiden kera kolmisenkymmentä. Matkalle lähdettiin aamulla jo kello 8, joka on eläkeläiselle varhainen lähtöaika. Matkan vetäjälle tuottaa aina pientä jännitystä, heräävätkö kaikki varmasti ajoissa ja ovat paikalla matkalle lähdettäessä. Tällä kerralla  kuitenkin kävi hyvin eikä puhelinherätyksiä enää lähtövaiheessa tarvittu.

Matkan ensimmäisen pysähdyspaikka oli Kymen paviljongin kahvila jossakin Kuusankosken tienoilla, Mikkelistä puolentoista tunnin ajomatkan päässä. Kahvila oli viihtyisä ja tilava ja kahvipöytä meille valmiiksi katettu. Isot juustosarvet olivat niin maittavia, että jotkut ostivat niitä vierasvaraksi kotiinkin.

Toinen pysähdyspaikkamme oli Strömforsin Ruukin alue Rotsinpyhtäällä. Saimme tutustua asiantuntevan ja innostuneen oppaan kera vanhaan rautatehtaaseen ja erilaisiin työvälineisiin. Ruukin historiasta tuli esille, että sen omistajina on ollut Jakob Forsell (aateloituna af Forselles) ja ainakin minua jäi mietityttämään, liittyykö tämä myös Kyyhkylän kartanon historiaan, kun sen "suojelijana" viime vuosisadan alkupuolella toimi Jenny af Forselles. Hänen muotokuvansakin on kartanossa.

Ruukin lähellä on vanha Ruotsinpyhtään kirkko, jossa on Helene Schjerfbeckin maalaama alttaritaulu Ylösnousemus. Se oli kaunis ja vaikuttava.

Matka jatkui Loviisaan, jossa nautimme lounaan Ulrikahovin ravintolassa. Ruoka oli maukasta ja sitä oli riittävästi. Minä söin ensimmäistä kertaa valitsemaani kasvislasagnea ja olin erityisen ihastunut siihen. Ruokailun päätyttyä omistaja, joka toimii yksityisyrittäjänä tiloissa, kertoi hoivayritys Ulrikakodin historiasta. Ulrikakodissa on majoitustiloja myös turisteille, joten mieleen jäi toive saada joskus pysähtyä pitemmäksikin aikaa.

Tihkuinen vesisade jatkui, joten teimme kiertoajelun bussissa istuen muuten paitsi poikkesimme tutustumaan Loviisan kirkkoon. Loviisan oppaamme oli hyvin kotikaupunkinsa tunteva ja kertoi lämpimästi kirkosta, taloista ja tapahtumista, kun kiertelimme  pitkin merenrantateitä. Kauniit hyvinhoidetut talot ja levollinen maisema ihastuttivat. Muutama vanha kerrostalo mäen rinteessä näytti maisemaan sopimattomilta - ehkä ne oli rakennettu -60-70-luvuilla.

Matkamme viimeinen kohde oli Malmgårdin linna parikymmentä kilometriä Loviisasta. Linnaa esitteli meille kreivi Creutz, joka on sukua myös kuuluisalle radiokuuluttaja Carl Erik Creutzille. Saimme tutustua linnan toiseen kerrokseen ja kuulla sen historiasta. Kierros seinä- ja kattomaalauksineen ja esittelijä hurmasi meidät täysin. Kaksikerroksinen linna ja sen historia oli niin vaikuttava, että ainakin minä tunsin olevani jossain muualla kuin Suomessa.

Tunnin kierroksen jälkeen saimme tehdä ostoksia kartanopuodista. Kartano on kesäajan matkailutoiminnan ohella viidensadan hehtaarin luomutila, jonka tuotteita puodissa on myytävänä.

Päivä venyi melkein kellon ympäri mutta paluumatkalla sain sen vaikutelman, että matkalaiset olivat päivään tyytyväisiä.

Linnassa kuulosti hauskalta, kun kreivi kysyi: mistä saitte tietää tästä kohteesta ja vastasin että ystäviltä, niin hän jatkoi: vesikellot toimii, ihmiset saavat tietää toisilta matkailijoilta. Heidän ei tarvinne kohdettaan mainostaa.

11.5.2014 sunnuntaina

Äitienpäivä

Markkinamiehet ja posti ovat pitäneet huolen, että tämä päivä ei jää huomaamatta. Äidille sitä ja äidille tätä. Kortteja ja tavaraa ja kahvia sänkyyn.

Parasta äitienpäivän viettoa on ollut viettää sitä alle kouluikäisten kanssa. Pikku salaisuuksia, valmisteluja ja yllätyksiä. Ja yrittää olla hiljaa ja odottaa, että yllättäjät heräävät ja saavat kaiken valmiiksi.

Aika on kulunut niin, että nämä yllätykset ovat jo pitkään olleet ohi. Tilalle tulleet puhelinsoitot ovat tuntuneet kivalta. Ja riittäviltä. En ehtinyt koskaan kotiutua ravintolassa nautittujen äitienpäivälounaitten pariin, vaikka kivaltahan sekin tuntui ja saattaisi tuntua, kun se tapahtuisi melkein sattumalta.

Tänä äitienpäivänä sade ropisee mökin kattoon ja lounaat ja lapset ovat kaukana. Lämmin mökki ja luonnon hiljaisuus tuntuu mukavalta. Muutama pikkulintu visertää ja joskus kuuluu joutsenten kirkuminen, lauluksihan sitä huutoa ei voi sanoa.

Nautin kirjojen lukemisesta ja pohdin niitä. Nautin myös muistelman kirjoittamisesta, josta tulee esiin vahva äiti ja vahvoja äitejä.

Kevät etenee.

2.5.2014 perjantaina

Työn juhlaa ja arvostusta

Vappupäivä muuttui kuitenkin kehnoista ennustuksista huolimatta kohtuulliseksi ulkoilupäiväksi ja Mikkelin Kirkkopuisto oli saanut ihmisiä runsaasti liikkeelle kuuntelemaan vappupuheita. Ilmapallot karkailivat ja sima, munkit ja sillivoileivät näyttivät jonosta päätellen maistuvan ay-väelle.

Ensimmäiset puheet olivat perinteisesti demarien ja tietysti tukivat hallituksen ja istuvan puheenjohtajan harjoittamaa politiikkaa. Sopuisia puheita, niinkuin sopi odottaakin. Viikon kuluttua tapahtuvasta puheenjohtajan vaalitapahtumasta oli vain kevyitä viitteitä. En sitä enempää kaivannutkaan, kun en ole saanut kantaanikaan muodostettua. Ajattelen, että tulos on kuitenkin viisas ja demokraattisesti päätetty.

Poistuimme ensimmäisen tilaisuuden jälkeen sillilounaalle, jonka tarjosin ystävilleni työn sankareille. Olin joutunut pyytämään apua pesukoneeni temppuilemiseen ja lopulta lakkoilemiseen ja ystäväni tarjoutui auttamaan. Lapsenlapseni kyseli varovasti, mahtaako tämä osata korjata sen, kun ei ole enää töissä. Vastasin, että luultavasti.

Ja mitä työsuoritusta sainkaan sitten ihailla! Kone tarvitsi uuden pikkuosan mutta sen sijoitus näytti niin hankalalta, että aloin itsekin jännittää. Aivan suotta, työsuoritus oli niin loistava kuin vain hyvin työnsä hallitsevalla ammattimiehellä voi olla.

Kyselin, että miten tuo onnistui niin hyvin, tunnetko tätä konetta entuudestaan? "En ihan samanlaista mutta samat periaatteethan näissä on", oli vastaus.

Minulle tuli selväksi, että vankat perustiedot ja hyvä ammattitaito tekee työn kuin työn hyvin hallittavaksi.

Minun tehtäväksi jäi hallita ruuvit, että kaikki tuli paikoilleen ja yksikään ei tipahtanut pesukoneen sisälle. Siinä oli tehtävää kylliksi.

Ammattimiehen käsien työ sai minusta taas pysyvän ihailijan.

30.4.2014 keskiviikkona

Kovin ja komein

Minua on viime päivinä kovasti ilahduttanut nuorten luja itseluottamus. Yksi nuoristani oli joutunut tai päässyt naapurikaupungin Savonlinnan lehteen monen hyvän kuvan ja  tekstin kera.

Kysymys on tietysti jalkapallosta. Ja kilpailusta kolmen veljeksen kesken. Mutta tuo hurja itsevarmuus, kuten seuraavassa kappaleessa: "Mikäs tässä on ollessa. Aurinko paistaa, joukkueen peli on parantunut koko ajan ja sarja alkaa. Käyrä on ylöspäin",  kirjoittaa lehti.

Lehti kyselee, kuka on veljeksistä kovin futari ja saa vastauksen: "Tässähän tämä seisoo". Kysely jatkuu, millaisen pelimiehen seura saa ja vastaus on: "Komean ainakin, asenteella yritetään vetää. Pääpeli on vahvuus ja ehkä tuon johtajuutta nuoreen puolustuslinjaan".

Kaksi veljeksistä kohtaa toisensa Mikkelissä toukokuun 15. päivänä. Kovin ja komein toteaa lehden mukaan: "Veljen kohtaaminen kentällä tuo ihan helvetisti ekstraa kauteen. Ei meinaa pöksyissä pysyä, kun niitä pelejä odottaa. Silloin on pakko voittaa. Jos tulee pataan, niin kuuppa on jumissa monta päivää".

Hymy tuli huulille ja mieli iloiseksi, kun tuota luki. Ja se on vain yksi esimerkki, samanlaista kuulee ja näkee, kun pitää vaan korvat ja silmät auki. Tällaista ilottelua on mukava kohdata.

Mietin, missä minä olen kovin tai komein? Olen vahva omassa ikäsarjassani, vaikka en sitä aina muista. Ja monessa lajissa, omissani. Muokkaan mielessäni kovalle ja komealle oman vastineen, mikä se sitten milloin onkin. Ehkä se ei niinkään liity kilpailuun vaan pärjäämiseen elämän menossa.

Tänään koleana vapunaattona uimahalli antoi mahdollisuuden komeaan uintisuoritukseen. Kilometri tuli täyteen ja lämpimät löylyt tuli ansaittua.

Itseluottamuksesta ja itsevarmuudesta - ovatkohan ne samoja asioita - on mukava nauttia kaikkina ikäkausina.

Hyvä minä, hyvä me kaikki.

19.4.2014 pääsiäislauantaina

Eläkkeiden leikkaamisesta

Pitkähköksi venyneen Helsingin oleskeluni aikana osuin Helsingin Sanomien gallup-kyselyyn, jossa kyseltiin, mitä mieltä olen eläkkeiden leikkaamisesta. Kysely meni mielestäni jotenkin niin, että mitä mieltä olen siitä, kun hallitus korottaa eläkkeitä vain 0.4 prosenttia kun ne tämän vuoden inflaatiolla olisivat nousseet muuten 1.5 prosenttia.

Nopea vastaukseni, siis enempää miettimättä oli, että "tänä talouskurimuksen aikana se ei vaikuta säännöllistä eläkettä nauttiviin ihmisiin, se on niin pieni asia. En ole barrikadeilla tämän asian vuoksi."

Muutamia päiviä sen jälkeen tapasin Vanhan kirkon urkumusiikkituokiosta poistuessani eläkkeellä olevan työtoverini, joka arvosteli lausuntoani. "Totta kai se leikkaaminen vaikuttaa. Miten iso eläke sinulla on, kun voit sanoa noin."

Rupesin miettimään paljonko tuo tekee esimerkiksi kahdentuhannen euron eläkkeestä. Yksi prosentti on laskuissani 20 euroa miinus verot. Eläkeläisen kulutuksessa se on kuukaudessa yksi ulkona syöty lounas tai kahvit kahdelle pullan kera helsinkiläisessä kahvilassa.

Jälkeenpäin mietin tuota tulojen leikkaamista solidaarisena tekona. Kun palkansaajilta leikataan niin miksei samoin kohdella eläkeläisiä, joitten kulutus on muutenkin vähentynyt. Nyt en ajattele pysyvän hoidon tarpeessa tai hoitolaitoksessa olevia eläkeläisiä.

Toisaalta lehti oli selvittänyt myös leikkauksessa säästyneiden varojen käytöstä. Ne eivät säästä valtion menoja, vaan jäävät käytettäviksi tuleviin eläkkeisiin. Siis tulevatko ne lastemme eläkkeisiin käytettäviksi?

Silloinhan leikkaus oli oikea teko ja vastaukseni myötäili omaa ajatteluani.

16.4.2014 keskiviikkona

Kansalliskirjaston aarteita tutkimassa

Aurinko paistaa taivaan täydeltä ja lämpömittari näyttää jo seitsemää astetta. Tällaisessa kevätsäässä on mukava viettää aikaa kaupungilla.

Aluksi saatoin ystävättäreni Kampin matkakeskukseen kotimatkalle. Oli mukava viettää yhdessä monta kiireetöntä päivää. Keskustella ja lukea kirjoja. Käsiimme sattui onnellisuuden etsinnästäkin kertova kirja. Pohdimme, onko se sellainen ominaisuus, jota voi etsiä ja sitten tulla onnelliseksi vai tuleeko se vain kun on tullakseen. Keskustelumme lopputulos taisi jäädä avoimeksi.

Kävelin Kampista Kansalliskirjastoon etsimään tietoja vanhoista maatiloista sekä Pohjanmaalta että Savosta. Jyhkeiden kirjojen tiedot vuosikymmenien takaa imaisivat mukaansa ja nautin lukemisesta, tulin jopa iloiseksi. Muistiinpanojakin syntyi. Työni jäi vielä kesken, joten minua odottaa vielä uusi mukava käynti kirjaston saleissa.

Pääsiäinen on melkein käsillä. Tämän vuoden tunnelma on erilainen kuin ennen. Nyt mieleen on palautettava muistot niistä ilon pääsiäisistä ja oltava kiitollinen niistä.

Tällä viikolla olen saanut nauttia ystävyydestä ja nyt saan nauttia myös yksinäisyydestä. Molemmat ovat tarpeen ja ajallaan mieluisia.

Luulen, että olen menossa eteenpäin.

 

 

 

10.4.2014 torstaina

Krookukset kukkivat

Kävelin tutuilla tienoilla Kallion kirjaston ympärillä. Maisema on minulle tuttua jo -60-luvulta saakka. Suunnistan askeleeni kohti Kallion kirkkoa ja sitten kirjastoa päin. Muistot palaavat mieleeni yli viidenkymmenen vuoden ajalta.

Aurinko paistaa lämpimästi ja krookukset ovat rinnetontilla puhjenneet kukkaan.

Kirjastossa on tutun turvallinen olo. Kirjasto kuulostaa kansainväliseltäkin, kun useita englanninkielisiä asiakkaita käy läheisellä tiskillä.

Onnekseni yleisötietokoneita on vapaana ja pääsen lukemaan sähköpostini ja katsomaan myös, mitä facebook-kaverini ovat touhunneet. Yllätyn, kun löydän suosituksen mielipidekirjoitukseeni. Länsi-Savon on sen nähtävästi tänään julkaissut. Pieni ilo läikehtii mielessäni.

Ajatukset ovat vielä kuitenkin pahasti hajallaan ja etsin selityksiä moniin kysymyksiin.

Aika kuitenkin kuluu ja minun on hyväksyttävä asiat, joita en voi muuttaa.

Ja minun on huomattava ja kerättävä mieleni kevennykseni asioita, jotka vievät eteenpäin.

Syntyminen ja kuolema on osa ihmisen elämää.

 

 

 

 

 

3.4.2014 torstai

Runoja 2.

Maaria Leinonen: Huomisen ovella


Kun olit mennyt

istuin monta kertaa

puhelimen ääreen

soittaakseni,

kun sinulla nyt aikaa.

Ja minullakin.

Kunnes tajusin:

ei numeroa

ei kenttää sinne

missä lienetkin.

Mutta uskon

että puhelut

menivät perille.

28.3.2014 torstai

Runoja

Niilo Rauhala: Näen mitä haluan nähdä

Niin upea elämä,

niin loistava sateenkaari!

Minun täytyy ottaa etäisyyttä

etteivät silmäni häikäistyisi.

.... vielä hetken vanha koti kuulostelee

tätä riemua,

hyvästelemme toisemme

ennenkuin rautaiset kourat

kuorivat pois

menneitten askelten jäljet.

10.3.2014 maanantai

Työvuorolista

Valoisa maaliskuun aamu antaa energiaa ja monta tehtävää odottaakin tekijäänsä. Minun on nyt pakko miettiä järjestystä, mitkä työt on tehtävä ensiksi. Pitäisikö minun tehdä itselleni työvuorolista?

Suunnittelen näin: aamupäivällä kaupunkiasiat, parturi, Kela ja ruokaostokset. Keskipäivällä kaksi tuntia (kuulostaa kyllä vähältä) kirjoittamista, kaksi tuntia uintia ja seurustelua uimahallissa, tunti Kjell Westön kirjan Kangastus 38 lukemista. Välillä päiväkahvi ja tuokio televisiouutisia. Illalla vielä tunti tai puolitoista kirjoittamista ja päätteeksi pari tuntia television katselua.

Tälle päivälle ei mahdu lenkkeilyä eikä siivousta.

Viikko on hyvä aloittaa suunnitelmallisesti ainakin tämän päivän osalta. Minulla on hyvä levollinen mieli ja hyvä fyysinen olo ja minusta tuntuu siltä, että moni asia onnistuu tällä viikolla hyvin.

8.3.2014 lauantai

Naistenpäivän iloja

Puhelin piippasi aamusta alkaen onnitteluja naistenpäivän johdosta. Yksi tekstiviesti kuului: oletko Mikkelissä? Kyllä, vastasin. Puolen tunnin kuluttua ovikello soi ja riensin avaamaan. Ja yllätys yllätys: oven takana oli ystäväni mies kukkakimpun ja lahjapaketin kanssa. Ystäväni oli nähtävästi sivusta seurannut, miten yritin aina tunkea ostoksia pieneen laukkuuni ja niinpä minulla oli nyt käsissäni kookkaampi laukku.

Parasta oli kuitenkin tuo iloinen naistenpäivän toivotus: hyvää naistenpäivää!

Tämä oli hieno alku päivälle. Ulkona tuuli riepotti lumiräntää ikkunoita vastaan, mikä oli hyvä syy pysytellä aamupäivä sisällä.

Sää kuitenkin vähitellen selveni ja houkutteli ulos. Tein pienen kävelylenkin, jonka  päätteeksi poikkesin uimahalliin. Siellä alkoi naisten uimavuoro ja sain tavata monia ystäviäni. Tervehdysten ja kuulumisten vaihdon ja saunomisen jälkeen oli mukava palata kotiin ja jatkaa lukemista ja laiskottelua.

Ei hassumpaa, että naistenpäivää vietetään.

3.3.2014 maanantai

Eurooppaan Eurooppaan!

Kesällä lähdetään Eurooppaan! Näin huudahti nuori kakskymppinen, kun keskustelimme mitä kesäsuunnitelmia on mielessämme. Tuo Eurooppa-sana kuulosti tässä yhteydessä tavoiteltavalta hienolta kohteelta.

Mitä Eurooppa sitten minulle merkitsee? Eurooppa on lyhentynyt EU:ksi ja samalla arkipäiväiseksi. EU sanelee säännöt ja ohjeet niin talouselämälle kuin yksityisille ihmisille. Meidän on tehtävä niinkuin EU sanoo.

Matkustamisessa yhteinen Eurooppa on minulle merkinnyt helppoutta ja vapautta. Voin siirtyä EU:n toisesta maasta toiseen ilman viisumin hakemisia. Ja useassa EU:n maassa meillä on yhteinen raha, euro. Vältyn rahan vaihtamiselta.

Minäkin haluaisin kokea tuon riemullisen lähtemisen ja kokemisen tunteen: minä menen nyt Eurooppaan!

Ehkä minun on palattava ajassa taaksepäin ja ajatella paikkaani pienessä Suomessa. Eurooppa on sittenkin ihmeellinen! Euroopan kulttuuri, historia ja ihmiset, jotka eivät ole kaltaisiani hiljaisia suomalaisia.

Minäkin voisin lähteä Eurooppaan. Ensin haluan ottaa perinpohjin selvää siitä maasta, jonka valitsen kohteeksi. Tutustun sen historiaan ja kulttuuriin. Selvitän matkareitin ja majoitukset. Rajoituksia tulee siitä, että en haluaisi lentää. Mihin saakka pääsisin bussi- ja junayhteyksien kautta ja kuinka monta tuntia jaksaisin päivässä matkustaa?

Mutta aina voin haaveilla. Eurooppaan Eurooppaan!


25.2.2014 tiistai

Yksilöllinen ja yhteisöllinen vastuu - keskustelua kestävästä kehityksestä

Iltaviimasta huolimatta halusin eilen illalla etsiä kävelyreitilleni Työväen kirjaston ja osallistua siellä emerita presidentti Tarja Halosen vetämään keskustelutilaisuuteen.

Tilaisuuden oli järjestänyt äskettäin perustettu Työväen kirjaston ystävät. Tarja Halonen piti alkupuheenvuoron, jossa hän kertoi osallistumisestaan globaaliin kestävään kehitykseen monen eri työryhmän kautta. Niissäkin oli tasavertaisuus periaatteena, piti olla mies ja nainen ja toisaalta edustaja pohjoisesta kehittyneestä valtiosta ja kehittyvästä etelän valtiosta. Useimmiten toisena vetäjänä toimi afrikkalainen presidentti.

Halonen kertoi tavoitteiden olevan hyvin arkisia. On kysymys vedestä, ruuasta, energiasta ja asumisesta. Resursseja kyllä on ja nimenomaan inhimillisiä resursseja: nuoret, naiset ja köyhät.

Ihmisten pitäisi oppia uudet elämäntavat ja hallita kulutuskäyttäytymistään. Jokaisella ihmisellä on yksilön vastuu.

Hän pohti, voisiko Eurooppa näyttää tietä. Kaikilla on tunne, että voidaan tehdä jotain. Halonen palautti mieleen myös Newsweekin tutkimuksen, jossa todettiin, että Suomi on maailman onnellisin maa, vaikka ihmiset valittavatkin melankolista surkeutta!

Toisen alustuspuheenvuoron piti Sixten Korkman. Hän puhui tutuista mediassa paljon esillä olleista asioista: Nokiasta, josta kolme neljäsosaa on hävinnyt jonnekin, julkisen talouden kestävyysvajeesta ja työllisyydestä. Kaikki jo pitkään esillä olleita teemoja.

Korkman totesi, että vuosituhattavoite on kuitenkin edistynyt. Ja Suomi on edelleen hyvinvointivaltio, vaikka on jatkuvasti pohdittava, minkä laajuista hyvinvointia valtio pystyy tulevaisuudessa kansalaisilleen tarjoamaan.

Halonen arvioi, että kansalaismielipiteellä on vaikutusta päättäjien päätöksiin. Hyvä niin, valppaana on syytä olla.

Mielenkiintoinen lämmintunnelmainen ilta vaikeiden kysymysten äärellä. Melkein tuntui todelta Halosen sana: tämä tuntuu perheillalta, kun monia tuttuja perheitä on läsnä.

 

 

20.2.2014 torstai

Rakuuna soittokunnan vuosipäiväkonsertissa

Olen sotilasmusiikin ystävä. Eilen illalla sain osallistua konserttitalo Mikaelissa Itäisen maanpuolustusalueen vuosipäiväkonserttiin. Ohjelmisto koostui tutuista ja vähemmän tutuista elokuvasävelmistä. Soittokunnan lisäksi esiintyi kaksi solistia, nuori mies ja nainen.

Esitykset juonsi hauskasti pitkä mies, jonka nimi meni minulta ohi. Ohjelma alkoi Asemies marssilla, jonka kuuntelimme seisaallaan.

Muita numeroita olivat esim. Pot-pot-potkut sain, Sua vain yli kaiken rakastan, vaikuttava pohjoista luontoa kuvaava esitys elokuvasta Valkoinen peura ja monta monta muuta. Taputuksia riitti.

Väliajalla nautimme kahvit hurmaavassa seurassa ja mielenkiintoisten puheenaiheiden parissa. Tauon olisi suonut kestää kauemmin.

Vaikuttava ilta kaiken kaikkiaan.

13.2.2014 torstai

Nuoruuden hurmaa

Pitkän lounaan jälkeen kävelimme, sulattaaksemme samalla runsasta ateriaamme,  pitkin Mikkelin katuja, kaksi ystävääni ja minä. Alkoi kuulua torvien törinää ja iloista mekastusta ja huomasimme kuorma-autoletkan lähestyvän meitä kadun varrella katselijoita.

Kevään penkkariajelut olivat menossa. Huiskutusta puolin ja toisin ja karkkien heittelyä valitettavasti tällä kertaa vetisille kaduille. Kuorma-autojen lavojen reunat oli täynnä julisteita - koulu on nyt loppu - ja nuoret olivat pukeutuneet tavan mukaan erilaisiin naamioasuihin. 

Muistelimme, milloin me olimme penkkariajeluilla. Vanhin muisti olleensa silloin vuonna 1949 hevosajelulla, toinen vuonna 1951 mutta ei enää hevoskyydillä ja minä vuonna 1962 Helsingin kaduilla. Samanlaista iloa ja hurmaahan se oli silloinkin. Ilo oli irti, maailma oli hallussamme! Siitä alkoi se parin kuukauden lukupinnistys ja saimme ylioppilaslakkimme.

Ajelun seuraaminen ilahdutti. Teki mieli huutaa ja mekastaa kadun varreltakin mutta jo huiskuttaminen tuntui rohkealta. Suomalaisia kun ollaan.

Tämän päivän nuori elää toisenlaisessa maailmassa kuin me viisikymmentä tai kuusikymmentä vuotta sitten. Meille oli tarjolla työtä eikä tällaisia maailman uhkia ollut tiedossamme.

Toivon, että näillä nuorilla on mahdollisuuksia unelmien täyttämiseen ja hyvään turvalliseen ja onnelliseen elämään.

Oli ihanaa katsella ja muistaa taas tuo hurma: maailma on hallussamme!

10.2.2014 maanantai

Skansenin talvi

Olen käynyt Tukholman eläintarhassa; en tiedä voiko sitä sillä nimellä kutsua, vaikka nimi onkin djurgården, kun eläinlajeja on vain Pohjoismaista, pari kertaa. Kerran kesällä ja kerran talvella.

Skansen oni laaja ulkoilusaari sisältäen tuon eläinalueen ja sitten historiallisen vanhoja rakennuksia sisältävän alueen. Herraskartano tammikäytävineen näytti lumoavalta.

Kesällä meno oli vilkasta, kaikissa rakennuksissa on oppaita ja elämää. Talvella rakennukset ovat pääosin suljettu, vain pari rakennusta oli avoinna ja niissä oppaat. Oppaita kyllä liikkui teillä ja kertoi, mihin nyt voi mennä. Minua miellytti oppaiden pukeutuminen vanhoihin asusteisiin.

Susiaitauksessa vaelsi kaksi sutta. Näyttivät isoilta koirilta eivätkä niin pelottavilta. Tällä kerralla ei ollut ruokinta-aika enkä saanut kuulla niitten ulvontaa.

Mitä muita eläimiä oli? Karhut ja ahma olivat piilossa, hevosia ja visenttejä sensijaan oli laumoittain. Muitakin oli, pikkuinen ehkä saukon kokoinen eläin nukkui kippurassa lasi-ikkunan takana, Seinällä oli varoitus: älkää koputtako ikkunaan.

Lapsille oli hauska Lillgården, jossa oli paljon pikkueläimiä: esimerkiksi kaneja, kanoja ja akvaarioita. Lapset näyttivät viihtyvän.

Skansen sijaitsee laivaterminaalin toisella puolen, lähellä mutta kuitenkin melkoisen tiukan kävelymatkan päässä laivan aikataulun välillä. Tällä kertaa helpotti bussiyhteys mennen tullen, aikaa jäi yli kolme tuntia kiertämiseen.

Viehättävässä Gubbhyllanin kahvilassa oli mukava viivähtää ennen bussin tuloa. Tee maksoi 25 kruunua ja korppu 8 kruunua. Teevalikoima oli laaja, tuli jo valinnan vaikeutta. Muistin, että vihreä tee on terveellistä.

Paluubussissa oli kaikkiaan viisi ihmistä. Kuljettajakin ihmetteli ja sanoi lopuksi: Vi åker.

1.2.2014 lauantai

Näyttämöpäivillä Mikkelissä

Eilen illalla sain kokea melkoista teatterihuumaa Työväen näyttämöpäivien avajaisnäytännössä. En ole viime vuosina aktiivisesti hankkinut lippuja päiville, koska niin monet näytännöt tulevat nopeasti loppuun myydyiksi. Olin siis unohtanut, millaista yhteishenkeä nämä päivät huokuvat.

Nyt pääsin osalliseksi ystäväni avecina. Olimme liikkeellä hyvissä ajoin ja saimme seurustella tuttavien kanssa jo ennen näytännön alkamista. Minä kiinnitin huomiota teatteriyleisön pukeutumiseen. Se oli rennompaa, vaikka teatteri-iltaan ei nykyisin yleensäkään pukeuduta niin juhlavasti kuin aikaisemmin. Itse olin arvioinut pukukoodin väärin eikä minulla ollut huoletonta villajakkua tai tunikaa ja punaisia puuhelmiä. Mutta näitähän sattuu, ei se nyt pilannut tunnelmaani.

Kappaleena oli kajaanilaisen harrastajateatterin esittämä Runar ja Kyllikki. Teksti entuudestaan oli vähän tuttua ja nautittavaa, mutta en silti muistanut, että sen oli kirjoittanut Jussi Kylätasku.

Näyttelijöitä oli runsaasti, lähes parikymmentä. Näytelmään kuului paljon  musiikkia, soittoa, laulua ja tanssia. Nuoriso varmaan nautti näistä osioista enemmän kuin me ikäihmiset.

Pääosan esittäjän Runarin suoritus oli mahtava herkkyydessään ja tunteiden ilmaisussaan. Ja miten hän - niinkuin monet muutkin näyttelijät - liikkui näyttämöllä notkeasti  kuin kissaeläin. Oli hienoa katsella!

Näytelmän ensimmäinen osa olisi vaatinut vähän tiivistämistä, siinä alkoi syntyä  kaipuuta väliajalle. Jälkimmäinen osa olikin yhtä menoa, ei päässyt pää notkahtelemaan.

Länsi-Savo ylisti tämän aamun pääkirjoituksessaan Mikkeliä teatterikaupunkina ja kehotti kaupunkilaisia olemaan ylpeitä kaupungin teatteriannista. Eilisestä lähtien kuulun näihin ylpeisiin teatterikaupunkilaisiin.

Ilta osoitti, että näyttämöpäivissä on iloista yhteishenkeä ja Mikkeli-rakkautta. Oli hauska aloitus ja vapautti kokkareiden puolella tunnelmaa, kun siellä tervetulosanoissaan kaupungin edustaja unohti hetkeksi valtuustokaverinsa nimen. Kuulosti melkein harjoitetulta!

Pitkä tammikuu päättyi mukavissa merkeissä.

26.1.2014 sunnuntaina

Hei vaan

Hei vaan - mitäs teille sais olla? Seurasin tällaista iloista palvelua kalatiskin äärellä. Tiskin toisella puolella oli kolme eri ikäistä myyjää ja jokaisella oli oma tapansa lähestyä asiakasta.

Oli lauantai-iltapäivä ja ruuhkaa oli kertynyt. Jotkut odottivat vuoroaan hermostuneina mutta minulla oli runsaasti aikaa katselemiseenkin. Toivoin, että minun vuorolleni sattuisi hei vaan-myyjä.

Niinpä sattuikin. Hyvä tuuli tarttui minuunkin ja iloisena otin vastaan kalanpalani. Kun päiväni jatkui vielä kylässä käynnillä olin saanut jo menomatkalla mukaani hyvää energiaa.

Parituntinen sujui mukavasti rupatellen muistelujen ja päivän politiikan parissa. Oli kotoisa olo, kyläilyni oli minulle mieluisaa ja ehkä minäkin olin sitä isäntäväelleni. Tunnelma oli ainakin lämmin ja tarjoilut maistuvia. Kun tiesin, että ahvensaalis odotti parvekkeella perkaamista, osasin mitoittaa vierailuaikani sen mukaan.

Kevein askelin lähdin paluumatkalle, mutta lähijunassa sain todeta, että täällä ei ollutkaan mikään hei vaan-tunnelma. Kaljoissaan oleva nuoriso, tai paremminkin jotkut heistä, herjasi samassa vaunussa olevia maahanmuuttajia hyvin ilkeästi.

Kuulosti pahalta.

Mistähän näille mekkaloiville suupalteille löytyisi hei vaan-meininkiä? Sitä mietin itsekseni.

Hei vaan - sitä ilmapiiriä on kuitenkin paljon ympärillä, kun malttaa pysähtyä kuuntelemaan.

Hei vaan!

24.1.2014 perjantaina

Vuosilounaalla

Osallistuin eilen työnantajani eläkeläisille ja toimihenkilöille järjestämään vuosilounaaseen. Meitä oli yhteensä koolla runsaat parikymmentä, suunnilleen puolet molempia.

Alkuun kuului pomon pitämä perinteinen lyhyt vuosikatsaus tapahtumista. Sen jälkeen kohotimme lasit ja puheensorina alkoi täyttää salin. Lounaspaikkamme oli Sea Horse, vanha helsinkiläinen kantakaupungin ravintola. Ruokalista sisälsi monia perinteisiä perusruokia silakoista alkaen. Mieleni teki tilata alkuruuaksi vorscmakkia mutta arvelin että se olisi liian suuri annos sienikääryleiden kanssa. Niinpä aloitin tavanomaisella alkusalaatilla, jota tulikin kukkurallinen syvälautanen. Kevyttä kuitenkin.

Sienikääryleiden lisäksi pääruokalautasellani oli sienisalaattia, perunasosetta, uunijuureksia, kaikki maukasta ruokaa ja juuri sopiva määrä minulle. Jälkiruuaksi riittikin sitten pelkkä kahvi.

Vieressäni istui eläkeläinen Hämeenlinnasta, joten keskustelumme kulki paljon kaupunkiin liittyvissä asioissa. Kuulin, että ensi vuosi on Sibeliuksen 150-vuotissyntymävuosi, joka tapahtuma on kaupungille tietenkin hyvin merkittävä. Muita kaupungin julkkiksia ovat Vexi Salmi ja Irwin Goodman. Kaupungin uusi silta vai oliko se tavaratalo on saanut nimekseen Goodman. Sitä hieman päiviteltiin.

Ennen lähtöäni kiertelin pöydissä moikkaamassa entisiä työkavereita. Yksi heistä kysyi minulta: kuinka voit, näytät ainakin pirteältä. Se kuulosti hyvältä.

On mukavaa, että työnantajat pitävät tällä tavalla yhteyttä entisiin työntekijöihinsä. Ehkäpä yhteydenpito antaa työssä olevillekin jotakin, mitä se sitten onkin. Muistelujen kuulemista ja hyvää mieltä kenties.

16.1.2014 tiistaina

Vanhuudesta

Mikkelin tuomiokirkkoseurakunta oli eilen järjestänyt jämäkän keskustelutilaisuuden vanhuudesta. Pirttimäki-sali oli täynnä eläkeikäisiä ihmisiä ja tietysti pääosin naisia. Viereeni tosin tuotiin mies, joka ei koko ajan ollut aivan kartalla mutta kuunteli puheenvuoroja ja keskusteli kanssani. Hänkin viittasi ja olisi halunnut sanoa oman hyvän asiansa: heillä on joka aamu kahvi kello 7 ja ruoka tulee kello yhdeltätoista. Aika ei vaan riittänyt kaikkiin puheenvuoroihin.

Tilaisuus oli järjestetty etsivän vanhustyön nimissä. Hankkeessa ovat mukana sekä seurakunta että sosiaali- ja terveystoimi. Mikkeli haluaa löytää yksinäiset vanhukset ja pyrkii hankkimaan heillekin arvokkaan elämän. Esitelty hanke kuulosti hyvältä ja varsinkin se, että se tehdään yhteistyössä kaupungin kanssa.

Tilaisuuden järjestely oli hoidettu hyvin. Paneelin puheenjohtaja, emeritus piispa Voitto Huotari piti ohjat hyvin käsissään, joten keskustelu ei päässyt rönsyilemään hallitsemattomasti. Asiantuntijat puhuivat selkeästi ja mielenkiintoa herättävästi. Moni asia selveni.

Miten yksinäisistä, syrjään jääneistä tai syrjään vetäytyneistä voidaan sitten pitää huolta? Ensimmäinen vaihe on "Kuulolla" -puhelin. Tai nimenä on myös "Aamukorvalla", koska vanhus voi soittaa aamuisin ja kertoa asioistaan.

Ja toisena asiana kiinnitettiin jälleen huomiota ns. naapurihuolehtimiseen. Jokainen voi seurata ympäristöään ja huolehtia lähi-ihmisistään, että kaikki on hyvin. Tätä samaahan on toivonut jo ylimmät päättäjätkin presidentistä ja pääministeristä alkaen.

Mitä sitten on arvokas elämä? Minulle jäi mieleen, että se on sitä, että jokainen voi itse vaikuttaa omaan vanhuuteensa. Siis olla mukana virkakielellä sanottuna  palvelusuunnitelmassa, arkikielellä hyvän arvokkaan vanhuuden järjestämisessä.

Tavoite on iso mutta eilisen jälkeen olen toiveikas. Tilaisuudesta jäi niin positiivinen maku.

5.1.2014 sunnuntaina

Rakkaudesta

"heidän ensi kohtaamisellaan syntyneestä rakkauden liekistä syntyi kaiken nielevä roihu" 

Lause kirjasta Jaakko Hintikka: Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka  (7.1.2014)

Lauantaiaamu alkoi Hesarin kuukausiliitteen vaikuttavalla ja ehkä shokeeravallakin kirjoituksella "Rakastunut loogikko." Kirjoitus alkaa "Jaakko Hintikka on yksi maailman merkittävimmistä filosofeista. Nyt hän julkaisee kirjan, joka muuttaa kaiken, mitä Hintikasta olemme tienneet."

Luin kirjoituksen tietenkin uteliaana mutta myös hämmentyneenä. Rakkauden kohde on kuollut jo lähes kolmekymmentä vuotta sitten ja filosofi puolustelee kirjan kirjoittamista selvittääkseen itselleen, miksi he olivat toisilleen niin tärkeitä ja miten merkittävä Merrill oli. Ja haluaa samalla inspiroida nuoria tutkijoita osoittamalla, etteivät tutkijat ole vain ajatuskoneita.

Kirjoituksessa myös kerrotaan, että Merrillillä on ollut ennen Hintikkaa suhde John F. Kennedyyn.

Huh - varsinainen love story. Kiehtoohan se kovasti, kahden älykön kaunis ja kiihkeä rakkaus ja lehtijutun perusteella todellinen tositarina.

Jäin pohtimaan rakkauden teemaa parista muustakin syystä. Olen Paulo Coelhon ihailija ja sattumalta minulla oli viikonloppulukemisena hänen Brida-kirjansa. Siinä rakkautta pohditaan myyttisemmältä pohjalta. Se kulkee juonena tekstin sisällä mutta hienovaraisesti ja toisaalta myös vaikeaselkoisesti.

Mika Waltarilta taas olen omaksunut rakkaudesta ajatuksen "suurin rakkaus on saavuttamaton." Ja suomalaisuuden perinteeseen kuuluu sananlasku "kell onni on se onnen kätkeköön."

Eihän se noin suoraviivaisesti mene. On ihanaa seurata rakastuneita ihmisiä ja iloita heidän kanssaan.

Miten sitten määrittelisin itse suuren (Hintikka ei puhu rakkauden määrästä vaan elämän muutoksesta) rakkauden?

Luterilaisena tukeudun raamattuun. Siellä se perusajatus on sanottu.

Tänä viikonloppuna olen ajatellut paljon myös heitä, jotka hyvän, pitkän tai lyhyen rakkaussuhteen jälkeen joutuvat jäämään toisen äkillisen kuoleman jälkeen yksin. Ikävöimistä ei helpota yhdessä jaettu rakkaus eivätkä toisten lohdutukset.

Rakkaus on hieno elämänvoimaa antava henkinen tila. Voiko sen niin sanoa?

Rakkauden käsite on niin laaja ja monimuotoinen, että ainakin minulle sen pohtiminen on vain ihmissuhteen pinnan raapimista.

Tämä kirja tuo varmaan kulttuurin alkutalveen vilkasta keskustelua.

31.12.2013 - 2.1.2014

Vuosi vaihtui

Lämmin sateinen joulukuu päättyi ja vuosi vaihtui pienemmällä melskeellä kuin aikaisempina vuosina. Ilotulituksia ei saanut ampua kaupunkien keskustassa. Hyvä asia.

Flunssa asetti uudenvuoden vastaanottooni omat rajoituksensa. Ulkona oli lämmin mutta sisällä palelsi. Sänky ja peitto ja tyyny kutsuivat. Lähellä oli kirjoja mutta nekin saivat odottaa. Oli kurja olo.

Toisaalta oli ruhtinaallista elää ilman mitään aikataulua. Kun yö kului kehnosti yskimisen ja nuhan kanssa nukuin aamuisin yhteentoista asti. Tauti meni nopeasti ohi.

Kirjoista aloitin Tove Janssonin Haru - eräs saari kirjalla. Mielenkiintoinen mukaansa tempaava kirja kahden naisen saaren valloittamisesta ja asumuksen rakentamisesta. Siellä saarella olisi mukava käydä ja saada pieni kosketus meren armoilla elämiseen. On se varmaan toista kuin elää sisämaan järven rannalla.

Janssonista innostuneena lainasin vielä Henrik Janssonin - luulin että on Tove Janssoni sukua - Hyvää yötä, kolmosen raitiovaunu. Yllätyin, että tämä kolmonen olikin Turusta eikä Helsingistä. Pidin kirjasta, tiiviistä hiotusta tekstistä. Se vaati keskittymistä, että muistikuvat sekoittuvat päivän tapahtumiin.

Televisio tarjosi vuoden lopulla uusintana hienon sarjan Kuninkaittemme jäljillä. Se oli mielenkiintoinen ja hyvin tehty.  Ja ruotsinkieli kuulosti kivalta. Pitäisikö sitä ruveta kertaamaan?

Vuosi 2014 on alkanut. Heijaa!

 25.12.2013 joulupäivänä

Jouluaaton juhlaa

Isäntäväkeni oli pyytänyt minua tulemaan jo puoliltapäivin aattoaterian valmisteluihin. Hellalla oli riisipuuro jo silloin viittä vaille valmiina. Se oli minusta hyvä idea, kun pääateria oli tarkoitus syödä vasta illalla.

Ensimmäiseksi valmistin oman bravuurini, blinitaikinan, pariksi tunniksi nousemaan. Siinä tapahtui myöhemmin pieni kommellus, kun lisäsin maitoa liikaa ja taikinasta tuli löysempää kuin oli tarkoitus. Tattarijauhoja ei kuitenkaan voinut lisätä, koska olisi taas pitänyt odottaa kaksi tuntia lisää. Alkuharjoittelun jälkeen paistaminen onnistui hyvin. "Tästä taitaa tulla meidän perheen perinne", sanoi emäntä. Se kuulosti minusta mukavalta.

Perhepiirin toiset kutsutut kolme vierasta tulivat myös hyvissä ajoin. Emme olleet tavanneet aikaisemmin, joten ilmassa väreili jännitystä. "Hauska tutustua" - siitähän se alkoi.

Naisväki osallistui ruokavalmisteluihin ja isäntä huolehti saunasta. Miehet kylpivät ensin ja välillä vilvoittelivat viihtyisällä parvekkeella. Minusta oli ihanaa leudossa muutaman plussa-asteen säässä nauttia siitä ja saunomisesta.

Pöydässä oli kaikki valmista ja asettauduimme kuuntelemaan isännän isän lukemaa jouluevankeliumia. Yllätysnumerona hän luki raamatusta hyvästä vaimosta. Taputimme kaikki.

Ruokailu ja seurustelu kulki sujuvasti. Ruokaa oli monenlaista mutta ei kohtuuttomasti. Isäntäväki oli ottanut jokaisen vieraan toiveet huomioon. Jokainen osallistui myös hankintoihin.

Lahjat odottivat kuusen alla. Periaatteena oli yksi lahja jokaiselle. Minä sain kaipaamani uimahatun. Nyt uiminen alkaa luistaa oikeasti.

Ilta kului nopeasti lämpimässä tunnelmassa. Osa porukasta pelasi pelejä ja kaksi meistä, äidit, luki. Minä löysin hyllystä Paulo Coelhon Alkemistin ja uppouduin sen mahtavaan tekstiin.

Illan mittaan puhuimme paljon menneistä asioista ja yhteisesti tuntemistamme ihmisistä. Mielessä kulkivat monet sukupolvet.

Minulle jäi aatosta hyvä olo. Vertasin tunnetta kankaan kudontaan. Kun loimi on laitettu sääntöjen mukaan joutuu itse suunnittelemaan raitoja ja sävyjä.

Tänä jouluaattona lopputulos oli onnistunut ja hyvä. Minusta tuntui, että isäntäväki ja vieraat eivät joutuneet aattojärjestelyjen takia ponnistelemaan liikaa.

Oli mukava yhdessäolo ja tutustuminen. Kaunis jouluun koristeltu koti kuusineen ja kynttilöineen loi siihen hyvät puitteet.

22.12.2013 sunnuntai-iltana

Jouluostoksilla

Olin luvannut omalta osaltani hankkia joulupöytään kalaherkkuja ja arvelin sen helpoiten toteutuvan Stockmannin herkkuosastolla.

Tavaratalo oli ollut auki vasta puolisen tuntia mutta asiakkaita oli jo mustanaan ja ruuhka melkoinen. Jonotusnumeroani ennen oli toista sataa asiakasta. Ajattelin, että samalla ennen kalapöytää voin tehdä muut pienet ostokseni.

Isäntäväki oli toivonut joulupöytään blinejä ja päätin etsiä tattarijauhot täältä. Ne löytyivätkin mutta taikinaan tarvittavaa hiivaa en löytänyt. Olkoot ajattelin, voinhan hankkia sen lähikaupasta.

Kiertelin ruuhkaisilla elintarvikekäytävillä, kunnes runsaan tunnin kuluttua tuli vuoroni. Sain herkkuni ostoskoriini ja poistuin jonottamaan kassalle. Sekin kesti aikansa ja tuli kuuma.

Asiakaspalvelu oli molemmissa palvelupisteissä loistavaa. Ystävällistä, iloista ja palvelevaa. Hymyä hymyn jälkeen, sitä oli mahtavaa kokea ja seurata.

Pistäydyin vielä astiaosastolla mutta samanlainen ruuhka oli sielläkin ja lähdin ulos. Sade jatkui mutta ihmisten määrä kadulla tuntui vaan lisääntyvän. Kävin vielä  Esplanaadilla joulupukin asioilla yhdessä lempikaupoistani, Iittalan myymälässä.

Sitten olinkin valmis hankkiutumaan raitiovaunuun ja kotimatkalle. Oli mukava istua ja katsella vaan ympärille.

Ei ollut kiirettä eikä huolia. Mukavaa, että joulu oli lähellä.

19.12.2013 tiistaina

Kiitollisena kirjastoista

Keskipäivän verkkainen hetki Helsingissä johti taas kirjastoon. Tarvitsin sähköpostistani tulosteita, mutta läppärini mukana en tietenkään jaksa raahata mukanani tulostinta. Olen monta kertaa aikaisemminkin ajatellut, miksei kukaan keksi pientä käsilaukkuun mahtuvaa just ja just A 4-paperin kokoista pientä laitetta?

Pelastus tuli taas kirjastosta. En ole aikaisemmin käyttänyt tätä palvelua, joten olin vähän epävarma. Näytöllä ruutuun tuli näkyviin vain kapea puolen sivun luiska, toinen puoli oli piilossa.

Piti siis kysyä neuvoa. Naisvirkailija, ei ihan nuori, ei ollut varma taidoistaan mutta lähti kuitenkin opastamaan. Katselin anelevasti viereiselle tiskille, jossa oli nuori poika. Arvelin, että häneltä se varmaan onnistuisi suit sait.

Ensimmäinen opastus ei johtanut toivomaani tulokseen. Teksti kyllä oli kokonaan sivulla mutta minikokoista.

Ykskaks vieressäni seisoi tuo pelastava enkeli, nuori poika. "Tehdään näin, sitten se tulee oikeassa koossa".

Jippii! Sain sivut käteeni ja maksoin 40 senttiä sivulta. Olin tosi iloinen, nyt voin jatkaa työtäni illalla.

Lisäksi lainauspöydältä tarttui joululukemiseksi Veikko Huovisen  Hirmuinen humoristi, ennestään minulle tuntematon Panu Rajalan kirjoittama elämäkerta.

En koskaan väsy ylistämästä kirjastojen palveluja. Tasa-arvoa ja ystävällisyyttä kaikille. Hurraa!

 

 

 

 

15.12.2013 sunnuntai-iltana

Parhaita lahjoja

Eläkeläisjoukostamme yksi kaverimme täytti viime viikolla 85 vuotta. Hän ei tahtonut viettää juhlia mutta mielihyvin suostui spontaanisti syntyneeseen kahvikutsuun.

Kutsujan koti oli kauniisti sisustettu ja jouluiseksi koristeltu. Kodin yleisväri oli  valkoinen ja seinillä oli tauluja, joihin jokaiseen liittyi tarina.

Yksi meistä kutsutuista totesikin jälkeenpäin, että tunnelma oli epätodellinen. Koti ja sen sisustus teki niin suuren vaikutuksen.

Huonekalut ja astiat olivat esteettisesti kauniita, kuin koruja, mutta eivät prameita. Niihinkin sisältyi historiaa ja tarinoita.

Parituntinen vierähti nopeasti. Keskustelu polveili Venäjän aroilta Karjalan maisemiin ja Mikkeliin muuttamisen aikoihin.

Kinuskikakku maistui hyvältä ja hyvällä mielellä lähdimme omiin koteihimme.

Oli ihanan kiireetön ja mieleenjäävä kahvituokio kaiken joulutohinan keskellä.

Tulimme vakuuttuneeksi parhaista joululahjoista.

Anna ystävillesi aikaa.

10.12.2013 tiistai-iltana

Ideakilpailua

Tänä aamuna oli kiva lukea Länsi-Savosta, että kaupunki oli saanut ja palkinnut hyviä ideoita, jotka helpottavat ihmisten arkea.

Kysymys oli digitaalisista palveluista. Tässä kansalaisten sarjassa oli esityksiä tullut toistakymmentä, kun taas yritysten sarjassa yli 70.

Kansalais-sarjassa ideat vaikuttivat hyviltä. Digitaalinen neuvolakortti, Munsun-nettipooli, jossa voidaan kertoa omasta osaamisesta ja toisaalta sitä, missä itse tarvitsee apua. Kolmas idea oli kaupungin keskeisellä paikalla oleva valopylväs, josta näkisi tärkeimmät tapahtumat ja jossa voisi myös julkaista blogia. Kuulostaa hauskalta: istuisit kahvilassa, seuraisit tapahtumakalenteria ja lukisit vaihtuvien kirjoittajien mielipiteitä. Ja voisit kaverisi kanssa keskustella niistä! Eläisit koko ajan kaupungin sykkeessä ja helpolla tavalla.

Mikkeli tuntuu viime vuosina ponnistelleen paljon digitaalisten palvelujen kehittämisen puolesta. Se on hyvä asia.

Mietin, syntyisikö ideoita ja minkälaisia ideoita syntyisi, jos kaupunkilaiset yhdessä ryhtyisivät pohtimaan, miten vanhustenhoitoa voitaisiin kehittää. Alue on vaikea mutta ehkä sieltäkin löytyisi kehitettäviä ehdotuksia valitusten sijaan.

Ajattelen, että positiivinen ajattelumalli saattaisi helpottaa tuota hankalaa yhteiskunnan sarkaa.

Innovatiisia ideoita vaan liikkeelle.

1.12.2013 sunnuntaina

Jouluaika alkoi

Lauantaiaamu Mikkelissä on hiljainen. Lähdin kävelemään ammattikoululle Naisten Messuille puoli kahdeksan aikaan ja kaduilla ei näkynyt montakaan ihmistä. Rappukäytävässä ilmeni, että talostammekin sinne oli lähdössä useampia. Myyntituotteet näyttivät olevan erilaisia kuin minulle eli perinteisiä leivontatuotteita.

Yöllä oli satanut lunta ja oli valkoista. Jalassa oli nastakengät ja oli siksi helppo kävellä. Kantamuksenikin olivat suhteellisen kevyitä ja jaettuna kahteen kassiin eikä tuntunut rasittavalta.

Ammattikoulun luona oli jo aika vipinää. Messut alkoivat ilmoitusten mukaan yhdeksältä mutta minua oli opastettu, että "kaikki tulevat kahdeksalta, myyjät ja ostajat".

Löysin pöytämme ja levitimme liinat ja myytävät tuotteemme ja tiedotuksemme. Olimme messuilla Un Womenin hyväksi. Omia tekemiämme tuotteita oli käsin neulottuja kauniita erivärisiä bambulankaisia tiskirättejä. Niitä voi pestä pesukoneessa ja kestävät kauan eivätkä haise, valistivat entiset käyttäjät. Lisäksi myynnissä oli patalappuja ja kuusenkoristeita.

Un Womenin myyntituotteena oli globaali aineeton lahja: Un Womenin hyväksi tehty 10 euron lahjoitus naisten ja tyttöjen aseman parantamiseksi. Lahjoituksen antaja sai mukaan kirjekuoreellisen kortin, jossa luki: "Ajattelin, että arvostaisit tätä lahjaa... Sinulle on annettu tavaralahjan sijaan hyvää mieltä! Puolestasi on tehty 10 euron lahjoitus naisten ja tyttöjen aseman parantamiseksi maailmassa."

Näitä lahjakortteja muutamat kyllä ostivat, mutta enemmän meidän hyväntekeväisyysrivistössä kulki katselijoita, joille saimme kertoa järjestömme tavoitteista. Hyvä asia sekin.

Messujen kokonaismyyntiin olimme kohtuullisen tyytyväisiä. Messumyyjiä oli tosi paljon ja pääpaino kuitenkin oli joululeivonnaisten ja käsitöiden myynnillä. Mukava olikin välillä kierrellä ja ostaa kotona tehtyjä karjalanpiirakoita ja jouluomenatorttuja.

Ja tietysti kiva oli tavata tuttuja ihmisjoukossa. Jonkun sai houkuteltua ostoksillekin.

Naapuripöydässä myynnin lisäksi kerättiin nimiä adressiin yhden Mikkelin rakennuskohteen estämiseksi. Tuplahyöty.

Kotiin tullessani muistin ja huomasin, että edellisenä iltana kaupungilla oli ollut joulukauden avajaiset ja jouluvalot oli sytytetty. Joulu on tulossa.

24.11.2013 sunnuntaina

Liikunnan ja yhdessäolon nautintoja

Olen ottanut syksyn tavakseni käydä monta kertaa viikossa uimassa. Mikkelin kaupunki tukee tällaista harrastusta myöntämällä ikääntyneille edullisen vuosilipun. Vielä kun uimahalli sijaitsee vain muutaman sadan metrin päässä on tosi laiskuutta ja tyhmää jättää tätä mahdollisuutta käyttämättä.

Sunnuntai-iltapäivä on ollut hyvä ja hiljaisempi aika uimiseen. Tänään olin asettanut itselleni tavoitteen uida 500 metriä, joka minulle etukäteen tuntui paljolta, mutta kun se tuntui helpolta ja oli kivaa uida väljässä vedessä, uin vielä toisenkin 500 metriä.

Nousin ylpeänä vedestä ja menin saunaan lämmittelemään ja kerroin suorituksestani. Kaverini palauttivat minut "veden pinnalle" kertomalla että olin uinut pää liian pinnalla ja pystyssä. Niskat tulee kipeäksi, he väittivät. Toinen asia oli suoritukseeni kulunut aika. Minulta meni melkein tunti ja yksi kavereistani sanoi uineensa saman matkan puolessa tunnissa. En sitä oikeasti pannut pahakseni.

Uimisen nautinnon lisäksi saunassa on aina mukava tunnelma. Ihmiset juttelevat ja tulevat saunatutuiksi. Päivien kokemuksia vaihdetaan leppoisissa tunnelmissa.

Parin päivän päästä on taas mukava sujahtaa veteen ja mitata jaksamisen rajoja. Mukavaa liikuntaa.




19.11.2013 tiistai-iltana

Mikkeli - arkkienkeli Mikaelin kaupunki

Tänään me eläkeläiset vietimme yhdessä iltapäivää seurakuntakeskuksessa. Olimme yllättyneitä, että siellä oli niin paljon toimintaa, tilojen varaukset menevät nopeasti ja meilläkin oli vaikeuksia saada tämä kokoontumistila.

Meitä oli tullut tihkusateesta huolimatta runsaat parikymmentä eläkeläistä. Oli hauskaa, että mukaan on liittynyt tänä syksynä erityisesti ristiinalaisia, kun meillä oli alustajana Ristiinasta Mikkeliin siirtynyt kappalainen Jyrki Koivikko.

Useimmat meistä eivät olleet kuulleet hänen saarnojaan tai puheitaan ja olimme siksi vähän jännittyneitä.

Koivikko oli valinnut aiheekseen arkkienkeli Mikaelin, pyhän Mikaelin, Saint Michael,  josta Mikkeli on saanut nimensä. Saman nimisiä pyhän enkelin suojeluksessa olevia kaupunkeja ei ole kuulema missään muualla Pohjoismaissa. Saksassa on ja Ranskassa Pariisin lähellä on metroasema ja kirkko, jossa on arkkienkeli Mikaelia esittävä alttaritaulu.

Alustus oli mielenkiintoinen ja yllättäväkin. Niin vähän mekin tiesimme suojelusenkelistämme. Vielä tuli esille, että arkkienkeli Mikael mainitaan myös Koraanissa useamman kerran, joten se on juutalaisille, kristityille ja muslimeille yhteinen.

Koivikon puhe oli hyvin selkeää ja kuuluvaa, joten meidän huonokuuloisimmatkin sen hyvin kuuluvat. Puheensa aluksi hän kertoi itsestään, perheestään ja työstään, joka toi tilaisuuteen omaa lämmintä sävyään.

Tilaisuuden ja kahvinjuonnin päätyttyä kyselin ihmisten mielipiteitä. Kuulijat olivat tyytyväisiä niinkuin minäkin.

Saimme valoa ja miettimistä marraskuiseen hämärään päivään.

9.11.2013 lauantai-iltana

Marraskuun masennus

Joskus se tuntuu aamulla jo heti herättyä. Verhojen raosta ei erota, mikä aika aamusta on, kaikki on niin hämärää. Vettäkin sataa tihuuttaa harva se päivä. Ei tee mieli herätä eikä lähteä pois peiton alta. Pitää vaan panna pää tiukemmin tyynyyn ja vetää peitto korviin asti.

Näin voi jatkaa hetken aikaa, mutta onhan sitä luovutettava. Koti tuntuu viileältä, villatakki pitää laittaa päälle. Kahvi piristää ja television aamulähetys saa ajatukset vähän liikkeelle. Hesari tuo joinakin aamuina iloa, joinakin taas ei. Lehden kirjoitukset ovat tulleet niin maailmanlaajuisiksi, ettei niihin pääse aina tarttumaan.

Aamurutiinien jälkeen mietin, mistä saan tälle harmaalle päivälle iloa. Lähtisinkö keskustan kahvilaan ja pyytäisinkö jonkun ystävän seurakseni katselemaan ihmisiä. Toisinaan joudun pettymään, kun kaikki kaverini ovat varattuja tai eivät halua tai jaksa lähteä.

Tai sitten sekään kahvilakäynti ei tuo iloa. Olo on vaan niin tahmea, että tuntuu, että mikään ei auta.

Tänään keskustelin maahanmuuttajaystäväni kanssa ja kysyin, onko marraskuu hänelle vaikea kuukausi. Ei, hän vastasi. Pahin on maaliskuu, kun luulee, että tulee jo kevät ja kohta kesä, mutta sitten sataakin lunta ja on talvi jälleen.

Minulle maaliskuu on toiveikas kuukausi. Valo lisääntyy koko ajan ja tuo kevään ja sen odotuksen ilon mieleen.

Pimeä aika vaanii meitä monia. Eläkeläisystäväni tuli tänään kadulla vastaan ja kertoi omasta marraskuun surkeudestaan. Mikään ei huvita. En ihmetellyt, tunsin samat oireet. Hänelläkin on ystäviä niinkuin minulla, mutta vaikka ystäväpiirin  tietää suojaavan, se ei pelasta synkeyden hyökkäyksiltä.

Monia keinoja masennuksen karkotukseen silti minulla on. Sukka- ja lapaskudonnainen on aina ulottuvilla. Kivan kuvion keksiminen tuottaa iloa. Päiväkirja on välttämätön apuväline ja ajatusten vastaanottaja. Aina helpottaa.

Tänään pääsin irti omasta synkeydestäni valokuvien avulla. Selasin levykettä, jossa oli kuvia viiden vuoden takaa. Iloisia ihania veijarikuvia ja minä niissä mukana!

Maailmani muuttui - miksi minä vaivuinkaan matalalle, kun on syytä iloita ja monesta asiasta.

Hurraa!

5.11.2013 tiistai-iltana

Fotografiska bistro och museum

Olen useasti kävellyt Tukholmassa Vikingin terminaalista Slusseniin päin pitkän rakennuksen ohi ja miettinyt, mitä tämä museo pitää sisällään. Tällä kertaa oli tilaisuus mennä tutustumaan runsaan ajan kanssa valokuvataiteen lukuisiin näyttelyihin.

Näyttelyt olivat vaikuttavia. Oli afrikkalaista elämää ja ihmisiä esittäviä kuvia ja lyhyt dokumenttielokuva ja riikalaisen taitelijan valokuvia ja dokumenttielokuva, lähes tunnin mittainen.

Valokuvat olivat suuria pintoja, jotka pysäyttivät. Yksittäisiä ihmisiä ja perheitä erilaisissa tunnelmissa, joihin sisältyi jo kertomus. Ja väkeviä valokuvia vahvoista ihmisistä. Nyyhkyttävää sentimentaalisuutta ei tullut esille.

Valokuvataiteeseen olen tullut harvoin tutustuneeksi. Tämä näyttely antoi voimakkaan sysäyksen kiinnostumaan siitä enemmän.

Museon ylimmässä kerroksessa oli viihtyisä bistro. Sieltä oli hieno näkymä merelle ja tila oli sohvaryhmineen kodikkaasti kalustettu. Runsaat herkulliselta näyttävät voileivät ja rento iloinen ilmapiiri kiehtoi viipymään pitkään.

Taas kerran sain todeta miten kivoja ruotsalaiset ovat.

29.10.2013 tiistai-iltana

Kiusaajien ja kiusattujen ongelmat

Katselin eilen illalla televisiosta ohjelmaa työpaikkakiusaamisesta. Sanottiin, että sitä on paljon ja vain harvat rohkenevat viemään asiaa eteenpäin.

Itse en ole tuntenut koskaan olleeni kiusaamisen kohteena missään työpaikassa. Eihän niitä kovin monta ole ollutkaan, työpaikkaa. Yksi pitkä ja muutama lyhyt työsuhde.

Olen kuitenkin kuullut kiusatuista ja tuntenut kiusattuja. Olen saanut nähdä, miten vakava ongelma se on ja miten paljon hallaa se tekee kiusatulle. Ja samalla joutunut toteamaan, miten paljon se vie työtehosta koko työyhteisöstä.

Eilen jäin kuitenkin ihmettelemään, miten vaikea ja hankala sen ratkaiseminen on, jos asiaa ei saada puiduksi heti työpaikalla. Pitää hankkiutua poliisin ja aluehallintoviranomaisen puheille ja kulkea pitkä tie ja silti onnistuminen tilanteen korjaamiseksi ei ole varmaa. Ei näyttänyt onnistuvan eilisissäkään tapauksissa.

Eipä siihen suoraa ratkaisua kyetty eilenkään antamaan. Ensi arvoisen tärkeää kuitenkin on, että asiaan puututaan nopeasti eikä sitä vähätellä. Lähdetään syyttely- ja syyllistämisleiriytymisestä pois ja puhutaan asiat halki. Se on helppoa sanoa ja vaikea toteuttaa, kun ja jos osapuolet eivät tunne olevansa tasaväkisiä. Alempi ei uskalla ja ylempi käyttää valtaa.

Tänä aamuna kuten eilenkin lähdin aamusta työkeikalle. Eilen pihalla minua iloisesti tervehti ja jututti syksyn lehtien puhalluttaja (joka sinänsä on turha energiaa kuluttava homma, arvelisin) niin että tulin hyvälle tuulelle. Entäpä tänään - sama mies jatkoi loppujen lehtien puhallusta ja sanoi iloisesti;  terve taas!

Miten hyvältä tuntuikaan aloittaa päivä näissä merkeissä. Työn ilossa!

23.10.2013 keskiviikkona

Arkistojen maailmoissa

Eilisen päivän vietin ihailemanii Kansallisarkiston tiloissa arkistoasioissa. Tänään olen ollut "elävässä" arkistossa sotainvalidien toiminnasta kertyvien asiapapereiden parissa.

Kansallisarkistossa oli mukava päivän koulutustilaisuus asiakirjojen suunnitelmallisesta huolehtimisesta järjestykseen jo heti asiakirjan alkuvaiheesta lähtien. Sitä sanotaan arkistonmuodostussuunnitelmaksi - AMS:ksi tai eAMS:ksi, kun se on sähköisessä muodossa.

Osallistujia oli hyvin erilaisista työpaikoista kirkkoherranvirastoista luonnonsuojelutoimintaan. Arkistoasiat ovat yhteisiä. Kokemuksia oli mukava vertailla ja vaihtaa. Päivä oli sopivasti ohjelmoitu ja varattu aikaa keskusteluille. Ikävää vaan, että tämä lama-aika kurittaa niin pahoin meidän kansallista arkistolaitosta.

Tänään käytiin läpi kymmeniä vuosiä vanhoja pöytäkirjoja ja kirjeenvaihtoa. Naisjaosto halusi vaihtaa ompeluseuransa nimen viriketapahtumaksi. Haluttiinkohan siinä olla ajassa mukana nimen kaunistamisen myötä?

Naisjaosto oli tässäkin tapauksessa niin kuin monessa aikaisemmassakin hyvin työteliäs ja monipuolinen. Jouluksi tilattiin 1000 kpl tonttulakkeja, jotka jaettiin naisjaostojen jäsenille ommeltaviksi ja tuottoina kertyvät varat jaettiin puutteessa oleville perheille.

Ihailtavaa arvokasta työtä. Ja arvokasta, että siitä säilyy tieto myös jälkipolville.

13.10.2013 sunnuntaina

Kyyhkylän mailla

Tulin Kyyhkylään ensimmäisen kerran aamubussilla elokuussa 1973. Silloin aloiteltiin uuden Kyyhkylän kuntoutussairaalan toimintaa. Luonto näytti niin kauniilta ja vehreältä, kuin paratiisilta. Siitä alkoi kolmenkymmenen vuoden työura, joka on jatkunut sen jälkeen muunlaisena kyyhkylä-rakkautena lisää kymmenen vuotta.

Viime viikolla julkistettiin tunnetun mikkeliläisen historiankirjoittajan Hannele Wirilanderin kirjoittama ja yksiin kansiin kokoama Kyyhkylän historia, nimeltään Kyyhkylän mailla. Sain olla kutsuvieraana läsnä kirjajuhlassa Kyyhkylän historiallisessa kartanossa.

Kirja on historia eikä historiikki kertoi professori Veli Matti Huittinen, joka käynnisti tämän kirjahankkeen. Se on tieteellisen tarkka teos mutta kirjoitettu ja kuvitettu niin, että tavallisenkin ihmisen on sitä helppo lukea ja lumoutua siitä.

Kaukaiset historiaosuudetkin ovat mielenkiintoisia. Kyyhkylän alueen hautalöydöt tuovat lisävalaistusta ajankohtiin.

Kyyhkylän alue on niin pyhä paikka, että täällä pitäisi oikeastaan kävellä sukkasillaan, sanoi Veli Matti Huittinen. Siltähän se melkein tuntuu.

Kirjan kuvitus on komea ja monipuolinen ja pääosin ennen julkaisematonta. Kirjasta tulee varmasti suosittu lahjakirja.

Kyyhkylästä on kirjoitettu useita kirjoja aikaisemminkin. Hannele Wirilander kirjoitti 1990-luvulla kirjan "Kyyhkylä kautta aikojen" ja Kimmo Lantta kuntoutussairaalan toimintaa käsittävän kirjan. Vanhasta Kyyhkylästä, invalidikodista ja vapaussodan invalideista on jo aikaisemmin kirjoitettu oma kirjansa. Tämä yhtenäinen Kyyhkylän historiakirja on kokonaisesityksenä ollut ehdottomasti tarpeen.

Hannele Wirilander kirjoittaa sujuvaa nautittavaa tekstiä. Se vie mukanaan ja houkuttaa lukemaan aina uudestaan eri kohtia kirjasta. Tänään tutustumista mielenkiintoiseen kaukaiseen historiaan ja huomenna kenties paluuta työvuosien nostalgisiin muisteloihin.

Olen ylpeä siitä, että Kyyhkylä on kuulunut elämäni vaiheisiin ja että Kyyhkylästä on tehty niin taidokas ja hieno kirja. Ja että sen on kirjoittanut elävää historiankirjoitusta taitava mikkeliläinen kirjoittaja.

Hurraa!

6.10.2013 sunnuntaiaamuna

Lyhyt kylmä suihku

Viime viikko on kulunut arktisen alueen keskusteluissa. Rohkea suomalaisnainen on Greenpeacen joukoissa osallistunut ilmaston lämpenemistä koskevaan mielenosoitukseen. Peloton ja ihailtava ja samalla myös uskomaton teko.

Viikko on saanut taas miettimään omaa suhtautumista ilmaston lämpenemisen kiihtymiseen. Mitä yksittäinen ihminen voi tehdä sitä vastaan ja tulevaisuuden puolesta?

Auton ja lentokoneen käyttö ovat pahimpia. Niihin syyllistyn. Saanko pientä plussaa, kun käytän autoa vain kesäisin ja matkustan lentokoneella ehkä kerran vuodessa. Tänä vuonna en kuitenkaan kertaakaan.

Televisiokeskustelussa Luontoliiton edustaja kertoi henkilökohtaisena kantanaan  ottavansa vain lyhyen kylmän suihkun. Minäkin otan kylmän suihkun, mutta vasta lämpimän jälkeen, niinkuin jälkiruokana. Ei ole luonnetta tarpeeksi.

Saunan käytöstä voin pitkälle syksyyn luopua lähes jokailtaisen kesäsaunoittelun jälkeen. Kesäsaunakin tuottaa hiukkasia, vaikka käytän puita. Ei hyvä.

Mistä sitten kotitaloudessa voi luopua ilmaston lämpenemisen hidastamisessa? Pölynimurin voisi korvata harjalla ja kostealla rievulla. Vähäistä.  Uunin käytön opetella tehokkaaksi: viikon ruuat kerralla. Pientä.

Ruuanlaitossa käytän lähes yksinomaan kotimaisia elintarvikkeita. Yritän välttää turhia kääreitä, hedelmäpussit ovat omasta takaa. Tässä jo hieman hyväksyttävää.

Mukavuudenhalu ja tottumus ovat huonoja asioita. Päälle karkaa aina ajatus, että jos maapallon isot valtiot eivät lähde pelastustalkoisiin, yksittäisen ihmisen teot ovat mitättömiä.

Tuhat mielenosoittajaa Helsingissä Sini Saarelan puolesta näytti hyvältä. Muissakin maissa samalaista.

Pieniä askeleita, mutta kuitenkin antavat jo vähän toivoa.

Maapallo on pelastettava yhdessä.

1.10.2013 tiistaina

Tapasin ministeri Susanna Huovisen

Tuuli puhalsi kylmästi Mikkelin torilla, kun ministeriä odoteltiin. Lämmikkeeksi oli tarjolla kuumaa keittoa ja kahvia. Itse olin kylläinen ravittuani itseäni läheisessä "porvariravintolassa", joten kahvi riitti. Ja hyvää olikin.

Ministeriä haastatteli ensin pari lehtimiestä, mutta pääsimme eläkeläisystäväni kanssa puheille heti sen jälkeen. Lämmin kädenpuristus, katse silmiin ja keskustelu alkoi. Kysyin, miten vanhuspalvelulaki on lähtenyt käyntiin.

Ministeri selosti asiallisesti, miten kesän jälkeen on kunnilta kyselty tietoja vanhusasioista ja työntekijämitoituksista. Myös kuntakierros toteutetaan tilanteen selvittämiseksi. Yhteenvetotietojen jälkeen ryhdytään toimenpiteisiin, mutta ne eivät tietenkään toteudu nopeasti. Vanhuspalvelulaki on hänen mielestään ollut tarpeen.

Kysyin myös, mitä mieltä ministeri oli Suomen vanhushoidon surkeasta sijoittumisesta eilisissä televisiouutisissa. Hän arveli, että siinä yhtenä tekijänä oli vanhusten pienet eläkkeet, jotka painoivat sijoitusta alas. Hän pahoitteli sitä, että ei ollut voinut eilen kommentoida uutisissa, koska ei ollut ehtinyt tutustua tutkimukseen.

Se oli mukava ja lämmin tapaaminen. Luulen, että hän yrittää tehdä parhaansa näissä oloissa hyvän vanhushoidon puolesta.

Mieleni oli hyvä ja askeleeni kevyempi, kun palasin torilta.

23.9.2013 maanantaina

Lentopallon lumoissa

Pitkästä aikaa uppouduin viime viikolla seuraamaan lentopallo-otteluja. Rakastin nuorena lentopallon pelaamista, vaikka en kokoni ja kuntoni puolesta koskaan yltänyt hyväksi pelaajaksi. Myöhemmin olen ajatellut liittyä senioripelaajien joukkoon, mutta se on vain jäänyt. Ehkä se olisi vieläkin mahdollista.

Suomalaiset ovat pelanneet hyvin ja pärjänneet näissä otteluissa. Eilisessä ottelussa Serbiaa vastaan selostaja totesi motiivin puuttuvan ja niin se ottelu meni Serbialle. Suomalaiset olivat jo varmistaneet kärkisijoituksensa ja ehkä siksi motiivi tosiaan oli kateissa.

Yhteispeli näytti uskomattoman taidokkaalta kummallakin joukkueella. Pelaajat tiesivät paikkansa ja aina kolmas löysi pallon pukattavaksi vastustajan kenttään. Huikeaa!

Kaipaustani lentopalloiluun osoittaa sekin, että olen hankkinut lentopalloverkon mökille, jossa se sijoitetaan mäntyjen väliin. Tänä kesänä verkko jäi kiinnittämättä, koska kukaan ei muistanut ostaa palloa. Nyt olen esittänyt joululahjatoivomuksen: jos jotakin saan toivoa, niin se on lentopallo. Aion ensi kesänä nauttia vaikka pelkästään verkon yli heittämistä, jos muita pelaajia ei kerry. Ehkä se kartuttaa käsivoimiakin?

Sitä odotellessa on parasta, että näitä televisiopelejä on vielä tarjolla.  Mukavia iltoja on edessä.

 

 

21.9.2013 lauantaina

Päivä pääkaupungissa

Sade yllätti minut toissapäivänä kuten niin monta kertaa aiemminkin. Sateenvarjo oli rikkoutunut tuulen voimasta enkä ollut ehtinyt uutta hankkia. Laskeuduin portaat alas työpaikaltani ja yritin kulkea seinän viertä pitkin, ettei sade kokonaan kastelisi. Yllättäen vieressä raitiovaunua odottava mies tarjosi paikkaa oman sateenvarjonsa alta: kyllä tämä suojaa kahtakin. Käytin tarjousta hyväkseni. Neljä odotusminuuttia kului nopeasti pienen rupattelun kanssa.

Tuo sai minut hyvälle tuulelle. Ystävällisiä ihmisiä on sekä Helsingissä että Mikkelissä ja myös Lapinlahdella ja kymmenissä muissa paikoissa. Taitaa moni asia olla itsestä kiinni. Itse en ainakaan kuuntele juttuja epäystävällisistä helsinkiläisistä.

Minulla oli tapaaminen ja ostoskierros kuopukseni kanssa. Sokos tavaratalo oli tulvillaan alennuspäivien johdosta ystävällisiä ja aurinkoisia myyjiä, joita ei voinut ohittaa. Ostoskoriini tarttuikin kohennuskosmetiikkaa.

Kuopuksella oli etsittävänä kummipojan hyppykeppi-lahjatoivomus. Löysimme sen Kampista, jossa pidimme ostosten jälkeen taukoa avokadosmoothia nauttimalla. Pidin kivasta paikasta, jossa tunsi olevansa pääkaupungissa.

Kampin kappelin seinustalla istui joukko nuoria, joilla oli iso kyltti: we need money for pizza. Vastapäätä aukion toisella reunalla kerjäsi romanialaisnainen toisenlaisen kyltin kanssa.

Päivän päätteeksi poikkesin vielä kirjastossa hoitamassa nettiasiat.

Päivästä jäi mukava maku.

18.9.2013 keskiviikkona

Silloin koko maailma aukeni minulle

Luin lehdestä, mitä Jorma Uotinen koki matkustettuaan ensi kertaa Ranskaan ja tavatessaan Carolyn Carlsonin. Hän tunsi, että silloin koko maailma avautui hänelle.

Olen miettinyt viikon, mikä matka tai tapahtuma tai ihminen olisi minuun tehnyt samanlaisen vaikutuksen.

Pohdin matkojani, jotka ovat olleet mieleenpainuvia ja erikoisiakin. Olen nauttinut niistä tavattomasti ja muistellut niitä paljon, mutta ei niistä mikään ole ollut maailman ovien aukomista.

Sellaisia ihailemiani ihmisiäkin on paljon, joista voisin samoin kirjoittaa. Heitä on vaan niin monia, etten kenestäkään voi sanoa niin ylitse muiden.

Tänään minulle vihdoin selvisi, mikä on ollut minulle se käänteentekevä, muistiin jäänyt ja minuun kauimmin ja voimakkaimmin vaikuttanut asia.

Ne olivat ne kahvitunnit - ajallisesti viisitoistaminuuttiset - seitsemänkymmentäluvulla. Se tunnelma ja hyvä olo ja mielihyvä on vieläkin elävästi mielessäni.

Kahvipöydässä istui ihmisiä, jotka olivat nähneet ja kokeneet paljon elämässä. Itse istuin enemmän kuunteluoppilaana, mutta se oli minulle hyvä osa.

Ilmapiiri oli hyväksyvä ja tunsin, että myös tasa-arvoinen, vaikka päälliköt olivat mukana. En kokenut hierarkian ahdistusta, kaukana siitä.

Niistä ajoista on nyt neljäkymmentä vuotta ja siksi se varmaan tulikin mieleeni.

Mietin, minkälainen voima se on ollut minulle.

Kantava ja rikas. Siitä tunnen kiitollisuutta.

11.9.2013 keskiviikkoiltana

Haaveena Shetlanninsaaret

 Tänä aamuna oli tosi hyvä aamuhaastattelu kolmostelevisiossa, tarkemmin sanottuna ohjelma oli studio 55. Tom Pöysti kertoi matkoistaan Shetlanninsaarelle.

Kuuntelin ihastuneena. Haastateltava oli niin mukaansa tempaava, että melkein unohdin juoda aamukahvinikin. Ohjelma oli jo alkanut enkä tunnistanut häntä ennenkuin kuin haastattelija kertoi. Poika näyttää olevan yhtä hurmaava kuin isänsä Lasse Pöysti.

Haastateltava kertoi, että Shetlanninsaarella kunnioitetaan vanhuksia ja lapsia yhtä paljon. Ja molempia paljon ja kaikki suhtaututuvat heihin kunnioittavasti. Kuulosti mahtavalta, vanhukset ovat ykköskansalaisia. Ja lapset.

Pöystin kertomukset kuppilakäynneistä olivat kotoisia. Vieraisiin suhtaudutaan lämpimästi ja otetaan heti seuraan mukaan.

Shetlanninsaaret ovat jossain Atlannilla, Skotlannin yläpuolella, ymmärsin. Siellä tuulee aina mutta se ei tunnu tunnelmaa haittaavan.

Niistä saarista on kiva haaveilla. Ja siinä ohessa muistella Tom Pöystin ihanaa rupattelua ja iloa.

Naurun pulppuamista.

 

 

 

27.8.2013 tiistai-iltana

Vieraita Viipurista

Eilen järjestin pitkästä aikaa ruokakutsut. Kutsuin puolen tusinaa vierasta, mikkeliläisiä ja viipurilaisia ystäviä. Oli minun vuoroni toimia emäntänä, kun olin aikaisemmin saanut olla vieraana toisten kutsuilla.

Ruokakutsujen järjestäminen on hauskaa. Ensin on mukava suunnitella ruokalistaa monen päivän ajan. Päällimmäisenä on toisaalta oma makumaailma ja toisaalta omien taitojen punnitseminen. Kun kutsujen järjestämistä tapahtuu hyvin harvakseltaan eikä siten varsinaista harjaantumista emännän taitoihin kerry, on ennakkoon pakko valita helpot ja yksinkertaiset ruokalajit.

Nyt lähdin liikkeelle peruna-silli-savukala ruuasta täydennettynä alkupaloina savulammasleikkeellä. Kesäinen kurpitsapaistos toi täydennystä pöytään.

Pienet porkkana"liepuskat", keltaiset porkkanasämpylät, ihastuttivat vieraita. Muutenkin leivoin, jälkiruuaksi kahvin kera pieniä korvapuusteja ja puolukkapiirakkaa kermavaahdon kanssa. Olin itsekin tyytyväinen tuloksiin. Puolukkapiirakan valmistaminen oli helppoa ja maku sopivan makea ja pikkukirpeä. Vieraat halusivatkin reseptin itselleen ja sen ilomielin toteutin.

Tunnelma oli välitön ja iloinen. Puhuttiin suomea ja venäjän sanoja tapaillen sieltä täältä ja kun yksi vieraista oli suomen ja venäjän kielen taitoinen, tultiin ymmärretyiksi. Siihen ehkä vähän auttoi ruokajuomakin.

Ne olivat iloiset hyvän mielen ja ystävyyden kutsut. Ja emäntänä olin tietysti onnellinen saamistani kiitoksista. "Maukasta, maukasta", kuului monta kertaa.

Kun tänään kävelin kaupungilla terassin ohi, siellä istui mies, jonka paidassa luki: Rakasta lähimmäistäsi - aloita minusta.

Eilisen jälkeen minä sanon: rakasta ystäviäsi ja pidä huolta heistä.

Aloita tänään.

24.8.2013 lauantai-iltana

En  koskaan ajattele ikääni

Nelosen uutisissa Rita Tainola haastatteli näyttelijää Bruce Willis, joka sanoi näin. Minäkin heräsin sitä ajattelemaan poliittisten uutisten jälkeen, vaikka tämän näyttelijän edustama action-elokuvalaji ei kuulukaan harrastuksiini.

Red2 -elokuvan lehtiesittelyssä ilmeni, että Willis on 58-vuotias.

Olen viettänyt pitkän kesätauon jälkeen muutaman päivän Mikkelissä ja tavannut kavereitani, näyttelijää kymmenisen vuotta vanhempia mutta muuten samoissa ikähaarukoissa olevia. Emme yleensä keskustele ikävuosista, ellei mitään erikoista syytä ole. Tiedämme, että vuodet kuluvat ja rapistumista tapahtuu. Keskusteluissamme iloitsemme toistemme henkisen vireyden säilyttämisestä ja huumorin mukanaolosta.

Muistutamme toisiamme liikkumisen tärkeydestä. Joka päivälle jotakin liikuntaa. Erään kaverini lapset pitävät puhelimitse huolta äitinsä liikkumisesta: "oletko tänään ollut ulkona", on lähes jokapäiväinen kysely.

Ikävuosista voi tehdä itse itselleen rasittavan taakan. Olen sitä mieltä, että "kun olen näin vanha, en voi harrastaa sitä tai nauttia siitä ja siitä", on turha hokema.

Elämä kuljettaa, kun sen antaa viedä. Voi mennä hiljaa tai lujaa, kun on voimaa, ja voi iloita ja löytää mielenkiintoa niin momelta elämän alueelta miettimättä ikävuosia.

Ne viimeiset vuodet tulevat itsestään ja aikanaan. Miettimättä ja etukäteen surematta.

17.8.2013 lauantaiaamuna

Vehnäsen sukua

Tämä kesä on ollut myös sukulaistapaamisten aikaa. Viimeksi vieraana oli kaksi serkkua Pörsänmäeltä, naapurikylästä.

Vanhoja asioita ja tapahtumia on kiva muistella. Näiden serkkujen kohdalla minä muistan aina heidän perheensä vierailun, kun olin alle viisivuotias. Nuorempi serkku oli vähän minua nuorempi ja minä piilotin vähäiset leluni enkä olisi halunnut antaa niillä leikkiä. Mikä lienee ollut syynä, omapäisyyskö. En muista lopputulosta mutta luultavasti lelut tulivat jakoon.

Muistelimme vanhempiamme ja minä sanoin, että meidän isä se oli "aika vehnänen". Vanhempi serkuista vastasi, että "isäkö, entäs äiti". Siihen oli pakko vastata, että taisivat olla molemmat.

Vehnäsen voisi ajatella olevan savolaisuutta syvimmillään. Pitkä pullea maukas  pullapitko, jota nautittiin sunnuntaisin ja vieraiden läsnäollessa.

Viime päivinä olen viettänyt paljon aikaa sukuni historian ja myös paikkakunnan historian parissa. Savolaisuus ja sen tunnusmerkit ovat tulleet tutuiksi. Ovat hyväntuulisia, lupsakoita ja sanavalmiita, mutta toisaalta historian tutkijoiden  mielestä päätöksissään viivyttelijöitä ja hidastelijoita. Usein savolaisia kuvataan sanonnalla "soattaa se olla niin, voan soattaa se olla toisinnii päin" . Tähänkö liittynee se, että ennen isojakoa arveltiin, että rajamerkit saattoivat siirtyä.

Savolaiset ovat olleet näillä main sukurakkaita ja suurperheisiä. Sananlasku "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa" taitaa olla ominta. Hyvin on samoilla seuduilla pysytty ja leipää nyhdetty.

Sukurakkaus tuo oman turvansa näittenkin vuosien kesiin. "Vehnästen" suku on ympärillä.

Siitä olen onnellinen.

 

11.8.2013 sunnuntaina

Tunteiden vallassa

Keuruulla vietettiin eilen sotilasvalatilaisuutta ja samalla maanpuolustusjuhlaa. Sain olla läsnä tilaisuudessa.

Sää oli pilvinen ja välillä tihkusateinen. Meillä oli runsaasti aikaa ja saimme aluksi tutustua kalustonäyttelyyn. Olen ollut huolestunut alokkaiden turvallisuudesta koulutuksen aikana, kun sain kuulla, että pioneerijoukkojen yksi tehtävä on miinojen raivaaminen. Sain hyvän selostuksen kaikista vaiheista ja tulin levolliseksi.

Alokasjoukkojen tullessa kentälle etsimme paikkaamme katsomossa ja sitä tarjottiin vain minulle veteraanien eturiveistä. Nuoremmat saivat siirtyä seisomariveihin. Ajattelin itsekkäästi, että se johtui kunniamerkeistäni mutta saattoihan se olla vain ikäsyy. Hyvä kuitenkin oli istua sateen suojassa.

Vieressäni istui veteraanimies, jolta kysyin, koska hän on ollut samanlaisessa tilaisuudessa. "Vuosi oli 1941 ja se vala täytettiin". En voinut jatkaa keskustelua, koska kentällä oli ohjelmaa koko ajan.

Lähes kolmensadan nuoren ryhdikkäät rivistöt olivat komeaa katseltavaa. Komentohuutoon "lepo" vastasi pikkupoika toistamalla saman. "Hattu päästä" -komentoa noudattivat myös veteraanit.

Veteraanien runsas läsnäolo tekikin minuun suuren vaikutuksen ja kunnioituksen. Keskimäärin jo yhdeksänkymmentävuotiaille tilaisuus on niin merkittävä, että he haluavat yhä kunnioittaa sitä vaivojaan säästämättä. Minusta niin ihailtavaa ja suurta kunnioitusta herättävää.

Sotilasvalan esitys sotaveteraanin lukemana ja alokkaiden toistamana oli liikuttava. Pitkä elämänkaari välissä ja sama asia. Keskustelin omien nuorteni kanssa valasta ja sen merkityksestä ja tietenkään heidän ajatuksensa eivät olleet niin tunteellisia kuin minun, työelämäni tämän asian liepeillä viettäneenä. Kuitenkin olin ylpeä siitä, että he olivat päätyneet varusmieskoulutukseen ja asepalveluksen suorittamiseen.

Olen minä vähän miettinyt sitä, olenko vaikuttanut heidän päätökseensä, siis yrittänyt aivopestä heitä. Olen kuitenkin päätynyt siihen, että en, koska he ovat hyvin voimakastahtoisia ja omaperäisiä ajattelultaan, johon on vaikea vaikuttaa. Tunnen siis tässä asiassa omantuntoni puhtaaksi.

Päivä oli hyvin vaikuttava, liikuttava ja ajattelua antava. Tilaisuuden ansiosta kunnioitukseni myös kouluttajia ja johtajia kohtaan kasvoi. Tekevät hienoa työtä tässä muuttuvassa vaikeassa ajassa.

8.8.2013 torstai-iltana

Onko vaikeeta?

Olin tankkaamassa autoani, kun viereeni tuli seisomaan mies ja sanoi: "onko vaikeeta?"

Meinasin ensin häkeltyä mutta tokenin sitten sanomaan, että automaatti ei oikein hyväksy korttiani. Jatkoin heti, että tunnen kyllä tämän automaatin toiminnan mutta tässä on nyt joku pikku häiriö.

Onneksi tilanne laukesi ja bensa alkoi valua säiliöön. Ei se niin vaikeeta ollutkaan.

Arvelin, että mies ajatteli etten ymmärtäisi automaatin toimintaa, kun viivyin jonkun hetken liikaa ja olisi ehkä tarjoutunut auttamaan. Mutta tällä kertaa selvisin omatoimisena.

Kauppojen kassoilla yritän olla valpas, että pankkikorttini on lähellä tiedossani ja valmistaudun nopeasti korttini kanssa toimimaan. Siinä pitää oikeasti osata olla nopea, että ei herätä pahennusta. "Taas eläkeläiset hidastavat kassajonoa", lauseen kuulee helposti.

Tiedän kuten muutkin ikäiseni, että tekniset taidot eivät juurikaan lisäänny näillä kymmenillä. Vanhojen taitojen ylläpitäminenkin vaatii jatkuvaa harjoitusta.

Toiveeni on säilyä omatoimisena mahdollisimman pitkään. Joskus voi tulla   hidastumista ja kömpelyyttä mutta lopulta ylpeyttä.

Hyvä meidän joukkue, meidän eläkeläisten joukko, vielä me tässä ponnistellaan!

31.7.2013 keskiviikkoiltana

Elämäntarinoita

Eilen sain taas haastatella ihmistä, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Toive haastatteluun tuli lähipiiristä ja olin hyvin otettu siitä.

Emme olleet tavanneet aikaisemmin mutta tiesin hänen elämänsä pääpiirteet. Yritin valmistautua siihen niin hyvin kuin voin.

Aloitimme keskustelun kahvilla, tai siis minä aloitin, hän itse ei juonut. Tunnelma oli mielestäni vapautunut, puhe soljui hyvin ja aiheet seurasivat toisiaan.

Keskustelimme vanhemmista, lapsuudesta, sisaruksista, perheestä ja omista lapsista. Asiat liikkuivat laajoilla alueilla vanhempien Amerikan vuosista Pohjanmaan ja Helsingin seudun vuosiin.

Sota-aikakin oli kipeästi läsnä nuoruuden rakastetun menehdyttyä sodan loppukuukausina kuukausi kihlauksen jälkeen. Liikutus tuli yhä edelleen esille.

Aikaa kului lähes pari tuntia ja haastattelu lopetettiin.

Haastateltavan koti oli kerrostalon neljännessä kerroksessa, jossa ei ollut hissiä. Kysyin, miten hän jaksaa kulkea raput hissittömässä talossa.

"Eilen vielä jaksoin", hän vastasi.

Haastateltavani oli 91-vuotias monen lapsen äiti ja mummi.

Sain kokea uskomatonta elämänvoimaa, tyytyväisyyttä ja iloakin.

Muisti ja muukin kunto oli hyvä. Suorastaan häikäisevä. Ehkäpä raput olivatkin osa kunnon ylläpitoa.

Jälleen kerran minulle tuotti suurta iloa saada tallettaa ja kuulla erilaista elämäntarinaa.

Historiaa ja sen havinaa.

26.7.2013 perjantai-iltana

Kansanedustajan paluu innoittaa

Kuulun Jörn Donnerin ihailijoihin. Iloitsin, kun sain kuulla, että hän saa palata jälleen eduskuntaan. En ole saanut omasta lähipiiristäni juurikaan myötämielisyyttä asiaan.

Tänään Hesarissa oli Donnerin paluusta hyvä kirjoitus, joka sisälsi omat ajatuksenikin. Donner innoittaa. Donner ei jätä kylmäksi.Donner on viisas.

Television Päivän kasvo -ohjelmassa Donner sanoi, että hän sentään saa suunsa auki. Juuri niin - ykkösasia.

Tietysti omalle fanitukselleni yksi pilari on Donnerin ikä. 80 vuotta ja täyttä päätä kiinni monenlaisissa töissä. Ja minkä työkertomus Donnerilla onkaan: esimerkkinä yli 60 kirjaa ja yli 20 elokuvaa.

En osaa puolustella Donnerin puoluevaihteluja. Nythän hän ruotsalaisten listoilta varaedustajaksi päätyneenä sanoo olevansa itsenäinen, eli ei puoluekuriin sitoutunut.

Joka tapauksessa tulevana syksynä eduskuntaan tulee lisää vipinää ja ymmärtääkseni viisasta vipinää.

Seuraan mielenkiinnolla ja innostuneena.

20.7.2013 lauantaiaamuna

Satakuusikymmentäviisi aamua

Tuo on minun ynnäämäni vähimmäisluku alokkaiden armeija-aamujen määrästä tänä vuonna. Viisi ja puoli kuukautta ja jouluksi kotiin.

Uusien alokkkaiden armeijapalvelun aloittamisesta uutisoitiin heinäkuun alussa näyttävästi sekä lehdissä että televisiossa. Aamutelevisiossa toimittaja mielestäni ei ollut tasapuolinen kysymyksissään armeijan tiedottajalle. Kysymykset olivat negatiivisesti värittyneitä. Huomiota saivat enemmän armeijan keskeyttäneet ja ne, jotka eivät edes halunneet mennä armeijaan. Tiedottaja selvitti asiallisesti ja hyvin, mitä asioita  hän armeijan edustajana näkee hyvänä armeijapalveluksessa.

Samaa värittynyttä linjaa edusti myös Helsingin sanomat kertomalla isossa jutussaan, millä eri keinoin armeijapalveluksesta on saanut vapautuksen. Luettuna nuo vapautussyyt näyttivät aika kevyiltä varsinkin tällaiselle armeijapalveluksen kannattajalle.

Minä olen tietysti yksisilmäinen armeijan kannanotoissani pitkän työurani armeijan liepeillä - sodan seurausten parissa - tehneenä. Vaihtoehtoisen palkka-armeijan toteutumismahdollisuus on minulle tuntematon ja outo asia. Siitä kuitenkin keskustellaan ja aika näyttää, miten sen käy. Historian kulku minun ikäisilläni on niin vahvasti mielessä, että kannanottomme on edelleen vanhoillinen.

Kaksitoistatuhattakuusisataa alokasta aloitti palveluksensa heinäkuun kahdeksas päivä ja ensimmäinen viikonloppuloma alkoi eilen. "Miten on mennyt" piti minunkin kysyä lähipiirin alokkailtani. Armeijan henkeen kuulunee sekin, että eihän sitä kiitellä. "Yöunta on liian vähän ja on herroiteltava" tuli vastauksena. Kyselin tupakavereista, minkälaisia ovat. "Mukavia kaikki".

Olin helpottunut. Hyvän alun ne ovat palveluksessaan saaneet. Tietoja ja taitoja karttuu ja aamut kuluvat nopeasti.

Yhä edelleen sanon, että miesten (nykyään naistenkin) kouluna armeijapalvelus on tarpeellinen.

15.7.2013 maanantai-aamuna

Rohkea nainen

Kirpputoreilla käynti on kiva ja jännittävä harrastus. Koskaan ei etukäteen tiedä, mitä löytää. Yritän pitää myös itseni aisoissa, että pohdin tarkkaan, tarvitsenko sitä tavaraa tai vaatetta.

Helsingissä sattui matkani varteen Aleksis Kiven kadulla uusi iso ja siisti kirpputori. Monta huonetta ja aika väljästi rakennetetut myyntipöydät. Myyjät mukavia puheliaita nuoria miehiä. Paikka oli ollut auki vasta muutaman viikon ja iloinen uteliaisuus kuulosti mukavalta.

Minulla oli runsaasti aikaa ja kiertelin myyntipöytien luona pitkään. Lopulta ostoksiksi tuli pari vaatekappaletta ja käsilaukun vetoketjuun sopiva avaimenperä, jonka hinta oli kaksikymmentä senttiä.

Siirryin maksamaan ja myyjä kysyi hameeni kohdalla: aiotteko itse pitää sitä? Hämmennyin vähän ja ryhdyin selittämään: joo kotona.

Myjä jatkoi: Hän niin ihailee rohkeita naisia!

Hameeni oli hänen mielestään leopardikuvioinen (testasin samaa ystävälläni ja hänestä kuvio muistutti koivunlehteä!) ja vartalonmyötäinen ja ne kai tekivät ostoksestani rohkean. Minusta ostoksessani oli tärkeintä miellyttävä materiaali ja iloinen vihreä lempivärini.

Ymmärsin kyllä, mistä oli kysymys. Myyjän mielestä olin yli-ikäinen tuohon kahden euron vaatteeseen. Rajojen ylittäminen oli rohkeutta. Tai ehkäpä se oli pikku huomautus, että vaate oli nuorempien vaatekappale.

Asia hymyilytti minua liikkeestä poismentyäni. Olemme ikämme perusteella lokeroidut, mikä on sopivaa ja mikä ei.

Hohhoijaa! Edessä taitaa olla mielenkiintoisia vuosia. Jos niitä on.

11.7.2013 perjantaina

Turistina Sauvossa ja Karunassa

Turunseutu on minulle aika vierasta seutua. Tartuinkin siksi tarjoukseen tutustua päivän ajan Turun naapurikuntaan Sauvoon, johon Karuna on jo vuosikymmeniä sitten liitetty. Sauvon asukasluku on nykyään kolmisentuhatta, Karunassa kai seitsemisensataa.

Karunan jugendtyylinen kivikirkko meren läheisyydessä oli jyhkeydessään kaunis. Vanha metsähautausmaa kirkon vieressä sisälsi kolmisenkymmentä sankarivainajan hautaa, hyvin vanhoja kookkaita rautaristejä ja uudempia hautamuistomerkkejä. Sankarivainajien suuri määrä ihmetytti kuitenkin näin pienessä kunnassa. Myöhemmin sain tietää, että karunalaiset olivat osallistuneet Summan armottomiin taisteluihin.

Päiväkahvit nautittiin kivassa kahvilassa Karunan keskustassa - vaikea puhua keskustasta, kun siinä näytti  kaupan ja kahvilan lisäksi olevan muutamia rakennuksia. Kahvila oli sisustettu hauskasti vanhaan tyyliin puusohvineen.  

Loppupäivä kului Sauvon vähän laajemmassa keskustassa.

Sauvon kirkko on peräisin 1300-luvulta ja oli mahtava kokemus. Kirkon sisäseinistä oli maalin alta saatu paikoittain esiin vanhoja maalauksia. Komea saarnastuoli ja kilvet seinillä ihastuttivat. Vanha historia sai hiljentymään. Tämänkin kirkon ympärillä oli hautausmaa. Paikkakunnan merkkihenkilöt oli haudattu lähelle kirkkoa, niinkuin tapana on ollut.

Kirjasto kirkon läheisyydessä herätti osin graniittisella ulkomuodollaan uteliaisuutta. Saimme kuulla, että kirjaston perustana oli vanha meijeri. Kaunis rakennus.

Iltapäivällä ruokapaikka tuli eteen etsimättä ja nälkä lähti. Täällä pizzeria oli turkkilainen, niinkuin monilla paikkakunnilla. Ruoka oli hyvää ja omistajan kanssa syntyi hauska keskustelu. Hän puhui tosi hyvää suomea asuttuaan paikkakunnalla jo kymmenen vuotta.

Pizzeriassa ollessamme siellä kävi muutamia kesäpaikkakuntalaisia. Ruokalista näytti olevan monipuolinen perinteisestä turkkilaisesta kebab- ja pizzaruuista suomalaiseen krapularuokaan. Silti jäin miettimään, miten paikka mahtaa tarjota toimeentulon talvisaikaan.

Sauvon ja Karunan maisema on erilaista kuin Pohjois-Savossa. Laajat viljellyt  peltoaukeat, isot talot ja kartanot tekivät vauraan vaikutuksen. Ei näkynyt pieniä peltotilkkuja eikä kesantopeltoja.

Turun moottoritie monine tunneleineen - pisin taisi olla yli kaksi kilometriä pitkä - on sekin erilainen kokemus kuin viitostie Mikkelistä ylöspäin. Hienoa oli sekin, että en tarvinnut kokea sitä ajajana.

Oli mukava vaikuttava päivä.

7.7.2013 sunnuntaina

Turistina Helsingissä

Facebook-kaverini väitti, että Helsinki on paras paikka kesällä. Vastasin, että on mielestäni hyvä, mutta kuitenkin vain toiseksi paras.

Helsingin raitiovaunut ovat minulle ykkönen. Minusta on hauskaa aloittaa juttelu, jos vieressäni sattuu olemaan vähänkään puheeseen taipuva ihminen. Viimeksi viereeni istahti suunnilleen ikäiseni nainen, jonka kanssa puhuimme Helsingin kauniista rakennuksista. Hän oli helsinkiläinen, joten ei ole tullut kiinnittäneeksi huomiota niihin. Minä kehuin taas kerran Kaisaniemen uutta kirjastorakennusta, joka on paitsi kaunis, myös sopii hyvin ympäristöönsä.

Ratikassa istui pikku koira omistajansa sylissä. Monet matkustajat kiinnittivät huomiota koiran marimekko-lippalakkiin. "Paljonko tuo on maksanut", kysyi eräs matkustaja. Kangasta siihen oli käytetty äärimmäisen vähän mutta muoto oli hauska. Omistaja ei tiennyt, kun oli saanut sen lahjaksi. Hyvää tuulta tuosta pikkuelukasta syntyi monelle.

Toisena päivänä tutustuin Hietalahden toriin ja sen ympäristöön. Tori kihisi myyjiä ja minunkin käteeni tarttui pari ostosta. Toinen hauska pieni käsilaukku ja toinen purettava puuvillakaulaliina. Hintaa ostoksille kertyi yhteensä neljä euroa. Nyt puikot voivat heilua taas vähän aikaa.

Hietalahden suunnalta löytyi runsaasti jugend- ja muita vanhoja kauniita taloja. Taas tekisi mieli ottaa selvää niitten historiasta.

Hietalahden kauppahallista löysin vielä ihanaa maalaisruisleipää. Muita ostoksia tein asemanseudun Sokokselta, joka on hyvin varustettu mutta useimmiten myös ruuhkainen. En malttanut olla ostamatta suuria mutta matalia ja ilmavia ruissämpylöitä, jotka maultaankin osoittautuivat ihaniksi aamupurtaviksi.

Mielipiteeni vahvistui jälleen, että Helsinki on kiva kesäkaupunki.

1.7.2013 maanantaina

Hääjuhlissa

En tiedä kesään mitään ihanampaa huipentumaa kuin osallistuminen läheisen ihmisen hääjuhliin. Lauantaina suvullamme oli tällainen tapahtuma.

Hääjuhla oli tiedossa jo vuoden. Valmistautumistakin oli ihana seurata ja olla vähän osallisenakin. Puitteet olivat hulppeat - perinteinen maalaistaloympäristö järven rannalla. Ja entä sitten sää, johon ei voinut itse vaikuttaa? Aurinko paistoi koko päivän, sopivasti pientä pilveilyä välilllä ja iso juhlateltta suojasi isommalta paahteelta.

Hääpari oli umpirakastunut. Hääpuheista saatiin kuulla, miten nuoret olivat tienneet ja tunteneet jo kahden viikon tutustumisen jälkeen, että tässä on elämäni kumppani. Huippua!

Tuo tunne kyllä näkyi koko hääjuhlan ajan. Tuntui, että vieraatkin nousivat sen rakkauden ilmapiirin ansiosta maasta irti. Se oli ihanaa.

Keskipisteenä oli tietysti myös ihana prinsessa - puolivuotias Elli, hymy-tyttö. Hyväntuulisena kulki sylistä syliin, jokelteli ja ehkä ihmetteli, mutta näytti että oli täysillä mukana. Hurmaavaa!

Hääjuhlien tarjoilun järjestäminen helteisenä kesäpäivänä on haastavaa, mutta sekin oli hienosti hoidettu. Nopea mutta runsas tarjoilu piti vieraat kylläisenä. Ja kun etukäteen oli suunnitelmissa, että juhlat kestävät myöhään yöhön, oli vierailla käytössään aettabaari (kysessä oli tietysti enemmän jano kuin nälkä) ja vielä iltapala. Ja totisesti juhlat kestivätkin myöhään - puoli yö oli reippaasti sivuutettu (ja laulettu onnentoivotukset kahdelle synttäriään viettäville, joista minä onnekseni olin toinen), kun vihdoin valoisassa ja lämpimässä kesäyössä majoituimme omille mökeillemme. Sitä ennen olimme saaneet vielä nauttia kevään ylioppilaiden järjestämästä reippaasta keskustelusta. Sekin huippua!

Ohjelmaa oli mietitty ja järjestetty paljon. Jo hääparin matka kirkosta juhlapaikkaan vei minun sydämeni. Kuusikymmentäluvun traktori put-put räplätyksineen ja savuineen oli minulle ihana muistojen tuulahdus. Ja tässäkin sää suosi viidentoista kilometrin matkaa. Hääpari istui onnellisena traktorin lavalle laitetussa sohvassa. Suloista!

Hääohjelmiin oli sijoitettu vielä traktorin käynnistämistä kummallisella kapineella, sanottiinko sitä lapsena kammeksi - näytti aika vaikealta, mutta muutamat onnistuivat siinä, jopa naisetkin - ja lapsille ja lapsenmieliselle oli traktoriajelua. Nautittavaa!

Kaikki oli niin onnellista, iloista ja kaunista.

Onni on kuin suudelma: se on jaettava, että sen voi saada.

Me häävieraat saimme olla tässä jakelussa mukana ja toivottaa onnellista myötätuulta jatkossakin.

Sykähdyttävää!

 

 

 

 

 

25.6.2013 tiistaina

Junassa

Matkustan mielelläni junalla. Useimmiten varaudun matkalle lukemisten, käsitöiden ja eväiden kanssa. Tällä kertaa varusteista puuttui käsityöt ja yli viiden tunnin matka alkoikin tuntua pitkältä.

Helsingistä viereeni istahti kahdeksanvuotias tummatukkainen hento tyttö. Tyttö kuului suureen äänekkääseen ryhmään, joka oli matkalla kesäleirille.

Ryhdyin juttelemaan tytön kanssa. Hän kertoi olleensa toisella luokalla, tykkää eniten käsitöistä ja hän on isosisko. Hän sanoi kysymättä, että on kotoisin Syyriasta, mutta on asunut Suomessa koko ikänsä. Sanoin, että Syyriassa on nykyisin kurjaa. "Siellä kuolee sodassa pieniä lapsiakin", jatkoi tyttö siihen.

Ryhmä jäi pois Lahdessa ja viereeni tuli teini-ikäinen pitkäsäärinen tyttö. Emme vaihtaneet sanaakaan, kun olemme suomalaisia. Tyttö istahti siihen äänettömästi, luki kirjaa ja lähti pois yhtä äänettömästi. Mietin, kummanko olisi kuulunut avata keskustelu. Ehkä olisin voinut kysyä, mihin olet menossa. Ei siitä olisi syntynyt enempiä puheita kuitenkaan.

Aikaisemmin oli tapana sanoa: "hei, minulla on tässä paikka". Ehkä se on jo vanhanaikaista.

Tytön poistuttua kuuntelin edessä istuvien matkakumppanien keskustelua. Siinä äiti matkusti tyttären ja tämän poikaystävän kanssa. Keskustelu kulki sokerin käytössä. "Ettekö te käytä edes intiaanisokeria", kysyi äiti. "On meillä sitä, mutta emme käytä", tuli vastaus.

Pitäisi selvittää, mitä tuo intiaanisokeri on.

Kuopion asemalla pikku poika hyppi ilmaan ja itki tullessaan mummoa vastaan. Ehkä hän olisi itse halunnut nousta junaan.

Minä olin huojentunut, kun juna saapui pääteasemalle ja vastaanottajat olivat odottamassa.

Kuuma kesä on käsillä.

18.6.2013 tiistaina

Vietätkö juhannusta oikeassa paikassa

Jo viikon ajan olen kuunnellut säätiedotusten ennustuksia, jotka ovat keskittyneet juhannuksen ja juhannusaaton säähän. "No millainen on juhannussää", kyselee uutistoimittaja säätieteilijältä, joka yrittää saada positiivisia ilmaisuja epävarmoihin ennustuksiin.

Olen kyllästynyt tuohon uteluun ja ylipäänsä juhannuksen kesän huippunostoon - top one! On myönnettävä, että minullekin on ollut tärkeää, että olen juhannuksena maalla veden ja luonnon äärellä. Nyt näyttää siltä, että tuohon ajatteluun taitaa tulla muutos.

Onhan minulla yksi aikaisempi, voimakkaasti Suomen perinteisestä juhannuksesta poikkeava kokemus. Olin aloittanut kesämatkani juhannusaattona Bukarestin rautatieaseman läheisyydestä ja siitä kyllä oli suomalainen juhannusmieli kaukana. Laitapuolen kulkijoita, vanhoja ja nuoria, lapsiakin, liimojen tai muiden aineiden  haistelupussit kasvoillaan ja villikoirat ympärillä, näytti hyvin erilaiselta. En tiennyt silloin, miten "vaarallisena" sitä seutua pidettiin eikä sinne turistien suositeltu menevän.

Onnekseni en sitä tiennyt ja siksi en kai pelännyt.

Suhtaudun juhannukseen matalalla profiililla myös sen vuoksi, koska se on ollut monta kertaa vuoden hukkumistapausten ennätysviikonloppu. Muistissani on, että enimmillään niitä olisi ollut yli kaksikymmentä. Silloin sää on otollinen, suorastaan huippu, on lämmintä ja kaunista, ja on uskallusta uida enemmän ja pitemmälle kuin on taitoja. Ja useimmiten rohkeuteen on käytetty aineita, ei ehkä liimoja mutta muuta.

Onko juhannuksella oikeaa paikkaa? Vuodenaikojen vaihtelu on meille rikkaus ja valoisan kauden keskellä juhannuksella on siinä tärkeä paikkansa.

Minä ajattelen, että juhannuksen vieton oikea paikka on siellä, missä on sydämesi. 

Valikoima on laaja, ystävätkin tekevät juhannuksesta juhlan missä tahansa.

Sataa tai paistaa - mielessä voi olla juhannus.

 

 

 

 

11.6.2013 tiistaina

Mummoprinsessa

Poikkesin taas tänään, kuten joka viikko kesäaikaan, Lapinlahden kirjastoon. Nyt oli aikaa tutustua kirjaston yhteydessä olevaan kierrätysnäyttelyyn. Se oli hauska!

Hauskin oli 4-vuotiaan pojan piirros mummoprinsessasta, jonka piirroksen mummo oli tallentanut kesälaukkuun. Ihana hyvää mieltä tuova luova näyttely. Nautin siitä.

Viikonloppu oli muutenkin prinsessatäyteistä. Nautin lauantai-illan Tukholman sadunomaisista häistä. Tykkään Tukholmasta ja maisemat hääajelulla olivat monesta käynnistä tuttuja.

Kyllä kai se on pakoa arjesta, kun antautuu tälläistä näytelmää seuraamaan. Mutta arki tarvitsee joskus säihkettä ja sitä säihkettä on kiva seurata omalta sohvalta.

Luonnon vehreys alkaa olla runsaimmillaan. Valoisat illat houkuttelevat valvomaan mutta yhtä kiva on sattumalta herätä neljän aikaan katsomaan auringonnousua.

Uhkaavat sadepilvet saavat käpertymään aloilleen ja nauttimaan kirjoista. Tänään käsissäni oli pieni nopealukuinen kirja "Elokuvankertoja", kirjoittajana Hernan Rivera Letelier. Suosittelen.

Prinsessa tai sitten ei - elämä on monikasvoinen.

5.6.2013 keskiviikkona

Kesäelämää

Pääskyset pyrkivät tekemään pesänsä terassille. Yritän estää niitä ja ohjata muualle. Pääskyt ovat kivoja lintuja ja niiden lentoa on hauska seurata ja viserrystä kuunnella. Yhteiselo samalla terassilla ei kuitenkaan onnistu.

Haittana ei ole pelkästään niitten aiheuttama sotku, vaan myös niitten mukanaan kuljettamat lintukirput, jotka voivat aiheuttaa pahaakin kirppuallergiaa.

Siispä hätistelemään, hus hus.

Hyttysten ensimmäinen tuleminen tapahtui viime viikolla. Laumoittain inisijöitä joka puolella. Hyttyskierukka palamaan ja hyttysovesta nopeasti ulos. Yritin valmistaa myös hyttys-hiilidioksidijuomaa siirapista vedestä ja hiivasta. Netissä olevan kuvan mukaan hyttysten piti tulla ja tuupertua katkaistuun limsapulloon mutta minun pullooni tuli vain harvoja. Ehkä aineiden suhde ei ollut oikea.

Pavut ja herneet ovat itäneet jo. Kurpitsankin siemeniä kylvin suoraan avomaahan, mutta saapas nähdä ehtivätkö valmistua. Ehkä hankin varmuudeksi vielä muutaman taimen kurkuntaimien ohella.

Ihmettelen, että menossa on vasta kesäkuun alku, vaikka olen nauttinut maalaiselämästä jo yli kuukauden.

Tuntuu, että olen saanut vuoteeni ylimääräisen kuukauden.

2.6.2013 sunnuntaina

Nuorten ilossa mukana

Eilen oli ihana päivä, kun saimme kokoontua viettämään pojanpoikien lakkiaisia. Nuoret salskeat pojat tai pituudensa puolesta jo miehet, olivat iloisia ja huolettomia, kun olivat saaneet koulunsa loppuun suoritettua.

Koulun juhla oli järjestetty teatteriin, koska lakitettavia oli yli sata. Kyyneleet, tietenkin ilon kyyneleet, tulivat silmiin jo heti nuorten saavuttua näyttämölle. Minun lakitettavat erottautuivat vaalean viikinkitukkansa ansiosta; kolme niin vaaleaa päätä vierekkäin, että ei voinut erehtyä.

Rehtori piti nasakan puheen, jonka sanoma oli: on katsottava eteenpäin eikä taakse. Suvivirsi oli yhtä sykähdyttävä kuin ennenkin ja nuorten todistusten ja lakin nouto reipas ja iloinen kavalkadi. Kevään muoti tuli tytöillä hyvin esille: mekko oli monilla takaa pidempi kuin edessä. Kengät niin korkeilla koroilla, että päätäni huimasi, kun itse joudun kulkemaan lättänäkengissä. Joukossa oli yksi originelli tyttö, joka kulki paljain jaloin - miksiköhän?

Poikien vuoron tultua rivistämme kuului vihellyksiä, jota sankarit kertoivat hävenneensä. "Olisin laittanut kädet silmille, ellen olisi ollut näyttämöllä", sanoi Tommi. Mutta innokkaita taputuksia riitti jokaiselle lakinsaajalle.

Koulun jälkeen jatkoimme juhlaa seurakuntatalolla. Kuohuvaa aluksi ja samalla tätien puheet pojille. Kun tuli mummojen vuoro kehotimme tutustumaan yhteisesti kirjoittamaamme "Mummojen tarinoihin". Niiden painos oli kolme kappaletta. "Uniikki juttu", sanoi yksi pojista.

Iloisella ja onnellisella mielellä ajelin valokuvausten jälkeen mökkimaisemiin.

Mikä elämässä voittaa nuoruuden ilon?

Tänään oli hauska kokemus Lapinlahden rautatieasemalla, kun minulle vieras nainen tuli juttelemaan, että hän tuli katsomaan poikaansa, joka on valmistunut veturinkuljettajaksi. Siinäkin iloa vanhemmille ja pojalle.

19.5.2013 sunnuntaina

Aamun Hesari luettu

Alan jo tottua uuteen Hesariin. Taitaa se olla kuitenkin helpompi käsitellä kuin vanha leveämallinen lehti. Ja sisältösivuihinkin on helppo palata aina uudestaan.

Tämän aamun lehdessä käsiteltiin nuorisotyöttömyyttä ja esiteltiin Norjan työllistämismallia. Norjassa nuorten työttömyys on huomattavasti vähäisempää kuin Suomessa, vaikka sielläkin se on kolminkertaista koko väestöön verrattuna. Suomessa alle 24-vuotiaista noin neljännes on työttömänä, kun Norjassa nuorten työttömyysaste on alle 10 prosenttia.

Norjan koulujärjestelmä poikkeaa Suomen järjestelmästä. Esimerkiksi ammatillisen linjan opiskelijat ovat koulutuksen päätteeksi kaksi vuotta oppisopimustyöpaikassa, josta on helppo siirtyä työelämään.

Elinkeinoelämän tutkimusjohtajan mukaan nuorten työttömyys on alhaisinta niissä Euroopan maissa, joissa on vahva oppisopimusjärjestelmä.

Suomessa puhutaan paljon oppisopimusjärjestelmästä. Opetusministeri Jukka Gustafsson kertoi ministerin paikan luopumispuheissaan pettyneenä, miten hänellä oli suunnitelmia oppisopimusjärjestelmän kehittämisessä.

Muistan itse kahvilanpidon ajasta, miten hauskaa oli opastaa nuoria työharjoittelijoita työelämän pariin. Se oli mielestäni hyvä  ja helppo keino saada ensi kosketus oikeaan työhön.

Elämän toisesta laidasta Hesarin "Tänään" sivuilla oli muistokirjoitus Eira Paunusta, Suomen ensimmäisestä naistohtorista. Hänen ohjeensa pitkään ikään  (105 vuotta) ja henkiseen ja fyysiseen vireyteen oli: "Hyvään vanhuuteen tarvitaan ainakin kolme asiaa: joka päivä pitää lukea sanomalehtiä, jotta pysyisi ajan tasalla, käydä ulkona kävelemässä, tavata edes yksi ihminen kasvokkain."

Voiko sen paremmin sanoa.

 

 

 

 

10.5.2013 perjantaina

Hieno Mankell -elämänkerta

Pitkään aikaan en muista lukeneeni toista niin kiinnostavaa kirjaa kuin Kirsten Jacokbsenin kirjoittama Henning Mankell -elämäkerta. Se osui sattumalta käteeni Lapinlahden kirjastossa. Luin sen ahneesti parin päivän aikana.

Kirja on kirjoitettu useiden, vuoden ajan kestäneiden haastatteluiden perusteella. Se on sisällöltään hyvin laaja-alainen ja ottaa kantaa moniin tämän ajan ongelmiin.

Toisaalta tuntuu hassulta, että olen niin ihastunut siihen, vaikka en ole lukenut yhtään Mankellin kirjoittamaa kirjaa. Tästä lähtien yritän lukea mahdollisimman monta. Tai kenties kaikki. En ole rikosromaanien ystävä mutta nyt on ovi siihen suuntaan avoinna.

Mankellista syntyy kirjassa melkein jeesusmainen kuva. Toisaalta hän on hvyin vahva asioiden taustoihin avustajansa kanssa perehtyvä ja toisaalta omaa yksityisyyttään ja työrauhaansa vahtiva yksinäinen ihminen.

Ehkä minua miellyttikin eniten tuo yksinäinen ja luova oikeudenmukaisuutta ja solidaarisuutta tavoitteleva ihminen, jonka ajatusmaailmaan tuntui mahtuvan koko maapallo.

Tai siitäkin pidin, että Kirsten Jacobsen on syntynyt vuonna 1942.

Nyt etsin kirjastosta muitakin hänen kirjoittamiaan elämäkertoja: Lars von Trier, Klaus Rifbjerg (kirjailija mutta nimi ihan vieras) ja Lars Lokke Rasmussen.

Enpä anna haitata vaihtelevan sään -  ihanista kirjoista löytyy paljon lohtua!

4.5.2013 lauantai

Ilokaasua ja kermavaahtoa

Joutsenet ovat saapuneet. Rantani on niille mieleinen ja eilen sain seurata niiden keväthuumaa. Puhdasta valkoisuutta, kiintymystä ja uskollisuutta - näitä ominaisuuksia yhdistetään joutseniin. Joutsenpari uiskentelee yhdessä, nyt ehkä etsien syötävää. Toistuvasti ne ovat löytäneet mieleistä ravintoa katseluetäisyydeltäni.

Iltaisin korkealla kuusenlatvassa yksinäinen lintu huhuilee ympäriinsä. Se taitaa etsiä vielä kumppania. Laulu on vähän surumielistä - ainakin minun korvissani.

Keväinen luonto heräämisessään on mahtavaa seurattavaa. Moneen vuoteen en ole päässyt näin aikaisin olemaan mukana. Nyt tämä näytelmä on jokapäiväinen iloni.

Vappua juhlitaan kevään riemujuhlana. Tuntui hassulta seurata sen viettoa hiljaisen luonnon keskellä ilman televisionkin välittämää kuvaa. Radion uutiset kuulostivat hurjilta: ilonpitoon tarvitaan ilokaasua ja alaikäisiltä kaadettiin neljäsataa litraa alkoholia maahan. Kolmesataa alaikäistä huolehdittiin turvaan yltiöpäisestä juhlimisesta.

Uutiset ovat välittäneet tietoa ilokaasun tarpeesta kermavaahdon tekoon. Sitä on myynnissä vain kermavaahdon vuoksi. Ymmärsin, että se tuo taloudellista hyötyä. Kauppias ei saa myydä sitä muun vuoksi. Nyt pitäisi pystyä kontrolloimaan, että kyseessä on vaan kermavaahto. Jonkun pitäisi olla kontrolloimassa myyntiä. Hohhoijaa!

Yksinkertaisen elämän keskellä päivän lehti tuo maailman ulottuvilleni. Aikataulukin on huima: viikonloppuisin lehti on luettavissa jo aamuseitsemältä. Maaseudulla. Ja nettiyhteyksien vuoksi kaikki on ulottuvillani.

Mielenkiintoista elämää.

29.4.2013 maanantai

Kevään kohinaa

Ihaninta mitä tiedän on nähdä jäiden lähtevän. Tänä vuonna toiveeni näyttää toteutuvan. Vapaana lainehtiva veden väylä tekee koko ajan työtä jäälauttojen sulattamiseksi ja vapaa vesi on kohta aivan mökin kohdalla. Väylä suurenee ja suurenee ja jää pakenee ja häviää. Huikeaa!

Jäiden lähtö opiskeluaikanani Helsingissä toi minulle aina suunnattoman koti-ikävän. Se oli syvä kosketus siihen, mistä olin lähtenyt. Nyyhkytin ikävääni, mutta sopeuduin kaupungin kohinaan. Kevät tuli sinnekin, vaikka erilainen kuin maalaisympäristössäni.

Talven jälkeen ensimmäinen mökkikäynti on melkeinpä pyhä. Hiljaisuus, ensimmäiset lintujen äänet ja luonnon pysähtyneisyys vielä talvitiloilla hiljentää. Sitä ei voi muuta kuin katsella ja kuunnella ja ihastella. Arkiset aherrukset ja järjen vaatimukset siivoamiseen ryhtymisestä on siirrettävä syrjään.

Auringon valo ikkunassa ja veden kimallus järvessä merkitsevät minulle paljon. Rauhoittavat, rentouttavat ja antavat voimaa.

Nyt voi vain olla.

28.4.2013 sunnuntai-iltana

Bagdad Cafe - kiva kahvila Tukholmassa

Tukholman käynteihini kuuluu useimmiten museoihin tutustuminen. Niin viime kerrallakin aurinkoisen kevään päivän kohteena oli kaksi museota. Toinen oli Medelhavs museum ja toinen Medelstid museum. Ne sijaitsivat lähellä toisiaan.

Medelshavs-museossa oli esillä Kypros-aiheinen näyttely. Hyvin ajankohtainen aihe. Näyttely oli mielenkiintoinen ja monipuolinen. Esillä oli myös islamilaisuuteen liittyvää esineistöä ja kalligrafista kirjoitusta. Pieniä kauniita jopa 3000 vuotta vanhoja esineitä ja patsaita. Minulle oli uutta rikkoutuneiden lasiesineiden vitriini. Kauniita nekin.

Museon yhteydessä yläkerrassa toimi kiva suosittu kahvila. Oli mukava seurata iloista ruotsalaista keskustelua kauniissa ympäristössä. Kahvilankin yhteydessä oli museoesineitä esillä.

Medeltids-museoon mennään taas maan alle sillan toisella puolella. Museossa on laaja alue, paljon näkemistä. Monta nuolta osoitti suuntaa Birgitta-rummet, mutta ovi olikin kiinni. Jäi siis tietämättä, mitä se mahtoi sisältää.

Päivän kävelyn jälkeen oli taas todettava, että ruotsalaiset ovat kivoja. Iloisia, ystävällisiä ja palvelunhaluisia.

Taitaa olla niin, että minulle alkaa ulkomaanmatkaksi riittää pelkkä Tukholma. Ehkä joskus voisi piipahtaa Viipuriin tai Pietariin. Miksi mennä merta edemmäksi kalaan - kulunut sanonta mutta sisältää totuuden.

21.4.2013 sunnuntaiaamuna

Myrskyluodon Maija -esitys Lappeenrannassa valloitti

Pikkubussillinen kyyhkyläläistä eläkejoukkoa ystävineen oli eilen katsomassa toivottua Myrskyluodon Maija-musikaalia Lappeenrannassa. Katsomo tuli aivan täyteen, joten ennakko-odotukset olivat korkealla.

Kaikki näytelmässä ylittivät odotuksemme. Lavastus oli loistava niin merta, luotoa kuin luontoa ja luonnon ilmiöitä kuvatessaan. Ukkonen jylisi ja pauhasi niin, että katsomossakin pelotti. Syrjäinen luoto toi esiin mielikuvan todellisesta karuudesta, jossa meri oli ainoa elinkeinon lähde. Ja tuo ympärillä vellova meri oli luodon asukkaille rakas mutta uhkaava.

Näyttelijät hurmasivat. Maija oli niin vahva näyttelijä rakkaudessaan ja tuskassaan, että emme voineet muuta kuin ihailla. Näytelmän juonihan on kaikille tuttu, mutta tämänkertainen sovitus oli meistä kiinnostava ja hieno. Mielessä kun oli ennakkoon ollut jotain kaikuja Mårtensonista ja tunnettu juonen kulku, mutta ei tällaista reipasta, toisaalta niin romanttista, nykyaikaista mutta kaunista ja surullista, mutta ei kuitenkaan liian nyyhkyttävää. Huikeaa näyttelemistä. Ja Janne, niin miehekäs perisuomalainen. Ja lapsinäyttelijät. Ja pappipariskuntakin, vaikka hienoista ylinäyttelemistä siitä huokuikin.

Saaressa asuneena olen itsekin pelännyt vesillä oloa, vaikka mittasuhteet ovat olleet pienemmät. Ukkosmyrskyn nousemisen pelottavuus on vieläkin mielessä.

Joukostamme vain yksi ei pitänyt näytelmästä. Hänellä oli mielessä vanha Lasse Mårtenson musiikki ja siksi hänelle tämä modernimpi sovitus ei ollut hyvä.

Meidät muut esitys valloitti ja ajattelutti. Näytelmän päätteeksi nautimme vielä keskustelua jatkaaksemme maukkaan aterian viehättävässä Tassos-ravintolassa.

Päivä tuntui täydelliseltä ja keväiseltä viimaisesta tuulesta huolimatta.

18.4.2013 torstaina

Hevosenkengittäjän poika

Jokin aika sitten Helsingin Sanomat järjesti sanomatorilla kirjeenvaihtajiensa tapaamisen. Satuin olemaan silloin Helsingissä ja riensin sinne. Paikat täyttyivät nopeasti, josta huomasi, että se kiinnosti lukijoita.

Toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen toivotti tervetulleeksi ja kertoi yleisesti kirjeenvaihtajien työstä ja vaikeuksista. Senjälkeen jokainen kertoi oman asemapaikkansa ajankohtaisista asioista. Yhdysvaltain kirjeenvaihtaja ei ollut päässyt pian tapahtuvan perheenlisäyksen vuoksi, mutta hän oli läsnä suurella televisioruudulla. Hieno tekniikka tarjosi meille nykyajan mahdollisuuksia olla yhteydessä aina Ameriikkaan asti. Tosin jännitin, kun olin siellä odottamassa jo puoli tuntia aikaisemmin ja tekniikan miehet käynnistivät laitteita, että niinköhän nuo pelaavat lähetyksen aikana. Monen monta kertaa olen saanut olla läsnä sellaisissa tilaisuuksissa, kun mikrofooni ei toimi tai nettiyhteys tai läppärin tekniikka ei toimi tai johto ei riitä - niin monenlaisia häiriömahdollisuuksia. Mutta tällä kertaa kaikki toimi hienosti. Niinhän pitikin, kun järjestäjänä oli valtakunnan suurin lehti.

Itse olin eniten kiinnostunut Turkin kirjeenvaihtajasta. Hän kertoi isänsä olevan turkkilaisen ja  sukunimensä (Nablantoglu) tarkoittavan hevosenkengittäjän poikaa.Tilaisuuden jälkeen oli mahdollituus keskustella kirjeenvaihtajien kanssa. Kiiruhdin suosikkini luo ja kerroin, kun vuoroni tulo - minua ennen ehti jo pari kyselijää - omista Turkin kokemuksista. Kyselin kurdien asemasta, jossa kirjeenvaihtajan mukaan on tapahtunut vähän edistystä.

Helsingin Sanomat on minulle rakas lehti. Joskus kyselen itseltäni, pärjäisinkö ilman sitä. Riittäisikö minulle television uutistarjonta? Aina olen päätynyt siihen, että Hesari tuo elämääni niin paljon iloa ja ajattelemisen aihetta, että haluan lukea sitä joka päivä. Uudistuksen myötä mielenkiintoisia kolumneja on myös tullut lisää ja paljon tavallisen ihmisen arkipäivää koskevia.

Kirjeenvaihtajiensa kautta Helsingin Sanomat tarjoaa näkymää koko maailmaan. Se on minulle merkittävä asia. Elämä ei ole pelkkää omien pikkumurheiden jauhamista ja käpertymistä.

Sanomatorin tilaisuus oli lämmin lukijatilaisuus. Välillä tuli mieleen, että mehän olemme kuin yhtä perhettä, Hesarin lukijat. Niinhän me olemmekin suomalaisina, Hesarin, Savon Sanomien, Kalevan, Keskisuomalaisen tai jonkun muun lehden lukijoina.

Kiitos siitä, että saamme lukea lehtemme ja kuulla maailman asioista omassa sängyssämme. Ja varsinkin siitä, että jotkut tekevät sen työn vaaroista huolimatta puolestamme.

13.4.2013 lauantaina

Keskustelua saattohoidosta

Tapasimme jälleen keskustelutiimin muodossa. Meitä eläkeläisiä oli kymmenen ja terveydenhoidon opiskelijoita kuusi. Opiskelijat olivat perehtyneet päivän teemaan ja esittivät internetistä löytämäänsä tietoa keskustelun pohjaksi.

Meitä pyydettiin kertomaan, mikä on suhteemme kuolemaan. Asia tuntui vaikealta, sillä niin kauan kun elämä sujuu vielä mallikkaasti, kuolemaa ei jatkuvasti ajattele. Itse hahmottelin kuolemasuhdettani ja elämää  junamatkana, jossa jollakin asemalla junasta vaan on jäätävä pois. Matka on päättynyt.

Sairaalan henkilökuntana kuolema ei ollut meille työelämässä vieras. Monia muistoja kertyi erilaisista lähtötapahtumista. Kiitollisena muisteltiin niitä toiminnan vuosia, jolloin sairaala pystyi tarjoamaan lähtijän viimeisiksi hetkiksi oman läsnäolijan saattajaksi. Niinpä moni vuosittain kuntoutuksessa käynyt halusi tulla kauempaakin Kyyhkylään, kun tunsi lähtönsä lähenevän.

Yhtenä aiheena opiskelijat kyselivät toiveitamme saattohoidosta. Läsnäolo ja huolenpito siinäkin tuli päällimmäiseksi. Läsnäolija voi olla lähisukulainen, ystävä tai joku henkilökunnasta. Nykyinen jatkuva kiireen korostuminen huoletti monia. Entä jos joutuukin jäämään yksin? Haluttiin kuitenkin uskoa, että näin ei käy. Aina joku käy ja toinen lähettää terveisiä ja joku tulee katsomaan.

Keskustelussa tuli vahvasti esille, että lähtijän omia toiveita on noudatettava. Siinä auttaa hoitotahto, jossa kerrotaan omat toiveet. Ei turhia hoitoja, kun tilanne on todettu sellaiseksi.

Eutanasia sai hyväksyviä mielipiteitä kuolinapuna äärimmäisissä kärsimyksissä ja lainsäädännön turvaamana.

Keskustelutuokio oli lämmin ja läheinen vaikeasta aiheesta huolimatta. Naurahtaakin saimme, kun joku kertoi äitinsä viimeisistä hetkistä. Nimittäin joku yritti virittää hänelle virttä, johon äiti totesi: älkää vielä veisatko, veisatkaa vasta kun olen kuollut. Siinäkin lähtijän omat toiveet on huomioitava.

Puolitoistatuntisen keskustelun jälkeen olimme kiitollisia tästä tuokiosta. Yhteisiä toiveita ja tavoitteita tuntui olevan kaikilla, tulevilla terveydenhuollon työntekijöillä kuin vanhoilla ammattilaisilla ja sivusta seuranneilla.

Vielä olemme junassa mukana, juna kulkee.

3.4.2013

Uskon auringonnousuun

Istuin raitiovaunussa ja kuuntelin ihmisten puheita. Keskustelun aiheista päällimmäisenä oli Kyproksen kriisi ja se, miten se vaikuttaa suomalaisten talouteen. Koska en ollut pariin päivään seurannut uutisia, kuuntelin keskustelua uteliaana, oliko tapahtunut jotain uutta.

Miehet tuntuivat seuraavan hyvin yhteiskunnan ylätason kannanottoja. Ne todettiin, mutta vakavaa huolestumista ei tullut esille. Toinen sanoikin, tosin naurahtaen "uskon auringonnousuun".

Sehän se on ollut minunkin asenteeni. Asioiden on tapana järjestyä. Pitää seurata asioita ja olla perillä niiden vaikutuksista, mutta ei laittaa huolestumista jokapäiväiseksi murheeksi.

Huhtikuinen aurinko alkaa lämmittää jo. Valo lisääntyy joka päivä. Paljon hyviä asioita on kertynyt mieleen. Niin ratikkakeskustelijatkin muistelivat lopuksi lapsuuden aikaisia kesälomia, jolloin perhe ahtautui isän Datsun 100 -autoon ja lähti reissuun. Toinen kysyi "mitenkä te mahduitte", johon toinen vastasi "silloin mahtui ja oltiinhan me pieniäkin".

Sanotaan, että aika kultaa muistot. On hyvä asia, että niitä on. Reppu on kevyempi ja mieli valoisampi.

17.3.2013 sunnuntai

Mikkeli 25 vuoden kuluttua

Mikkelin 175-vuotisjuhlahumussa päättäjät arvioivat Mikkelin kehitystä 25 vuoden päähän. Etsin arvioista mainintoja väestön ikääntymisen hienosta hoitamisesta. En löytänyt. Kymmenentuhatta  ihmistä ovat jossakin.

Minun Mikkelissäni on silloin valmiina uusi Pankalammen kaupunginosa. Alueella asuu vanhoja ja nuoria, siellä on päiväkoti lapsille ja vanhuksille. Siellä on koti henkilökohtaista apua tarvitseville ja omatoimisille.

Alueen suunnitteluun on saatu loistava arkkitehti. Jotkut kuiskivat, että hän suunnittelussaan turvaa samalla omaa vanhuuttaan.

Alueen keskiönä toimii ravintola. Se on tunnettu hyvästä monipuolisesta ruuastaan. Keskustan virkamiehetkin mielellään suosivat sitä. Apua tarvitsevat vanhukset haluavat myös sinne ja keittiön henkilökunta osallistuu kiireettömästi ruokailun hoitamiseen. Ravintola on oikeasti alueen sydän ja ruokailu on useimman asukkaan päivän kohokohta.

Alue kiinnostaa paljon vierailijoita. Sen arkkitehtuuri on uutta Mikkelissä. Puhutaan jopa Mikkelin kauneimmasta alueesta, rakennukset ovat niin luontoon sopeutuvia ja kauniita.

Luonto on lähellä jokaista asukasta. Vuoden aikojen vaihtelu kiinnostaa ja innostaa ulkoiluun. Ympäristö on jokaiselle turvallinen.

Suunnittelu on aloitettu oikeaoppisesti asiakaslähtöisyydestä. Rinnalla on ollut tutustumisia myös aikaisempiin onnistuneisiin vanhusasumisratkaisuihin. Tutustumismatkoille on otettu mukaan suunnittelutyössä mukana olevia vanhuksia.

Vapaaehtoistyö on kehitetty uudella tavalla toimintaa tukevaksi. Kenenkään ei haluta olla yksin.

Neljännesvuosisadan kuluttua monet kysyvät: miten Mikkeli onnistui kaikessa tässä?

13.3.2013 keskiviikko

Aion jatkaa työntekoa 77-vuotiaaksi

Näin sanoi suosikkitoimittajani Jari Sarasvuo eilisessä radio-ohjelmassa. Sarasvuo on tällä hetkellä 47-vuotias ja ohjelmasta saamani käsityksen mukaan vaikuttaa olevan elämänsä kunnossa. Ohjelmat ovat ytimekkäitä, ajatuksia herättäviä ja henkilökohtaisia. Niissä on särmää mutta toisaalta myös ärsyttäviä piirteitä. Ne piirteet ovat varmaan ohjelmaan tarkkaan suunnilteltuja.

Tuon ikäinen mies on kaukana tämän ajan lisääntyvästä ongelmasta, ikääntymisestä, joka odottaa kaikkia kulman takana. Nyt voi vielä ajatella, että kaikki on mahdollista. Kun huolehtii hyvin kunnon ja terveyden ylläpidosta - Sarasvuon ohje on Liike on lääke - voi suunnitella vuosia pitkälti eteenpäin. Mielenkiintoinen työ ja muu elämänvoima antaa lisäpontta ajatuksille. Ja toisaalta vastaahan se yhteiskunnan tavoitteitakin jatkaa yli varsinaisten eläkeikien. Sarasvuoden tapauksessa noin kymmenen vuotta yli.

Minullakin on tuohon 77-vuoteen puolenkymmentä vuotta ja teenkin vielä työtä omassa tahdissani. Useimmat työni liittyvät mieluisiin harrastuksiin: monikulttuurisuuden ylläpitoon pienessä kaupungissa, eläkeläisten yhteiseen toimintaan ja oman sukuhistorian tallentamiseen. Varsinaista työhön liittyvää, työpaikalla olemista vaativaa teen muutaman päivän kuukaudessa ja sekin liittyy perinteen tallentamiseen.

Minulla on eläkeläiskumppani, joka sai jatkaa työntekoa sijaisuuksien hoitajana  muutamia viikkoja kerrallaan aina 80 ikävuoteen asti. Hän on ripeäjalkainen nainen, joka varmaankin hyvin pystyi täyttämään paikkansa niissä hoiva-alan yhteisöissä, joissa toimi. Kirjoitin, että sai, koska täytettyään kahdeksankymmentä häntä ei enää pyydetty, hän totesi haikeana.  Ehkä tässä tuli katto vastaan siksi, että se oli niin tavallisesta poikkeavaa tai jo muiden ikääntyneiden tai työtovereiden ihmettely sai työnantajan luopumaan.

Useampana päivänä viikossa luen lehdistä tai kuulen radiosta ja televisiosta ikääntymisen yhteiskunnalle aiheuttamista kustannuksista. Suomi ja Pohjoismaat ovat maailman nopeimmin ikääntyviä maita - niinköhän se oli? Minä ja ikäpolveni olemme osa sitä ongelmaa.

Sukupolveni yrittää lievittää ongelmaa Sarasvuonkin mainitsemalla ohjelmalla Liike on lääke, pitämällä itsestään huolta ja elämällä terveellisesti. Yhteisöllisyys yrittää vähentää yksinäisyyden ja tarpeettomuuden tunnelmaa.

Itse yritän pureutua yhä enemmän vanhenemisen kysymyksiin. Jos saan olla tulevina ikääntymisen vuosina yhä edelleen terve, voinko nauttia elämästä, kerätä uusia  kokemuksia, iloita olemassa olosta ja säilyttää valppauteni?

Vai pitäisikö vaipua muisteloihin ja jo ryhtyä suremaan tulevia mahdollisesti ankeita vuosia?

Ajattelen toiveikkaasti, että mahdollisuuksia on monia.

12.3.2013 tiistai

Kiitos on kaunis sana

Kiitoksia paljon - olen saanut kuulla monta kertaa omilta lapsilta ja lapsenlapsilta ja muilta heidän ikäisiltään. Heidän sukupolvelleen sen sanominen on helppoa, vaikka toisinkin voi olla. Silloin kysymyksessä on heidän välinpitämättömyytensä, jopa röyhkeytensä: pois tieltä risut ja männynkävyt. Nuoruuden uho.

Mietin itse omalta kohdaltani, onko kiitoksen antaminen minulle helppoa. Päättelen, että on. Monta kertaa kuitenkin on kysymys ajattelemattomuudesta, kun ne sanat ei tule esiin. Ajatukset vaeltavat muualla.

Kiitoksen saaminen yllättävältä taholta on moninkertainen ilo. Sain sen itse vastaanottaa äskettäin. Askel oli heti kevyt ja mieli korkealla.

Kohtelias käytös on hieno ominaisuus. Silloin huomioiminen ja kiitoksen antaminen kuulostaa luontevalta. Asian mittakoolla ei ole väliä, vähäisetkin teot tuovat kiitoksen.

Arkipäivässä monta harmittavaa ja ikävää asiaa tulee vastaan. Niitä vastaan yrittää taistella, puolustautua tai antaa niiden vaikuttaa masentavasti. Ne kuitenkin huomaa, ne eivät jätä kylmäksi. Hyvien asioiden huomaaminen on jo vaikeampaa. Ne tuntuvat itsestään selviltä, mitäpä noista puheita pitämään.

Kissa kiitoksella elää, sanottiin minun lapsuudessa. Nyt haluaisin sanoa toisin. Kiittämisen aiheita löytyy joka päivä, jos haluaa huomata ne. Ja me ihmiset tarvitsemme kiitoksia. Aitoja sydämestä lähteviä ja kannustavia.

Kiitos - lämmin kaunis sana, joka tekee monesta ankeasta päivästä aurinkoisen. Kunpa itsekin oppisin sitä ahkerasti käyttämään.

7.3.2013 torstai

Mikkeli mielessäin

Kotikaupunkini täyttää tänään 175 vuotta - siitä onnittelut!

Kuluvalla viikolla olen pohdiskellut runsaasti Mikkelin asioita. Intouduin jopa kirjoittamaan vastineen Pöyryn maahanmuuttajia koskevaan lehtijuttuun. Kirjoitus oli tavallista sisämaan suljetun tai suljetuksi toivotun yhteiskunnan ylistämistä. Mottona: me emme tarvitse muuta maailmaa.

Muistan aina, minkälaista oli -70 luvulla muuttaa Mikkeliin. Kaupungissa oli vallalla sisäänlämpiävä ilmapiiri, johon ei muita kaivattu. Näin oli aikuisten kohdalla, mutta lapsilla tilanne oli ymmärtääkseni toinen. Pieni kaupunki ja pienet lapset viihtyivät.

Mietin, miten tilanne on muuttunut sen jälkeen. Kaupunkikuva on kohentunut ja kaupunkiin toivotaan kovasti uusia muuttajia. Siis hyvin ansaitsevia paljon veroja  maksavia ja hyvän ammatin omaavia. Siihen pitäisi löytyä uusia polkuja elinkeinoelämästä, joka on näinä aikoina vaikeaa. Vähän valoa tuo uuden arkistoyksikön tulo Mikkelin jonkun vuoden päästä. Paljon enemmän tarvittaisiin.

Mikkeli - onnistunut keskuskauppakortteli ja ihana kesätori ja vielä ihanampi Kirkkopuisto ja sen kaunis yläilmoja tavoitteleva Nelisiipiveistos suihkulähteineen.

Varmaan on paljon suunnitelmissa ja rakenteilla - toiveitteni mukaan myös hyviä suunnitelmia maahanmuuttajille kantaväestön lisäksi.

Hurraa hurraa Mikkeli!

28.2.2013 torstai

Ihanneammattina metsuri

Ihmettelin pari viikkoa sitten vierailulla ollessani, miten perheen äidin ostoskärrissä oli rasvatonta maitoa 15 litraa. "Se on parasta palautusjuomaa, mitä hän tietää, sitä käyttävät urheilijatkin" selitti toinen pojista (paremminkin miehistä, koska molemmilla ikää yli 40 vuotta).

Molemmat pojat ovat tehneet jo vuosia talvikauden ajan metsurin hommia. Aamun valkeamisesta iltahämärään ja koko talven. Ainoastaan kova pakkanen estää metsään menon. Epäilin työn olevan kovin raskasta ja kuluttavaa. Iltaisin kyllä sohva näytti vetävän puoleensa mutta muuten he eivät myöntäneet, että se olisi raskautensa puolesta vastenmielistä.

Myönteisinä asioina molemmat puhuivat talvisen luonnon kauneudesta ja mieluisan työn lisäksi hyvän kunnon ylläpitämisestä, ei tarvitse työn jälkeen käydä kuntosalilla. Ja työtä voi tehdä oman aikataulun mukaan. Vapaudesta.

Yritin arvuutella, kuinka monta puuta kaatuu normaalitahdissa päivässä. Aloitin kymmenestä ja olin íhan hakoteillä, kun oikea luku on sadan ja kahdensadan välillä puitten koosta riippuen.

Kun kaloreitten laskenta kuuluu minun sisätyöläisen ja eläkeläisen rutiineihin he kertoivat lukeneensa tiedon, että metsuri voi kuluttaa päivässä 6000 kaloria. Hupsista - vähän toisia lukuja kuin minun puolitoista tuhatta kaloria kevyissä askareissa.

En ole pitkään aikaan kuullut tämänmoista tyytyväisyyttä työhön. Molemmat heistä ovat aikaisemmin tehneet muunkinlaista työtä ja ovat kokeneet vaihtoehtoja. "Me tiedetään ne".

Se oli minulle mieluisa matka ja antoi paljon ajattelemisen aihetta.

23.2.2013 lauantai

Ensineuvon asiakkaana

Pitkällinen flunssa kiusasi jo alkuvuodesta mutta se alkoi uudestaan ja äityi pahemmaksi viikonlopun reissun jälkeen. Perjantaiaamuna herättyäni olo oli niin tukala, että ryhdyin toimenpiteisiin. Vauhtia lisäsi myös se, että ystäväni uhkasi soittaa lapsilleni, ellen hakeudu lääkäriin.

Soittaessani Ensineuvoon kello 7.20 minulle vastattiin heti (oli siis hyvä aika soittaa näin aikaisin - ei tullut mitään 45 minuutin odotuksia, joista olen kuullut) ja sain ohjeellisen ajan sairaanhoitajalle klo 10.20, josta liukumaa tuli vain kymmenkunta minuuttia. Ehkä perjantai ei ollutkaan niin ruuhkainen päivä kuin yleensä.

Sairaanhoitaja suoritti poskiontelon ja kurkun rutiinitutkimukset ja otti verikokeen ja kyseli onko kuntoni romahtanut? Säikähdin kysymystä ja vastaisin että ei kai suuremmasti. Myöhemmin asiaa itsekseni mietittyäni ajattelin, että kyllä.

Sairaanhoitajan tehtävänä lienee karsia lääkärinlistalta aiheettomat käynnit ja ohjata potilas hoitamaan tautia oireen mukaisesti. Keskustelussa tuli esille tämä vaihtoehto, mutta kun painotin kaikkia oireitani ja edellisen flunssan pitkää kestoa ja nyt uuden taudin pahentumista, sain mahdollisuuden mennä lääkärille.

Aulassa olin kuullut muiden asiakkaiden marmattavan muun yleisen valituksen ohella virolaislääkäreistä. Minussa heräsi toive, että ehkäpä minä pääsen virolaiselle lääkärille. Vieläkin ajattelen kaihoisasti Tallinnan aikaa ja kaipaan niitä ihmisiä.

Kävi kuitenkin niin, että tällä kertaa työvuorossa ei ollut virolaisia lääkäreitä ja minut kutsui vastaanotolleen sympaattinen ja monien mikkeliläisten mielestä toivelääkäri. Vanha kunnon tohtori. Tutkimustilanne oli lämmin ja jo paranemista lupaava. Tutkimusten tuloksena lääkitys päätettiin aloittaa ja vastaanotolta poistuessani tunsin olevani onnellinen sairas ihminen.

Jälkeenpäin mietin, miten raskasta ja arvokasta työtä terveyskeskustoiminnassa tehdään. Puhelinvastaajilta vaaditaan ammattitaitoa ja luonteen lujuutta asiakkaiden  ärtymysten purkautuessa, samoin sairaanhoitajilta vastaanoton ensi "kiepautuksessa" (suurin osa asiakkaista kun kuitenkin haluaisi lääkärille). Ja lopuksi lääkäreiltä ruuhkautuneissa vastaanotoissa.

Olin kiitollinen potilas kotilepoon asettautuessani. Opettelen kaiken aikaa, että ajat eivät ole entiset ja julkistalouden terveydenhuollolle osoittamien varojen väheneminen ja ikääntyneiden lukumäärän lisääntyminen tuovat yhä enemmän muutoksia terveydenhoitoomme. Siihen on jokaisen opittava.

Nyt yritän lunastaa oman hoitoni miettimällä, mitä me vanhat asiakas-potilaat voisimme tehdä enemmän ennakkoon. Ehkä olla tietoinen kuntomme ylläpidosta ja sairauksien ennaltaehkäisystä. Ja elää sen mukaisesti, vaikka kaikki ei elämässä aina sujukaan niinkuin kirjoitettu on.

Välillä muistelen mottoani: Vaali kaikkia iloisia hetkiä, niistä saa vanhuudelle hyvän tyynyn. Ystävät ja yhteiset hetket ovat tärkeitä.

21.2.2013 torstai

Matkahuollossa aikaa kuluttamassa

Minulle jäi linja-autojen vaihdon välille pari tuntia aikaa odottaa seuraavan auton lähtöä. Olin kyläilemässä sukulaisteni luona Pohjois-Savossa. Koska oli iltapäivä odotussaliin alkoi kertyä runsaasti teini-ikäistä nuorisoa myös odottamaan autojen lähtöä. Tila oli sen verran pieni, että puhetta oli pakko kuunnella. Ja minkälaista puhetta!

V-kirjaimella alkava sana oli joka lauseessa. Ihan joka ikisessä lauseessa. Se on niin pesiytynyt nuorten kielenkäyttöön, että he eivät sitä varmaan huomaakaan tai eivät välitä. Sivusta kuunneltuna se kuulosti kamalalta, niin kamalalta. V-v-v-. 

Asemahalliin tuli myös hoiperteleva vanha mies, joka huuteli: hän haluaa heti v-n suolasta, ja tilasi eväsluukusta makkarantapaista. Tällä kerralla vanha sopi hyvin nuorten ympäristöön. Tai sitten molemmat sopivat huonosti.

En ymmärrä, mistä tällainen kielen raiskaus on tullut. Enkä ymmärrä miksi siihen ei kotona puututa. Kun olen kyläillyt maahanmuuttajaperheissä, lapset, teini-ikäiset ja täysi-ikäiset pojat ja tytöt puhuvat kauniisti ja kunnioittavasti vanhempiensa kanssa eikä tätä sanaa eikä myös kirosanoja käytetä. Niitä keskusteluja on kiva kuunnella. Sanat osoittavat lämpöä ja yhteenkuuluvaisuutta.

Linja-auto lähti ajassaan ja siirryin kuuntelemaan leppoisan kuskin rupattelua hänelle  tutun matkustajan kanssa. Savolainen aitous lumoaa minut aina.

Mietin, onko kuulemani nuorten karkea ja ruma kielenkäyttö vain yksi kehitysvaihe aikuisuuteen ja osoitus epävarmuudesta.

Heistäkin tulee varmasti lupsakoita kauniin suomenkielen käyttäjiä.

Niin toivoin valkoisia lumihankia ohitettaessa.

16.2.2013 lauantai

Nuorten kanssa

Olipa mieleenjäävät kaksi päivää sairaanhoitajaopiskelijoiden kanssa! Opettaja pyyteli kauttani ikäihmisiä osallistumaan heidän muistitaulua koskevaan projektiinsa. Toivomuksena oli saada 4-6 osallistujaa, sain kokoon neljä, opiskelijoita oli parikymmentä. Monet ikäisistäni kavereista säikähtivät jo muistisanaa - en minä vielä tarvitse - ja monilla meistä on niin paljon päivittäisiä menoja, että aikaa ei jää muuhun.

Jo kampus-alueen rakennusten löytäminen vaatii suurta tarkkaavaisuutta. Mikähän rakennus se näistä on? Olin kuullut, että se on punainen puurakennus ja etsin silmilläni matalaa tummanpunaista rakennusta. Se oli kyllä puurakennus mutta korkea ja vaaleammalla punalla maalattu. Hieno kaunis rakennus, kun siihen malttoi pysähtyä.

Muistitaulun rakentaminen kuuluu soveltavan taiteen alaan. Yritin miettiä sille käytännön läheisempää nimeä, mutta en keksinyt. Sanoin kouluttajalle, että mieleeni tulee "sirkustunti", jolloin sen sisältö olisi hyvin laaja. Sirkus-sanaahan käytetään huolettomasti myös poliittisena terminä, esimerkiksi eduskunnassa käyty keskustelu muistuttaa sirkusta. Ja varmasti hoitolaitoksissa syntyy monenlaista sirkusta. Mietin tuota termiä vielä.

Kouluttaja oli hyvin valmistautunut ja innostunut. Ensimmäinen päivä kului enemmän teorian parissa, mutta eilen tehtiin enemmän harjoituksia. Eilen opettajana toimi myös valokuvaaja, joka on ollut myös mukana projektissa muistisairaiden kanssa.

Vuorovaikutus opiskelijoiden kanssa oli aluksi varovaista. Ehkä he arastelivat, miten meihin vanhoihin tulee suhtautua. Olimme vähän kuin asiantuntijoita mutta emme vielä muistamattomia. Asiantuntijuutta meille toi vielä kuntoutussairaalassa tehty elämäntyö. Minä intouduin kehumaan entistä työpaikkaani (niinkuin tapani aina uudessa ympäristössä on - liekö se sitten hyvä vai huono asia), että se on Suomen paras kuntoutuslaitos! Jatkoin, että ehkä jotkut opiskelijoista pääsevät sinne työharjoitteluun.

Muistitaulupäivät olivat mukavat, paljon ajattelemista antaneet. Minulle ne antavat lupauksen luovasta uutta etsivästä hoitotavasta myös muille kuin muistamattomille, vaikka ensisijainen tarkoitus lienee löytää teitä siihen vaikeaan maailmaan.

Valokuvia, muistoja, ystäviä. Hyviä rakennusaineita onnistuneeseen ikääntymiseen.

9.2.2013 lauantai

Tasapuolisuutta vanhuskeskusteluun - kirjoitukseni saama suosio yllätti

Kirjoitin mielipiteeni vanhusasioiden kirjoittelusta Länsi-Savoon ja sen saama vastaanotto yllätti. Kiitoksia tuli tuntemattomilta ja tutuilta, vanhustyöntekijöiltä ja ikäihmisiltä itseltään. Olin iloinen, kun kirjoitukseni oli ymmärretty oikein. On tehtävä jotakin asioiden eteen eikä vain todeta tilanne ja jatkaa sitten kuulopuheiden, jotka ehkä ovatkin virheellisiä, levittämistä Ja jos taas oikeasti jotakin hyvää on tapahtunut, se on huomattava ja kerrottava.

Televisio jatkoi torstai-iltana A-talkissaan vielä vanhusasiaa. Mukana oli professori Aalto-yliopistosta ja kaksi väitöskirjaa vanhusvuosina tehnyt tohtori ja isänsä muistisairaudesta kirjan kirjoittanut, nyt julkisuuteen ponnahtanut kirjailija ja lääkäri, joka edusti ja yritti puolustaakin vanhustenhoidon nykytilaa. Tämäkin keskustelu kuohui ja oli välillä etäällä arkipäivän realiteeteista. Tuntui, että enemmän puhuttiin rakennuksista, onko kysymys vanhainkodista, terveyskeskuksen vuodeosastosta vai tehostetusta palveluasumisesta ja "pakkomakuuttamisesta" kuin oikeasti vanhusten hoidosta.

Kuntoutushoito sairauksien tai tapaturman jälkitilana nousi kuitenkin monta kertaa esille. Sanottiin, että sitä toteutetaan Ruotsissa mutta ei Suomessa. Ymmärtääkseni sitä toteutetaan kuitenkin esimerkiksi Mikkelissä ja monissa muissa kaupungeissa. Kuntouttavan hoidon jälkeen potilaalla on mahdollisuus palata kotiin kotihoidon piiriin ja tuoda yhteiskunnalle säästöä.

Keskustelusta jäi erityisesti mieleeni vanhusten laitoshoidon vaatetusasia. Miksi vanhus tai potilas ei voi käyttää omia vaatteita? Pitkään sairaalamaailmassa olleena pohdin asiaa. Onko asian ydin vaatteiden puhtaanapito ja selvittely? Minustakin olisi mukava olla hoitokodissa - jos en pärjäisi enää kotonani - omassa lempiyöpaidassa pehmeiden puuvilla-lakanoiden välissä. Voisiko omat vaatteet merkitä ja pitää puhtaana niin, että vaatehuolto toimisi? Tuohon en osaa vastaa. Luulenpa kuitenkin, että monessa paikassa on jo olemassa omat vaatteet-käytäntöä. 

On lauantai-ilta ja hyvä mieli. Toivon, että näin kokevat myös mahdollisimman monet vanhustyötä tekevät. Kiitos on vaikea sana suomalaiselle.

3.2.2013 sunnuntai

Kevään kuisketta

Ehkä tuo on vielä liian aikaisesti ja rohkeasti sanottu, kun on vasta helmikuun alku. Pitkän pitkältä tuntunut tammikuu on kuitenkin ohi, päivät pitenevät ja valon määrä lisääntyy joka päivä.

Tammikuun syövereissä lupauduin pitämään kirpputoria Un Womenin yhdistyksen hyväksi. Siitä alkoihin omien kaappien läpikäyminen ja arviointi, mitkä vaatteet joutaisivat kiertoon. Se ei ollut helppo tehtävä, kun mielessä pyöri, että ehkä sittenkin tuota ja tuota vaatetta voisin käyttää. Lopputulos oli kuitenkin lopulta hyvä ja kassillinen vaatteita odottaa kaupattavaksi menoa. Ja kaappeihin on syntynyt uusi järjestys. Monelta ystävältäni olen jo pyytänyt samanlaista arviota ja toivon, että myytävää tavaraa kertyy.

Kevään lähestymistä enteilee sekin, että uskaltauduin ensimmäisen kerran syksyn jälkeen käyttämään nastattomia kenkiä. Tuntui kevyeltä, vaikka olenkin lenkeilläni ollut niin huoleton nastakenkieni kanssa. Ymmärrän, että varovainen pitää olla, kun kadut ovat vielä lumisia ja jäisiäkin.

Kevät, kesä, syksy, talvi. Rakastan vuodenaikojen vaihteluja. Kevään valoa, kesän lämpöä, syksyn kuulautta ja talven hiljaisuutta ja pimeyttäkin, joka sallii laiskottelun ja pitkät yöunet.

Nyt ajatukset alkavat liikkua jo kesässä. Mitähän kasveja uskallan tänä vuonna yrittää kasvattaa ja miten saisin tillin vihdoinkin ryöpsähtämään tuuheaksi ja runsaaksi pehkoksi? Mistä varaan punasipulin istukkaat ja yrittäisinkö taas kokeilla valkosipuleja?

Piristäviä ajatuksia, kuisketta keväästä.

27.1.2013 sunnuntai

Sanoinko minä, että vanhuus on kamalaa?

Ystäväni kysyi minulta tänään näin ja lisäksi, että muutuinko minä, kun täytin seitsemänkymmentä. En myöntänyt sanoneeni, koska en tunne niin. Enkä tunne muuttuneeni vuosikymmenen vaihduttua.

Olen opetellut sanomaan itseäni vanhukseksi, vaikka mieli ei aina ole mukana. Kävelen toisten vanhusten kanssa ja tunnen oloni hyväksi.

Viime viikon paikallislehti roihusi vanhuskiihkolla. Ilkeämielisiä kirjoituksia ja viestejä. Teki pahaa lukea niitä. Kiihkon oli aikaansaanut televisio-ohjelma, joka toi esille vanhustenhoidon puutteita. Lehtiä lukiessa syntyi mielikuva, että Mikkelissä ei ole yhtään tyytyväistä ja hyvin hoidettua vanhusta. Mutta tyytyväiset ihmisethän ovatkin aina hiljaa.

Minä olen kuluneella viikolla muistanut, että Amerikassa valittiin seitsemänkymmentävuotias varapresidentiksi. Luottamustakin siis on iästä riippumatta.

En minä kuitenkaan ryhdy julistamaan, että vanhuus on ihanaa. Hyvä terveys ja liikuntakyky ja vapaus päättää omasta ohjelmasta on ihana asia. Ja mielenkiinto moniin asioihin. Ei ole ikävystyttävää päivää.

Sain viettää perjantaipäivän kolmen kahdeksankymmentäkahdeksan (siis 88 v) ja yhden minua nuoremman vapaaehtoistyössä mukana olevan ihmisen kanssa. Reipasta menoa ja muistoja menneiltä vuosilta. Tärkeimmät paperit tallennettiin tiedoksi tuleville sukupolville.

Miten paljon tällaista työtä onkaan tehty yhteisen hyvän vuoksi. Nyt jää ihmettelemään, onko tämä aika tehnyt meistä niin itsekkäitä, että näemme vaan oman nurkkamme, joka mielestämme on surkea ja naapurilla asiat aina paremmin.

Sain muutama vuosi sitten äitienpäivälahjaksi puseron, johon on painettu teksti "Tyytyväisyys on kodin onni".

Yritän noudattaa sitä.

20.1.2013 sunnuntai

Se on minun oma lehti

Näin töykeästi vastasin eilen, kun naapuripöydän kahvittelija oli ottamassa pöydällämme lojuvaa Helsingin Sanomia. Lehti oli siirtymässä ystäväni laukkuun sen itse luettuani mutta jäi jutellessamme pöydälle. Naapuriasiakkaalla oli täysi syy olettaa, että se on kahvilan lehti, koska siellä on niitä useita.

Harmittelin, että puhuin niin tökerösti. Miksi kauniit laveammat sanat eivät tulleet suuhuni heti? "Voi kun tämä lehti on siirtymässä vain laukusta laukkuun, enkä voi antaa sitä luettavaksi" tai "Olen pahoillani, mutta minä olen tuonut tämän ystävälleni kotona luettavaksi" tai monta muuta vaihtoehtoa. Onko tämä sitä savolaista suorapuheisuutta vai suoraa töksäystä, joka näyttäytyy epäkohteliaisuutena.

Asia tuli tänään uudelleen mieleeni, kun sähköpostiini oli tullut uudelleen kirje, jonka olin lähettänyt eteenpäin kuukausi sitten, koska en pystynyt hoitamaan sitä itse. Asiassa ei ollut kuitenkaan tapahtunut mitään enkä itsekään ollut tarkastanut asiaa. Nyt lähetin kirjeen kahteen eri osoitteeseen ja pahoittelin tapahtunutta ja mielessäni on päätös tarkastaa, että asia tulee hoidettua.

Kaunis käytös ja hyvä asiakaspalvelu ilahduttaa ja on ilmaista. Uskon, että se on myös opittavissa, jos sitä ei ole saanut kotikasvatuksena. Joillekin kansoille se on myös kansanluonne. Muistan aina, miten Japanista palannut lapseni kotimaahan palattuaan moitti minua tienkysymisestä vieraalta. Kysymys lienee ollut jotain suoraan sinnepäin: mistä tästä pääsee sille ja sille tielle?

Minulla oli tilaisuus vuosi sitten haastatella merkittävää suomalaista vaikuttajaa ja asioida ennen haastattelua hänen sihteerinsä kanssa. Ja miten ihanaa se kirjeenvaihto hänen kanssaan olikaan! Jokaisen sähköpostin jälkeen tuli hyvä mieli, ihan kuin olisin itse ansainnut sen. Hän oli huippusihteeri ja loistotyyppi ja varmasti tasoitti paljon esimiehensä vaativaa työtä.

Aurinkoisia ajatuksia ja enemmän sympatiaa keskellemme kaipaamme. Miten opettelisimme sitä enemmän?

13.1.2013 sunnuntai

Juomaralli naapurimaasta

Minullakin on ollut olutkärrit laivajuomien rahtaamista varten. Ne olivat onneksi heikkotekoiset ja toisen pyörän irrottua en hankkinut uusia. Toinen syy on se, että en hallitse tasapainoa tarpeeksi kyetäkseni sen lastaamaan tehokkaasti maksimikantoon. Minulle ja maksalleni onneksi!

Tallinnan syyskauden matkailullani jouduin seuraamaan kärrien rallia. Viimeksi eteeni osui  kaksi nuorta poikaa, joilla oli kärrin mitta kirkasta juomaa, kymmenen kertaa kaksikymmentä puoltalitraa. Tuleeko siitä yhteensä sata litraa? Varmaankin pojat olivat täysi-ikäisiä mutta kovin nuorilta näyttivät. Toisen kärri oli pakattu heikosti ja kas kärrin lasti hajosi terminaalissa. Minulla ja monella muulla ohikulkijalla oli kieltämättä vahingonilo mielessä, kun vilkaisimme tuotteiden keräämistä.

Tuonnin määrän salliminen ihmetyttää. Omaan käyttöön saa tuoda haluamansa määrän. Kukaan ei pystyne sanomaan, missä raja kulkee. Aina löytyy tilaisuuksia, joita varten juomaa tarvitaan. Mihin tarvitaan sata litraa?

Olut maistuu joskus hyvältä. Uskottelen, että kylmä juoma rentouttaa stressin jälkeen. Huomasin kyllä hinnat laivalla ja Suomessa. Kaksi laatikkoa yli kuuden prosentin olutta yhdessä ostettuna maksoi noin 23 euroa, kun maissa vähemmän alkoholia sisältävä yksi laatikko maksaa saman verran. Kiusaus on suuri.

Ravintolat ovat valitelleet asiakkaiden vähenemistä. Jos oluttuoppi keskitason ravintolassa maksaa viisi-kuusi euroa ja laivalta tuotuna euron, ei ole ihme, että oluet juodaan kotona. Hintahaitaria kyllä on; sanotaanko niitä pystybaareiksi, joissa saa humalan puolta halvemmalla.

Ravintolatapaaminen ja seurustelu ystävien kanssa parin oluen tai siiderin ryydittämänä olisi mukavaa ja kaipaan sitä. Se vaan ei ole tapana ja se vaan on niin kallista. Sama pätee ruuan hinnoitteluun. Pieni tavallinen ateria pitäisi saada paljon alle kahdenkympin, että siitä tulisi tapa.

Arkistoihmisenä mietin, mitä tästä jää jäljelle historiaan. Suomalaiset hankkivat sankoin joukoin halvan alkoholinsa naapurimaasta. Sekö oli tärkein syy matkustamiseen?

Sääli.

8.1.2013 tiistai

Helsingin sanomat uudessa kuosissa

Lehti oli rummuttanut niin paljon lehden uutta tabloid-kokoa, että kyllähän sitä jännityksellä odotti. Senpä vuoksi heräsin heti, kun se aamuyön tunteina tipahti eteisen lattialle ja ryhdyin tutustumaan.

Ensimmäiseen uuden koon numeroon oli saatu ladattua hyvin innostunut henki. Lehden tekijät olivat kuin yhtä suurta perhettä ja kaikki tekivät työtä yhteisen uudistuksen hyväksi.

Kirjasinkoko oli minun silmissäni pienentynyt, joten lukeminen oli vähän vaikeampaa. Painojälkikin näytti vähän harmaalta, ei tummalta mustalta kuten entisessä koossa.

En pysty vielä hurraamaan uudistuksen puolesta. Minulla ei ole ollut vanhassa lehtikoossa vaikeuksia, kun en ole tarvinnut jakaa lehteä enkä aamiaispöytää kenenkään kanssa.

Minun täytyy makustella enemmän lehteä. Varmasti siitä tulee ajan mittaan minullekin mieleinen. Sisältöhän sen ratkaisee, mikä suhde tulee olemaan.

Olen toiveikas ikäihmisenkin vinkkelistä katsoen. Helsingin sanomat on ollut viime aikoina hyvin aktiivinen ikäryhmämme ongelmien positiiviseen esiintuomiseen ja ratkaisujen esittämiseen.

Onnea lehdelle ja muutoksen sietämistä ja muutokseen kasvamista itselle, enhän kuitenkaan edusta jarrumiehiä.

4.1.2013 perjantai

Tasapainotaiteilua

Sain joululahjaksi hyllyvän muovityynyn. Tasapainon hallinta kuulema paranee ja kompurointi liukkailla kaduilla vähenee, kun harjoittelen sillä. Yritän seistä - toistaiseksi vain vähän aikaa - vuoronperään molemmilla jaloilla ja sitten taas yhdellä jalalla ja löytää tasapainon keinuvalta alustalta. Se tuntuu vaikealta mutta ehkä sen teho onkin siinä.

Vuoden alku pakottaa tasapainoilemaan muutenkin. Tammikuulle on kerääntynyt monenlaista pikkuhommaa, jotka olen luvannut hoitaa. Tänään sain yhden pienen kirjanpidon tilityksineen päätökseen. Tuli hyvä mieli - se on nyt tehty!

Kirjoja on kerääntynyt yöpöydälle lukemista odottamaan. Eilen vietinkin iltayön tunnit kirjastossa käsiini sattumalta osuneeseen kenraaliluutnantti Heikki Tilanderin  muistelmateokseen "Sotilaan vuosikynmmenet". Kirja alkaa hauskasti helsinkiläisylioppilaan alokasajasta Mikkelissä vuodelta 1963. Tilander kirjoittaa lämpimästi ja mielestäni arvokkaasti mutta ei tärkeästi monen vuosikymmenen historiaa Puolustusvoimien piiristä. Teksti antaa rehdin kuvan sotilaan ja yhteiskunnankin arjesta. Nautin kirjasta suunnattomasti varmasti siksikin, että se kuvaa samaa ajanjaksoa, jota itse olen kokenut armeijan ulkopuolella mutta vähän sitä sivuten. Se oli tosi miellyttävä lukukokemus!

Eläkeläisen arki on kohdallani joskus tasapainotaiteliua. Harrastukset ja vähäiset työrupeamat vaativat järjestystä. Muistutan itseäni usein, että voin tehdä mitä haluan. "Työvuorolista" on minun hallussani, sitä ei tee kukaan muu.

Houkuttelvia mahdollisuuksia on paljon. Taiteilua tasapainoon oman elämän hallinnassa tarvitaan.

31.12.2012 maanantai

Inventaariota vuoden viimeisenä päivänä

Vesisade ja liukkaus ei kiehdo ulkoilemaan. Lumivallit ovat muuttuneet lätäköiksi kovaa vauhtia. Onneksi sisähommia on riittänyt kiitettävästi. Ja laiskottelua ja lukemista.

Millainen vuosi tämä vuosi, jolloin itselleni vaihtui uusi kymmen, on ollut? Tapahtumarikas ja oikeastaan täytyy sanoa, että huikea, vaikka se sana tuntuukin mahtavalta.On ollut paljon yhdessäoloa lähipiirin ja ystävien kanssa. Ihania ja kivoja muistoja on kertynyt paljon.

Loppuvuoden huikeus liittyy ihastumiseni Viroon ja muihinkin Baltian maihin. Minulla on se luonteenpiirre - en tiedä onko se hyvä vai huono - että ihastun helposti kokemusteni kautta uusiin maihin. Nyt kun sain tutustua enemmän Tallinnaan ja sen ohella myös muutamaan Latvian ja Liettuan kaupunkeihin, tykkäsin niistä. Tallinna alkoi tuntua jo "kotikaupungilta".  Muita mieleisiä "kotikaupunkeja" on Tampere, Oulu, Jyväskylä ja Helsinki. Niin ja tietysti oikea kaupunkini Mikkeli.

Mietin, miten onnellinen olen. Toivon, että tämä tunne olisi mahdollisimman monella.

ps. 4.1.2013

Vähän täytyy lisätä edelliseen kirjoitukseen, koska ystäväni ovat jo kiusaantuneita minun Viron innostuksesta. Siksi kerron, että vuonna 2011 Suomessa oli 11 000 rikoksesta epäiltyä virolaista. Tämän ikävän tiedon monet suomalaiset mielellään muistavat. Huumeiden käyttäjiä kuoli samana vuonna Helsingin sanomien mukaan 123, joka on viisinkertainen määrä väkilukuun suhteutettuna verrattuna EU:n keskiarvoon. Suomessa vuonna 2011 todettiin 288 huumekuolemaa.

Minun pikkumaailmassani kuitenkin virolainen tervehdys "tere" kuulostaa kauniilta ja lämpimältä. Yhä edelleen.

22.12.2012

Joulun henki

Minulla oli kiireetöntä aikaa ja istuin pari tuntia Stellan, tuon suositun mikkeliläisten olohuoneen kahvilassa. Olimme ystäväni kanssa kahdestaan ja pöydässämme oli kaksi tyhjää paikkaa. Kahvila oli täynnä ja viereemme istahti vähän väliä kahvin juojia.

Joulupukkikin tuli joulumuorin kanssa. Hyväntuulisena positiivisena energiaa täynnä olevina. Olimme toisillemme vieraita ihmisiä mutta keskustelu sujui luontevasti ja iloisesti täynnä joulun henkeä. Mahtava tunnelma!

Ystäväni mies tuli vihdoin kyselemään vaimoltaan, joko joulupalaverimme oli ohi. Hän oli sen aikana käynyt kävelemässä Pitkäjärvellä asti. Hän on liikunnan läpitunkema, koska on saanut terveyteensä hyviä tuloksia ja voi lääkärin mukaan pian heittää lääkkeet pois. Lopettelimme joulujuttujamme ja sanoin lähteväni siivoamaan ja tamppaamaan mattoja. Ystäväni totesi: miehenihän voi hakata matot - hän mielellään tekee sen! Se oli tervetullut tarjous ja siivous olikin nopeasti tehty.

Yhtensä iltana sain kutsun jouluglögille. Kaunis jouluun valmistautunut koti ja sielläkin kiireetön tunnelma. Jutustelua, muistelua, läheisyyttä. Joulun henkeä.

Jouluostosteni välissä vastaani tuli monia tuttaviani. Hyvää joulua -toivotukset ja käsiin läppäykset toivat iloa. Oli mukava tavata!

Välillä joulun henki on kateissa. Huomaan, että en ole ottanut yhteyttä minulle tärkeisiin ihmisiin. Ehkä minunkin pitäisi lehtikirjoituksen mukaan laatia itselleni exel-taulukko jouluasioista!

Edessä on vielä todellinen ilo. Yhteinen kokoontuminen klaanin kanssa. Täydellistä joulun henkeä! Rakkautta, joka antaa voimaa ja täyttää sydämen.

Jouluna haluaisi, että näin olisi kaikilla ihmisillä. Ystävä, ystäviä, läheinen, perhe.

 

5.12.2012 keskiviikkona

Itsenäisyyspäivän aattona

Aamu-uutisissa sanottiin, että Eduskunta viettää tänään sotaveteraanipäivän. Eduskunnassa  käsitellään sotainvalidien ja sotaveteraanien asioita. Sotainvalidien asioina on esillä laitoshoidon laajentaminen pieniprosenttisille sotainvalideille. Nythän se raja kulkee 25. prosentissa.

Huomenna Suomi viettää 95. itsenäisyyspäivää. Sotainvalideja on jäljellä noin kuusituhatta. sodassa olleita sotaveteraaneja yli 30 000. Nuorimmat heistä, vuonna 1925 syntyneet ovat jo 87-vuotiaita.

Kuulun siihen sukupolveen, jolle sodasta on vähän tai ei lainkaan muistoja, mutta kunnioitus maata puolustaneita kohtaan on suuri. Joka itsenäisyyspäivä hiljentää mielen uhrausten edessä. Nyt 2000-luvulla mieleen tulee yhä enemmän se raskas taakka, jonka sodassa olleiden lisäksi joutuivat jakamaan myös perheet, vaimot ja lapset. Isä ei ollut sodasta palattuaan enää entisensä. Sodan kokemukset seurasivat perheen jokapäiväisessä elämässä.

Itselläni ei tällaisia kokemuksia ole. Isäni ei ikänsä vuoksi joutunut sotaan. Sota ja sen seuraukset ovat sensijaan olleet työssäni aina läsnä. Vaikuttavin muisto on esimieheni kertomus omasta haavoittumisestaan seitsemäntoistavuotiaana. Vanhempien vastustuksesta huolimatta oli pakottava tarve lähteä rintamalle ja seurauksena oli sadan prosentin invaliditeetti. Siitä huolimatta hän teki työtä täysipainoisesti toisten vammautuneiden hyväksi.

Kunnioittavat ajatukseni kohdistuvat taas tänäkin itsenäisyyspäivänä heihin, joiden ansiosta meillä on vapaa maa.

29.11.2012 torstaina

Miksi ikä jakaa ihmiset?

Ystäväni kysyi minulta, miksi ihmiset pitää erotella iän perusteella ryhmiin. Hän oli ollut koulutuksessa ja asiaa oli pohdittu siellä. Keskustelun aloittaja oli ollut työssä oleva nainen.

Olen pohtinut asiaa aikaisemminkin. Itsekin olen ollut aloitteellinen, kun olen ollut vetämässä Kyyhkylän ikäneuvolaa, joka koostuu eläkkeellä olevista työntekijöistä. Poikkeuksena  tosin on muutama, joka on osa-aikaeläkkeellä tai tekee keikkaa välillä.

Minusta ajatus tuntuu tuoreelta ja kehittämisen arvoiselta. Yhteenliittymisen aihe voisikin olla muu kuin työssäolo tai eläköityminen. Muutamana esimerkkinä ihmisiä voisi enemmän yhdistää harrastus, kulttuuri, matkailu tai kunnon ylläpitäminen. Tai keskustelupiiri tai yhteisten asioiden ajaminen. 

Vanhusneuvosto on yksi erottelun esimerkki. Kenties se voisikin olla vanhojen ihmisten edunvalvoja, jos se ei toimisi niin poliittisesti järjestäytyneenä. Yhtä hyvin se voisi olla yleinen vanhusten kokous, joka kokoontuisi kerran tai pari vuodessa ja jossa olisi mukana myös työssä olevia. Mikä nimi sillä pitäisi sitten olla? Hyvinvointikokous?

Mikkelissä toimi muutaman vuoden ajan Pro Mikkeli liike, jossa oli moninaisia tavoitteita ja keskustelunaiheita ja joka koostui eri ikäisistä ihmisistä. Ikävä vaan, että liikkeen toiminta kutistui vähitellen joko hyvien kokoontumistilojen puuttumiseen tai vetäjien väsymiseen.

 Olisikohan syytä lämmittää ideaa uudelleen uudella konseptilla?

 Yhtensä esimerkkinä yhteisten asioiden edistämisestä.

20.11.2012 tiistaina

Onko unohtaminen inhimillistä?

Tänään oli sovittu tärkeä tapaaminen, johon tavattava ei saapunutkaan. Tilaisuus oli sovittu runsas kuukausi sitten ja odotusminuuttien kuluessa alkoi kasvaa epäilys, että ehkäpä hän on unohtanut. Ja niin oli käynytkin, mutta anteeksipyyntö "tuhannesti anteeksi, kalenterissa oli sekaannus" korvasi odottamisen. Näinhän sitä joskus käy, kun ihminen ei ole kone.

Unohtamisen anteeksiantoa joutuu miettimään kyllä, kun esimerkiksi pitkään esillä olleessa jätevuotoasiassa syylliseksi mainittiin unohtaminen, tarkemmin sanottuna pumpun unohtaminen altaan pohjalle, josta seurasi valtavat ympäristövahingot. Toisena esimerkkinä lehdistä on saanut joskus lukea lääkärin unohtaneen sakset potilaan vatsaan. Tämän tapaisissa asioissa pitäisi tietysti olla varmistuksen varmistus, ettei näitä pääsisi tapahtumaan. Jossakin puhutaan omavalvonnasta, jossakin laadun varmistuksesta.

Kuulun siihen ihmisryhmään, joka ei koskaan sano ei koskaan. Virheet ja unohtaminen ovat osa ihmiselämää. Näillä vuosikymmenillä on kyllä pakko terästää itsensä keskittymään muistamaan monenlaista asiaa, kun armoton unohtamisen tauti, muistisairaus tulee kolkuttelemaan ovelle. Nyt on vielä varaa puhua vähän leikillisestikin: onkohan tämä dementiaa, kun en muista sen ja sen ihmisen nimeä.

 Ehkäpä tämänpäiväinen tapahtuma oli tarkoitettu tapahtuvaksi näin. Minulle ainakin siitä on se etu, että saan vielä syventyä niitten aikaukausien poliittiseen historiaan, josta nyt oli tarkoitus puhua.

Odotan mielenkiinnolla uutta tapaamista.

12.11.2012 maanantaina

Kulttuurikaupunki Tallinna

Kävin äsken ystäväpariskunnan kanssa ostamassa liput Estoniateatteriin Mustalaisruhtinatar-oopperaan. Täällä sen nimi on Silva. Hinta oli 22 euroa. Ei kuulostanut kalliilta. Pitää nauttia sinä päivänä halvempi lounas.

Marraskuun kalenterissa oli paljon kiinnostavia esityksiä. Pitää yrittää mahduttaa omaan ohjelmaan mahdollisimman monta. Minulla onkin ollut monen vuoden tauko oopperan ja teatterin suurkuluttamisesta. Muistan, miten 2000-luvun alussa muuttaessani muutamaksi vuodeksi Helsinkiin, ooppera oli minulle uusi ja huikaiseva kokemus. Piippuhyllyn paikat riittivät enkä tuntenut itseäni elitistiseksi oopperakävijäksi. Se oli nautintoa silloin. Sitten tuli kyllästymisen aika ja tauko. Nyt kiinnostavaa tarjontaa on paljon, eikäi sitä voi olla käyttämättä.

Tallinna on muuttunut paljon muutaman vuoden sisällä. Viruhotellin viereen on kasvanut uusi moderni nuorten arkkitehtien luomus Rotermanni. Aluksi se vaikuttaa hämmentävältä erilaisine uusine tyylineen vanhojen kalkkikivirakennusten keskellä mutta sitten siihen äkkiä tottuukin ja alkaa pitää alueesta. Lomittain matalia ja korkeita rakennuksia, keskeneräisiä ja kiiltäviä lasi- ja teräsrakennuksia. Pitäsikö tätä sanoa ennakkoluulottomuudeksi.

Kaupunki on avautunut nyt runsaan ajan kanssa uudella tavalla. Joka päivä  tutustumisen kohteena on ollut uusi alue kaupungista.  Balti jaam toreineen ja halleineen ja baareineen on venäjänkielisten aluetta ja vähän erilaista Tallinnaa. Ystävällistä palvelua ja kohtelua sielläkin. Jossakin kahvilassa on tavannut vielä hidastettua palvelua "minä laitan nämä astiat nyt kaappiin ensin ja sitten palvelen teitä".

Kadut ovat siistejä ja onnekseni vielä kuivia, vaikka kohta on marraskuun puoliväli. Tallinnan lukuisat kirkot ovat yleensä auki loppuviikosta.

On paljon vaihtoehtoja. On ystävällisiä ihmisiä. On historiaa ja tällä hetkellä onni nauttia tästä kaikesta.

6.11.2012 tiistaina

Henkinen minä - esityksessä paljon kuulijoita

Eilen kokoonnuimme perinteiseen marraskuun ns. hengelliseen tilaisuuteen seurakuntakeskukseen. Meitä kuulijoita oli lähes kolmekymmentä ja runsas osanotto tuntui mukavalta.

Minulle Leevi Piispa on ollut opettaja jo -80-luvulta alkaen. Puheessaan hän viittasikin useaan otteeseen näihin henkisen kasvun kursseihin, joissa osanottajia pyritään "opettamaan" niin, että he pääsevät irti tunnelukoistaan. Leevi näytti konkreettisesti, miten pään ja muun kehon tulisi olla yhteydessä toisiinsä eikä kaulasta poikki.

Hän kertoi myös jännityksen opettamisesta. Ensin pitää opetella jännittämistä, että siitä luopua. Tämä on yksi Leevin omintakeisista monista opeista, joihin olen kiintynyt.

Ihanaa, että minulla on jo Leevin uusi kirja, josta voin kerrata ja itse mietiskellä hänen syvästi pohtimiaan asioita.

Antoisa tilaisuus, valoa marraskuuhun.

3.11.2012 lauantaina

Esittelin Mikkeliä

Ystäväni tuli Mikkeliin kylään. Tarjouduin esittelemään kaupunkia, olenhan asunut täällä yli kolmekymmentä vuotta.

Aloitimme kierroksen Stellasta, tuosta Mikkelin uudesta ylpeydestä. "Erikoinen mutta nähtävästi hyvä ratkaisu", oli hänen toteamuksensa avarista sisätiloista. Kauppahalli houkutteli ostoksille. Siiskosen mahtavat tummat sämpylät ja Savumajan savustettu naudanpaistileike tarttuivat mukaamme.

Kävelykadulta poikkesimme kirkon läheisyydessä sijaitsevaan Parneus-pubiin. Paikka oli viihtyisä ja minun mielestäni englantilaistyylinen. Ystäväni väitti, että hänellä ei ole englantilaisista pubeista kokemusta, joten hän ei ottanut kantaa. Koska oli arki-ilta, pubissa oli vähän asiakkaita.

Yllätykseksemme sisään tuli pian ranskaa puhuva pariskunta, jotka toivat uuden säväyksen. Mitä tekevät ranskalaiset Mikkelissä marraskuun alussa? Ovatko he turisteja tai kenties kaupungin vieraita. Heidän poislähtiessään kiinnitimme huomiota tarjoilijalle osoitettuihin ystävällisiin bye-bye-huudahduksiin. Näimme maailmankansalaisia pikkukaupungissamme!

Tarjoilija olikin palvelussaan tosi ammattilainen, ystävällinen ja huomaavainen. Tumma olut hyvän palvelun kera veikin ajatukseni uuteen toivekohteeseeni, Irlantiin.

Sateinen Mikkeli ei houkutellut pitkään kävelylenkkiin. Kirjasto oli jo tuttu ja Lidliin oli kävelty edellisenä päivänä. Samoin Taidemuseo oli ollut jo käynnin kohteena.

"Leppoisa pikkukaupunki ainakin keskustan osalta", oli ystäväni toteamus.

Niin minustakin.

26.10.2012 perjantai-iltana

Tänään oli huippupäivä

Olin sopinut ystäväni kanssa tapaamisen aamukahvin merkeissä jo kello kymmeneltä. Stella, tuo Mikkelin tähtitori oli vasta heräämässä päivään, mutta ihmisiä tuli hiljaksittain lisää. Nautimme lattea, teetä ja tomaattimehua, tuota tämän syksyn terveysjuomaa. Vaihdoimme tuoreimmat kuulumiset ja seurasimme toisen seuraamme liittyneen ystävämme lastenlasten kirmailua lavalla. Stellan ilmavuus ja laaja avara tila tuo tapaamiseen aina omaa hohtoa. Taas oli pakko myöntää, että on se mahtava kauppakeskuksen eteinen!

Ihmisiä kulki tasaiseen tahtiin kahvilan ohi. Tunnistimme tänä syksynä eläkkeelle jääneen entisen työtoverimme, arvostetun tohtorin, ja huutelimme hänen nimeään, kunnes hän huomasi meidät ja tuli pöytäämme. Siitä alkoi pitkä mahtava keskustelutuokio, joka antoi sykettä koko päivään. Sympaattinen, iloinen ja sydämen pohjanaurustaan tunnettu työtoveri pyyhkäisi vuosikymmenet pois ja taas olimme seitsemänkymmentäluvulla!

Tämä tohtori on oman tiensä kulkija eikä taipunut yhtään houkutteluumme liittyä eläkeläisjoukkoomme. Hän haluaa viettää alkaneen vapaa-aikansa liikunnan, kalastuksen ja kirjojen parissa. Hän väitti karttavansa kaikkia entiseen työmaailmaan liittyviä kytkentöjä. Mekin kai sitten kuuluimme siihen. Harmin paikka.

Seurasimme lavalla esiintyviä kuntavaaliehdokkaita ja keskustelimme paikallisesta politiikasta. Oli kiva kuulla hänen suustaan, että Mikkelillä ei ole nyt hätää, kun kuntaliitokset on tehty ja Mikkelissä on 70 000 asukkaan väestöpohja.

Terveydenhoito- ja soteasiat hämmensivät häntäkin. Missä ovat viisaat päättäjät ja mitä tekivät ne edellisen eduskunnan kaksikymmentä lääkäriä, kun eivät pystyneet tekemään hyviä  ratkaisuja.

Keskustelumme kuitenkin lopulta päättyi ja tiemme erkanivat. Minulla oli kohtaaminen parin työtoverini kanssa verensokerin mittausharjoituksissa. Hauska tilanne sekin ja onneksi osoitti, että nyt sokeriarvot olivat meillä kaikilla hallinnassa.

Stellan alakerran ruokakaupassa tapasimme vielä äskettäin puolisonsa menettäneen eläkeläistoverimme. Suru oli vielä lähellä ja yksinäisyys äärellä. Yritimme lohduttaa mutta onnistuimme heikosti. Läheisen ihmisen poismenon hyväksyminen tulee viemään aikansa.

Mikkeliin oli satanut iltapäivällä ensilumen. Vaikka mieli oli iloinen ja teki mieli hyppelehtiä, katujen liukkaus pakotti varovaisuuteen. Pitää kävellä hiljaa ja tasaisesti, vanhan ihmisen.

Mieli iloisena ja olo kevyenä oli hyvä aloittaa perjantai-illan ja viikonlopun vietto.

Ystävät, läheiset ja vähän vähemmän läheiset, avoin mieli ja myönteinen ajattelu siivittävät minun elämääni uskomattomaan iloon.

25.10.2012 torstaiaamuna

Vaikeaa asiakaspalvelua

Tilasin ystävälleni puoli vuotta sitten aikakausilehden lahjaksi puoleksi vuodeksi. Menin loukkuun, enkä ymmärtänyt, että tästä seuraakin kestotilausjakso. Ystäväni ei välittänyt lehdestä, se oli hukkameno kaikessa mielessä.

Tänä aamuna yritin peruuttaa tämän "kiitos kun olette tehneet lahjatilauksen" ja "kohta tulee lisää lahjalehtiä palkinnoksi".

Aloitin peruutusvaiheen netin kautta. Selasin kaikki mahdollisuudet, mutta missään ei ollut sellaista ruutua, ei edes palaute-valikossa, johon olisin voinut kirjoittaa, että tässä on tapahtunut virhe, minä en ole tehnyt kestotilausta.

Siirryin puhelimen käyttöön. Ensimmäinen automaatti puhui molemmilla kotimaankielillä, että jos asiasi koskee peruutusta, siirrty asiakaspalveluun. Tämä numero viestitti kymmenen minuutin ajan, tietysti myös molemmilla kielillä - minulla ei ole mitään ruotsinkieltä vastaan - "kaikki asiakasneuvojamme ovat varattuja, odotathan vielä hetken". Laskin, että kymmenen minuuttia vei ainakin kymmenen euroa ja kun puhelimeen vastaamista ei voinut taata seuraavan kymmenen minuutin aikanakaan, suljin puhelimen. Laskin, että tässä vaiheessa olin vielä säästänyt kaksikymmentä euroa, kun laskun loppusumma oli kolmekymmentä.

Kolmas vaihe on posti. Suljin laskun peruutusmerkintöineen 0,80 sentin postimerkillä varustettuun kirjekuoreen ja pian pudotan sen postilaatikkoon. Onkohan asia sitten hoidettu?

Harmistuin asiasta turhaan ja paljon. Tiedän, että lehtimyyjän homma ei ole helppo ja yritän olla myötämielinen ja asiallinen. Toimeentulon hankkimisesta siinäkin on kyse. Joskus vaan tilaus tai tässä tapauksessa jatko ei kertakaikkiaan onnistu ja se on katkaistava. Nyt vaan tuntuu siltä, että yhä varmemmin pitää kieltäytyä noista puolen vuoden lipsahduksistakaan.

Netin käyttöä hehkutetaan paljon helppona ja nopeana ratkaisuna. Minulle se näyttäytyi kapeana valikkona ja vaan lehden tilaustapauksissa.

Ja puhelinpalvelu on yhä enemmän aikaa ja rahaa ja kärsivällisyyttä vaativa.

Huokasin, että vielä meillä on jäljellä yksinkertainen posti ja postimerkki ja kirjekuori.

Hurraa Itella!

16.10.2012 tiistaina

Mitä osaamista tarvitaan tulevaisuuden vanhustyössä

Eläkeläisryhmämme kokoontui eilen pohtimaan otsikkoasiaa. Saimme ohjaajiksi kaksi sairaanhoitajaopiskelijaa, jotka olivat valmistaneet keskustelun pohjaksi koulutuksessa ja työharjoittelussa esiintulleista asioista alustuksen, jonka he esittivät hauskasti yhteisesti.

Meitä oli tullut tilaisuuteen melkein kaksikymmentä. Opiskelijat olivat tavanneet muutamia meistä työharjoittelussa ja olivat siksi vähän epävarmoja, olemmeko työssä tai eläkkeellä. Tietysti se nosti mielialaamme, kun saimme kuulla: sitten kun te jäätte eläkkeelle... Kaikki kuitenkin jo ovat ylittäneet 63 vuoden rajan vaikka, jotkut tekevätkin vielä keikkaa. Yläpäässä vanhimmat ovat muutaman vuoden yli 80. Itse otin asian niin positiivisesti, että ehkä me näytämme niin hyväkuntoisilta ellei peräti nuorekkailta!

Keskutelun keskeiseksi teemaksi muodostui se, että meidän itsemme tulee huolehtia kunnostamme ja voinnistamme, että pystymme asumaan omin voimin omissa kodeissamme, niin pitkään kuin mahdollista. Sen meille luulisi olevan luontaista, kun olemme työssämme kuntoutussairaalassa saaneet siihen hyvän opetuksen ja opastuksen. Itsekin ylvästelin tilaisuudessa kaverini kanssa tulleemme juuri kuntosalilta.

Opiskelijat korostivat ennalta ehkäisyä ja oikeanlaisen ravinnon nauttimista. Monet meistä intoutuivat puhumaan kaupungin hyvistä ruokapaikoista ja etenkin kaupungin tarjoamasta kohtuullisen hintaisesta lounaspaikasta. On mukavaa käydä syömässä siellä, missä käy kaikenlaisia ihmisiä, ei pelkästään vanhuksia. Ennalta ehkäisy vanhuuden vaaroihin on omissa käsissä, yhteiskunnalla ei ole siihen varaa, vaikka se painottaakin sitä.

Tulevaisuuden vanhustyö tulee nykytietojen mukaan olemaan yhä vähemmän laitospainotteista. Suunnitelmien ja vaalikeskustelutietojen mukaan kaupungilla on varaa sijoittaa laitoksiin vain 8 prosenttia hoitoa tarvitsevasta vanhusväestä. Kotihoidon lisäksi tutkitaan mahdollisuuksia myös perhehoitoon. Moni piti hyvänä muutaman päivätunnin viettämistä perheissä, mutta ei täydellistä sijoittamista. Tietysti sekin olisi mukavaa, jos olisi vari pari kolme kivaa vanhuskaveria ja jokaisella oma huone, päädyttiin keskustelussa.

Opiskelijat korostivat, että vanhustyössä tulisi olla enemmän aikaa jokaiselle vanhukselle. He olivat myös työharjoittelussaan todenneet, että työntekijät helposti leipääntyvät työssä. Saatoimme yhdessä todeta, että vanha kunnon osastokierto olisi yhä paikallaan.

Vanhustyö ei ole terveydenhoidon haluttua aluetta. Se ei tuntunut olevan opiskelijoidenkaan ensisijainen valinta valmistumisen jälkeen.

Kaikenkaikkiaan oli mukava pohtia yhteisiä asioita, joita joudumme itsekukin omalla yksilöllisellä tavallamme kohtaamaan tulevaisuudessa. Tekniikan apu robottien tai muiden sellaisten laitteiden avulla ei vielä innostanut meitä. Se on vielä hyvin tuntematon alue. Ihmistä ja inhimillisyyttä jokainen meistä kaipaa ja tarvitsee.

Vaikka tulevaisuuden huoltosuhde on huono, ajattelen, että sitä voi omalta kohdaltaan edes hivenen helpottaa omalla aktiivisuudella ja yhteishengellä.

Vanhuus - hyvä loppuvaihe. Voisiko se olla niinkin?

12.10.2012 perjantaina

Haikea päivä

Minulla on ollut kodissani koira perheenjäsenenä. Toinen tuli jo -70-luvulla, toinen -80-luvulla. Molemmista jouduin luopumaan sairauksien ja vanhuuden takia. Se oli kova asia molemmilla kerroilla minulle ja tietysti myös lapsille. Jouduin pitkään miettimään, onko nyt oikea aika, onko koiralla liikaa kärsimystä jatkaa vai onko minun pystyttävä tekemämään päätös jäähyväisistä.

Molempien koirieni viimeinen päivä on syöpynyt mieleeni. Ystävällinen eläinlääkäri, suru menetyksestä ja eläinten hautausmaalle saattaminen ja haudan umpeenluominen. Ikävä jäi mieleen pitkäksi aikaa. Ajattelin silloin, että enää en haluaisi tätä surua itselleni.

Tänään kuitenkin olen koko päivän miettinyt perhepiiriini kuuluvan rakkaan koiran lähtöä. Pari viikkoa sitten näin koiran viimeisen kerran ja totesin, että olisi oikea aika helpottaa lemmikin elämä. Jatkuva levottomuus ja kipu lääkkeistäkin huolimatta aiheuttivat huolta. Koiran ei ollut enää hyvä olla.

Minulle on jäänyt tästä hyväluonteisesta nallemaisesta koirasta monia lämpimiä muistoja. Erityisesti mielessäni on se päivä, jolloin vuorotteluvapaalla ollessani - josta ajasta nautin tavattomasti - olin lenkillä koireliinin kanssa ja kaulapanta sujahti pään läpi ja koira karkasi. Säikähdin tavattomasti ja soitin heti perheelle, mitä teen, kun koira karkasi. Vaikka koira oli luonteeltaan kiltti se ison kokonsa vuoksi herätti vieraissa pelkoa. Perheenjäsenet lähtivät liikkeelle etsimään, mutta ei ehtinyt kulua montaakaan minuuttia kun karkuri juoksi viereeni antautuakseen taas kiinni. Se oli niin ihmeellinen kiintymystä osoittava paluu, että olin hirveän hämmästynyt. Kuvittelin mielessäni, että se omassa koiran päässään arveli, että minusta oli hänelle paljon iloa, kun teimme yhdessä pitkiä lenkkejä. Olisi siksi parempi olla hyvissä väleissä minun kanssa.

Olit kuningaskoira vielä kesällä minulle iloisessa ja muistorikkaassa tapahtumassa.  Nyt olet päässyt kuninkaitten metsästysmaille.

Kiitos Hukka !

7.10.2012 sunnuntaiaamuna

Kylässä Kontulassa

Metrolla ajelu on mukavaa. Siispä mielellään riensin kylään Kontulaan, kun kutsu kävi. Ensin piti tarkistaa, kumpi päätelinja menee Kontulaan ja niin astuin Hakaniemessä Mellunmäkeen menevään metrovaunuun.  Olin sitä ennen kierrellyt Hakaniemen runsasta toria ja nauttinut syksyn sadon katselemisesta. Suppilovahveroita oli tarjolla vielä paljon - viisi euroa litra - mutta kun en tiennyt niiden talvisäilönnästä muuta kuin kuivaamisen ja sitä en osaa , se sai jäädä.

Lauantai puolen päivän aikaan ei ole metrossa ruuhka-aikaa. Sain rauhassa katsella Kalasataman rakennusaluetta ja Kulosaaren maisemia ennen Kontulaan saapumista. Olin hyvissä ajoin ennen sovittua tapaamista ja sain kuljeskella ostoskeskuksen alueella. Täällä ihmisiä oli paljon liikkeellä ja vaalitilaisuuksiakin näytti olevan. Vihreillä oli minusta hauska teema: valituksia vastaan otetaan. Lapuille kirjoitettiin aiheita, joista ihmiset valittivat ja ne kiinnitettiin näkyville. Iloista ja ystävällistä porukkaa ja minun oli sääli sanoa, että äänestyspaikkani on Mikkeli.

Kontulasta tulee useimmalle mieleen, että se on syrjäytyneiden ja maahanmuuttajien aluetta. Vastaan tuli monia oman tulkintani mukaan jo maistissa olevia suomalaisia miehiä ja naisiakin, jotka pitivät perussuomalaisten ennestään tuttuja puheita esillä. Kun en itse usko näihin helpoilta kuulostaviin ratkaisuihin, en pysähtynyt kuuntelemaan enempää.

Kyläpaikkani oli runsaan puolen kilometrin päässä, jossa oli melkein maaseutumainen maisema lukuun ottamatta korkeita kerrostaloja. Hiljaista ja rauhallista. Aika vaihtelevaista tienoota minulle pikku kaupungin asukkaalle!

Perillä minua odotti kohta runsas hyvin valmistettu ja kauniisti esille laitettu ateria. Runsas mutta ei raskas ja hyvin maustettu mutta ei tulinen. Vatsani nautti siitä ja söinkin varmaan kahden aterian edestä enkä yhtään kainostellut.

En ollut tavannut ystäviäni lähes vuoteen ja siksi oli paljon asioita puhuttavana. Kaiken keskipisteenä oli yhdeksän kuukauden ikäinen pieni tyttö, isovanhempien ensimmäinen lapsenlapsi, joka jokelteli ja taputteli käsiään ja sai kulkea sylistä syliin rakastavien ihmisten luona. Oli ihanaa seurata sitä ja olla tässä tunnelmassa mukana.

Monta asiaa liikkui mielessä paluumatkalla. Kodin lämpöä ja taas ostoskeskuksen vieraannuttavaa ilmapiiriä ja sitä, millainen vaalitulos voisi tuoda ihmisille enemmän turvaa ja elämäniloa. 

On toivottava ja uskottava hyvien ratkaisukelpoisten tavoitteiden voittoon.


 


29.9.2012 lauantai-iltana

Lapinlahdella hieno Martikkalan-Väisälänmäen kyläjuhla

Tänään tuli ulos kaksi vuotta työn alla ollut Martikkalan-Väisälänmäen kyläkirja. Sitä oli tullut juhlimaan satapäinen yleisö. Ohjelma oli tehty napakaksi, kirjan toimittanut Leo Puurunen hauskutti yleisöä puhumalla kirjasta vain kaksi minuuttia, joka aika oli painettu myös ohjelmaan.

Ohjelman aluksi laulettiin seisaaltaan Martikkalan laulu, jonka on säveltänyt Jarmo Lampinen ja sanoittanut Irja Turunen. Hienot sanat, melkein sydämestä viilsi.

Sitten Pekka Taattola kertoi Martikkalan historiasta ja kirjan teosta. Historiasta hän mainitsi, että ensimmäiset asukkaat tulivat Martikkalansaareen 1548. Tämä oli minulle uusi tieto. Meidän Nevalaisten sukutarina saaressa alkaa vuodesta 1721. Voi olla että kuulin väärin, ehkä asukkaat tulivat Martikkalan kylälle. Tiedossa on minulle tarkistamisen paikka.

Sitten esiintyi kansantanssiryhmä Kurpposet parilla kappaleella, upeita esityksiä. Sen jälkeen kirjan toimittanut Leo Puurunen muutamalla lauseella kertoi kirjan teosta. Kirjan sponsorit ja toimikunta esiteltiin ja taputettiin. Muutama kyläläinen kertoi omia muistojaan vapaassa sanassa ja lopuksi laulettiin Savolaisten laulu.

Sittenpä saatiin uunituore kirja omaan käteen. Kirjassa on yli 500 sivua ja paljon valokuvia ja se näyttää sisällöltäänkin painavalta.

Hieno kulttuuriteko, jossa minäkin sisarusteni kanssa olen saanut avustajana olla mukana.

Hyvä Martikkala!

Ps. Leo Puurunen kertoi, että Martikkalan-Väisälänmäen kylällä on ollut jopa 1 100 asukasta, nyt noin 300. Rupeiskohan väkiluku taas kasvamaan?

28.9.2012 perjantai-iltana

Kyllästyttäviä puheenaiheita

Olen korviani myöten kyllästynyt viikon puheenaiheisiin, jotka koskevat Mannerheim-elokuvaa ja menneiden vuosien kilpaurheilussa kiellettyjen aineiden käyttäjien tai ei-käyttäjien totuussetvimiseen.

Ei Mannerheim minulle ole niin pyhä - vaikka on kuulunutkin koko työelämäni ikoneihin - ettei hänen elämästään voisi tehdä mukkelis-makkelis elokuvaa. Tuntuu vaan niin kamalan tyhmältä nostattaa kova kohu elokuvasta, jota myydään Mannerheimin nimellä ja joka on - näin olen ymmärtänyt - hyvin köykäisesti, ettei suorastaan huonosti tehty. En halua mennä elokuvaa katsomaan, koska sen ympärillä pyörivä lehtikirjoittelu ja televisio-ohjelmat ovat ylittäneet jo sietorajani. Tuntuu, että viestimet yrittävät huutaa: ettekö huomaa, nyt rienataan Mannerheimia.

Doping-sotkujen selvittelystä tuntuu riittävän materiaalia vuosikymmeniksi. Ketähän enää näiden asioiden setviminen kiinnostaa? Tämäkin elokuva saa jäädä minulta näkemättä. Seuraan urheilua ja olen iloinen, jos urheilija menestyy ja seuraan urheilukilpailujen lehtikirjoituksia ja analyyseja, ne ovat minusta hauskoja. Mutta urheilijoiden riepottelu vielä vuosikymmenien jälkeen - soisin, että he saisivat olla jo rauhassa.

Mikähän viikon puheenaihe minua sitten kiinnostaa ja innostaa? Tietysti politiikka ja kuntavaalit. Siinä televisio tarjoaa mukavaa viihdettä ja pohdinnan aihetta.

Edessä on kokonainen kuukausi tätä mielenkiintoa ja ennenkaikkea jännitystä kahden läheisen ehdokkaan kohdalla.

Menestystä ehdokkailleni Lapinlahdella ja Mikkelissä! Valitettavasti voin vain toista äänestää.

20.9.2012 torstaina

Hurmaavaa työtä ja ihmisiä

Minulla oli ilo taas tehdä muutamana päivänä historiahaastatteluja. Haastateltavani olivat 82, 87 ja 94-vuotiaita. Olin lähettänyt alustavat kysymykset etukäteen, joten he saivat tutustua ja pohtia niitä etukäteen. Ja kaikki he olivatkin valmistautuneet niihin tosi perusteellisesti.

Aiheena oli kokemukset sotainvalidityöstä seitsemänkymmenenvuoden ajalta. Jokaisella haastateltavalla oli paljon samanlaisia mutta myös erilaisia kokemuksia. Yhteistä oli myönteinen asennoituminen ja omakohtainen tyytyväisyys elämään. Mielipiteet olivat kuitenkin oman pohdinnan tuloksia eivätkä yleisiä muualta omaksuttuja mielipiteitä.

Minulle haastattelutilanne on aina syvä ainutkertainen tapahtuma ja elämäntarina. Tunnen olevani elävässä teatterissa, jossa kaikki on totta ja minä olen ainoa yleisö. Huikeaa!

En ajatellut haastateltavieni ikää ennenkuin jälkeenpäin. Tottakai tiesin, että he olivat sodan kokeneita tai muistaneita, mutta en hetkeäkään ajatellut heitä vanhuksina, elämästä jo syrjässä olevina. He vaikuttivat fyysisesti hyväkuntoisilta ja henkisesti vireiltä ja elämässä täysin mukana olevilta.

Ja taas kerran jouduin miettimään näitä jaotteluja ikäryhmiin. Hänhän on niin vanha! Ja toisaalta taas ihmettelemään, mistä joillekin tulee tämä elinvoima, ilo ja tyytyväisyys.

Näiden päivien perusteella olen yhä varma, että ikä ei ole oikea peruste jaotteluun vanhuksille.

He olivat hurmaavia ihmisiä!

14.9.2012 perjantai-iltana

Albanian huivi

Mökille on kerääntynyt monia mieluisia vaatekappaleita. Yksi niistä on mustavalkoinen ohut puuvillainen Albaniasta hankittu huivi. Alunperin se oli hame, mutta muutaman kesän pitämisen jälkeen muokkasin siitä pari huivia. Hameenakin se oli ihanan ilmava hellekesän hame.

Huivi on riittävän iso, joten voin kietoa sen päät otsan yläpuolelle. Se on loistava kaveri marjametsässä, ei hiosta eikä päästä hyönteisiä hiusjuuriin. Rakastan sitä ja pidän visusti huolta, ettei se häviä.

Muistan elävästi sen päivän, jolloin hankin tämän hame-huivin. Sillloin oli todellinen paahteinen hellepäivä ja minulla oli tukahduttavan kuuma olo. Onnistuimme ostamaan juna-asemalta liput seuraavaan matkakohteeseen - edellisenä päivänä lippuja ei säännön mukaisesti voitu myydä. Kiirehdimme torin halki etsimässä junan lähtölaituria ja matkalla löysin myyntikojusta hameeni. Juna täyttyi äideista ja lapsista ja vaikka ikkunat olivat auki, kuumuus oli melkoinen. Iloitsin siitä, että minulla oli seuraavia päiviä varten kepeä vaate.

Matkatoverimme katselivat meitä uteliaina mutta ystävällisinä. Yhteistä kieltä ei ollut. Ainut ymmärrettävä sana minulta lienee ollut: Finland Finland.

Se päivä oli muistorikas päivä ja yhä edelleen lämmittää mieltä. Ja huivi pitää muistot tallessa.

9.9.2012 sunnuntaina

Alkusyksyn päiviä Helsingissä

Lyhyt työrupeama vei minut muutamaksi päiväksi nauttimaan Helsingin arjesta ja viikonlopusta. Aurinkoiset päivät olivat lisänneet pyöräilijöiden määrää kaduilla niin, että piti tosi tarkkana olla, etten hitaudessani törmäisi heihin. Vielä säilyin ehjänä jalankulkijana.

Loman jälkeisen ajan työpäivät olivat vielä täynnä kesän muistoja. Lapsien myöhään iltaan asti kuuluneita ääniä talojen pihoilla:"mikseivät vanhemmat hae lapsiaan aikaisemmin nukkumaan" , ja marjojen keräyspuheita, olivatko puolukat jo kypsiä vai ei. Kesämatkoilla ei nyt hehkuttanut kukaan muu kuin minä, joka en väsy kertomaan Viipurin matkastani.

Lauantaipäivä kului kiertelynä Helsingin keskustassa. Hakaniemessä kaduilla hyppelehti paidattomia nuoria miehiä, jotka tulivat myös kirpputorikauppaan, jossa  olin. Pelkäsin ja myyjätkin pelkäsivät, koska "nämä eivät haise viinalle - siis ovat käyttäneet muuta", mutta poistuivat kuitenkin käskystä ulos. Poliisiauto pysähtyi heidän kohdallaan, olivat siis tuttuja, mutta hyppelehtiminen ei ole syy viedä säilöön.

Minun herkkumyymäläni Helsingissä on Kauppahalli Kauppatorin laidassa. En voinut välttää kiusausta ostaa graavisiikaa, vaikka kilohinta oli kivunnut jo lähes viiteenkymppiin. Siika, punasipuli ja saaristolaisleipä oli lauantai-illan herkkupala. Joskus on saatava hieman nauttia euroja laskematta.

Kaupungilla oli paljon kirpputorimyyjiä pikkuaukeamilla. Se oli hauskan näköistä, vaikka en nyt löytänyt ostettavaa.

Televisio tarjosi kulttuuriohjelmaa Pentti Saarikosken muisto-ohjelmalla. Mieleen jäi Saarikosken sanat : "on ajateltava tähtien tasolla".

Mitä se sitten mahtaakaan tarkoittaa.

19.8.2012 sunnuntaina

Viipuri viehätti

Minulla oli tilaisuus viettää parin ystäväni kanssa kaksi päivää ja yksi yö Viipurissa. Matkan teimme Lappeenrannasta kanavaristeilynä alkaen aamulla aikaisin ja päättyen seuraavan päivän iltaan. Matkan teemana oli vuoden mittaan vietetyt ja vietettävät syntymäpäivät.

Laiva oli mukavan pieni, ei suuria jonotuksia eikä ryntäilyjä. Tosin istumapaikoista tuli pula paluumatkalla, jolloin mukana oli runsaasti Pietarista palaavia ulkomaalaisia.

Viipuri on minulle entuudestaan vain vähän tuttu Pietarista paluumatkan pysähdyskohteena. Silloin Viipurin käynnin päätarkoitus on ollut useimmille käynti pellavakaupassa. Minulla on kotini perintönä pellavakankaita riittävästi, joten en ole siihen kauppaan poikennut.

Lähdin matkalle avoimin mielin. Tunnen Viipurin suomalaishistorian, kuten useimmat suomalaiset, mutta en suhtautunut siihen nyt painolastina. Halusin tietää ja tutustua enemmän tämän päivän Viipuriin.

Kaupungin katunäkymä on siistiytynyt huomattavasti. Kaupustelijoita ei juuri ollut, kauppahallin edessäkin vain pari myyjää. Kukaan ei lähestynyt kauppaamassa mitään niinkuin aikaisemmin.

Kadut olivat siistejä, roskattomia. Ihmiseet opastivat ystävällisesti, kun kyselin tietä ruokapaikkaamme, joka täytti hyvin toiveemme. Torkkelinpuiston varrella, ystävällinen palvelu, hyvä ja edullinen ruoka, kaunis ympäristö.

Kaupunkiin saimme tutustua viipurilaisten ystäviemme ja tulkin välityksellä reippaan tunnin kävelylenkin aikana. Kauniita vaikkakin vielä rappiolla olevia rakennuksia. Historiaa kaikkialla.

Päivän päätteeksi ystävämme kutsuivat meidät vielä päivälliselle. Hauskaa yhdessäoloa hyvän ruuan kera.

Paluumatkalla laivan täytti yhteislaulu monikielisesti ja moniäänisesti

Matkalta jäi paljon hyviä muistoja. Mietin, miksi matkustaa kauaksi, kun ainakin minä löydän mukavia kokemuksia läheltäkin.

Viipuri, suomalaisille rakas vanha Viipuri. Minä ajattelen siitä hyvää myös tämän vuosituhannen kaupunkina.

14.8.2012 tiistaina

Kesä kuluu kohisten

Tänä aamuna herätessäni usva täytti tienoon. Syksyn merkkejä, sanoi naapuri. Tässäkö tämä kesä oli? Aurinko yllättäen täytti lupauksen: tämä on poutaviikko, ja aloitti aamun lämmittämisen.

Kesä on ollut minulle tapahtumarikas ja mieluisa. Sade sateen jälkeenkin on tuntunut lievältä haitalta kaiken muun keskellä. Enemmän olen tietysti surrut maanviljelijöiden osaa: lehmät tallaavat kosteat pellot syömäkelvottomaksi eikä heinä kasva. Puhumattakaan sitten viljan ja perunanviljelijöistä, joitten pellot ovat täyttyneet vedellä.

Sateisina päivinä olen nauttinut lukemisesta. Taas Lapinlahden kirjasto on tarjonnut paljon viihtyisiä lukuhetkiä. Äsken mukaani tarttui Titanic: Suomalaisten uponneet unelmat, Elif Shafak: Kirottu Istanbul, Mauri Hast: Pappapataljoona ja Mitä essee tarkoittaa.

Uutiset ovat tarjonneet kosketuksen muuhun maailmaan. On levotonta ja on epätietoista, mitä ensi talvena tulee tapahtumaan, miten vaikeaksi maailman talous ja sen mukana Suomen talous muuttuu. Yritän hieman varautua sienien ja marjojen keräämisellä oman pikku maailmani hallitsemiseen.

Vielä on kuitenkin aikaa nauttia hiljaisuudesta, luonnosta ja ystävistä. Ja kesästäkin, valon ja lämmön vuodenajasta.

 

 

 

 

5.8.2012 sunnuntaina

Kiehtovana kohteena Kempele

Tämän kesän matkakohteena oli taas Kempele. Iisalmen torilta ostettiin tuliaisiksi mansikoita - olivatkin tosi hyviä - ja hallista hauska pyöreä pieni ahvenkukko.

Iisalmesta Kempeleelle on matkaa parisataa kilometriä. Yksitoikkoista metsätaivalta, jota ei ole kiva ajaa pyörällä, sanoi isäntäväkemme. Autolla ajo sujui kuitenkin nopeasti, kun olimme liikkeellä arkipäivänä. Perinteisesti pysähdyimme Piippolassa, jossa kävimme Pentti Haanpään haudalla ja kirkossa ihailimme Mikael Toppeliuksen maalauksia.

Kempeleen maamerkki on Zeppelinin ostoskeskus, josta jatkoimme matkaa keskustaan. Mukavaa maalaismaisemaa omakoti- ja rivitaloasuntoriveineen. Toki keskustassa on kerrostalojakin. Kempele on pysytellyt itsenäisenä kasvavana seutukuntana. Asukkaita on kuulema nyt 16000. Miten käynee kuntauudistuksen kanssa, kun 20 000:n raja ei täyty. Maisema antaa mahdollisuuden pyöräilyyn, joita reittejä katselimme netistä, kun pyöräily ei valitettavasti ole enää harrastuksemme kohde.

Kempeleen tunnetuin asukas lienee keskustan uusi puheenjohtaja Juha Sipilä. Olisin mielelläni käynyt katsomassa, vaikka kaukaakin, hänen suunnittelemaansa Ekokorttelia, mutta se jäi tekemättä.  Seurasin Sipilän vaalikampanjaa ja nyt myöhemmin hänen kannanottojaan ja esiintymistään ja pidän hänestä. Toivon, että hän menestyy, vaikka tämänpäiväiset gallupit taas ovat toista mieltä.

Mikä Kempeleessä kiehtoo? Levollinen maisema lujalla pohjalaisella pohjalla ja vankka yritteliäs ilmapiiri. Yhteen nivottuna hyvä alusta viihtyisälle asumiselle.

Ja Kempeleestäkin löytyy Mikael Toppeliuksen maalauksia, vanhasta kirkosta.

12.7.2012 torstaina

Sen minäkin ajattelin sanoa

Olimme viikko sitten saattamassa sukulaistamme viimeiselle matkalle. Siunaustilaisuuden jälkeen kokoonnuimme muistelemaan häntä ja nautimme yhdessä pitoemäntien valmistaman aterian, niinkuin vanhoihin tapoihin kuuluu. Ruokapöydässä minua vastapäätä istui kahdeksanvuotias poika veljiensä ja isänsä kanssa. Minä hehkuttelin vielä viikon takaisilla juhlilla ja kyselin: arvaa paljonko minä täytin? Isä katseli poikaansa ja toivoi varmaan, ettei tämä lisäisi paljon vuosia. Päästin pojan pälkähästä ja kerroin vuosieni määrän, johon poika vastasi: Sen minäkin ajattelin sanoa!

Naurahdimme kaikki vastaukselle. Tietysti pieni pettymyksen aalto kulki lävitseni, kun ajattelin, että noinko tarkkaan ikäni näkyy, mutta siirsin ajatuksen syrjään ja mietin, että eihän se ole tärkeätä. Tärkeintä on oma henkinen ja fyysinen olo ja elämässä kiinni pysyminen.

Tällä viikolla luin opasta, jossa opastettiin suhtautumista vanhuksiin, ikäihmisiin, senioreihin ja mitä kaikkia muita nimiä niitä onkaan ikäryhmällemme. Siinä vanhukset oli jaettu kolmeen ryhmään, joista ensimmäiset,  65-74 vuotiaat ovat nuoria vanhuksia. Nimi kuulostaa toisaalta hauskalta ja toisaalta hassulta. Omassa eläkejoukossamme on kahdeksan hengen ryhmä, jotka kutsuvat itseään nimeltä nuoret eläkeläiset. Se on minusta hauska nimi. Ryhmä muodostui spontaanisti samaan aikaan eläkkeelle jääneistä työtovereista.

Eläkkeellä oloaika on vielä meidän sukupolvellamme hyvin ristiriitaista. Ikävuosien ja terveyden säilyminen pitempään hyvänä on tuonut eteen kysymyksiä, joille ei ole vielä   vastauksia. Ikääntymistä pidetään loukkoon hiipimisenä, silmistä poissa olemisena. Oma sukupolveni joutuu tämän kokemaan, mutta seuraavalle sukupolvelle viimeiset vuosikymmenet ovat varmaan avoimempia.

Elämästä nauttiminen omien toiveiden mukaisesti tyytyväisenä on kaikille mahdollista vielä loppusuorallakin, kun yhteiskunnan ajattelu kypsyy siihen.

Vaikka siihen kuluu vielä aikaa, yritämme jokainen kohdallamme vaikuttaa siihen.

4.7.2012 keskiviikkona

Juhlaa paikassa Sjömansro - Merimiehen rauha

Savolaiselle matkaajalle länsirannikko Tammisaaresta Hankoon jää useimmiten vieraaksi. Minä löysin Lappohjan Tammisaaren kupeesta kävelyreissullani Karjaalta Hankoon joitakin vuosia sitten. Jalat olivat silloin jo väsyneet helteisenä päivänä Tammisaaresta taivaltaessa ja siihen saumaan Sjömansro tuntui todella merimiehen rauhalta, taivaalliselta lepopaikalta.

Niinpä se tuli minulle ensimmäisenä mieleen, kun kysyttiin, missä haluan viettää syntymäpäiviäni. Lappohjassa tietenkin!

Valmisteluihin ryhdyttiin perheklaanin kanssa ja onneksemme meille kaikille oli yöpymistilaa. Sääkin suosi, mitä nyt kuuroja ja aaltoja tuloiltana oli. Mutta seuraava aamu oli häikäisevän kaunis, tyyni meri ja aurinko ja joutsenpariskunta seitsemän poikasensa kanssa uiskenteli lahdella.

Sain kuulla pikkupuheissa, mitä lapseni olivat minulta oppineet (paljon kävelemään ja matkustelemaan) ja sain vastaanottaa pikkulahjoja. Maittava ruoka kauniissa ruokasalissa  ihanassa rantamaisemassa ja lopuksi rantasauna ja uinti ja myöhään jatkunut seurustelu takkatuvassa täytti illan.

Olin hyvin onnellinen ja iloinen ja näytti siltä, että myös koko pesueeni viihtyi.

Elämä tarvitsee juhlahetkiä.

17.6.2012 sunnuntaina

Lepopäivä

Veden ropina täyttää tienoon. Parin kolmen viikon mökkiraatamisen jälkeen se tuntuu hyvältä. Nyt on levon ja kirjojen ja lehtien lukemisen aika. Antaa sataa vaan.

Sunnuntaiaamun Hesari on ollut taas mieluista lukemista. Koko sivun juttu aivojen jumppaamisesta "Jumppaa aivot notkeiksi" antoi paljon ajattelemista. Se ei esitä mitään henkistä jumppaa, ristikon tekoa tai muuta, vaan fyysista liikettä. Yksinkertaisin ohje oli: "Marssi hitaasti paikallasi. Kosketa vasemmalla kädellä oikean käden polvea ja päinvastoin. Vaikutus: Parantaa aivopuoliskojen yhteistoimintaa".

Lapinlahden kirjastosta tarttui mukaani kirja "Kirjailijoiden Helsinki".  Kivasti kirjoitettu, mielenkiintoinen kirja. Mukava ajatella nyt tuttuja katuja taloissa asuneiden kirjailijoiden kautta.

Toinen lukemisen vaiheessa oleva kirja on Gordon F.Sanderin "Usein unohdettu Suomi". Amerikkalaisen toimittajan omakohtaisista Suomi-kokemuksista kertova kirja.

Pirkkalehti tarjosi vaihtoehtoja kesäisiin salaatteihin: raparperiä, mansikoita, juustoa, tomaattia, kurkkua - paljon vaihtoehtoja. Sopii sunnuntai-iltapäivään, paitsi tänään ei raparperi ole mukana.

Illalla odottaa Kreikan vaalien tulosten jännittäminen. Mitä siitä seuraa?

Sunnuntai kuin ennen vanhaan. Lepopäivä mutta ei ikävystyttävä.

 

 

 

7.6.2012 torstaiaamuna

Päiväunikauhua

Eilinen iltapäivä vietettiin Fontanellassa Siilinjärvellä. Vesisadetta on piisannut joka päivälle niin, että on hyvä olla monenlaista ohjelmaa. Ja onneksi Fontanellan kylpylä on vain puolen tunnin ajomatkan päässä.

Autossa syntyy kaikenlaista keskustelua pikkuväen kanssa. Yksi takapenkkiläisistä, joka on vuosi sitten aloittanut koulunsa, kertoi, miten kamalaa oli päiväkodin päiväunet. "Minulla oli päiväunikauhu, koska en milloinkaan nukkunut".

Eipä tuohon oikein ollut mitään sanomista. On monta kertaa todistettu, että päiväkotien ryhmille on tarpeen pitää lepotaukoa, koska lapset tulevat liian levottomiksi. Ei ole pakko nukkua, mutta on pakko levätä. Meidän pikku keskustelusta jäi kuitenkin mieleen, että lapsi kokee sen pakkona, "kauhuna".

Ihailen lomalapsieni luovuutta, uteliaisuutta ja iloa. Piirustukset ovat eloisia ja värikkäitä. Mihin se luovuus sitten myöhemmin häviää? Tulee sääntöjä ja ojennuksia: nämä piirustukset ovat huonoja. Siihen sammuu monen pikkuyrittäjän luovat harjoitukset.

Mietin, mikä minulle tuottaa kauhua nykyisin. En keksi. On oma ohjelma ja aikataulu ja oma tahto ja monenlaisia ilonaiheita ja onnentunteita löytyy. Epätoivoa kyllä aiheuttaa hiiren rapina katon rajassa. Yritin etsiä kirjastosta kirjaa tämän epätoivon poistamiseksi. Ei löytynyt muuta kuin lemmikkiaiheisia kirjoja, kummallista, vaikka tämä on luullakseni yleinen vitsaus.

Pitää pohtia, kysellä ja ratkaista.

30.5.2012 keskiviikkoiltana

Punkit hyökkäsivät kimppuuni

Niinkin pienistä asioista sitä voi masentua, että löytää iholtaan jälkiä kolmen punkin vierailusta. Aluksi en edes tiennyt, mitä olivat nämä punaiset jäljet eri puolilla kehoa. Etsin tietoa netistä ihotautilääkärin sivuilta, ovatko nämä vaarallisen taudin alkua. Sitten sain käteeni yhden punkin, jonka jalat vielä sätkyttelivät - hyi! Ja minun ihollani.

Otin puhelimen ja yritin soittaa Ensineuvoon, mutta odottelun jälkeen suljin puhelimen ja kävelin suoraan ensiapuun. Arvelin, että tämä saattaisi olla sellainen tapaus, että saisin sieltä apua. Ja niin tapahtuikin. Vastaanotto oli ystävällinen ja pian pääsin ensivaiheeseen sairaanhoitajan ja harjoittelijan luo. Puremat tarkistettiin taskulampun kera ja poistettiin pihdeillä se, mikä oli mahdollista. "Ovat nämä sellaisia, että pitää näyttää lääkärille", sanoi sairaanhoitaja.

Siitä sitten odotusaulan lehtiä seuraksi ja odottamaan omaa vuoroa. Pari tuntia vierähti monen julkkiksen kotiin tutustuessa ja lääkäri kutsui vastaanotolleen. "Punkitko tulivat joukkona ihollenne". Joo niin. Vilkaisu pahimpaan jälkeen, joka täytti punaisen viiden sentin kriteerin, ja muihin puremiin, ja lääkäri kirjoitti kovan antibioottikuurin kahdeksi viikoksi. Kuusi tablettia päivässä yhteensä 84 tabua. Lääkäri suositteli maitohappobakteeripillereitä seuraksi, ettei tule mahalle liian raskaaksi.

Tunsin itseni jotenkin noloksi, että olin antanut niitten hyökätä. "Ei kannata mennä metsään", sanoi lääkäri. Mutta enhän minä siellä ollutkaan, missä ihmeessä ne vaanivat minua.

Päivän masennuksen jälkeen kiipesin kaivosta ylös. Joskus käy näin ja nyt vaan pillereitä poskeen. Että puutiaiset ja muut punkit eivät vielä tuhoa aivojani.

13.5.2012 sunnuntai-iltana

Äitienpäivän hykertelyä

Aamuaurinko oli ensimmäinen onnittelijani, kummilapseni toinen. Nautin aamusta hiljaisuudessa lehden kera. Oikeastaan onnittelin itseäni, että en tarvinnut nauttia kahvia vuoteessa enkä vastaanottaa lahjoja. Televisiossa oli hauska lapsihaastattelu, jossa pikkulapsi kertoi äitienpäivästä, ettei äiti voi nauttia kahvia sängyssä kun tulee muruja!

Päivän mittaan tein pieniä kirjoitushommia ja kävin tapaamassa Budapestista palannutta ystävääni. Oli mukavaa kuulla matkakokemuksista minulle mieluisasta kaupungista. Tuli ikävä sinne.

Maahanmuuttaja-ystäväperheeni pyysi minua äitipäivän kakkuteelle, mutta en malttanut lähteä ja toivoin poikien nauttivan minun osuuteni. Kutsu kuitenkin lämmitti yhtä paljon kuin olisin ollut itse kakkua syömässä.

Kaupungilla toivoteltiin tuttujen kanssa hyvää äitienpäivää ja yritettiin varoa, ettei toivoteta sitä ei-äideille. Sekin varominen on tarpeetonta, koska monet ns. lapsettomat naiset toimivat monille lapsille äidin tavoin. Onneksi äitienpäivä-sanan merkitys onkin laajentunut.

Lauantaina olin mummokutsuilla. Istuimme ystäväni kanssa ruokapöydässä neljä tuntia. Kaunis alkupalalautanen keittoineen ja lämpimine ruokineen ja vielä päätteeksi jälkiruoka antoi erinomaisen lähdön äitipäivän vietolle. Ja ennenkaikkea kiireetön lämmin tunnelma. On ihanaa, kun olen saanut ystäväpiiriini ruuanlaittoa rakkautena ja taiteena harrastavan ihmisen. Se on täydellistä gurmeeta tavallisilla lähiruokalajeilla.

Puhelinsoitot ja sähköviestimen kautta tullut viesti: mun äiti on avarakatseisin, saivat mieleni hykertelemään. Taas jaksaa.

1.5.2012 tiistaina

Vappuriemuja

Lämmin aurinkoinen sää näytti eilen Helsingissä saaneen jo koivunlehdet vihertämään. Saman huomasin tänään kyllä Mikkelissäkin, kaikkialla kun oli lämmintä.

Minulla oli ilo viettää vappua perhepiirissä. Aloitimme sen vapun aatonaatona yhteisellä lounaalla maineikkaassa ja perinteikkäässä Kolmen kruunun ravintolassa Kruunuhaassa. Paikka oli minulle entuudestaan tuntematon mutta oli hyvin mieluisa tuttavuus.

Pojanpojat ehdottivat ensin paikkaa, jossa olivat hurmaantuneet muutama vuosi sitten suklaakakkuun ja yrittivät taivutella sinne. Minä taas taivuttelin heidät oman ehdotukseni taakse, että sielläkin jälkiruokana on suklaakakkua. Kuulema kuitenkin tämä ravintola jäi kakun puolesta toiseksi.

Ravintola on suosittu ja siksi teimme varauksen etukäteen. Mukava puheensorina ja leppoisa ilmapiiri loivat viihtyisän ympäristön. Meilläkään ei ollut kiirettä mihinkään, seurustelimme ja nautimme. Minä ainakin sydämen kyllyydestä. Ja ruokavaihtoehtoja oli riittävästi, jokainen saattoi noudattaa mieltymyksiään.

Lounaan ohella vaeltelin pitkään kaupungilla. Minulla ei ollut aikataulua, saatoin seurata ihmisten kiirehtimistä. Muutaman hassun ostoksen kanssa juutuin ruokakaupassa jonoon, jossa edelläni oli viitisenkymmentä ihmistä. Oli tiivistä ja hermostunutta tunnelmaa mutta toisaalta myös rauhallista.

Tänä vappuna oli mukava riemuita iloisesta täyteläisestä vapusta.

26.4.2012 torstaiaamuna

Aira Samulinin luona vierailulla

Tätä matkaa oli toivottu jo kauan. Matkan järjestelystä vastaavana olin torjunut sen aikaisemmin vedoten pitkään matkaan ja epäillen ettei se antaisi niin paljon virkistystä kuin odotettaisiin. Mutta kylläpä sain todeta, että olin hyvin väärässä!

Matka Mikkelistä alkoi jo seitsemältä. Alku alkoi kangerrellen, kun yksi matkalaisistamme heräsi vasta, kun piti olla jo matkalla Matkakeskukseen. Silti lähtö tapahtui ajallaan, kun kolmekymmentäviisi aamuvirkeätä eläkeläistä, joista muutama vielä työssä oleva, istui jo autossa valmiina. Aamusumun jälkeen alkoi koko päivän kestävä auringonpaiste, joten ulkoiset puitteet matkalle olivat loistavat. Pysähdys Heinossa aamukahveilla ja olimme perillä jo hiekan ennen sovittua aikaa kello yksitoista. Kuljettaja sanoi, että matkan pituus Mikkelistä Hyrsylän mutkaan Nummi-Pusulaan ja paluu Hämeenlinnan kautta Mikkeliin oli 590 km.

Perillä odotti iso hirsilinna, joka muistutti Bomba-taloa. Aira Samulin kertoi suunnitelleensa ja rakennuttaneensa sen itse mahtavista hirsistä. Kahdessa kerroksessa oli paljon, tuhatmäärin museoesineitä ja ylin kolmas kerros oli asuinkäytössä, jonne sinnekin sai kurkistaa ovelta.

Samulinin lapsenlapsi Kiti, sydämellinen nuori nainen kehoitti siirtymään ensin alakertaan tutustumaan nukke- ja lelumuseoon. Mikä mahtava maailma siellä odottikaan! Sitä ei oikeastaan pysty kuvailemaan, se on koettava. Minikokokoisia nukkeja vaatteineen ja leluineen ja suurikokoisia nukkeja tykötarpeineen ja lastenrattaita ja nukenvaunuja ja kaikkea mahdollista lasten leikkimaailmaan liittyvää. Jatkuvasti kuului ihastuttavia huudahduksia, kun löytyi uusia uskomattomia tavaroita.

Maltettuamme lähteä alakerrasta pois meitä odotti yläkerrassa Aira Samulin kahveineen. Huippumaittava pulla sai jonkun meistä huokaisemaan: kunpa näitä sais syödä kuusi!

Ja sitten Aira alkoi kertoa elämästään ja tavastaan elää ja me kuuntelimme mukana eläen ja silmät loistaen ja ajatukset kehräten, kuin emme olisi koskaan ennen kokeneet mitään tämän kaltaista. Se ei ollut mikään oppitunti eikä ulkoa opittu esitys, vaan se oli elävä häikäisevän ihmisen läsnäolo ja kosketus. Harrastuksena eläminen -lausuma sai meidät huokaisemaan, sitähän mekin yritämme!

Pihapiirissä sijaitsi Airan itselleen rakennuttama vanhuuden koti, mutta saimme kuulla, että hän ei tiedä vielä, koska  siirtyisi sinne. Saimme tutustua siihen ja piha-alueella oleviin perinne-aittoihin. Etukäteen olin ajatellut, että vierailullemme varattu aika, puolitoista tuntia olisi liian pitkä, mutta lähdöstä viivästyttiin vielä kymmenen minuuttia.

Ryhmästämme muutama on jo ohittanut kahdeksankymmenen vuoden paalun. Me olemme saaneet säilyä omatoimisina ja kohtuullisen, jopa hyvänkin liikuntakyvyn omaavina. Siitä olemme kiitollisia. Mutta se Aira Samulinin liikkuminen ja käsien käyttö osoitti, että taustalla on tanssin tuomaa keveyttä, joka valuttaa ikävuodet pois.

Aira Samulinin tavaramerkkinä pidetään minihametta ja upeita sääriä yhdistettynä kahdeksankymmenenviiden vuoden ikään. Me saimme kokea, että hän on avoin ja loistava hyvän vanhuuden julistaja ja iloista mieltä lähelle päässeille julistava.

Harrastuksena eläminen!

18.4.2012 keskiviikkoiltana

Tukholman Nobel-museo - sopivan kokoinen

Odottelimme pikku tihkusateessa museon aukeamista laivalta käveltyämme, kun ehkä viisivuosias poika sanoi vanhemmilleen: tuonne minä en voi mennä, kun se on liika tieteellinen. Naurahdimme sanonnasta. Voi olla, että se onkin liika tieteellinen alle kouluikäisille mutta mielenkiintoinen se on.

Osuimme aluksi englanninkielisen opastukseen, jonka vetäjä kertoi olevansa suomalainen. Hän puhui hyvää selkeää englantia huumorilla höystettynä. Se oli melkoinen tietopaketti Alfred Nobelista alkaen. Saimme kuulla, että Nobelpalkinnon saajia on kaikkiaan 840, joista naisia on vain 41 ja suomalaisia 3.

Minä etsin museosta presidentti Martti Ahtisaaren puista karhua, jonka hän on pyynnöstä sinne luovuttanut, mutta se ei ollutkaan tällä kerralla esillä. Museossa oli Marie Curierin erikoisnäyttely ja ehkä osa normaalista näyttelystä oli jouduttu purkamaan sen alta.

Näyttely sijaitsee vain yhdessä kerroksessa mutta se on hyvin ja monipuolisesti rakennettu. Näyttelyn yhteydessä on kahvila, joka olisi kovasti houkuttanut nauttimaan salaattia tai kahviannoksia, mutta olo laivan aamiaisesta oli vielä liian kylläinen.

Nobelmuseon sijainti Stortorgetin laidalla kuninkaanlinnan ja Suomikirkon lähellä on juuri sopivan kävelymatkan päässä punaisista laivoista. Samalla saa nauttia Tukholman hienosta vanhasta kaupungista.

4.4.2012 keskiviikkoilta

Iloa politiikasta

Nihkeästi etenevään kevääseen on tuonut iloa keskustalaisten harjoittama politiikka. Ensin Väyrysen ja Pekkarisen ilmoittautuminen puheenjohtajakisaan, jonka normaalisti olisi pitänyt olla selvä jatko entiselle, vasta kaksi vuotta puheenjohtajana toimineelle Kiviniemelle. Mutta kun ei niin ei.

Kiviniemen tiedotustilaisuus puheenjohtajuudesta luopumisesta oli pettyneen ihmisen tilaisuus. "Kun tämä naama ei ole kelvannut niin parempi luopua". Naisena tuntui tietysti pahalta, että miehet eivät ole olleet solidaarisia ja tukeneet puheenjohtajaansa. Kiviniemi yritti tosin sanoa, että on tukea tullutkin, mutta tarkoitti, että on tullut vähän.

Minun mielestä Kiviniemi on ollut yksinäinen susi keskustalaisten johtajakaartissa. Varmaankin viisas ja pätevä, mutta arvelen että hänen joukkuepelitaitonsa eivät ole olleet parhaat mahdolliset. Vai voiko tuo hajaannus johtua vain kahden konkarin, ensi sijassa Väyrysen venkuloinnista. Hänkin viisas mies, hyvä esiintyjä ja puhuja, mutta näyttäisi toimivan aina vaan itsekkäästi omaa etuaan ajatellen. Puheensa mukaan hän toimii puolueen edun hyväksi.

Kevät näyttää, mitä kenttäväki hänestä ja uudesta asetelmasta on mieltä.

Maaseutulähtöisenä toivoisin keskustalaisten löytävän uuden sykkeen politiikkansa siältöön.

29.3.2012 torstaiaamu

Iloa kirjastosta

Sekin ilahdutti, että Mikkelin kirjaston raput olivat jo sulaneet jäästä. Sai kiivetä kirjaston sisälle selkä suorana. Minulla oli palautettavana muutama lainakirja ja olin päättänyt, että en nyt ota uusia kirjoja. Niin teinkin, mutta kirjastossa oli alkanut poistomyynti kesällä alkavan remontin vuoksi ja niinpä kassini oli poistullessani pullollaan hienoja kirjoja. Matkakirjoja monesta Euroopan maasta, esimerkiksi Bonnista en tiedä mitään ja nyt saatan hankkia kaupungista tietoa. Ja kirja Visbystä ja Sweden - a quick guide to customs & etiquette. Ja monia muita mielenkiintoisia kirjoja odottamassa lukuhetkiä.

Ihmettelin, että kirjaston ikä on jo 40 vuotta. Varmasti remontti on tarpeen. Kirjojen määrä tulee pienenemään sen jälkeen ja siksi myynti on tarpeen. Itselle alkaa tulla ongelmia, kun kirjoille ei tahdo löytyä paikkaa. Pitää yrittää miettiä taas ratkaisua, ehkäpä tuttu puuseppä voisi auttaa.

Kevät, kirjat ja auringonvalo - paljon iloa tiedossa!

18.3.2012 sunnuntaina

Kyyhkylän kartano - Engelin oppilaiden luomus

Oletettavasti tuo otsikko pitää paikkansa. Rakentamisen ajankohta sattuu oikein, 1800-luvun puoliväli, ja uljaasta kartanosta huokuu klassisen ajan rakennustyyli.

Minulla oli tilaisuus ystäväni kanssa katsella hienoa kartanorakennusta vastapäisestä uudesta Rustholli-hotellista vuorokauden ajan. Olimme varanneet miniloman ja matkustimme bussilla kolmen ja puolen euron maksulla nauttimaan entisestä työympäristöstä vapaa-ajallamme. Meitä jännitti vähän, pystyisimmekö heittäytymään lomatunnelmiin, mutta vielä enemmän se näytti kummastuttavan entisiä työtovereitamme - oletteko ihan hassuja, miten tänne lomalle?

Mutta omat epäilyksemme olivat turhia. Kun olimme saaneet haltuumme hotelliavaimet meille avautui myös uusi lomamaailma. Selvitimme heti, miten kuntosali ja ravintola ja sauna ovat auki, olimme siis hotellimatkalla.

Kuntosali antoi vauhtia rentoutumiseen. Juoksumatto, kuntopyörä ja monet muut vempaimet olivat heti saapumispäivänämme pariinkin otteeseen käytössämme. Kalakeitto, salaatit ja letut hillon kanssa olivat sopiva ruoka ponnistelun välissä. Ja kaiken päätteeksi saunan lempeä lämpö irroitti ajatukset arjesta.

Mutta se kartanonäkymä! Sitä emme väsyneet katselemaan. Tällä kerralla emme menneet  kartanon sisätiloihin. Ehkä se on toisen miniloman kohde. Nyt riitti kaunis levollinen näkymä.

Herääminen maaliskuun valoisaan kevätaamuun ja lintujen liverrykseen lähellä luontoa tuntui mahtavalta. Ja entä ne tammet kartanon ja Rusthollin välissä! Kun ne istutettiin käytiin vielä sotaa ja ne istutettiin silloin Mannerheimin syntymäpäivän kunniaksi. Miten monille sodan käyneille miehille ja naisille ne ovat tarjonneet sen jälkeen kesäisin suojaa auringonpaahteelta.

Ihana maisema - ihana kevät!

10.3.2012 lauantai-iltana

Kevään kevennystavoitteita

Auringonvalo on saanut minussa aikaan ryhdistäytymistä. Runsas viikko sitten päätimme me puolenkymmentä eläkeläistä karistaa muutaman kilon ylipainostamme. Ryhdyimme heti tuumasta toimeen. Kokoontuminen kerran viikossa, punnitus ja muutosten ylöskirjaaminen ja kannustimena vertaistuki.

Ensimmäinen mittaus tuotti minulle 700 gramman karistuksen. Oma vanha vaakani tosin näytti vielä pienempiä lukuja mutta vaakassa oli vika. Ikää sille oli kertynyt liikaa ja mittari mittasi miten sattui. Siispä piti lähteä kauppaan ja uusi vaaka kainalossa aloittaa painon seuraaminen kotonakin. Toivottavasti tämä näyttää nyt tosia lukuja.

Meillä ei ole varsinaista laihdutusohjelmaa. Itse uskon tavalliseen proteiinipainotteiseen ruokaan lisättynä runsailla hedelmillä. Ehtona tietysti annosten pienentäminen ja hiilihydraattien vähentäminen. Jos ennen söin aina kaksi voileipää aterialla nyt nautin leipää vain yhden  aamuisin ja iltaisin.

Liikuntaa olen yrittänyt lisätä useita kertoja viikossa. Tällä viikolla olen käynyt kaksi kertaa uimahallissa ja kerran kuntosalilla. Se riittänee jatkossakin.

Tavoitteekseni olen asettanut kuusi kiloa pois toukokuun loppuun. Se tietää viikossa suunnilleen puolen kilon laihdutusvauhtia. Se on mielestäni minulle sopiva vauhti, mutta vaatii kyllä kurinalaisuutta. Pikku nälkää on siedettävä ja liikettä on pidettävä.

Tiedän, että ikäiseni on pidettävä painonpudotuksen ohessa samanaikaisesti huolta kunnosta. Siksi kuntosali minulle sopivine harjoituksineen on tarpeen kevään ajan ennen kesän mökkitöiden luonnollista punnerrusta.

Tämä on minun tämän kevään mantrani. Nauti elämästä valosta ja liikunnasta mutta älä jatkuvasti ruuasta. Syö isompaan nälkääsi. Olet terveempi ja voit hyvin.

4.3.2012 sunnuntai-iltana

Lahdessa hieno jugendnäyttely

Kevään pahimmat liukkaat katukelit taisivat olla käsillä, kun matkasin Lahteen tutustumaan jugendaikaa koskevaan näyttelyyn. Juna tosin kulki liukkaasti ja ajassaan mutta kadut olivat niin jäisen liukkaita, että nastakengilläkin piti kulkea hyvin hyvn varovasti.

Näyttely on sijoitettu historialliseen museoon vanhaan kartanoon, kaunis rakennus sekin. Esineistöä on kolmessa eri kerroksessa: huonekaluja, seinäryijyjä, astiastoja ja pukuja. Eliel Saarisen käsien jälkeä oli esillä monessa huoneessa.

Näyttelyssä esiteltiin myös vanhaa Lahtea, kauniita puutaloja ja jugendrakennuksia. Miten paljon niistä mahtaa olla jäljellä?

Olen jugendrakennustaiteen ihailija. Pysähdyn kadulla aina kun kohdalle sattuu sen ajan rakennuksia ja taivastelen rakennusten kauneutta. Tänäänkin näyttelystä pois tullessa Lahdessa matkalle sattui linja-autoaseman läheisyydessä pari kaunista viime vuosisadan alussa rakennettua jugendtaloa. Tuli lisäpisteitä Lahdelle!

Näyttely on vasta tänä viikonloppuna avattu ja on auki marraskuulle asti, mutta ihmisiä tuli runsaasti jo nyt tutustumaan näyttelyyn.

Mielenkiintoinen paljon kauneutta tarjoava näyttely. Hieno päivä.

24.2.2012 perjantai-iltana

Professorin muotokuvan paljastustilaisuus

Se oli mukava tilaisuus. Meitä kutsuttuja, henkilökuntaa ja eläkeläisiä oli saapunut kolmisenkymmentä. Ilta alkoi nuorten esittämällä viulu- ja pianomusiikilla, jonka jälkeen seurasi virallinen osuus. Muotokuvan tilanneen säätiön puheenjohtaja esitti tiiviin yhteenvedon professorin ansioista. Ne me useimmat tiesimmekin, olihan yhteydenpito jatkunut Kyyhkylän ensimmäisen vuosikymmenen jälkeenkin.

Professori lausui kiitokset ja kertoi olevansa otettu muotokuvastaan, joka sijoitetaan Kyyhkylän saliin Matti Laurilan ja Mannerheimin muotokuvien väliin. Arvokkaalle paikalle.

Muotokuva oli taiteilija Antti Ojalan tekemä. Näköinen ja viisasta miestä kuvaava. Siis hyvä.

Ilta jatkui seurustelun ja napostelun ja viinin maistelun merkeissä. Suolasiikaleivät ja muut pikkuherkut olivat tosi kauniisti esille laitettuja ja mahtavan makuisia. Nam nam.

Kaksi tuntia kului liian nopeasti, kaikkien kanssa ei ehtinyt jutella. Minä ilahduin erityisesti eläkeläisystävästäni, joka pitkän eläkkeellä olon jälkeen liittyi nyt seuraamme. Hän kertoi Kyyhkylän muistoistaan, miten hänet oli tässä samassa salissa vihitty vuonna 1954. Hienoja muistoja!

Illan päätteeksi saimme vielä tutustua uuteen Rustholliin, vaikka olin kyllä kerran jo pikaisesti siellä käynyt. Taas suunnittelimme yöpyvämme siellä - muistojenko vuoksi?

Illan tunnelma oli mukava ja arvokas mutta toisaalta lämmin ja rento.Tuntuu kivalta, että vanha työnantajamme huolehtii eläkeläisistään. Sillekin taputimme illan mittaan.

22.2.2012 keskiviikkona

Harmoniaa

Päivä on jatkunut ilahduttavasti ja tien pinta alkaa olla sula, vaikka lumivallit tien syrjässä ovatkin korkeat. Alkaa tulla houkutus: pitäisi lähteä autoilemaan. En ole himoautoilija, mutta nämä ensimmäiset kevään merkit vaikuttavat ja siihen liittyy aina vapauden tunne, tie kutsuu liikkeelle. Vielä kuitenkin maltan mieleni joitakin viikkoja.

Toinenkin ilonaihe on ollut. Monen viikon väsymisaallon jälkeen olo on parantunut. Kuuri on nautittu ja on tuntunut tautiin tepsivän. Tästä passaa lähteä liikkeelle uusin voimin valoisia päiviä kohti. Vai kuuluuko se muutenkin kevääseen, että moni asia näyttää paremmalta? Eihän kevätmasennuksesta paljon puhuta, vaikka silloin kun puhutaan, se saattaa olla sen kokijoille tosi tuhoisa.

Olen saanut viettää tasapainoisen viikon. Tehdä vähän työtä mutta ennen kaikkea nauttia monesta asiasta. Lukemisesta, televisio-ohjelmien katselusta ja niistä keskustelusta. Aamukahville heräämisestä ja aamulehden lukemisesta. Mielipiteiden vaihdosta ja vähän väittelystäkin.

Tällainen rauhan ja levollisuuden viikko on antanut tilaa uusille ajatuksille ja aiheille. "Tätä voisit suunnitella, tämä olisi hieno juttu" ja niin edelleen, tulee mieleen. Tietysti on eri asia, mitä niistä todellisuudessa syntyisi.

Yritän edetä hitaasti ja antaa levollisuuden yhä edelleen vaikuttaa. Aion nauttia monet seuraavat illat Martti Ahtisaaren tarinasta "Matkalla" ja keskittyä siihen. Kirjan etusivulla on houkutteleva alku: "Se pystyy, ken uskaltaa".

12.2.2012 sunnuntaiaamuna

Niiskutusta

En millään meinannut myöntää, että en selviä pitkällisestä nuhastani ilman lääkäriä. Päivästä toiseen jatkui niiskutusta ja nenäliinapaketin avaamista, kunnes ystäväni ryöpytti minua puhelimessa oikein kovimman jälkeen: varaat lääkärin ja menet vastaanotolle.

Kokeilin tietysti ensin terveyskeskusta. Lääkäreille ei ole nyt aikoja, ainoastaan sairaanhoitajille, oli vastaus. Kovan pakkaskelin aikaan oli pakko ajella taksilla eikä se nyt paljoa maksanutkaan ja varsinkin kun sairaanhoitajan luona käynti oli ilmaista. Sairaanhoitajalla oli oikeus kirjoittaa lähete ja tilata aika laboratoriokokeisiin. Sitä aikaa nyt täytyy vielä vähän odotella.

Kun niiskutus jatkui varasin yksityislääkäriltä ajan ja pääsinkin samana päivänä. Kymmenen minuuttia ja neljäkymmentäneljä euroa. Ei paha hinta. Keuhkojen kuuntelu, korviin kurkistaminen, nielun tarkistaminen ja verenpaineen mittaus. Mukaan antibioottiresepti, vielä koukkaus apteekkiin ja vajaat parikymppiä tiskiin ja hoito pääsi alkuun.

On pakko myöntää, että minunlaisiani perusterveitä eläkeläisiä ei terveyskeskus enää palvele, koska lääkäreitä on niin vähän. Sitä vaan on haettava "omalääkäri" muualta. Olisihan se ihanteellista, että löytyisi luotettava minun terveydentilani tunteva helposti käsiin saatava lääkäri. "Hyvät" yksityislääkärit - samoin kuin terveyskeskuslääkärit - vaan keräävät nopeasti sellaisen asiakasmäärän, että vastaanottoaikaa voi joutua odottelemaan useita päiviä.

Olo on ollut nihkeää monen viikon ajan. Ankaran sään vuoksi sisällä olo ja laiskottelu on muutoinkin houkutellut. Ehkäpä pahin talvenselkä ja nuhjuinen olo alkaa ohi.

Kevään valo lisääntyy ja sen myötä oma energia saa uutta virtaa. Toivon mukaan.

4.2.2012 lauantai-iltana

Ei voi soutaa ilman airoja

Seurasin tänään FST:n ruotsinkielistä vaalitenttiä, joka oli mielestäni kakkoskierroksen paras. Hyvä haastattelija ja lisäksi ihana Claes Andersson tarjosi välillä pianomusiikkia. Ohjelma oli uusinta ja harmitti, kun en nähnyt sitä jo aikaisemmin.

Tämän päivän haastattelussa ehdokkaile sattui tosin mokia. Sauli Niinistö kehui jakaneensa Heikki Hurstin kanssa köyhille ruokaa. Hyvän tekeminen ei ole mainostavaraa. Köyhien Hurstin apajille on ilmaantunut paljon uusia hyväntekijöitä. Kisahallinkin  jouluaterian avustajiksi on pyrkinyt vuosi vuodelta niin paljon ihmisiä, että kaikkia ei voida ottaa.

Pekka Haavisto oli valinnut Niinistölle musiikiksi Money money, joka närkästytti Niinistöä. Hän kosti paukauttamalla ilmoille Haaviston asunnon hinnan: olet siis rikkaampi minä. Haavisto totesi, ettei tarkoittanut yksityisasioita. Kuulosti nololta keskustelulta.

Ehdokkaat ovat tarjonneet äänestäjille monta mielenkiintoista iltaa ja uskomattomalta tuntuu, miten hyvin he ovat jaksaneet kampanjansa vetää.

Suomi saa hyvän presidentin, valittiinpa kumpi tahansa. Toinen on kuitenkin suosikkini.

Molemmat tarvitsevat soutaakseen airot. Toivottavasti suuren vaali-innostuksen saanut kansa seisoo valitun takana ja valittu kuulee kansaa. Tarjoaa airoja vuorotellen.

Kauniissa ahvenanmaalaisessa kansanlaulussa lauletaan "Vem kan segla utan .."

24.1.2012 tiistai-ilta

Vaalihuumaa

Vietin sunnuntaipäivän Sairilan koululla vaalivirkailijana ja siellä oli jo vähän ilmassa väreilyä yllätyksistä. Tietysti olin pettynyt, kun Paavoni ei menestynyt paremmin, vaikka se oli jo etukäteen odotettavissa. Sitten taas iloinen, että Pekka Haavisto kiri toiseksi. Hän sai Sairilan äänestysalueellakin yllättävän paljon ääniä.

Nyt tätä näytelmää riittää meille politiikasta nauttiville kaksi viikkoa lisää. Kiva seurata keskusteluja ja analysointeja päivittäin. Itse olen uskaltautunut omissa keskustelupiireissäni kannattamaan Haavistoa. Rohkea, varma, sympaattinen ja avoin. Ja tulevaisuuteen vahvasti ankkuroitunut: huomista leipää ei pidä syödä tänään. Suuntautuneisuus samaan sukupuoleen nousee lähipiirissänikin usein kielteisenä esille. Ja kuitenkin mitä kuulin historioitsijalta tänään: parisataa vuotta sitten homosuhteita pidettiin jaloina. Ja jo paljon aikaisemmin antiikin ajoista alkaen.

Mutta kiinnostavaa aikaa tämä on. Tasaväkinen kamppailu, hyviä ehdokkaita. Toisesta tulee presidentti, toisesta ei.

20.1.2012 perjantaiaamu

Kuntoremonttiin

Kokoonnuimme eilen Kyyhkylässä me vanhat työntekijät ja eläkeläiset. Meitä olikin runsaasti, 23 henkeä. Puolelle porukasta tehtiin inbody- kehon koostumusmittaus ja puolet harjoittelivat sen ajan kuntosalissa.

Itse olin käynyt tässä mittauksessa syyskuun lopussa. Nyt olimme kyllä kuulemassa tulosten raportointia, mitä mitkin luvut tarkoittivat ja mitä tulisi tehdä, että luvut tulisivat paremmiksi, toisin sanoen kunto paranisi. Silloin olisi voimaa lihaksissa, mieliala kohentuisi ja elämä tuntuisi kaikin tavoin kevyemmältä ja mukavammalta elää. Ei vain ollut tullut aloitettua syksyn jälkeen tuota parannusta.

Illalla kuitenkin kävelin urheiluliikkeeseen ja ostin voimistelunauhan. Ensiaskel. Olin ajatellut ostaa myös nilkkapainot, mutta niitä ei ollut kilon painoisina, niinkuin fysioterapeuttimme suositteli. Pitää etsiä toisista liikkeistä, tunnen, että jalkalihakseni eivät ole vahvat.

Nuori, viime vuonna fysioterapeutiksi valmistunut poika oli sympaattinen ja jakoi lempeitä ohjeita. Kaiken kuntoilun a ja o on säännöllisyys ja jatkuvuus, ei mikään nopea tempoilu. Tämän kaikenhan me tiedämme, mutta aina sen unohdamme. Hidasta painon pudotusta ja säännöllistä kunnon kohennusta, voimaharjoittelu taitaa olla ikäisillemme liian vahva sana.

Kuntopäivä oli minusta mukava yhteinen kokemus. Porukassa kaikki on mukavampaa!

11.1.2012 keskiviikkona

Vaalikeskusteluja

Tänään alkaa ennakkoäänestys ja vaalikeskustelut ovat vaalien lähestyessä lisääntyneet. Politiikasta kiinnostuneena olen kysellyt läheisteni mielipiteitä ehdokkaista. Ensikertaa äänestävät ovat vielä kovasti hakusessa, omia mielipiteitä ei synny, kaikki on kuin näytelmää ja leikinlaskun aihetta. Kiinnostusta kuitenkin on selvästi aikaisempia vuosia enemmän, lieneekö yhteiskuntaopin ansiosta. Hyvä kuitenkin!

Tänä aamuna tuli Haaviston haastattelu aamutelevisiossa. Haastattelu oli hyvä, selkeä ja Haavistolla oli varmat mielipiteet. En yhtään ihmettele, että hän on kiivennyt toiseksi mielipidemittauksissa.

Maanantai-iltana tuli oman ehdokkaani Paavo Lipposen haastattelu. Pidin sitäkin hyvänä haastatteluna. Haastattelijat yrittävät kaikilta löytää menneistä vuosista jotain kiusallista, jolla saisivat ehdokkaan kiemurtelemaan. Lipponen selvisi hyvin, ei hermostumista eikä yrmyilyä. Miksikähän kannattaljauvut eivät nouse? Se ikäkö on esteenä?

Perhepiirissä Eva Biaedet (mikä nimi, en jaksa tarkistaa oikeinkirjoitusta) saa kannatusta. Hän onkin rohkea ja ylvään oloinen. Tuntuu, että ei tarvitse pelätä riskejä. Hänen mukanaolonsa lisää keskustelujen positiivista sävyä ja iloisuutta.

Edessä on vielä monia mielenkiintoisia keskusteluja.

5.1.2012 torstaina, loppiaisen aattona

Mikkelin tuomiokirkossa Mannerheimin jalanjäljillä

Olimme sopineet tapaamisesta kirkon edessä melkein puolituntia ennen tilaisuuden alkua. Sen verran oli kokemusta, että kirkko täyttyy nopeasti, kun aihe liittyy Mannerheimiin ja sen vetää suosittu tuomirovasti, nyt jo eläkeläinen, Simo S. Salo. Niinpä tapahtui nytkin, kirkko oli täynnä jo reippaasti ennen tilaisuuden alkua.

Aiheena oli nyt mikkeliläisten lasten kohtaamiset Mannerheimin kanssa. Puolisenkymmentä ihmistä kertoi hellyttävistä ja hauskoista kokemuksistaan. Eräs lapsi oli elokuussa kulkenut suksien kanssa ja Mannerheim oli lausunut ihmetellen: sukset! Toinen, viisivuotias lapsi oli yrittänyt etsiä naapureiltaan Mannerheimille uutta asuntoa, kun oli kuullut, että Mannerheim asuu junanvaunussa. Pikkupojat taas juoksivat joka viikko avaamaan Mannerheimille ovea parturiin ja saivat kerran palkaksi istua molemmin puolin Mannerheimia parturin tuolissa.

Yksi lapsi taas oli näyttänyt Mannerheimille kieltä, johon Mannerheim vastasi: Ei saa työntää kieltä ulos suusta, kielen paikka on suussa.

Muistelusten välissä veisasimme vanhoja tuttuja virsiä. Virsilaulanta kuulosti mahtavalta, siinä varmasti oli paljon urkuri Matti Veikko Kuusen osuutta. Lopuksi Simo S.Salo lausui Yrjö Jylhän Mannerheimin syntymäpäiville 4.6.1942 kirjoittaman runon sekä katkelmia maaherran puheesta vuodelta 1919 Mannerheimin käynnin yhteydessä Mikkelissä, jolloin kaupunki nimesi hänen kunniakseen erään kadun nimeksi Mannerheimintien.

Ilta oli hieno kokemus. Jo tuomiokirkon uljas olemus alttaritauluineen (olen ylpeä siitä, että se on lapinlahtelaisen Pekka Halosen maalaus) ja lasimaalauksineen antavat hienot puitteet. Ja kieltämättä Mannerheim ja Mikkeli kuuluvat yhteen. Nyt oli erilaista se, että tilaisuus toi esille Mannerheimin lempeän puolen, ei sotiin ja taisteluihin liittyvän. Varsinkin, kun Mannerheimin kohtaaminen ratsuineen on jäänyt niin niin monelle mikkeliläiselle lapselle ja nuorelle ikuisesti mieleen.

31.12.2011

Vuoden viimeisenä päivänä

Mihin ne taas kuluivat kaikki 365 päivää? Ja miten nopeasti!

Olen onnekas, kun olen saanut olla omatoiminen. Liikkua omaan tahtiin omien ohjelmien mukaisesti.

Terveyttäni olen seurannut muutenkin kuin liikkumisen kannalta. Mitannut verenpainetta ja painoa. Aina kaikki ei ole ollut suositusarvojen sisällä. Olen löytänyt mielestäni selityksen poikkeamiin ja tehnyt uusintamittauksia.

Monet asiat vuoden mittaan ovat säilyttäneet mielialani elämästä kiinnostuneena. Ystävät ja elämän monet kasvot ovat antaneet minulle voimaa. Ihmeellistä - vielä nytkin, vuosi vuoden jälkeen.

Vanhuuden esiintunkevat ongelmat pysäyttivät minut eilen illalla. Nainen, ehkä ei kovinkaan paljon minua vanhempi, tuli baariin etsimään apua. "Pitää soittaa huoltoyhtiölle, avaimet ovat hävinneet". Avulias nuorimies naapuripöydästä ryhtyi auttamaan. Soitto naisen pyytämälle sukulaiselle, joka käski tarkistamaan laukun sivutaskun. Sieltähän ne avaimet löytyivät ja nuorimies lähti saattamaan kotiin. "Ihmisiähän tässä ollaan, minä oikein mielelläni saatan teidät kotiin". Nainen touhusi vielä vähän aikaa "minun pitää ottaa tässä lääkkeet".

Saattaja palasi ihmetellen, miten nainen pärjää enää kotona. Kaikki ei hänen mielestään ollut kunnossa.

Voi vain toivoa, että hänellä on mahdollisuus yhteiskunnan palvelujen piiriin ja mahdollisimman pian.

Omatoiminen - tai ei. Monelle käy niin, ja elämässä on senjälkeen erilaiset nuotit.

 

23.12.2011 Aatonaattona

Enkelikynttilöitä

Ensin näytti vaikealta toteuttaa se toive: laita haudalle enkelikynttilä palamaan. Tietysti oli jo aatonaatto ja kaupoista kaikki enkelikynttilät oli jo myyty. Mistä nyt keksisin sen? Yht äkkiä muistin ystäväni, jonka tiesin usein käyvän haudalla, häneltä saattaisi sellainen löytyä. Niinpä siitä soittamaan ja totta se oli: kyllä hänellä sellainen on, tule vain noutamaan.

Ripeästi siitä vaan kävelemään nastoitetuilla kengillä ja  kynttilä oli hallussani. Hautausmaalla oli jo paljon kynttilöitä ja liitin kynttiläni samaan valomereen ja ajatukset vuosien taakse. Näin elämä on kulkenut.

Paluumatkalla kadulla oli kanssavaeltajia, joiden keskusteluja jouduin kuuntelemaan. "Ihmiset ovat niin välinpitämättömiä, toisista ei välitetä mitään". "Kyllä minä ainakin sinusta välitin", sanoi hänen kanssakulkijansa. Tunnelma tuntui sellaiselta, että ei tainnut paljon lohduttaa.

Pahaltahan tuollaiset puheet aina kuulostaa. Varsinkin, kun itsellä on ollut ystäviä ympärillä ja se tunne, että minusta välitetään ja minä välitän.

Joulu on laskeutunut sydämeeni. Hiljainen, kynttilöiden, läheisten ja ystävien välittämä joulu. Niin toivoisin, että kaikilla olisi sama tunne.

19.12.2011

Jouluista aikaa

Sain kutsun jouluglögeille. Kutsujan koti oli jo täysin valmis jouluun. Kivoja pieniä jouluesineitä, minijoulutonttuja ja enkeleitä kuin jossakin satumaailmassa. Ja tietysti kynttilöitä paljon ja monenlaisia ja joulun punainen sävy pöydän kattauksessa. Se oli niin lämmintä ja kaunista ja kiireetöntä. Hieno iltapäivä!

Keskustellaan paljon, kuka on jouluihminen ja kuka ei. Itse luulen, että olen siltä väliltä. En touhua hirveästi joulun perään, mutta nautin - kuten tänään - paljon joulun sadun tunnelmasta. Sensijaan vaikeroin aina joulun lahjatouhusta, vaikka se onkin vähäistä kohdallani. Olisi niin kiva yllättää ystäviä hienoilla oivalluksilla, mutta miksi ne jäävät aina liian lähelle joulua. Sekin kuuluu jouluun, useimmille.

Omien joulujeni tärkeimmät muistot ovat lapsuuden joulut. Vähän lahjoja mutta paljon kauas kantavaa tunnelmaa.

Sellaista jouluahan sitä yrittää vieläkin tavoitella.

12.12.2011

Aamujunassa

Sade ropisee ikkunaan. Ulkona on harmaata ja hämärää. Ihmiset olivat Mäntsälän aamujunassa vielä puoliunisia. Puheensorinaa ei kuulunut. Onneksi minulla oli omaa puheseuraa ja mielenkiintoista puhuttavaa.

Tykkään matkustaa Helsingin lähiseudun junissa. Seuraan junaan pitkillä loikilla juoksevia ihmisiä ja sitä tunnelmaa: ehtiikö eikö ehdi. Minun on pakko varata enemmän aikaa, juoksu ei enää maista. Iltapäiväjunassa oli uutta kahvinmyynti selkärepusta. Näytti kivalta palvelulta, tosin itselle ei silloin maistunut.Olisi pitänyt ostaa kannatuksen vuoksi.

Nappasin junalukemiseksi Voima-lehden, jota tykkään lukea. Löysin sielä Jari Tervon Laylan arvostelun. Se oli Turkin ja kurdialueen tuntijan Kristiina Koivusen kirjoittama ja hyvä. Niin minäkin ajattelin. Matkahetki sai lisähohtoa.

Muutaman päivän työrupeama on mukava poikkeus viikkorytmiin. Aamuherätykset ei rasita, ihmisten kohtaaminen on mukavaa ja mieliala korkealla.

Ja työnteko historian liepeillä on kivaa.

8.12.2011 torstai-iltana

Eläkeläiset kuntosalilla

Pistäydyin aamupäiväkahvilla läheisessä baarissa. Viereisessä pöydässä manasi nuori mies, miten huonot työajat hänellä on, kun joutuu käymään kuntosalilla yhdessä eläkeläisten kanssa. "Ne v-n eläkeläiset on aamulla kaheksalta ja iltapäivällä". Joopa joo, tuttua tekstiä, sitä on kuultu ennenkin. Sitä pitäisi kai olla suljetut ikäkarsinat, että kaikki olisivat tyytyväisiä.

En toisaalta minäkään viihdy nuorten viuhtojien kanssa samaan aikaan. Vaikka eihän sen pitäisi mitenkään haitata. Molemmat tekee omaa ohjelmaansa. Eikä sen pitäisi rajoittaa kumpaakaan.

Ihailen monien maahanmuuttajaperheiden suhtautumista vanhempiinsa ja muihin vanhuksiin. Lempeätä ja lämmintä. Toisenmoista kuin meidän heimolla.

Luin lehdestä vanhainvallasta, jossakin ulkomailla. Niiden ihmisten, joita on kohta neljännes väestöstä ja joista koituu runsaasti rasitetta tulevaisuudessa.

Kuinkahan ne vallat voisivat lähentyä toisiaan, nuortenvallat ja vanhainvallat?

Kuinka kauan siihen menee vielä aikaa? Että ei olisi enää sukupolvien kuiluja vaan elämisen tosiasioita.

 

 

 

5.12.2011 maanantai-iltana

Heleniuksen nyrkkeilyottelua seuraamassa Mikkelin Päämajaravintolassa

Seurasin lastenlasten kiinnostusta tähän nyrkkeilyotteluun lauantaiaamuna Mikkeliin lähtiessäni. Ottelun televisiossa seuraamista varten piti ostaa joku kortti ja se tuntui olevan ehdoton mast. Sitä ennen en tiennyt mitään koko tapahtumasta enkä juuri nyrkkeilystä.

Sitten luokseni tuli vieras, jolle kerroin tuosta kiinnostuksesta. "Missähän sen voi nähdä Mikkelissä, se on ehdottomasti nähtävä", sanoi vieras. Kiemurtelin vähän, en tiedä missä ravintolassa se näytetään, yritin paeta. "Ei ole esteitä, lähdetään liikkeelle".

Ensimmäisen etsintäpaikan ovella tiedettiin heti sanoa, että "Päämajassa se näytetään".

Siispä lampsittiin reipas lenkki sinne. Ovimikolle aluksi vitonen mieheen pääsymaksua ja senjälkeen tunkeutuminen hyvin täydeltä tuntuvaan ravintolaan. Sieltähän ne skriinit löytyi, kaksi kappaletta tilan molemmissa päissä

26.11.2011 lauantai-iltana

Elämän monet kasvot

Torstaina saimme me Kyyhkylän eläkeläiset kokoontua kuulemaan toivomaamme esitystä Elämän monista kasvoista. Olimme pyytäneet rovasti Marja Kososta puhumaan aiheesta.

Tunsin vähän syyllisyyttä, koska puhujamme on jo eläkkeellä ja niin me vain varastamme hänen ansaittua vapaataan. Mutta pyyntöjä oli tullut niin paljon, että kiusaus ja itsekkyys voitti: tahdomme kuulla hänen lempeätä viisasta puhettaan ja samalla saada valoa marraskuun harmauteen.

Yllätyksekseni meitä kuulijoita tuli runsaat kaksikymmentä. Pelkäsin, että päivällä alkanut sade verottaisi joukkoa. Kahvi ja pullat riittivät just kaikille.

Marja Kosonen osaa ottaa kuulijansa. On pakko kuunnella ja ajatella. Puhe koskettaa, se on kuin kädenojennuksen päässä, lähellä omia ajatuksia. Siihen sisältyy hänen omien kokemusten kautta syvää kypsymistä kysymysten jälkeen,  mutta yhtä aikaa rauhan ja armon läsnäoloa. Ei tivaamista, miksi näin on tapahtunut ja miksi juuri minulle, eikä katkeruutta tai syyttelyä.

Tilaisuuteemme kuului virsilauluja, vanhoja ja uusiakin, vaikka uusia yritimmekin  välttää. Kososen valitsemat runot olivat kuin pieniä näytelmiä, kaikki kuuntelimme niitä hiljaa hiiskumatta. Turhaa oli Marja Kososen kainous "olisin halunnut valmistaa oikein hyvän musiikki-runo-puhe-esityksen mutta minulla ei ollut aikaa". Yhtään enempää emme kaivanneet. Se ei ollut mikään "köyhän miehen esitys" - ehkäpä pitkälle hiottu esityksen muoto olisi suorastaan saattanut heikentää tunnelmaa.  Runojen sanoma oli täydellistä, aihepiirit hyvin valittua.

Olin etukäteen kertonut, että olemme hyvin keskusteleva ryhmä. Silloin kuitenkin ajatuksemme viipyivät niin tilaisuuden lumoissa, että omat sanat tuntuivat turhilta.

Kiitosvirren sanoin kiitollisuus päivästä täytti mieleni ja minulle tuli se mielikuva, että niin myös eläkeläisystäväni tunsivat.

21.11.2011 maanantaiaamuna

Miksi presidenttiehdokas Paavo Lipponen on suosikkini?

Kiirehdin viime perjantaina muiden kannattajien ja uteliaiden joukossa kuulemaan Paavo Lipposta oikein lähietäisyydeltä. Kauppakeskus Stellan uudet avarat tilat pääsivät oikeuksiinsa, arveluiden mukaan viisisataa ihmistä seurasi tilaisuutta alhaalla ja yläparvella eikä ahtautta ilmennyt. Kauppahalli vaikutti uusien katettujen tilojen "ytimessä" helmeltä. Vau Mikkeli, mitä on saatu aikaan, ei mitään näpertelyä!

Paavo Lipponen saapui tilaisuuteen levollisena ja hyväntuulisena ja kehui aluksi Mikkelin kauppakeskussaavutuksia, niin kuin hyviin tapoihin kuuluu. Itsellekin tuli ylpeä mieli, tätä keskustaa pitää mainostaa, meillä on tosi hieno kauppakeskus!

Puheensa jälkeen hän kierteli yleisön joukossa. Kädenpuristus oli napakka, olemus rento ja hymy ystävällinen. Katse kohdistui silmiin.

Paavo Lipponen on jykevä ehdokas. Olemusta arvostellaan liian rauhalliseksi. Televisiokeskustelun jälkeen kuulin ystäviltäni, että "näytti väsyneeltä". Itse puolestani ihmettelin, miten reippaalta hän näytti lauantaiaamuna perjantain matkan jälkeen.

Kuuntelin Stellan puhetta ja televisiopuhetta ja ajattelin, että noin rauhallisesti ja harkitusti ja viisaastihan presidentin pitää puhua. Ensin ajatella ja miettiä ja sanoa sitten ajatuksensa ääneen. Eikä toisinpäin: heittää sanansa suusta ulos ja sitten ajatella.

Näissä vaaleissa herätellään keskustelua sukupolvista ja iästä. Minkä ikäinen presidentin pitäisi olla? Paavo Arhinmäkeä markkinoitiin eilen uuden sukupolven ehdokkaana. Ikään on vedottu myös Kekkosen pitkän kauden loppukokemuksista.

Presidenttikeskustelu on ollut vellovaa myös siinä mielessä, että toisaalta todistellaan, ettei presidentillä juuri valtaa olekaan ja toisaalta etsitään karismaattista uuden ajan johtajaehdokasta. Olin itse -80-luvulla innokas Koivisto-fani ja yhä edelleen nautin hänen kirjojensa pohdiskelevasta sävystä ja luen niitä uudelleen ja uudelleen. Minulle tuo karisma oli lisämauste loppuun asti mietitylle ajattelulle. Tai myös toisinpäin.

Ikää mietin paljon. Aikaisemmilla sukupolvilla eläkeläisyys oli selvästi heti elämän ulkokehälle joutumisesta. Terveys oli huonompi, kuoltiin nuorempina, oltiin heti syrjässä. Omaiset ja kunnalliskodit pitivät huolta loppusuorasta.

Tänään tilanne on toinen. Vahvat ja viisaat ihmiset jatkavat pitkälti elämäntyötään eläkkeellä ollessaan.

Mietin, voiko yleensä olla oikeaa ikää lopettaa työ ja vaikkapa vaikutukseksi nimitetty osallistuminen. Vanhuspalvelulain suunnittelussa ollaan luopumassa "vanhuusrajasta" 75 vuotta tai 80 vuotta.

Minun sukupolveni harhailee ja hakee hyväksyntää eläkevuosiensa mahdollisuuksiin. Seuraava sukupolvi tulee olemaan jo viisaampi ja vaativampi.

14.11.2011 maanantai-iltana

Lääkäreitä - onko heitä - ihan oikeita?

Viikon ajan ovat suomalaiset saaneet ihmetellä, miten joku pääsee luikahtamaan lääkärinvirkaan kymmeneksi vuodeksi ilman asiaankuuluvia tietoja. Tukena on varmaan ollut melkoinen paperimäärä todistuksia ja leimoja ja kenties suosituksiakin. Mutta kaikki feikkiä. Kovuus ja raudanluja itsevarmuus taisivat vaikuttaa niin vahvoilta, että täydellinen tarkastus jäi heikoksi.

Muistan nuoruudessani kerrotun lääkäristä, joka oli niin pelottava, että asiakkaat pyörtyivät vastaanotolla. Minun ei tarvinnut mennä sinne, lempeämpi vaihtoehto löytyi. Pelottavan kuvan tästäkin leikkilääkäristä tiedotusvälineistä sai. Monikohan pyörtyi?

Lääkärit eivät viihdy yleisessä terveydenhuollossa, koska rahaa virtaa niiin paljon enemmän yksityispuolella. Pulaa on ryhdytty paikkaamaan sairaanhoitajien alkutarkastuksilla. Ehkä sairaanhoitaja voi seuloa pikkujutut pois sieltä. Potilaalle sairaus tai oireet vaatii kuitenkin useamman käynnin ja johtaa epätietoisuuteen: kauanko tämä ruljanssi kestää?

Itsehoito on päivän sana. Sitä minäkin yritän toteuttaa. Mittaan verenpaineeni, kuuntelen päänjyskytystä, nautin pillerin ja voitelen särkevät niveleni kylmävoiteella.

Mistä tiedän, että nyt minun oikeasti pitää rasittaa terveydenhuoltoa? Miten tämä meidän hieno terveydenhoitojärjestelmämme meni tällaiseksi.

Omalääkäri - tule takaisin!

13.11.2011 sunnuntai-iltana, Isänpäivänä

Laivalla

Harmaan marraskuun iloihin on monena vuonna kuulunut risteily kavereiden kanssa. Niin taas tapahtui tänäkin vuonna. Bussi kuljetti remontin alla olevaan sekavaan länsisatamaan, jossa lisäksi oli avattu liikenneruuhkia aiheuttava verkkokauppa. Piti ihmetellä, miten kuljettajat osaavat niin hyvin aikatauluttaa matkansa, että ei tartte liikoja odotella eikä toisaalta myöhästymistäkään tarvitse pelätä.

Laiva tuntui olevan täpösen täynnä, olihan pikkujoulukausi jo alkanut. Siitä kuitenkin tungimme itsemme buffetravintolaan ruokien ja juomien äärelle. Jonotusta riitti mutta tarjottavaakin oli. Meidän pöytäämme liittyi kolme helsinkiläistä samanhenkistä naista, joten matkan kaksituntinen alku oli tosi riemuisa. Mitä siitä, jos unohdimme hakea lämmintä ruokaa tai emme jaksaneet jonottaa jälkiruokaa. Mutta että seurustelu ventovieraiden ihmisten kanssa oli niin hauskaa! Tosi mukava matkan alku.

Ruokailun jälkeen pysähdyimme pianobaariin ja nautimme sen väljyydestä ja lempeästä tunnelmasta. Minä sain kuulla toivomani yesterdayn. Sitten käynti tungokseen asti täydessä myymälässä ja hajuvesikierros naapurikaupassa.

Yökerhoesitys viihdytti jonkun aikaa mutta sitten olin valmis unten maailmaan. Meno näytti sen verran hurjalta, että en pysynyt mukana. Huomasin ohittaneeni sen menoiän.

Seuraavana aamuna odotti aamiainen Tallinnassa ja  nopea käynti vanhan kaupungin kukkakujalla. Sitten taas askeleet kohti laivaa.

Hytti houkutteli lepoon ja lehtien lukemiseen. Helsingin satama tuli pian ja tämä hurlum-hei reissu oli ohi.

Mukava seura ja uudet kokemukset valaisivat harmautta. On myönnettävä, että välillä on tarpeen rentoutua ja kerätä uusia voimia.

5.11.2011 Pyhäinmiestenpäivä, lauantai

Eettinen stressi

Kuulin tuon termin ensimmäistä kertaa viime maanantain seminaarissa. Se sanottiin siellä monta kertaa ja useamman suulla. Seminaarin paneelissa oli keskustelijoina hoitoalan työntekijöitä ja se oli heidän tämän ajan painajainen. "Halusin tehdä työtäni hyvin mutta kun siihen ei ollut mahdollisuuksia vaihdoin työpaikkaa. Kärsin stressistä, joka ei sopinut etiikkaani. Nyt voin vaikuttaa enemmän työpäivääni ja sitä mukaa myös jaksamiseeni. Hallitsen itseäni". Uudet työpaikat olivat järjestötyössä ja johtavana työntekijänä toimiminen. Järjestötyön voi sovittaa kahdeksantunnin mittaiseksi, mutta johtajan rooliinkin stressi helposti puikahtaa. Ahdistus ei kuitenkaan niin lähellä vaanine.

Sanoma kuulosti pahalta, varsinkin kun oli kysymys vanhusten hoidosta. Heräsi kysymys, kuka enää haluaa tehdä työtä vanhusten parissa? Siitä on puhuttu ja kirjoitettu viime kuukaudet kaikkialla. Ratkaisun löytyminen on vaikeaa. Taloudelliset ongelmat ulottavat lonkeronsa joka paikkaan. Ja vanhukset eivät jaksa metelöidä ja vaatia oikeuksia.

Päätöksentekijät ja asioihin vaikuttajat etsivät varmaan keinoja. Hollannin vanhainhoidosta kerrotaan, että siellä puolet työntekijöistä on vapaaehtoisia. Muistankin, miten ystäväperheeni tytär kertoi käyvänsä lähellä joen rannalla sijaitsevassa vanhainkodissa auttamassa ruokailussa ja muissa tehtävissä määräajan viikossa.

Onhan meilläkin paljon vapaaehtoistoimintaa. En tiedä, miten se auttaa vanhainkotien hoitotyössä. Enemmän olen kuullut kertomuksia omaisilta, jotka käyvät omaa vanhustaan hoitamassa. Onnellinen oli tilanne perheellä, jossa kaikki neljä tytärtä asuivat samassa kaupungissa ja saattoivat jakaa hoitovastuun. Heistä tuntui vaan niin pahalta seurata niitä, joilla omaisia ei ollut ja joutuivat jäämään huonommalle huolenpidolle.

Eettinen stressi on paha asia. Ristiriita rasittaa ei pelkästään työssä vaan vapaa-ajallakin. Koulutuksilla ja työnohjauksilla työntekijää yritetään auttaa, mutta ihminen ei ole kone. Ongelmat palaavat yhä uudestaan. "Apua apua" huutavat niin työntekijät kuin hoivattavatkin.

Joskus kuulee toisenlaistakin puhetta. Odottelin bussia pysäkillä ja samaan bussiin kiirehtivä, pitkän työuran tehnyt hoitaja sanoi: "Minulla on ollut ja on niin hyvä työpaikka, että olen siitä kiitollinen aina".

Hän hoiti vanhuksia. Hän teki vuorotyötä. Hän jaksoi.

Mistä tällaista voimaa saa? Onko se kiinni työpaikasta, järjestelmästä, ajasta?

27.10.2011 torstai-iltana

Mistä saan motivaatiota ?

Ihmettelen usein, miten omalta kohdaltani myönteiseksi koen elämän nykyään. Televisio tuo joka ilta ulottuville levottomuuden aiheita, uusia ja vanhoja. Maailman talouskriisi, ympäristöongelmat, työttömyys ja terveysvaarat muutamia sanoakseni. Miksi niistä ei tule minulle toivottomuutta? Tietysti ne murehduttavat minua ja ajattelen miten väärin on, että ihmiset eivät missään ole tasa-arvoisia. Eivät ns. länsimaissa saatikka sitten jossain Intiassa tai Afrikassa.

Onko sää aihe tuntea elämä surkeaksi? Syksyn aamuhämäryys ei tunnu minusta synkältä, vaan koen sen pehmeäksi turvalliseksi peitoksi. Nyt on lupa nukkua paljon, laiskotella ja lukea. Etsiä käsityö ja nähdä sen onnistuminen. Siivota kirkkaalla päivänvalolla ja tuntea puhtauden tuoksu.

Toisaalta on mukava nauttia myös työstä. Esimerkiksi nähdä valokuvien kautta pitkä huolenpidon kaari ja iloita siitä. Katsoa vuosikymmenten takaa tuttujen ihmisten kasvoja ja kokea muistojen herääminen.

Erityisesti saan iloita siitä, että olen perusterve. Nivelet muistuttavat välillä iästä ja kulumisesta mutta selviän kuitenkin pienillä kivuilla. Vaihtoehdothan ovat: liiku tai jää sänkyyn.

Entäpä ystävät? Miten minua onkaan siunattu monilla läheisillä ihmisillä, joitten olkapäähän voisin nojata ja itkeä, jos aihetta tulisi. Se tunne, että et ole yksin, vaikka elät yksin, on suuri lahja. Ystävät ovat lähellä ja vaihtoehtoja on. Otan puhelimen käteen tai tapaan henkilökohtaisesti, ja maailma on aina avarampi.

Niin monia ilon aiheita herätä uusiin aamuihin. Ja nähdä joka päivässä kuin säkenöiviä tähtiä: tämän minä saan kokea.

Näenkö kaiken oikein, vai miksi en synkistele? Sitä en kuitenkaan murehdi.

18.10.2011 tiistai-iltana

Viisisataa päivää odotusta

Tapasin ystäväni, joka kertoi käyneensä työvoimatoimistossa. Hänen työharjoittelusuhteensa aika alkaa olla kohta täynnä ja hän on huolissaan jatkosta. Hän haluaisi tehdä työtä, niin kuin monet muut.

"Nyt ei ole töitä tarjolla, ei ainakaan tällä alalla. Ensin pitää olla viisisataa päivää työttömänä ja sen jälkeen voi saada vuodeksi töitä", oli virkailija kertonut.

"En kestä niin pitkää työttömyysaikaa yksin kotona. Pääni tulee hulluksi", sanoi ystäväni. Tuntui kauhean lohduttomalta kuunnella tällaista huolta, kun tietää, että työtä on niin vähän tarjolla. Ja taas tämän illan uutisissa kerrottiin, että yhä enemmän työttömiä on tulossa.

Vähäisen työtarjonnan vuoksi Mikkelistä valuu ihmisiä Helsinkiin työnhakuun. Ehkä siellä on vähän enemmän työmahdollisuuksia. Yritin kuitenkin ystävälleni kertoa, että lapselle ja myös hänelle itselleen Mikkeli olisi parempi, lempeämpi paikka asua.

Mietin, mitä asian hyväksi voi tehdä muuta kuin toivoa. Mistä voi antaa toivoa?

 11.10.2011 tiistai-iltana

Eilen, Aleksis Kiven päivänä

Istuin raitiovaunussa ja ihmettelin, miksi kadulla kävelee kulkueena ylioppilaita ja heillä mukanaan Suomen lippu ja toinen lippu. Muistin samassa, että nythän on Aleksis Kiven päivä, 10. päivä lokakuuta. Olivat siis menossa Kiven muistomerkille Rautatientorille. Pistäydyin hetken päästä katsomassa ja siellä oli seppeleitä ja kukkavihkoja ja lasten piirustuksia. Päiväkotikin lapsineen oli käynyt tervehdyskäynnillä. Tuntui hyvältä, että niin moni oli muistanut kansalliskirjailijaamme.

Aamu oli alkanut harmaana ja sateisena, mutta siihen tuli heti iloista väriä. Ei ollut ollenkaan "mi ikävyys mi hämäryys" mieliala. Meillä vaalitaan vielä kulttuuria!

Asiani kaupungilla oli tietokoneen häiriökäyttäytyminen. En päässyt nettiin kuin kymmenennellä yrittämisellä. Poikkesin siis hakemaan neuvoa.

Mokkulani, hienommasti nettitikkuni, opastus tapahtui Mannerheimintien varrella. Oli aika kiva mennä sisään, kun heti ovella tuli poika vastaan ja kyseli, millä asialla. Selvitin ja hän otti tiedon vastaan, mutta sanoi olevansa vain vastaanottaja (vahtimestari sanotaan Mikkelissä). "Vähän aikaa täytyy odottaa, mutta voitte mennä tuon pöydän ääreen valmistelemaan", oli vastaus. Tuntui tosi mukavalta, kun ei tarvinnut epätietoisena käännellä päätä, kuka minua mahtaisi palvella.

Hetken päästä tukihenkilöni tulikin. Ja millainen henkilö ja Seinäjoelta! Olin ihan tuiki ihastunut kohteluun ja palveluun. Ei mitään hymähtelyä ymmärtämättömyydestä tai muusta sellaisesta. Kuuntelin haltioituneena, miten helppoa koneen ojentaminen normaaliin käyttöön oli ja miten helposti minäkin sen ymmärsin. Ja niinpä kohta yhteydet oli auki eikä vika ollutkaan minun, kuten epäilin. Mokkulani vaan oli jo väsynyt. Niinkuin minäkin joskus.

Homma tehtiin loppuun ja kone laitettiin laukkuun ja lähdin kiitollisena ja iloisena lampsimaan liikkeestä. HUIKEA palvelu!

Iloa jatkui vielä rautatieasemallakin. Mielenterveysseuran tilaisuudessa oli puhujana - tosin kilpaa rautatieaseman kuulutusten kanssa - professori Pentti Arajärvi. Ystävät ovat tärkeitä ja taloudesta on ihmisillä huoli, oli sanoma.

Tosi mahtava oli seuran rintanappi: KELPAAKS SEURA.

Jatkoin matkaani kevyillä askelilla. Lokakuun päivä ei ollut enää harmaa.

 

 

 

 

4.10.2011 tiistaina

Kaunialassa käynti

Vähäisten työtehtävieni joukkoon kuuluu silloin tällöin käynti Kaunialassa. Tänään sain tehdä historiahaastattelun Kaunialan tiloissa. Kauniala sinällään on täynnä historiaa ja kertomuksia pitkältä ajalta. Ja nytkin Kaunialan uuden murroksen ja muutosten alettua mielestäni Kaunialan henkeä on jäljellä. Tervehtimisessä, ystävällisyydessä, hymyissä.

Olin valmistautunut haastatteluun perehtymällä haastateltavani elämää ja työtehtäviä  koskeviin tietoihin. Jännitinkin, vaikka monet sanoivat, että hän on mukava mies. Olimme laatineet runkokysymykset tiimissä ja mielestäni hallitsinkin ne alueet. Silti on aina jännittävää kohdata  uusi ihminen ja keskustella asioista, jotka ovat osa historiaa ja samalla jättää jälki historiaan.

Haastateltavani mykisti minut ytimekkäillä varmoilla kannanotoillaan. Erikoisesti mieleeni jäi jälkiviisauden ehdoton vastustaminen. Mielipiteet olivat sotilaallisen ryhdikkäitä ja perusteltuja. Ja myös sellaisia, joita ei ole siinä muodossa aikaisemmin tullut esiin.

Tunsin jälleen kerran olevani etuoikeutettu kokemaan tätä historiaa. Kokemuksen myötä tullutta viisautta, lämpöä ja ymmärrystä. Kuunnellessani näitä mielipiteitä tajusin, että hän on ollut hyvä, arvostettu ja kunnioitettu johtaja. Tunsin tämän tuokion perusteella, että viisautta ja varmuutta eivät ikävuodet ole rasittaneet, päinvastoin luulen niihin tulleen lisää syvyyttä.

Tämä päivä oli mahtava kokemus. Olen kiitollinen ja ylpeä tapaamisesta.

 

 

 

27.9.2011 tiistai-iltapäivällä

Sadepäivänä

Heräsin kovaan vesisateeseen. Säätiedotus oli sitä edellisenä päivänä luvannutkin. Hetken aikaa olin allapäin, tuleeko tästä kurja päivä. Aamukahvin juotuani tartuin kuitenkin kirjastosta hankkimiini kirjoihin ja niitä oli monta. Mieleni tyyntyi: nythän voin käyttää koko päivän lukemiseen.

Radiosta olen myös oppinut pitämään entistä enemmän. Nytkin kuuntelin politiikkaradiota, jossa haastatellaan aina jotain kansanedustajaa. Tänään oli ruotsalaisen kansanpuolueen edustaja, joka vastaili taitavasti suorassa lähetyksessä tulleisiin puhelinkysymyksiin. "Miksi Närpiössä pakolaiset ei osaa suomea?" oli yksi kysymys. "Siellä monet suomalaisetkaan ei osaa." Olen ihaillut sitä, että Närpiö on yksi sellainen hyvä alue, johon pakolaiset (radiossa puhuja käytti sanaa venepakolainen) ovat hyvin kotoutuneet. Suomen ja ruotsin kielen jatkuva ongelmallisuus ja vihamielisyys näyttää vaan aina pysyvän pinnalla.

Toisessa ohjelmassa käsiteltiin Yleisradion rahoitusta. Mikael Junger pohti eri malleja, joista yksi oli viestintämaksu ja siitä luopuminen uuden hallituksen myötä. Itse en osaa sanoa, mikä malli olisi hyvä maksajalle. Ehkä se olisi budjettirahoitus, jossa maksu ei tuntuisi henkilökohtaisesti rasittavalta. Miten säilytetään sitten ohjelmien riippumattomuus poliittisista hallituksista, on taas toinen kysymys.

Vielä radiosta tuli ohjelmaa liikunnasta. Se oli uusintana edelliseltä päivältä, mutta siitä ei puhuta koskaan liikaa. Keskustelussa päädyttiin, että liikunta pitäisi aloittaa jo tarhaikäisille ja peruskoululaisille, jolloin siitä muodostuisi elinikäinen tapa. Ja tietysti vanhusten pitäisi liikkua paljon paljon. Kilpaurheilun merkityksestä keskusteltiin myös. Kuulin sitä tarvittavan esimerkin vuoksi.

Televisiossa haastateltiin Lontoon maraton-rajan ylittänyttä naisurheilijaa, joka toimii yksin ilman valmentajaa. Miten raikas iloinen tyytyväinen urheilija! Ei valituksen sanaa, ei katkeruutta eikä syytöksiä, vaan pulppuavaa puhetta  oman kropan tuntemisesta ja hallinnasta: teen niin kuin hyvältä tuntuu.

Aurinko tuli esille puolenpäivän jälkeen. Lähden liikkeelle ja teen sitä, mikä hyvältä tuntuu. Muistelen kuitenkin kuulemiani juttuja: liikunta tuottaa iloa.

 

 

 

25.9.2011 sunnuntai-iltana

Inbody, kehon mittausta

Torstaina kokoonnuimme jälleen me Kyyhkylän eläkeläiset ja tällä kertaa Kyyhkylään. Meillä oli ohjelmassa aluksi inbody-mittausta, josta emme etukäteen tienneet mitään. Jotkut sivuuttivatkin sen epätietoisuuden vuoksi.

Minusta se oli hauska kokemus. Mentiin seisomaan paljain jaloin vaakan tapaiselle laitteelle ja käteen otettiin ohjaimet, joista pidettiin kiinni. Toimitus kesti viisi minuuttia ja heti saimme käteemme koneen tulostaman paperin, joka kertoi monia eri asioita hyvinvoinnistamme. Painoindeksin, kehon tasapainoisuuden, rasvaprosentin, lihasvoiman. Mitähän muita lukuja siinä olikaan? Kaikissa arvoissa oli vertailuluku, jota tavoiteltiin ja oma luku, joka saattoi olla alle keskimääräisen, keskimääräinen tai yli keskimääräisen.

Luimme sitä paperia innolla kuin koulutodistusta. Ohjaajamme toppuutteli meitä iltapäivän yhteistapaamisella, ettei sitä saa ottaa liian vakavasti. Paperin kertomissa arvoissa ei oltu otettu huomioon ikää. Siis saatoimme lukea jotain hyväksemme.

Mietin jälkeenpäin, mikä tuossa mittauksessa oli niin hauskaa. Sekö, että se oli mukava sosiaalinen tapahtuma ja antoi sinällään jo meille hyvää mieltä. Vai sekö, että tuo mittaus oli jotenkin niin kiehtovan yksinkertainen ja siksi antoi mahdollisuuden vähän epäillä sitä ja toisaalta hyvien lukujen osalta uskoa siihen. Ja niitten lukujen osalta, joista sai itselleen kehotuksen petrata elämäntapoja, mieli hyväksyi sen. Minäpä ryhdyn syömään kuusi kourallista kasviksia ja lisään vielä lenkkeilyä. Ja yritän kasvattaa lihasvoimaa. Jippii!

Mukava päivä, iloinen kokemus.

 

 21.9.2011 keskiviikkoiltana

Tekniikan armoilla

Aamu alkoi jo jotenkin nihkeästi. Olin nukkunut yön hyvin, mutta taivas oli harmaa ja aamulehteä ei tullut - tauko tilauksessa - ja levottomuutta oli heti herättyä. Yritin saada tietokonetta käyntiin, mutta se ilmoitti, että verkkoa tai palvelinta ei löydy yritys yrityksen jälkeen. Koetin olla hermostumatta ja mietin, missä voi olla vika. Pikku pääni ei sitä keksinyt.

Siispä piti lampsia pikku tihkusateessa atk-liikkeeseen kyselemään, missä syy. "Kokeile mokkulaa eri reikään, se saattaa auttaa. Kone ajaa uudestaan laajakaistaohjelman."

Siitä sitten kotiin kokeilemaan. Vieläkin piti tehdä monta yritystä, mutta vihdoin alkoivat sekunnit vilkkua. Yhdistetty on ja netti oli nyt ulottuvilla.

Huomasin, että olen nettiriippuvainen. Ikäiselleni se ei ole pahasta, uskoisin niin, vaan päinvastoin. Voi melkein hakata rintaansa "vielä minä selviän nettimaailmassa". Tuo koneitten tekniikan hallinta on vaan niin vaikeata ja apua ei ole helposti saatavissa. Ja jotenkin sitä arkaillen pyytääkin siinä pelossa, että kysymykset kuulostavat tosi tyhmiltä.

Vaatisi hieman enemmän perehtymistä koneen "fysiologiaan" tai aina helposti saatavilla olevan opastajan. Pitää ryhtyä kyselemään sellaista.

 

 

 

17.9.2011 lauantai-iltana

Seurasaaren syksyä

Kauniin syyspäivän ansiosta Seurasaareen vaelsi paljon ihmisiä. Paljon oli perheitä ja paljon oli nuoria juoksijoita lenkillä. Turistejakin oli yllättävän runsaasti. Lapset nauttivat oravien ja lintujen ruokkimisesta. Joutsenpari uiskenteli sillankorvassa.

Seurasaaren varsinainen kausi oli päättynyt pari päivää aikaisemmin. Rakennusten ovet oli lukossa mutta saihan niitä katsella ulkoapäin. Ja kahvila oli auki, että sai nauttia kahvit ennen paluuta kaupunkiin. (Mutta mitkä hinnat: kahvi ja pulla kuus euroa! Ei meillä Mikkelissä.)

Aamulla luin lehdestä, että valtion budjetista on karsittu museomäärärahoja. Seurasaaren kehittäminen on pysähtynyt jo aikaisemmin eikä näytä hyvältä tulevaisuuskaan. Luin ilmoitustaululta kirjoitusta Seurasaaren ystävien toiminnasta. Maksamalla jäsenmaksun voisi tukea sen toimintaa. Kannatusmaksu on 170 euroa. En tiedä minkä verran tämmöinen vapaaehtoinen toiminta pystyy auttamaan Seurasaarta.

Museoalaa ei tämä aika pidä trendikkäänä. Sama koskee arkistoalaa, minun hobbyani. Kirjastot ovat onneksi vielä saaneet säilyttää asemansa. En tiedä, mitä tapahtuu kun talousasiat vielä tiukkenevat.

Historian havinan lisäksi sain hyvän mielen pitkästä ulkoilulenkistä. Kahdeksan kilometriä meni rikki varovaisellakin arviolla.

 

 

11.9.2011 sunnuntai-iltana

Juhani Ahon jalanjäljillä

Tuusulan rantatien tunnelmat jatkuu. Tänään oli Järvenpäässä järjestetty Juhani Ahon syntymän 150-vuotisjuhla. Myös Aho asui 1900-vuosisadan vaihteessa taiteilijayhteisössä, vuokraamassaan Aholassa. Juhlassa todisteltiin, että Aho ei ollut rahan ja omaisuuden perään, joten tyytyi vuokralla asumiseen.

Olin oikeastaan mustasukkainen siitä, että juhla järjestettiin Järvenpäässä. Lapinlahdellahan se olisi tietenkin pitänyt järjestää, syntymäpitäjässä. Vähän lohdutti se, että Mikael Pentikäinen kertoi asuvansa kesäisin pari kuukautta Lapinlahdella, eikä kovin kaukana Väärnin pappilasta, Ahon syntymäpaikasta. Siksikin Aho oli hänellekin merkittävä.

Järvenpäätalon Juhani Aho-sali oli ääriään myöten täynnä. Ahon viimeisimmän elämäkerran kirjoittaja Panu Rajala veti tilaisuuden reippaalla kädellä eikä se tuntunut pitkästyttävältä. Näin todistivat Järvenpään asemalla junaa odottaneet vieraat, jotka myös ihmettelivät, miten Ylä-Savosta asti oli tullut yleisöä tilaisuuteen.

Mikael Pentikäinen puhui Ahon lehtimies-roolista. Lisäksi hän totesi kirjeenvaihdon olevan merkittävä lähde historian kirjoituksessa. Nyt kun kirjeet on vaihtuneet sähköpostiin hän oli ryhtynyt tulostamaan ja tallettamaan omia sähköpostiaan. Arkistoihmisen korviin se kuulosti tosi hyvältä.

Paneelissa oli mukana myös suomenkielen opettaja Tuula Uusi-Hallila ja kirjailija Tommi Melender. Molemmat selväsanaisia kiinnostavia keskustelijoita. Melender on minulle ihan uusi nimi, pitää ottaa enemmän selvää.

Mukava ohjelmanumero oli Ahon sukuhaaran edustajan, Taina Saloheimon esitys. Elävää lämmintä puhetta.

Ahon oma lastu"Katajainen kansani" välitti Ahon kielen Ville Mustosen esittämänä yleisölle.

Tilaisuudesta innostuneena hehkutin tunnelmia kotiin palattua. "Joo joo mutta radiossa joku nuori todisti, että Ahon Rautatie oli ollut koulussa pakkolukuna ja pilasi  kaiken kiinnostuksen kirjallisuuteen".

Niinpä niin. Lapinlahden rautatieasemalla kuitenkin Matin ja Liisan pienoisveistos muistuttaa minua loistavista lukutuokioista.

 

 

10.9.2011 lauantai-iltapäivänä

F-duurin vihreä

Keskiviikko oli Kyyhkylän eläkeläisten matkapäivä. Tehtiin matkaa Tuusulan rantatielle ja Porvooseen. Ensimmäisenä kohteena oli Sibeliuksen Ainola-koti, joka toimii nyt museona. Matkalla olimme nauttineet aamukahvit Heinolan Heilassa, upea paikka sekin.

Ainolassa meidät otti vastaan opas, nuori loistava Sibelius-tiedon asiantuntija. Kuuntelimme haltioituneina historiatietoja ja katselimme ympärillemme: flyygeliä, Sibeliuksen ja Ainopuolison muotokuvia, Sibeliuksen syntymäpäivälahjoiksi saamia seppeleitä, jotka oli nostettu seinälle.

Opas kertoi, että Sibeliuksen mielestä väreillä oli oma sävellajinsa. Olohuoneen vihreän takan väri oli hänen mielestään F-duuri. Kurkistimme kirjastohuoneeseen, jossa tuntui asuvan syvä rauha ja kävimme keittiössä, jossa Aino-äiti huolehti suuren perheensä ruokahuollosta.

Hiljennyimme Ainolan puutarhan Sibeliusten hautapaadelle ja katselimme jo villiintynyttä puutarhaa sekä poikkesimme tilavaan saunarakennukseen, jossa oli myös tilaa pyykkihuollolle.

Ainolan jälkeen kohteenamme oli Lottamuseo, jossa saimme kuulla sekä rakennuksen, Syvärannan huvilan historiasta että lottien historiasta. Sielläkin oli iso puutarha, jota ollaan vielä uudistamassa. Yksi yksinäinen patsas puutarhassa muistutti menneisyydestä.

Kolmantena kohteenamme oli Pekka Halosen taiteilijakoti, joka myös toimii museona. Valtavista hirsistä rakennettu suuri, korkea ja paljon huoneita sisältänyt koti herätti paljon hämmästystä. Miten tämän rakentaminen on ollut mahdollista?

Uuden näyttelyn nimi, joka oli auki ensimmäistä päivää, oli "144 ruutua", joka tarkoitti talon ikkunaruutujen määrää. Näyttelyssä oli pääosin Pekka Halosen töitä, mutta ilahduin itse kun näin Annin huoneen seinällä Eero Järnefeltin Väisälänmäen rinteeltä maalatun "Kaskenpolttajat".

Talossa oli paljon lasten puisia leikkikaluja, laivoja ja autoja. Halosilla oli kahdeksan lasta, joten tilaa ja leikkivälineitä tarvittiin.

Takoissa oli taotut suojaluukut, jotka ilmensivät huoneen henkeä. Taitelijan työhuoneessa oli kaunis naisen muotokuva ja keittiötiloissa takkaluukussa emakko, joka imetti seitsemää porsasta. Lapsia oli silloin seitsemän ja siksi myöhemmin syntynyt kahdeksas lapsi raaputti siihen kahdeksannen porsaan.

Nautittuamme runsaan lounaan Krapihovin yhteydessä sijaitsevassa Ateljeerissa kävimme paluumatkalla tutustumassa Porvoon tuomiokirkkoon. Historiallinen ja vaikuttava ja kaunis kirkko. Hiljensi mielet.

Pienen ostospyrähdyksen jälkeen pysähdyimme nauttimaan vielä kahvit Porvoon paahtimolla joen rannassa. Kahvi oli hyvää ja vahvaa mutta epähuomiossa tilaamani "laihat" pullat eivät oikein siihen stemmanneet. Virheitä sattuu.

Olin iloinen siitä, että matkapäivä mahtui kellonympärykseen. Illalla oli aikaa vielä sulatella kokemuksia.

 

 

29.8.2011 maanantai-iltana

Puolukkametsässä

Risukkoinen ja kuoppainen ja mäkinen metsä ei estänyt tänään puolukanpoimintaa. Marjastajakaverini muisteli, että siellä kauempana on kerran ollut tosi paljon isoja puolukoita. Siispä sitten mentiin sinne. Vähän kompastellen käveltiin jo menomatkalla. Puolukoita alkoi vähän kerrassaan ilmestyä ryppäitä ensin vähemmän ja sitten oikein punaisenaan rinne täynnä. Marjat olivat isoja ja kypsiä ja niitä oli paljon tertuissa.

Sää oli lähtiessä pilvinen ja tuulinen, mutta metsässä aurinko alkoi paistaa helteisesti. Tietysti oli taas liikaa vaatetta päällä ja hiki virtasi. Hyttyset ja kärpäset eivät onneksi enää vaivanneet. Puolukkaämpäri täyttyi aika vauhtia ja paluumatkalla oli täysi työ pysyä itse pystyssä ja pitää myös ämpäri pystyssä.  

Päivän liikuntatavoite oli varmaan saavutettu. Maakuntalehdessä oli iso juttu kolesterolista, tuosta tämän ajan paholaisesta, ja miten tärkeää liikunta on sen hoidossa. Ja tietysti nämä marjat ovat jo kerrassaan lääkettä.

Mietin metsässä toisia marjankerääjiä, kaukaa tulleita. On hieno juttu, että he keräävät marjat metsistämme käyttöömme, kun emme itse jaksa, ehdi tai kehtaa. Ja marjojahan jää joka tapauksessa kaikkien kerääjien jälkeenkin paljon metsiin, kertovat tutkijat.

Viikko alkoi oikeastaan mukavasti. On hyvä mieli marjoista ja liikkumisesta, varsinkin kun ei kuitenkaan kumpikaan menty metsässä mukkelismakkelis.

 

 

 

26.8.2011 perjantai-iltana

Elokuu - poliisi puuttui yli tuhannen nuoren ja lapsen alkoholin käyttöön

Kesäloman viimeiset ja koulujen alkamisen ensimmäiset viikonloput ovat muodostuneet alkoholihuurteisiksi opiskeleville nuorille - ja lapsillekin. Puistot ja rannat täyttyvät olut- ja siiderijuomien rekvisiitasta ja hoipertelevista nuorista.

Elokuussa poliisi tehosti valvontaa ja puuttui lähes 1200 nuoren, joista melkein 70 oli alle 15-vuotiasta, alkoholin juomiseen tai sen hallussapitoon. Sosiaaliviranomaisille tehtiin melkein 800 lastensuojeluilmoitusta.

Aamulla kuuntelin "Jälkiviisaiden" keskustelua oluen laimentamisesta. Keskustelu oli kepeää "ruotsalaiset lisäävät laihaan olueensa vodkaa" ja vodka siinä muutenkin oli hihittämisen aiheena. Suomalaisia kun ollaan, niin viinaan liittyvät jutut kääntyvät helposti naurun aiheiksi.

Iltauutisissa näytettiin kuvia Tallinnan matkalaisista, jotka tuovat laatikoittain alkoholijuomia, kun ne ovat niin edullisia. Pyörälliset vetokärrit olut- ja siiderilaatikoitten alle ja ilojuomia riittää.

Hallitus ehdottaa alkoholijuomien hintojen korottamista ja laskee saavansa siitä verotuloja lisää sata miljoonaa euroa. Nythän se alkoholiveron tulo lienee reippaasti yli tuhat miljoonaa.

Keskustelin nuorten alkoholin ja varsinkin oluen käytöstä parikymppisen nuoren kanssa. "Mistä se tuhat miljoonaa sitten tulisi, jos alkoholiverotulo jäisi pois. Jos olutta ei myytäiskään enää joka urheilukilpailussa ja joka elintarvikekaupassa ja jos nuoret ei kantaisi joka perjantai paria mäyräkoiralaatikkoa viikonlopun viihteeksi"?

Vaikea yhtälö. Terveysviranomaiset laskevat, että alkoholihaitat vievät nelinkertaisesti sen tulot. Ainakin.

Puolustelemme alkoholin käyttöä monilla syillä. Pimeillä vuodenajoilla, synkeällä kansanluonteella ja yksinäisyydellä, johon myös yhä useampi vanhus hakee juomista lohtua.

Mikä sitten auttaisi niin nuoria kuin vanhempiakin? Valistusta yritetään harjoittaa, mutta se on todettu huonoimmaksi keinoksi kautta aikojen. Yhäkin naureskellaan "Turmiolan Tommin" valistusaiheille. Hintojen korottamista pidetään parempana, mutta aidan takana on heti halvat juomat lahden takana.

Löytyisipä joku ryhtiliike, esimerkki, kannustava muutos. Koko kansakunnalle.

 

 

25.8.2011 torstai-iltana

Virikehäkkikanojen munia

Kieputtelin kaupassa käsissäni montaa erilaista munakennoa ja päädyin sitten virikehäkkikanan munakennoon. Yritin löytää parhaiten hoidettujen kanojen munia. Tässä kennossa luki: hyvinvoivien kanojen munia ja isoilla kirjaimilla: VIRIKE - pienryhmäkanalassa tuotettuja kananmunia.

Mieleen jäi kuitenkin pieni epäilys; minkähän kokoinen tämän virikkeellisen kanan häkki on? Etten vaan kuitenkin ole hyvän markkinoijan uhri: kennossa oli värikäs tennistä pelaava kana maalaismaisemassa, pikkupikku kanala taustana.

Kyllä munat maistuivat hyviltä. Ja varmaankin jonkinlainen laatutae tekstille täytyy olla, ei kai sitä ihan mitä tahansa voi kirjoitella. Päätin uskoa, että nämä kanaset elävät lyhyen elämänsä hyvässä hoidossa.

Maalaisjuureni aiheuttavat minulle monenlaista seulontaa ruoka-asioissa. Lohien tehokasvatus altaissa on vienyt halun syödä niitä, niin terveellistä kuin kalan syönnin sanotaan olevankin. Kesän huippunautintoja oli omasta järvestä pyydetty ja valkosipuli-graavisuolattu kuhafile. Kuha on herkullinen sinällänsä ilman krumeluureja, mutta siitä syntyy monenlaista herkkua.

Elokuu on ollut omavaraista juhlaa muutenkin. Salaattia, persiljaa, sipulia ja sieniä monella eri tavalla laitettuna. Ja marjat sitten! Mustia viinimarjoja, mustikkaa ja nyt puolukoita puolukoita joka päivä. Puolukoihin en kyllästy ikinä! Kerään, syön ja säilön niitä intohimoisesti. Puolukka on minun talvienergiani, flavonoidiko se on se aine, joka vie pimeän vuodenajan yli.

Lihansyöntiin suhtaudun kaksijakoisesti. Oikeasti en sitä juuri ruokavaliooni kaipaa, mutta toisaalta minussa ei ole ainesta laitella tiukkoja rajoja ravintooni. Syön lihaa, kun sitä tarjotaan vieraissa, mutta minun on vaikea ostaa sitä itselleni. Ja kun syön sitä, puolustelen aina, että siinähän on proteiinia. Mieleeni tulee työtoveri -60-luvulta, jolloin ensimmäisen kerran törmäsin kasvissyöjään,  hän kertoi syövänsä lauantaimakkaraa lihan korvikkeeksi, vitamiinipuutoksen estämiseksi. Minusta, maalaistalon lapsesta, kuulosti hyvin kummalliselta, että ei syödä lihaa.

Ongelmani on monien naisten tavoin, että syön yli kulutukseni. Ja että syön mielitekooni, en ainoastaan nälkääni. Ja istuessani  koneen ääressä tai lukiessani kalorit kuluvat hitaasti.

Pitäisi kirkastaa se ajatus, että ihminen syö elääkseen eikä elä syödäkseen.

 

 

 

22.8.2011 maanantai-iltana

Syksy lähenee

Kurkien huuto enteilee jo syksyä. Tillintaimet eivät suostu enää kasvamaan. Tässäkö tämä kesä oli? Vaikka aurinko paistaa ja lämmittääkin, ilmassa on jo koleutta.

Kesä humahti ohi niin nopeasti. Siihen mahtui paljon tapahtumia ja mökillä oloa. Oli mukavaa tekemistä ja matkustamista mutta runsaasti myös laiskottelua. Joku kysyi minulta: menikö loma hyvin? Piti vastata, että minähän olen jo aina lomalla.

Ivalon matka oli mukava kokemus. Lapinlahdelta 11 tuntia junalla ja bussilla, mutta oli vaivattomat yhteydet eikä matka tuntunut rasittavalta. Lappilaiset ihmiset olivat välittömiä ja puheliaita, vaikka toisella tavalla kuin savolaiset. Puheessa ei ole venkoilua, vaan ystävällistä kiinnostusta, joka jättää mukavan jäljen mieleen.

Sukulaistapaaminen oli ihan mahtava monen vuoden suunnittelun jälkeen. Matkasta tuli kesän kohokohta. Lämpöä, tunnetta ja läheisyyttä. Samanhenkisyyttä.

Puolukat odottavat vielä keräämistä. Sitten kampsut kasaan ja valmistautuminen talveen kesän muistojen kanssa.

Minun vuodenkiertoni kulkee syksystä syksyyn eikä tammikuusta joulukuuhun. Se on minusta mukava rytmi, pimenevistä illoista valoisiin öihin.

Rakastamastani Lapinlahden kirjastosta löysin taas luettavakseni hienoja uutuuksia. Antaa syksyn tulla! 

 

 

14.8.2011 sunnuntaiaamuna

Eläkeikä

Mikä on oikea eläkkeelle jäämisen ikä Suomessa? Helsingin Sanomat pohti eläkeikää tämän aamun pääkirjoitussivuillaan.

Eläkeikä on nyt joustava 63 vuodesta 68 vuoteen. Itse jäin juuri tuolla välillä 64 vuotiaana, tosin olen jatkanut jonkunlaista työntekoa "freelancerina" sen jälkeenkin. Kokemukseni mukaan tuo joustavuus on hyvä. Jokainen voi valita oman halunsa ja kuntonsa mukaan. Nyt olen saanutkin kuulla useilta nuoremmilta työkavereilta, että he haluavat jatkaa 63 vuoden jälkeen. Aikaisemmin useimmin kuultu lause eläkkeelle jäämisestä oli: heti jään kun mahdollista, en missään tapauksessa jatka. Niinpä aika muuttaa ja ajatukset muuttuvat ja hyvä niin.

Lehdissä on ollut esillä paljon taas eläkeläisten suuri määrä ja kansantaloudellinen rasittavuus. Eläkeläisten taakka. Tosin löysin virkistävän onnittelukirjoituksen 60-vuotta täyttävästä sosiaaligerontologian professorista, Antti Karistosta, joka sanoi muun muassa: "ennen pitkäikäisyys oli tavoite, nyt kun se on saavutettu, puhutaan suuresta onnettomuudesta." Professoria jurppii, että väestön vanhenemista on alettu katsoa ainoastaan pulmallisena asiana, kaikkien ongelmien äitinä.

Karisto näkee myös, että eläkeiän nosto ei ole mikään vastaus talouden ongelmiin. Hoivatyö tulee lisääntymään, eläkemenot kasvavat ja työvoimapula uhkaa, jolloin tarvitaan pätevää ikäpolitiikkaa ja sosiaalipoliittista insinööritaitoa. Hänen mielestään Suomessa on kuitenkin osattu ja osataan sopeutua tulevaisuuteen hyvin, ja eläkepommipuheet ovat liittoittelua.

Ehkäpä tämäntapaiset kannanotot tulevat lisääntymään. Vanhuksissa - eläkeläisissä - on reserviä on tehdä sitä sun tätä omien voimien mukaan ja elää kansan elinvoimaisena osana. Niinkuin nyt paljon hiljaisuudessa tehdään samaan aikaan, kun toisaalla isolla äänellä puhutaan eläkeläisten taakasta. Jossakin vaiheessa se taakka tulee ja siihen on hyvä etsiä keinoja viettää loppuaika ihmisarvoisesti.

 

 

 

 31.7.2011 sunnuntai-iltana

Radion seurasta nauttimista

Kesääni kuuluu aina radion kuuntelemista. Tänään tuli keskusteluohjelma "Kymmenen kirjaa rahasta" , jossa Timo Harakka, Anna Kortelainen ja vieraana tällä kertaa teatteriohjaaja Juha Hurme keskustelivat Pentti Haanpään Noitaympyrästä.

Olen entuudestaan Juha Hurmeen ihailija ja tänään se vaan lisääntyi. Hurme kertoi saaneensa 15 000 euron apurahan ja sanoi hyvin selviävänsä sillä kaksi vuotta. Ja lisäsi, että on "epäeettistä kuluttaa rahaa turhaan. Paljon saa ilmaiseksi, luonnossa liikkumalla ja kirjoja lukemalla."

Haanpää on myös minun suosikkini. Niin ihanaa kieltä, jossa sanoilla on oma rikas merkityksensä. Noitaympyrä on minulle vieraampi, se on otettava syksyn lukuohjelmaan. Onnistuin kerran hankkimaan kirpputorilta Haanpään kootut teokset ja ne odottavat vaan aikaa lukemiseen.

Toinen mahtava radio-ohjelma oli eilen keskusteluohjelma Anna Kareninasta. Tuli niin paljon innostuneita soittoja ohjelmaan ihmisiltä, joille Anna Karenina merkitsi paljon mutta tulkinnat kirjan sisällöstä ja henkilöistä olivat erilaisia.

Radio - ihana seuralainen. 

 

 

23.7.2011 lauantaina

Pääskysten kesää

Jo runsaan viikon ajan on yläterassilta kuulunut sirkutusta, kun emo tai emot tuovat ruokaa. Tsir tsir tsir ja kohta emo lentää takaisin. Vielä en ole nähnyt, kuinka monta poikasta pesässä on, koska se on suojattu omalla pikku terassilla. Yleensä niitä lienee puolisen tusinaa. Lintukirja kertoo, että poikaset tulevat lentokykyisiksi kolmen viikon ikäisinä, vaikka ovat silloinkin vielä emon ruokinnassa.

Sää on ollut kovasti helteinen, lähes  30 astetta koko viikon ajan. Ihmettelen, kun kärpäsiä ei tunge sisälle niinkuin aikaisempina kesinä. Uskottelen, että se on pääskysten ansiota, vaikka minulle kerrottiin että ne saattavat vaistota pääskysten olemassaolon ja välttävät terassia ja toisaalta niitä ei samoin kuin hyttysiä olekaan niin paljon. Jonkun sääilmiön ansiosta.

Pääskyset ovat nyt minun rentoutumiseni lähde. Kuuntelen ja seuraan hiljaa pääskysten perhe-elämää. Televisiosta (silloin kun se suostuu näkymään) seuraan uutiset häthätää ja radiota kuuntelen yön hiljaisina tunteina. Ei ole mitään aikatauluja, herään kun olen levännyt tarpeeksi. Tai taivaalle kivunnut aurinko alkaa lämmittää mökkiä niin, että on parempi herätä.

Illalla yhdeksän jälkeen äänet hiljenevät. Pesässä nukutaan. Liikun hiljakseen, etten häiritsisi.

Pääskyset kuuluivat lapsuuteni kesiin ja niitä oli paljon. Mökille ne saapuivat pesää tekemään ensimmäisen kerran. "Sotkevat", sanoi ystäväni. Pitää tehdä tarkempi siivous syksyllä, kun ne elo-syyskuussa lähtevät pois.

Lintukirja kertoo, että haarapääskyt tuovat onnea asukkaille. Kenties, mutta tuovat ne ainakin mielenrauhaa sulavalla lennollaan, sirkutuksellaan ja kauneudellaan. Silkinmusta, punaruskea ja valkoinen väri yhdessä ovat kuin kaunein taideteos.

Pesikää rauhassa!

 

 

20.7.2011 keskiviikkona

Nevalaisten sukutapaamisessa

Rautavaaran Metsäkartanoon oli järjestetty viime viikonvaihteessa Nevalaisten sukutapaaminen. Nevalaisia oli läsnä satakunta ihmistä, tarkkaa lukumäärää en muistanut tarkistaa. Lauantaina oli vapaamuotoisempaa ohjelmaa, tutustumista ja seurustelua. Muutakin ohjelmaa oli, kiinnostavinta oli Juha Nevalaisen esitykset Nevalaisten suvun dna- ja sukuohjelmista. Minulla oli mahdollisuus opastaa sukutarinoiden tekemiseen, mutta kuulijoita oli vähän ja valmistautumisenikin oli heikkoa. Sunnuntain esitykseen "Martikkalansaaren suvun vaiheista" sen sijaan olin valmistautunut jo kesäkuun alussa ja esitykseni oli taltioitu dvd:lle. Siinä oli haastattelua, kellon tikitystä ja valokuvia sekä lyhyt tiivistelmä Martikkalansaaren Nevalaisista.

Olin suunnitellut ehtiväni tutkia enemmän tätä Nevalaisten Iisalmen sukuhaaraa, keitä Nevalaisia lähti Karhunpäästä 1700-luvun alussa Iisalmeen ja minne he asettuivat aluksi Martikkalassa ennen saareen muuttoa vuonna 1721, mutta se jäi. Millä varoilla he saivat paikan asuttavakseen olisi vaatinut tutkimista Joensuun maakunta-arkiston maakirjoista. Martikkalansaaren kanta-isämme Sippo (Sigfrid) Nevalainen kun yritti vaatia käräjillä perintöjään Karhunpään serkuiltaan kaksi eri kertaa vuosina 1740 ja 1764, mutta vaatimukset hylättiin vanhentuneina. Vaikuttaa siltä, että lähtivät sieltä rahattomina. Tämä Sippo Nevalainen - kuuluisan Sippo Nevalaisen pojanpoika - on järjestyksessä viides kantaisän Pekka Nevalaisen jälkeläinen. Martikkalansaaren nykyinen isäntä on siten kahdestoista.

Sukutapaamisessa oli yllättävän monta nuorempaa Nevalaista, joihin sain tutustua. Oikeasti oli sellainen tuntu, että nämä ihmiset ovat minun sukulaisiani, välittömiä, iloisia ja puheliaita. Kansainvälisyyttä toi Australiasta mukana ollut suvun edustaja samoin kuin Sortavalasta lähtöisin ollut sukulainen, joka ei pystynyt jatkamaan suvun tutkimista asiakirjojen hävittyä ja etsi nyt "sukulaisia" seuran piiristä.

Se oli vaikuttava ja mieleenjäävä viikonloppu. Tiedotelehden nimeksi valittu "Me Nevalaiset" kertoo myös seuran yhteisöllisyydestä. Olen ylpeä seuran aktiivisuudesta, vireistä toimihenkilöistä ja siitä, että saan kuulua joukkoon.

 

 

12.6.2011 sunnuntai-iltana

Helteen jälkeen

Mikkelissä oli vielä puolen päivän jälkeen paahtava helle, mutta junan tullessa Kuopioon piti etsiä jo villatakkia. Lämpötila oli laskenut runsaat kymmenen astetta parin tunnin sisällä.

Viikon tätä hellettä on kestänytkin. Toiset riemuitsevat, toiset väsyvät, kuten minä, jonka pitää etsiä varjoa ja tuulenvirettä. Toisaalta on ihana nauttia helteisen päivän jälkeen pitkistä viilenevistä illoista ja antaa vaan kirjojen sivujen kääntyä. Nyt ei ole pakko tehdä mitään!

Sain seurakseni pari eloisaa alakoululaista nauttimaan maalaiselämän riemuista. "Missä on se harakan hauta" ja "saammeko heti mennä koiria katsomaan". Nopeita juoksuaskeleita, iloista sanahelinää ja elämäniloa. Mukava seurata ja nauttia seurasta.

 

 

 

6.6.2011 maanantaiaamuna

Keskustan nokkamiehet hymyssäsuin

Kävelin puoluetoimiston ohi läppärin johdon ostosmatkalla. Jouduin odottelemaan vähän, koska liike ei ollut vielä auki. Kolme keskustan mikkeliläistä nokkamiestä käveli niin maireana ulos viereisestä toimistosta, että ei voinut olla huomaamatta. Ollaan menossa hallitukseen! - ajattelin ilmeitten kertovan.

Niinpä niin. Mitähän tästä hallitusneuvottelujutusta oikein sanoisi. Itse olen tietysti pettynyt, jos se toteutuu ja niin, että demarit jäävät ulos. Kun olen intohimoinen politiikan seuraaja olen lukenut kaiken käsiini saamani tiedon neuvottelujen kulusta. Mikä sitten meni pieleen? Molemmilla oli taitamattomuutta ja uhitteluakin.

Neuvottelujen alkaessa näytti siltä, että nyt tehdään hyvä hallitus. Haalitaan kaikki mahdollinen tieto hallitusohjelman pohjaksi, sovitaan säännöt ja ehdot, etsitään parhaat miehet ja naiset töihin, ja niin syntyy hyvä demokratian tuote.

Jatkosta ei ole vielä mitään varmaa. Keskusta ja perussuomalaiset saattavat napsia nyt halpoja irtopisteitä uhrautumalla maan pelastamiseksi. Millä keinoin ja mitenpäin takkia kääntämällä onkin mielenkiintoinen juttu.

Minussa elää kuitenkin toivo, että demarit löytäisivät vielä punaisen langan ja pystyisivät pitämään siitä kiinni. Suomalaisten hyväksi. Heikompien hyväksi. Yhteiseksi hyväksi.

 

 

4.6.2011 lauantaiaamuna

Kesä käsillä

Heräsin aamulla Finlandiaan radiossa. Mitä nyt? Muistin kohta, että on kesäkuun neljäs päivä, puolustusvoimien lippujuhla ja Mannerheimin syntymäpäivä. Vuonna -42 Kyyhkylän kartanon pihalle istutettiin kaksi tammentainta hänen 75-vuotispäivänsä kunniaksi.

Siellä pihallahan ne edelleen kasvavat. Suuret jyhkeät puut. Muuten pihapiiri on muuttunut paljon uuden hotellin myötä. Yritimme maanantain kokouksessa rantasaunalla pohtia, sopiiko uusi hotelli siihen ympäristöön.

Yhteinen tunne oli se, että hotelli rakennuksena on onnistunut, muistuttaa sekä väritykseltään että muodoltaan vanhaa kartanoa. Erityisesti kattorakennelmaa piti historioitsijamme onnistuneena.

Tietysti ympäristön valmistuminen on vielä kesken ja siksi kokonaiskuvaa ei voi hahmottaa. Uusi hotelli tulee esille hyvin voimakkaana ja kartano ikäänkuin supistuu sen myötä.

Rantasaunalla kuului myös satakielen laulu naksutuksineen. Se on ollut minulle kesän alku. Ihania lurituksia aamuyöstä.

Helsingissä kesän äänet ovat toisenlaisia. Hoilaus, ambulanssi ja raitiovaunun raiteiden kirskunta mieluisimpana. Terassit täynnä ihmisiä, iloa ja alakuloa yhtäaikaa. Iloista kevyttä rupattelua mutta myös yksinäisiä ilmeitä.

Kesä niin kevyt ja lyhyt. Siitä olisi saatava niin paljon irti pitkää talvea varten.

 

 

 

 

28.5.2011 lauantai-iltana

Innostunut ilmapiiri Mahdollisuuksien torilla

Kirjaston Mikkelisaliin oli tänään järjestetty Mahdollisuuksien tori. Monta järjestöä oli mukana, minäkin osaltani UN WOMEN naisten joukossa. Meillä oli tarjolla norsunkorvia, joita ystäväni oli eilisen illan valmistanut. Hän oli tehnyt niitä peräti sata kappaletta (ja yksin; mies kiirehti kasvimaalle kun oli kaunis sää ja pojat olivat sopineet iltamenonsa), mutta kaikki ne tulivat myydyksi. Ne ovat pieniä litteitä leivonnaisia, jotka tosiaan muistuttavat norsunkorvia ja muistuttavat maultaan vähän kanapee-leivoksia. Mutta ovat aitoja afgaanileivonnaisia!

Mikkelisali ei ole paras mahdollinen ympäristö tällaiselle torille. Ihmisiä, varsinkin lapsiperheitä ja nuoria kyllä liikkui, mutta ei niin runsaasti kuin järjestäjät olivat toivoneet. Kiinalaisen teen valmistusseremonia, joka kesti kaikkineen kai tunnin, oli päätapahtuma.

Minä olin pitämässä kirjaston kahvilaa poikkeuksellisesti auki. Kahvilassakin riitti kävijöitä, sain touhuta ihan oikeasti paljon ja aika kului nopeasti.

Mikkeli - monien mahdollisuuksien mallikaupunki - kunpa joskus voisi sanoa niin! Monikulttuurisuutta ja kulttuuritäyteläistä elämää. Katujen varsilla menoa, tapahtumia ja iloista mieltä.

Mieleeni aina palaa se ihana Porin jazz-tapahtuma kokemus, jossa tunnelma välittyi koko kaupunkiin eikä vain johonkin yksittäiseen kulttuuripalatsiin.

Tänään sain tavata niin ihanan innostuneita ja asialle vihkiytyneitä nuoria, toivoa on! 

 

 

22.5.2011 sunnuntai-iltana

Luontoa lähellä

Kuulun niihin onnellisiin, jotka saavat viettää kesää synnyinseudulla. Pieni maapala järvenrannalla ja siinä mökki tarpeellisine varusteineen aivan lapsuuden maisemissa.

Saaressa syntyneenä veden liikkeiden seuraaminen on minulle ehtymätön voimanlähde. Tuijotan tyyntä tai vellovaa vedenpintaa tuntikausia. Joskus herään yöllä katsomaan järvenselän muuttumista sinisestä punertavaksi auringon noustessa. Tietysti rakastan vettä myös uimisen vuoksi. Pidän eniten tästä keväisestä vielä viileästä vedestä, joka saa ihoni kihelmöimään.

Mökkeily on minulle myös kuntoilumuoto. Ulkotyöt aamusta iltaan ovat parasta liikuntaa. Lehtien haravointi, pikku kasvimaiden hoito ja puiden hakkaaminen tuntuu illalla ihanana väsymyksenä.

Ympäristön hiljaisuus on myös nautinto, jota en halua rikkoa millään uutis- tai musiikkihälinällä. Lintujen kevätliverrykset ovat ihanaa musiikkia.

Haluaisin kunnioittaa ja vaalia luontoa mahdollisimman hyvin ja elää nämä lyhyet kesänhetket luonnon ehdoilla.

Miten siinä onnistun mietityttää monesti. Monet uhkat ihmisen suorittamasta luonnon tuhoamisesta ovat tiedekirjallisuudessa esillä.

Kunpa viisaus voittaisi ihmisen ahneuden ja ylimielisyyden niin että luonto olisi tulevaisuudessakin sama virkistyksen lähde.

 

 

 

21.5.2011 lauantai-iltana

Mukana Tukholmassa

Toukokuuksi sattui monia menoja. Viimeisin niistä oli risteily Tukholmaan sisä-suomalaisten sotainvalidien kanssa. Parisataa sotainvalidia ja puolisoita ja leskiä sekä lisäksi osastojen väkeä. Risteilymatka on järjestetty mahdollisimman mukavaksi: osallistujat haetaan lähes kotiovilta ja myös tuodaan takaisin. Viisi bussia oli nytkin kierrellyt eri paikkakuntia.

Risteily oli muistin mukaan jo kuudestoista. Joku muisteli, että silloinkin toukokuussa Suomi voitti jääkiekon kultaa.

Tunnelma oli iloinen ja keväinen. Suurin osa matkaajista oli yli kahdeksankymppisiä miehiä ja naisia, mutta yhteinen matkanteon ilo oli kaikilla. Oli ihana katsella pariskuntaa, joka oli ollut yhdessä yli kuusikymmentä vuotta ja huolehti toisistaan hyvin hellästi. Tai sitten naisleskiä, jotka olivat löytäneet toisistaan seuraa - vertaistuestahan nyt puhutaan - ja nauttivat matkasta. Samoin kuin erään osaston toiminnassa mukana yli neljäkymmentä vuotta ollut sihteeri tuntui nauttivan matkasta ja vielä koulutusasioistakin. Vaikka kuulin kyllä totuuden tästä koulutusasiasta, jonka vuoksi itse olin mukana - "voiko kuivempaa asiaa olla kuin arkisto!"

Eipä se ollut minulle uutta. Olinhan jo etukäteen ajatellut, miten risteily ja arkistoasiat sopivat yhteen! Opiskelijajoukko oli kuitenkin tunnollista väkeä ja pysyi kasassa toiminnanjohtajan ohjauksessa.

Minulle matka oli mukava ja nautittava erilaisten ihmisten kohtaamisen kautta. Elämäntarinoita, tyytyväisyyttä ja pieniä iloja matkan aikana. Kuohuviinilasi ja yhteislaulut, jotka päättyivät seisten laulettuun "Veteraanin iltahuutoon" antoivat kuvan yhtenäisestä joukosta ja myös hyvästä työhengestä.

Tämän joukon eteen on mieluisaa tehdä työtä joko palkattuna työntekijänä tai vapaaehtoisena. Näin kuulin sanottavan.

 

 

 

6.5.2011 perjantaina

Terveisiä Tallinnasta

Sää ei oikein suosinut, satoi ja oli kylmää mutta muuten oli kiva käydä Tallinnassa runsaalla ajalla. Kaksi yötä kaupungin keskustan hotellissa oli jotain muuta kuin kiireinen juoksu vanhaan kaupunkiin risteilyn muutaman tunnin maissa olon aikana.

Aivan uutta oli käynti KGB-museossa Viru-hotellin 23 kerroksessa. Museo on avattu vasta tänä keväänä. Oppaamme oli loistava virolainen iloinen tyttö, joka hieman suomea viroksi murtaen kertoi neuvostovallan ajoista ja esitteli ne pari huonetta ja parvekkeen.

Tarinoista tietysti osa oli tuttua, mutta kyllähän se käynti konkretisoi sen ajan ankeuden. Viru-hotellissa oli 200 ihmistä töissä, se oli valtio valtiossa. Sinne töihin pääsy avasi monia mahdollisuuksia parempaan elämään.

Naurahdimme joillekin ammattinimikkeille kuten "leivän viiltäjä". Museokäynti oli varmasti hintansa seitsemän euroa arvoinen.

Oppaamme oli löytänyt meille taas mainiot ruokapaikat vähän kaupungin ulkopuolella. Gruusialainen ravintola Pirosmanissa syötiin edullisesti - oluen kanssa alle kahdeksan euron hinnalla - hyvää liha- tai kalaruokaa. Nam nam.

Toisena päivänä kävimme luomuravintolassa. Se oli kivasti vihreäksi sisustettu ja tarjosi myös hyvää perusruokaa samoilla hinnoilla. Oluen nimi oli "Kannabia" - mistähän se olikaan tehty?

Monta tuntia kului käsityötukkuliikkeessä. Voi sitä pienten tavaroiden määrää! Minussakin heräsi taas käsityöihminen ja monenlaista eri väristä lankaa tarttui mukaan.

Minä pidän Tallinnasta. Haaveilen, että asuisin siellä joskus muutaman kuukauden. Toteutuukohan se?

 

 

 1.5.2011 Vappuna

Kävelyllä Kirkkopuistossa

Mikkelin kevään merkkejä on Kirkkopuiston suihkulähteen veden solina. Veistoksen uljaat linnut kohoavat ylöspäin ja vesi virtaa.

Olen etsiskellyt veistoksen tekijästä tietoja, mutta niitä ei siinä näy. Miksiköhän? Satun kuitenkin tietämään muuten, että veistoksen "Nelisiiven" on tehnyt professori Armas Hutri, talvisodassa vaikeasti vammautunut sotainvalidi. Kuntoutuksen ja sinnikkään harjoittelun tuloksena hän sai menettämänsä puhekyvyn takaisin ja opiskeli Taideteollisessa keskusopistossa. Hänen tuotantonsa on hyvin laaja ja siihen kuuluu runsaasti eläinaiheisia pienoisveistoksia. Puuveistoksista suurin lienee Pieksämäen Vaalijalan kirkon alttaritaulu "Sallikaa lasten tulla minun tyköni". Haluaisin nähdä sen.

Mietin, miten tuon veistoksen tekijän nimen voisi saada laitettua esille? Soittamalla kaupungin kulttuuritoimistoon - onkohan sellaista - lähettämällä sähköpostia vai millä muodoin.

Kirkkopuisto on minulle jotenkin pyhä paikka muutenkin. En pidä siitä, että siellä toimii nyt torikauppa. Minusta se ei sovi puiston henkeen. Toisaalta puisto kärsii alennustilasta viikonloppuisin, jolloin nuoriso roskaa ja pullokuormittaa sen. Se näyttää kivalta piknik-paikalta, mutta ei roskajuhlien paikalta.

Mikkelin keskustassa on vähän puistoja. Kirkkopuisto ja  puisto kirkon yhteydessä. Tietysti luonto on täällä lähellä lyhyen kävelymatkan päässä keskustasta.

Kirkkopuistoon rakastuin heti tänne muutettuani vuosikymmeniä sitten. Toivoisin, että se olisi rakas ja hyvän huolehtimisen väärti monelle muullekin.

 

 

 

 

22.4.2011 pitkäperjantaina

Hyvä työ, hyvä koti, hyvä olo

Tavoitin tämän tekstin Paavo Arhinmäen vaalilehtisestä Helsingissä. Se on mielestäni paras ja ytimekkäin näkemäni vaalilause. Tosin sitten lehtisen tekstiosuuteen oli yritetty lisäselvitykseksi ympätä pienellä präntillä mahdollisimman paljon tekstiä ja grafiikkaa. Varmaan oikeita ja tosia asioita, mutta liian paljon. Sama asia tuli esille vaalikeskusteluissa, joissa jokaisen puolueen puheenjohtaja saneli omaa liturgiaansa illasta iltaan, niin että se todella tympäännytti. Tuntui, kuin jokaisella olisi ollut hätä varmasti muistaa kertoa ulkoa oppimaansa lauseet - huh! Mutta miten yksinkertaisesti ja lyhyesti sen voikaan sanoa: työ, koti ja hyvä olo, siinä ihmisen hyvinvointi.

Minulla oli tilaisuus tavata Eero Heinäluoma vaalien jälkeen Hakaniemen torilla. Kiitoskahveilla. Olin päättänyt kysyä työttömien pienten lisäansioiden puolesta ja sainkin tehdä sen. "Oletteko tietoinen, että työttömien ei kannata ottaa lyhytaikaisia töitä vastaan, koska seuraavassa kuussa joutuu pulittamaan ne rahat takaisin". "Kyllä tiedetään. On ollut puhetta, että se asia otetaan syksyllä esille ja siihen pyritään saamaan loivempi ansiomahdollisuus". Toinen asiani oli puolueväen välillä niin paperinmakuiset puheet ja kirjoitukset; kyselin, voisivatko toimihenkilöt saada jotain koulutusta tai "työharjoittelua" tavallisesta arkisesta työmaailmasta.

Heinäluoman kädenpuristus oli luja ja katse luotettava. Yhtenä tiimin jäsenenä hänellä on oma mahdollisuutensa olla mukana luotsaamassa puoluetta hyvään tulevaisuuteen.

 

 

18.4.2011 maanantai-iltana

Vaalisunnuntaina toimessa

Vietin mukavan päivän vaalitoimitsijana. Sillä vaalialueella äänioikeutettuja oli tuhat, joista melkein kolmesataa oli käynyt jo ennakkoon äänestämässä. Vaalipäivänä kävi runsaat neljäsataa, jolloin äänestysprosentti oli sama kuin koko maassa, noin 70.

Äänestäjiä kävi pitkin päivää tasaisena virtana. Useimmat olivat nuorehkoja, alle nelikymppisiä lapsiperheitä. Äidit opettivat lapsilleen, miten äänestetään. Ilmassa oli selvästi arvokkuutta mutta myös iloisuutta, kun monet vaalitoimikunnan jäsenet tunsivat äänestäjiä.

Itse nautin tämän iloisen tunnelman ohella myös tutustumisesta uusiin ihmisiin ja keskusteluista heidän kanssaan. Päivä kului nopeasti. Politiikkaa ei puhuttu, niinkuin ei kuulukaan.

Ääntenlasku tapahtui ripeästi ja tehtävä oli ohi. Ehdin vielä kotisohvalta seuraamaan yllätyksellisiä tuloksia. Tietysti olin pettynyt siihen, että oma ehdokkaani ei päässyt ja vähän siihenkin, että puolueeni ei yltänyt suurimmaksi, kun ero jäi niin pieneksi, kahden edustajan päähän. Mutta toisaalta tulos mielestäni kuvasti hyvin vaalitaistoja, eivät demarit olleet niin uskottavia tai karismaattisia kuin kokoomus. Tai lähinnä sen puheenjohtaja. Monet tuttavani ylistivät Kataisen karismaa "on se niin ihana".

Perussuomalaisten rynnimistä kauhistellaan paljon. Tulee siitä tosi mielenkiintoiset neuvottelut seurata, miten yhteiselle soppakulholle mahdutaan. Mikkeliläiset varmaan odottavat omaa ministeriä ja ehkäpä se tänne suodaan.

Vihreiden häviö on paha juttu. Ehkä pahin näistä yllätyksistä. Astuuko ihmisen itsekkyys ja ahneus taas etualalle ja kaikki hallituspuolueet siunaavat sen? Minun sosiaalidemaritkin? Välittääkö kukaan tulevaisuudesta?

Se minua mietityttää.

 

 

14.4.2011 torstaina

Kulttuurimatkalla Kotkassa

Vain parin tunnin päässä Mikkelistä on satamakaupunki Kotka. Asukasmäärältään vähän suurempi kuin Mikkeli, noin 55 000, mutta yllätykseksemme kaupunki vaikutti hiljaisemmalta kuin Mikkeli. Satamassa seisoo komea Merikeskus Wellamo useine näyttelyineen. Rakennus on tietenkin komea, mutta sen sopivuudesta merimaisemaan ei tullut täyttä varmuutta vielä vähän ankean kevätkelin aikaan. Sinistähän siinä on runsaasti, voi se meren vapauduttua ollakin kaunis ja luonteva.

Eläkeläisryhmämme tutustui ensin Muistojen taloon. Se on vanha, varmaankin sata vuotta vanha rakennus keskellä korkeita kivitaloja ja keskellä kaupunkia. Ihanasti kalustettu ja sisustettu, niin että oikeasti tunnet, kuin olisit astunut vanhaan maailmaan. Huoneet ovat kylläkin pieniä, niin että meidänkin runsaan kahdenkymmenen hengen istuuduttua kahville alakerta tuntui olevan täynnä. Talossa on erilaista toimintaa ja kokoontumisia, mukava paikka kotkalaisille.

Seuraavaksi poikkesimme Maretariumiin, suomalaisten kalojen akvaarioon. Paljon altaita ja yli 60 kalalajia, jotkut meren kalat minulle vieraita ja outoja. Olen elänyt niin paljon kalamaailman keskellä, että en niin kauheasti syttynyt tästä.

Ravintola Kairo oli tietysti koettava. Se sijaitseekin melkein Wellamoa vastapäätä. Päältäpäin vaatimaton rakennus, mutta sisältäpäin paljon historiaa ja tarinoita sisältävä. Ruoka merimiespihvi oli maittavaa ja hyvin kohtuuhintaista. Mutta palvelu oli parasta! Pöydissä oli valmiiksi katetut salaatit ja leivät, lämminruoka tuli pöytiin nopeasti ja myös kahvi.  Ja kaikki yhden sukkelajalkaisen miehen tarjoamina.

Aterian jälkeen oli kiva lähteä pienelle ajelulenkille Langinkoskelle. Keisarillinen kesäpaikka ei ollut vielä auki, mutta ikkunoista pääsi kurkistelemaan sisälle - siellähän ne seinällä ovat Aleksanteri I:n ja keisarinnan kuvat.  Koski kuohui voimakkaasti - se tuntui kevän kohinalta. Pieni kävely kosken partaalla piristi porukkaa.

Kirkkokohteeksi, joka meillä aina matkamme yhteydessä on, olimme valinneet Iitin kirkon. Suomen kolmanneksitoista vanhin kirkko, rakennettu 1693. "Iitin punaisella" maalilla, se on kuulema ihan oma värisävynsä, maalattu ja harmailla betonilaatoilla katettu komea kirkko. Ja yllätyksemme saimme itse kirkkoherra Jyrki Nordlundin esittelemään kirkkoa, vaikka aika oli virka-ajan ohi, puoli viisi. Miten ihana melkein tunniksi venähtänyt historiatuokio! Lämmöllä ja rakkaudella kerrottu tieto kirkosta, työstä, historiasta ja paikkakunnasta ja sen tämänhetkisestä elämästä.

Minusta tuntui, että päivä oli mukava, monia elämyksiä antanut. Sen käsityksen sai myös muiden puheensorinasta autossa.

 

 

10.4.2011 sunnuntaina

Aurinko on palannut

Istuin eilen junassa kolmisen tuntia, juuri kun aurinko loisti koko päivän. Tosin heti ulos tultuani tuuli oli niin voimakasta ja raakaa, että myssy piti etsiä päähän. Mutta on se niin komean näköistä kirkas auringonvalo, että melkein unohtaa talven pimeyden.

Viikko on ollut melko työntäyteistä. Voisin yhtyä jonkun toisen lausumaan, että työ on elämäni. Työn käsite on kyllä mielessäni silloin hyvin laaja. Se sisältää harrastukset, mietiskelyn ja lukemisen esimerkiksi. Eikä missään nimessä kahtiajakoa: tehdä työtä tai olla eläkkeellä.

Viikko on ollut myös politiikan täyttämää. Keskusteluja ja väittelyjä. En kaikkea seurannut, mutta paras näkemistäni oli ruotsinkielinen puheenjohtajien tentti. Rauhallista keskustelua hieman kankeahkolla mutta ymmärrettävällä toisella kotimaisella kielellä. Eikä kukaan tainnut sanoa, että ruotsi-pakko pois. Tykkään itse sekä kielestä että ruotsalaisista. Joskus haaveilin, että voisin asua jonkun aikaa Tukholmassa.

Monet ihmiset ovat väsyneet vaalitouhuihin. "Kaikki jatkuu kuitenkin ennallaan" -mentaliteettia on ilmassa. Miksi siis laittaa vaivaa äänestämiseen.

Toivon itse kaikista ennakkomerkeistä huolimatta positiivista lopputulosta. Ei tuntemattomaan hyppäämistä, vaan luottamusta heihin, jotka näyttävät yrittävän ja joista itselläkin on jonkinlainen mielikuva. Ahkera, energinen ja yritteliäs ovat hyviä ominaisuuksia.

Viikon päästä nähdään tulos. Toivottavasti tulos on rakentava ja antaa valoa tulevaisuuteen. Aurinkoista mieltä.

 

 

 

30.3.2011 keskiviikkoiltana

Sinisiä silmiä, punasia poskia

Olin parkkeerannut minäkin itseni Jyväskylän Forumin ykköskerrokseen nähdäkseni valtiovarainministeri ja kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Kataisen livenä. Hän näytti yhtä rennolta ja poikamaiselta kuin tv-ruudussakin. Silmät olivat syvän siniset samoin kuin puvun alla oleva slipoveri. Pari ihmistä ehti puhutella ennen ensimmäistä puheenvuoroa. Taputukset olivat lämpimät, vaikka yleisöä ei mielestäni ollut niin paljon kuin olin luullut.

"Tänne oli mukava tulla ja täällä Keski-Suomessa on ollut mukava olla vaalikiertueella", käheä-ääninen ministeri aloitti puheensa. "Olen kotoisin Siilinjärveltä.." jatkui puhe. Seurana oli opetusministeri Virkkunen punaisine poskineen ja myös väsähtäneen oloisena. Välittömässä läheisyydessä oli tanakkaharteinen turvamies, oletin.

Ei käy kateeksi poliitikkojen ääntenkalastus. Pitää olla esillä, näyttäytyä ihmisille ja valaa uskoa parempaan huomiseen. Ja sen lisäksi pitää hoitaa nyt niin ikäviä Euroopan talousasioita.

Vertasin Kataisen karismaa Mauno Koiviston karismaan. Moneenko prosenttiin Katainen yltää? Olisko 40 prosenttia? Voi se olla suurempikin?

Tulossa on jännittävät vaalit.

 

 

26.3.2011 lauantai-iltana

Kotikuntoutus on tulossa

Näin väitti yksityisen hoiva-alan yrityksen omistaja, Hilkka Hirvelä.  Tapasimme hänet me vanhat työtoverit ikäneuvolan merkeissä. "Te näytitte kaikki niin pirteiltä, oli kiva tavata", hän kertoi tänään tavatessamme.

Jäin sitä miettimään. Kyllähän me kaikki oikeasti olemme "pirteitä", siis hyväkuntoisia. Jokaiselle kai on jäänyt päälle Kyyhkylän kuntoutushenki, oman kunnon ylläpidosta huolehtiminen. Joku tekee sitä normaalien arkiaskareiden muodossa, joku taas käy kuntosalilla tai ulkoilee säännöllisesti. Itsekin kävelin tänään yli kuusi kilometriä. Vauhti vaan jäi katujen liukkauden takia hiljaiseksi. Toinen lajini on uiminen, josta olen tykännyt koko elämäni, saaressa kun olen syntynyt.

On siis yhä tarpeen huolehtia kunnostaan, ettei joudu ihan muiden pyöriteltäväksi. Että käsissä ja jaloissa säilyy voimaa. Ja että ruoka ei maistu liikaa.

Kahden viikon hittini on ollut rappujen nousu kävellen. Hissikielto. Neljäkymmentäviisi askelmaa mennen tullen. Tänään se neljä kertaa eli satakahdeksankymmentä askelmaa.

Koska tulokset alkaa näkyä?

 

 

24.3.2011 torstai-iltana

Mikä on oikeesti tärkeetä?

Torstaiaamuuni kuuluu ykkösteeveen kirjallinen tuokio. Tänä aamuna se oli taas suuri nautinto. Esillä oli Antti Leikkaan esikoiskirja "Melominen". Oli niin nuoren näköinen kirjailija, mutta kertoipa olevansa kuuden lapsen isä.

Kirja on saanut nimensä siitä, että joskus elämä vaan on melomista. Kirjailija väitti, että Suomessa kaikki ovat päälliköitä. On vaikka minkänimisiä päälliköitä. Työ on leikkiä, ajanvietettä, ollaan tekevinään jotakin, ollaan jossakin roolissa, työnteko on puuhastelua. Mutta vapaa-aika ja kotielämä on oikeaa elämää, koska esimerkiksi lasten kanssa ei voi lintsata.

Työpäivien tulee olla kiireisiä, koska kaikilla aina on kiire. Tässä maailmassa on liikaa ripeyttä. Ihmiset piiskaa itseään kofeiinilla, että siirtyy kiireestä toiseen.

Kirjassa etsiään pelastumisen mahdollisuuksia, pelastumisen lenkkejä.

Oli se aika reipasta tekstiä, mutta nautin siitä. Kirja on hankittava luettavaksi. Kirjalla oli heti kosketuspinta elävään elämään, kun sain kirjeen: "Olen iloinen työtön. Kulutan niin paljon vähemmän kuin töissä ollessani".

Päivä jätti paljon ajateltavaa, mikä on oikeesti tärkeetä.

 

 

 

 

21.3.2011 maanantai

Arkiviikko edessä

Auringonvalo herätti hyvin nukutun yön jälkeen vasta kahdeksan jälkeen. Sitten uutislähetyksen seuraamista televisiosta, aamukahvi ja nettiyhteys maailmalle. Ihanien hääkuvien katselua  facebookista "olen saanut maailman ihanimman miehen" , hetki viestien vaihtoa ausseihin ja sähköpostin lähettämistä arkistoasioissa kotimaahan.

Hesarista löytyi viikon huippu: Erkki Tuomioja tulee perjantaina Mikkeliin. Ei ollut vielä tietoa, mihin aikaan ja minne. Mutta suurena fanina aion olla valpas ja olla kuulemassa. Oikeasti tuosta tiedosta tuli soluihini vipinää ja virkistystä viikkoon. 

Monta juttua odottaa kyllä tällä viikolla tekijäänsä. Tuntuu ihanalta, että on myös monta koskematonta päivää edessä. Tästä vaan hommiin!

En aio silti naulita itseäni liian tiukkaan ohjelmaan. Tänään listaan ne työt, joita luulen ehtiväni suorittaa, tällä viikolla vältän kirjaston mielenkiintoisiakin kirjoja ja kävelen vaan reippaasti ohi kirjaston kahvilaan.

Maanantai, tiistai, keskiviikko, torstai - ja sitten perjantai!

 

 

 

15.3.2011  tiistai

Vaalihurmaa

Eilen illalla Mikkelissä oli sähköä ilmassa. Kaupunkin tuli pääministeri ja hänen mukanaan Mikkelin seudun istuvat keskustan kansanedustajat ja uudet ehdokkaat. Iltatilaisuuteen oli varattu kirjaston Mikkelisali ja sain vierestä, kahvilan tiloista seurata tapahtumaa.

Keskustapuolueen vaalikampanja on rakennettu puheenjohtajan, pääministerin varaan. Ei ole paljon aihetta huhuilla vanhoja. Tuntuu vähän hassulta, että niin kapealla kärjellä mennään ja vielä naisvoimalla vahvasti miesleimaisessa puolueessa.

Olin tietysti utelias minäkin näkemään, miltä pääministeri luonnossa näyttää. Kuvissahan hänestä on jo muodostunut hyvin varma ja tyylikäs naispolitiikon kuva. Kurkistelin kaiteen yli ja sieltä hän tulikin keltaisessa kevätjakussaan. Kiviniemen pituus yllätti - ai hän onkin noin pitkä! Ryhdikäs kävely ja korkokengät toivat arvokkuuta kulkuun.

Satapäinen yleisö oli pääosin eläkeikäistä maaseudun miestä ja naista. Olin odottanut saapuvaksi enemmän virkanaisia ja nuorempia ihmisiä. Ilmassa oli kuitenkin hyvin vahvana "tämä on meidän puheenjohtaja ja meidän Mari" -tunnelma.

Seurasin lämmöllä vaaliyleisön reaktioita. Tuntui hyvältä, että he hyväksyvät naisen niin täysin puheenjohtajakseen.

Seuraan politiikkaa paljon ja muodostan siitä itselleni muka varmat mielipiteet. Se on minulle kiinnostavaa yhteiskunnallista teatteria. Keskustapuolue yrittää nyt etsiä tietä melkein tivoliksi menneestä kaudestaan ulos. Yhteiskuntamme asioita hoidetaan poliittisten puolueiden kautta ja on hyvä olla perillä, mitkä ovat minkäkin puolueen periaatteet.

Uskon, että Kiviniemi pyrkii rehtiyteen ja haluaa toimia suomalaisen yhteiskunnan parhaaksi. Ja varmasti hänen kannattajansa uskovat, että hän toimii varsinkin maaseudun parhaaksi. Siitä kertoi iloinen puheensorina tilaisuuden jälkeen.

 

13.3.2011 sunnuntai

Talvisodan päättymispäivä

Joka kerran tuo päivämäärä pysäyttää. 105 päivää. Monenlaisia koskettavia kertomuksia. Heistä jotka selvisivät ja jotka eivät selvinneet.

Tänä keväänä olen erityisesti miettinyt heitä, joiden kotiin ja perheisiin nuo päivät - ja myös myöhemmät sodan päivät - vaikuttivat ja vaikuttavat edelleen.

Yritän myös etsiä vastauksia niihin kysymyksiin, miten yhteiskunnassa suhtauduttiin  näiden ihmisten asioihin ja miten niitä hoidettiin. Vuosikymmenet eivät olleet samanlaisia mutta niin olivat erilaisia myös ihmiset vaikuttamisen paikoilla.

Mielenkiintoista ja haastavaa tekemistä. Yritän pystyä vastaamaan haasteisiin.

 

 

2.3.2011 keskiviikko

Ensimmäisiä kevätpäiviä

Talitintit tikuttivat kiihkeästi ti-ti-tyytään, kun kävelin Tuppuralaan. Aurinko paistoi, sää oli lämmin ja oli mukava kävellä. Ja varsinkin kun perillä odotti runsas lounaspöytä. Ihanaa maustettua riisiä rusinoiden ja porkkanasuikaleiden kera, koftaa, salaattia ja muita herkkuja. Jälkiruuaksi kylmää maissi"puuroa", nam nam.

Koti sijaitsee mäellä ja siitä on kauniit näköalat. Ja koti sinänsä on siisti ja avaran tuntuinen. Lattiat ovat matoilla peitetyt, kuten siihen kansallisuuteen kuuluu.

Vierailun aikana keskusteltiin työmahdollisuuksista. Hakemuksia kesätöihin oli tehty, mutta yhteydenottoja ei ollut kuulunut. Ennakkoluuloa vai mitä?

Emäntäni saattoi minut kaupunkiin. Matkalla keskustelimme koti-ikävästä. Kuitenkin se on hänen kotimaansa ja sinne hän kaipaa, vaikkei voi siellä nyt olla.

Mietin taas itse, minkälaista minun olisi elää ummikkona jossakin maassa.

 

 

23.2.2011 keskiviikko

Esteellinen ja jäävi

Surullinen seurattava on ollut vaalirahoitukseen liittyvä Matti Vanhasen osuus. Se päättyi eilen. Vanhanen oli illan uutislähetyksessä kertomassa omaa näkemystään. "Kiveääkään ei ole jätetty kääntämättä". Vanhanen todisteli puhtoisuuttaan. Vaikutti siltä, kuin hän olisi myös vahingoniloinen: "katsokaa nyt, mitään väärää en ole tehnyt."

Olen yritellyt ajatuksissani pysytellä objektiivisena. En kuitenkaan usko, että niin paljon puhetta ja epäilyä olisi syntynyt ilman mitään aihetta. Ei lopputulos ole ollenkaan "paljon melua tyhjästä".

Joku asia tässä jättää epäilyksen varjon. Hyökkäävyys, syyttely, oma kehu. Pieni nöyryyden ele ei olisi ollut pahitteeksi.

Murheellinen on ollut koko tämä Vanhasen takkuinen tie politiikassa. Murheellista siinä on myös se, että ne teot, mitä Vanhanen on tehnyt hallituksen pääministerinä, jäävät varjoon. On kirjoitettu yhteistyökykyisestä ja myös edustavasta pääministeristä. Kuvista näkyy, miten fyysinen olemus on päätä pitempi muita. Olispa myös henkinen kantti ollut yhtä "pitkä" ja voimakas. Ei silloin näitä ikäviä jälkipuinteja olis tarvinnut käydä.

 

 

19.2.2011 lauantaina

Vaalien lähestymistä

Nautin politiikan seuraamisesta. Lauantaiaamut ovat minulle aina rentouttava alku viikonlopulle. Tänään ykkösaamussa oli Jyrki Katainen, sanavalmis rennon oloinen itsevarma kokoomuksen puheenjohtaja. Tänään olin havaitsevinani esiintymisessä myös uudenlaista nöyryyttä. Siis nöyryyttä kansalaisia ja äänestäjiä kohtaan.

Vaaliasetelma on hyvin erikoinen. Kyselyjen mukaan neljä puoluetta ovat melkein tasoissa. Perussuomalaisten kannattajia tulee koko ajan lisää. On vaikea uskoa, että lopulta vaaleissa heitä olisi niin paljon.

Muut puolueet ovat joutuneet hyväksymään tämän neljän rintaman, neljän pääministeripuolueen olemassa olon. Toisaalta kyllä muistutetaan, että perussuomalaisten tulevasta ohjelmasta, muutoksesta tyytymättömyyteen ei tiedetä juuri mitään. Sitä sanotaan populismiksi.

Olen seurannut tietysti demareiden kulkua ja kompurointia tarkkaan. Tänään demareiden Helsingin tilaisuudessa Erkki Tuomioja on ottanut kantaa maan jakaantumisesta jetsetteihin ja luusereihin. Sehän on totta. Ja vielä sekin, että keskiluokkaiset joko yrittävät pyrkiä jetsetteihin tai pelkäävät putoavansa luusereihin.

Joudun näkemään läheltä tuota pelkoa ja toivottomuutta. Tämä aika ei ole armollinen heikoille. Pitäisi löytyä toivoa ja tulevaisuutta myös heille.

Poliitikkojen pitäisi löytää puhetta kansankielellä ja rakennuspalikoita nimenomaan tavallisille eksyksissä oleville kansalaisille, joita tyytymättömyys ajaa etsimään uusia ovia mutta joiden takana olevista asioista ei tiedetä mitään.

Tarvitaan nöyryyttä ja tahtoa ja palvelunhalua ja keinojen etsimistä.

 

 

12.2.2011 lauantai

Kohtuullinen vanhuus

Oli mukava lukea tänään Lasse Lehtisen kolumnia Iltasanomista. Lehtinen kehui professori Veli Matti Huittisen oppeja kohtuullisesta vanhuudesta. Ei ole järkeä enää seitsenkymppisenä lähteä muuttamaan elämäntapoja, jos on siihen asti selvinnyt.

Huittinen kuuluu minun vanhuusguruihini. Tietysti senkin vuoksi, että olen saanut tuntea hänet kohta neljäkymmentä vuotta. Jo -70-luvulla hänen sanomansa oli kohtuullisuus kaikilla elämän aloilla. Silloin oli hienoa olla työssä Kyyhkylän työyhteisössä, jossa rakennettiin kuntoutusohjelmaa sotainvalideille. Se aika palaa aina uudestaan ja uudestaan mieleen kaikille meille siellä olleille.

Se on ollut myös merkittävä voima nyt omaa vanhuusprojektia aloittaessa. Kohtuullisesti kaikkea hyväksyen mutta ei vauhkoten mitään erityisesti hoitaen.

Vuosi sitten Huittinen piti meille Kyyhkylän eläkeläisille, omille työtovereilleen, luennon "Viisas vanhuus".  Sekin sisälsi saman sanoman, kohtuullisuuden tavoittelun. Lohdullisen ja armollisen samalla.

Olen harmitellut, että Veli Matti Huittinen ei ole ollut enemmän esillä Mikkelin kulttuurikentässä. Sanottavaa hänellä totisesti olisi.

Tähän lauantaihin tuli iloinen tuulahdus menneiltä vuosilta.

 

1.2.2011 tiistai

Helmikuu - enteilee kevättä

Tänään oli ensimmäinen tosi keväinen päivä. Aurinko paistoi aamuyhdeksästä lähtien. Pakkasta oli vain muutama aste. Hieno ulkoilupäivä. Tosin siihen ei itselleni jäänyt aikaa.

Päivällä oli Kyyhkylän Tuki- ja Perinneyhdistyksen hallituksen kokous. Käsiteltiin, mihin riitti viime vuoden rahat ja mitä voidaan tehdä tänä vuonna.

Hallituksessa on jäsenenä yksi sotainvalidi, 90 vuoden ylittänyt. Hän oli tänään hyvin aktiivinen oltuaan useita viikkoja Kyyhkylässä hoidossa ja seurattuaan samalla talon touhuja. Tuli uusia ideoita ja lisää aktiivisuuden toiveita. Oli mukava kuulla. Muutenkin kokous oli hyvin keskusteleva. Virikeohjaajat olivat valmistelleet paljon hyviä ohjelmia keväälle. Ei ollenkaan latistunut tunnelma, vaikka niin monesti kysytään, mitä tämäkään yhdistys enää tekee.

Eilen seurasin televisiosta ohjelmaa vanhenemisesta. Siitä jäi vähän semmoinen tunnelma, että ihminen on sen ikäinen, kuin tahtoo olla.

Siispä tahdon olla nuori vanha ja astella kevein askelin kohti kesää.

 

26.1.2011 keskiviikko

Surun liepeellä sanattomana

Aamu alkoi surullisella tekstiviestillä. Ystävä viestitti: "Hän kuoli eilen illalla. Hän jätti minut yksin. "

Surusanoma pysäyttää aina. Se on niin lopullista ja lohdutonta. Ei auta yhtään ajatella, että kaikki me kuolemme ja että se on jokaiselle luonnollinen päätös elämään.

Yritin etsiä sanoja. "Osanottoni" on hyvin laimea ilmaisu läheisensä menettäneen ihmisen lohduttamisessa. "Ajattelen sinua ja olen tarvittaessa lähelläsi" kuulostaa kauniilta, mutta on fraseologiaa.

Surun joutuu kohtaamaan ja kokemaan yksin. Läheisten tuki ja ystävien yhteydenotot lämmittävät ja ehkä lievittävätkin, mutta suru on niin syvällä ihmisen mielessä läheisen menetyksessä, että sitä ei pysty jakamaan. Se on surullista.

Surun läpikäyminen ja sen kanssa eläminen vaatii aikaa. Hiljaisuutta, yhteisten muistojen ja kokemusten kertaamista. Lopulta niistä muodostuu loputtomien lohduttomien hetkien jälkeen kiitollisten ajatusten ketju.

Jäljelle jää lohdullisuus: Kiitos elämä, että olen saanut kokea tämän ihmisen läheisyyden.

 

 

 

23.1.2011 sunnuntaina

Yhteyksissä ympäri maailmaa

Se on niin ihmeellistä, että minä istun läppärini ääressä Suomessa ja puhun toisella puolen maailmaa olevan lapseni kanssa. Ja näen kasvot ja liikkeet ja kuulen äänen hyvin. Ja että se ei maksa mitään!

Skype-tekniikka on vaatinut opettelemista, vaikka sitä väitetään niin helppokäyttöiseksi. Ja sitähän se onkin, mutta helposti joku pieni juttu pettää; johto ei ole kunnolla kiinni tai videokamera on väärässä anturassa tai jotain muuta.

Nyt olen kuitenkin useita kertoja onnistunut selviytymään hyvin. Aikaeronkin olen oppinut: kun minä herään yhdeksältä on kello sillä mantereella jo kolme. Ja taas kun käyn nukkumaan, siellä on aamuyö. Kun olen iltaihminen ja tärkeimmät omat toimeni toteutan iltaisin, tämä on ollut hankalaa.

Tänä aamuna skypetimme pitkään. Suomen kuulumiset ja Australian kuulumiset. Pakkaset, lumet ja helteet ja uimakelit.

On ollut vähän hassua kuulla, että vapaa, ohjelmoimaton aika pitkittyessään ei ole enää rentouttavaa. Olen saanut kuulla, että siinä on osa kasvatuksenkin syytä. "Pitää tehdä työtä kuin orja." Olen kuulema opettanut.

Sellaisen kasvatuksen olen itsekin saanut ja kai jatkanut samaa rataa. Olen kyllä opetellut sallimaan itselleni vapaata ja myös nauttimaan siitä. Ehkäpä hekin, kasvattamani oppivat saman. 

Tunnen eläväni globaalissa maailmassa. Kaikki ovat lähellä.

 

 

16.1.2011 sunnuntaina

Kotouttamisesta

Ystäväni kertoi, että MIkkelissä 64 on jäänyt tammikuussa alkaville suomenkielen kurssien ulkopuolelle. En tiedä syytä.

Yritin asettautua joidenkin tuntemieni maahanmuuttajien asemaan. Olisin päivät yksin, vaimo tai mies olisi työharjoittelussa tai kurssilla, itse viettäisin päivät kotona. Ehkä olisin välillä nettiyhteydessä kotimaahani, mitä muuta tekisin?

En löytäisi suomalaisia ystäviä, koska ennakkoluulot ovat kovat. Jos olisin mies, en varsinkaan, koska useimmiten olisin muslimi ja en kävisi kapakoissa. Missä muualla miehiä tapaa.

Kolmekymppisen miehen anoppi, afgaani, pyysi, löytäisinkö hänen vävylleen suomalaisia miestuttuja. Jäin miettimään, että se on aika mahdoton tehtävä.

Maahanmuuttajien ystävät ovat pääosin eläkeläisiä ja pääosin naisia.

Yritän pohdiskella asiaa. Yritän kysellä, mitä olisi tehtävissä.

Mehän tulemme tarvitsemaan heitä.

 

 

 

9.1.2011 sunnuntai-iltana

Jääkiekko-ottelun katsomossa

Perjantai-iltana istuin ensimmäistä kertaa elämässäni  seuraamassa jääkiekko-ottelua. Se osui sattumalta kohdalleni Helsingissä. Pelaajina oli Jokerit ja Jyp, jonka menestystä olen seurannut lehtien palstoilta. Päätin, että tämä pitää kokea livenä.

Katsomo täyttyi hyvin hiljakseen ja luulin jo, että vähänpä tänne ihmisiä tulee. Lopussa kuitenkin kuulin, että katsojia oli yli 8000. Kaikkiaan Hartwall areenalle mahtuu yli 13 000.

Minulle selvisi nyt, että kentällä on puolellaan yhtäaikaa pelaajia viisi plus maalivahti. Pelaajat luistelivat ennen ottelun alkua niin kauniissa ja sulavissa muodostelmissa harjoitellessaan, että olin jo silloin myyty.

Jäähallissa pauhasi kova musiikki ja ottelun keskeytti vähän väliä mainoskatko. Peli näytti välillä hurjan kovalta, varsinkin pelaajien luistelut seinää vasten. Yleisö eli voimakkaasti mukana, Jokereilla oli oma kannattajakuoronsa. Jyppiläisiltä sensijaan kuului vain vähän kannatushuutoja, ehkä heitä ei paljon ollutkaan. Välillä yleisö buuasi voimakkaasti, taidettiin odottaa kovempaa tuomariotetta.

Ensimmäinen erä oli vauhdikas ja maalejakin syntyi. Toinen ja kolmas erä näyttivät enemmän sohimiselta.

Ottelun päättyessä Jokerien pettymys purkautui rahojen ja esineiden heitoilla kentälle. Tyhmää touhua ja sen seurauksena Jypin pelaajat luistelivat pois ilman loppuseremonioita.

Olin etukäteen pelännyt, että ottelu tuntuisi minusta pitkästyttävältä, mutta yllätykseni seurasin sitä yhtä innostuneesti kuin muutkin. Alussa kaipasin vähän villatakkia - en muistanut tarkistaa pojanpojilta onko siellä kylmä - mutta tiivis tunnelma kai lämmitti. Ja ehkä vähän lämmitti väliajan olutkin. Juotavaa ja syötävää tuotetta oli lukuisissa myyntipisteissä ja se näytti kuuluvan myös pelin henkeen.

Yllättävän hauska ja viihdyttävä tilaisuus!  

 

 

6.1.2011 Loppiainen, torstaipäivä (on tärkeää pitää päivät järjestyksessä)

"Hyvät matkustajat, täällä puhuu junankuljettaja, ohitimme juuri Mäntyharjun.."

Olo tuntui juhlavalta, tunsin matkustavani melkein lentokoneessa. Pendoliino kiisi kovaa vauhtia, vaikka joitakin minuutteja myöhässä, muttei se minun aikatauluani haitannut. Mitäpä ne muutamat minuutit eläkeläistä haittaa.

Olin napannut kirjaston esittelypöydältä matkalukemiseksi Andrew Robertsin "Sodan myrskyssä", toisen maailmansodan uuden historian, joka on ilmestynyt 2009 ja suomennettu viime vuonna. Sivuja kaikkiaan 740, joten sitä ei yhdellä matkaosuudella lueta.

Etsin kirjasta Suomea koskevia lukuja. Kirjassa todetaan, että Neuvostoliiton sotilaskunnia tahriintui (talvi)sodassa pahasti ja luoteisrajan valvonta vaati siltä 15 divisioonaa. Sodassa kuoli 200 000 neuvostoliittolaista ja 25 000 suomalaista. Puna-armeijalta riitti aina tuoreita joukkoja taisteluun heitettäväksi. Kirjan mukaan Kuhmon taistelun jälkeen eräs suomalainen totesi: "Venäläisiä oli enemmän kuin meillä luoteja."

Hitler uskoi oppineensa puna-armeijan suorituksesta jotain, mikä vaikutti hänen ratkaisuunsa hyökätä seuraavana vuonna Neuvostoliittoon. Hän teki kuitenkin sodasta väärän johtopäätöksen.

Olen mielestäni lukenut paljon toista maailmansotaa koskevia kirjoja mutta taas tämä kirja vei mukanaan. Sodan kulku eri rintamilla, amerikkalaisten ja japanilaisten taistelut ja pohdinnat, "entä jos Hitler olisikin onnistunut", ovat mielenkiintoista luettavaa. Toisaalta kirjassa on paljon tuttua ja paljon kauheuksia, joista ei enää haluaisi lukea. 

Sotahistoria, sotiin johtavat syyt, ratkaisut ja sotien seuraukset ovat liittyneet paljon työelämääni. Ehkä niihin liittyvä kirjallisuus siksikin kiinnostaa.

Tämä kirja vaatii monta junamatkaa.   

 

 

1.1.2011 lauantai

Alkaa uusi vuosi

Avasin television hetkeksi ja kuulin ohjeita: Jos haluat tehdä jotakin (merkittävää), aloita se heti. Ryhdy työhön heti. Se oli lyhyt Kirkon tiedotuskeskuksen valmistama ohjelma, jossa lukijana oli ihana Pentti Siimes. Siis aloita tänään, ei huomenna eikä ensi kuussa.

Onhan tuo aika kova vaatimus, kun elämästä jäljellä pitäis olla joutilaisuuden, laiskuuden vuodet. Pitää aloittaa heti ja pitää jatkaa taukoamatta. Ymmärrän, että kohdallani se tarkoittaa sitä, että jos haluaa pysyä kiinni elämän syrjässä, pitää tuntea mielenkiintoa jotakin vanhaa tai uutta asiaa kohtaan, pitää olla harrastuksia tai pitää ponnistella älyllisesti omissa oloissa.  Voi ja pitääkin levätä mutta ei saa turtua toimettomuuteen ja tarpeettomuuteen.

Minulla on onnekseni ympärilläni paljon elämää. Konkreettisesti lähimpänä ovat kirjat. Nytkin hieno Risto LIndstedtin ja Reijo Vahtikarin "Mika Waltari - muukalainen maailmassa", "Moldovan matkaopas",  Rosa Liksomin "Maa" ja Kiinalainen astrologia "Kohtalo, rakkaus ja luonne Kaukoidän eläinradalla". Kaikki omalla tavalla niin kiehtovia, mukaansa tempaavia, että uppoudun tunneiksi kirjan ääreen.

Ystäviäkin minulle on suotu. Minulla on aina tunne, että voin tarvittaessa ottaa itse yhteyttä, soittaa vain huvikseni ja saada yllätyspuhelu ihan muuten vaan. Yksinäisyyteni ei ole umpioitu kotelo, vaan se on mukava suojaisa mutta avoin olotila. Olen siinä onnellinen.

Vuoden viimeisen päivän kahvilavuorollani seurasin nuorta miestä, joka istui kolme tuntia kahvikuppinsa ääressä tuijottaen eteensä. Koska kulttuuriimme ei kuulu mennä huolettomasti kysymään, "onko sinulla huolia", en sitä tehnyt. Se kuitenkin jätti mieleeni jäljen, että kaikki eivät ole yhtä onnekkaita.

Voisimme välittää toisistamme enemmän ja aloittaa sen heti.

 

 

 

26.12.2010 tapaninpäivänä

Sipulisalsaa

Se on mahtavaa herkkua minusta, kuten monet muutkin sipulilisukkeet. Sain joululahjaksi luomusipulisalsaa ja se valloitti minut maullaan täysin. Minun tämän joulun jouluherkkuni, piste kaikkien muiden herkkujen päälle.

Olin joulukylässä, jossa keskustelimme jouluista ja viettotavoista. Yksi meistä on ehdoton perhejoulun kannattaja ja toteuttaja. Joulu ei tunnu joululta, ellei jouluun kuulu paljon valmisteluja ja jouluaattona lapset ja lähisukulaiset ole läsnä.

Itse olen jotenkin kaikonnut perinteistä. Sallin itselleni monta vaihtoehtoa. En muistaakseni ole koskaan viettänyt joulua aivan yksin, mutta luulisin, että voisin viettää sen yksinkin olematta onneton ja yksinäinen. Uusimmassa Suomen Kuvalehdessä piispa Mikko Heikka kirjoitti yksinäisten joulunvietosta hyvin surulliseen sävyyn. Yksinäisten joulu on onneton. En ole valmis allekirjoittamaan sitä.

Jouluun yritetään minusta väkisin tuoda aina perhejoulun tavoittelu. Jouluun liittyvät muut tavat; hiljaisuus, hartaus, muistot, muistaminen, voivat myös tuoda sisältöä yksin joulua viettävän jouluun. Ja toisaalta nykyajan nopeat viestimet; tekstiviestit ja facebookit  tuovat toiset ihmiset lähelle.

Tapaninpäivän hämäryys ei houkuttele ulos. Tekisi mieli kietoutua vaan lämpimään peittoon ja syventyä joululahjakirjoihin. Yritän kuitenkin olla urhea ja kerätä voimia ulkoilusta viimasta huolimatta. Miten se olikaan: kolme kertaa viikossa vähintään puoli tuntia kerrallaan, on fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin vuoksi tarpeen ikäiselleni. Pitää yrittää muistaa se.

 

 

 

21.12.2010 tiistaina

Mitä on tehdä hyvää?

Kahvilan viimeinen asiakas halusi keskustella: Sinä sitten olet elämäsi aikana ehtinyt tehdä paljon hyvää. Hymähdin, koska ymmärsin, että tähän liittyi ikäni ja toisaalta senhetkinen vapaaehtoistoimintani. Yritin jatkaa keskustelua pohtimalla, mitä hyvän tekeminen on. Sanoja käytetään paljon nimenomaan vapaaehtoistyön merkityksessä. Yhteiskuntakin vetoaa vapaaehtoiseen työhön palvelujen puuttuessa. Siitä on tulossa yksi hyvinvointipalvelujen merkittävä osa. Tehdä vapaaehtoistyötä, tehdä hyvää, tehdä työtä ilmaiseksi.

Tämän aamun televisiokeskustelussa (joita rakastan ja joiden vuoksi minulla yleensä on vielä televisio) yksi keskustelija sanoi, että hyvää on jaettu liikaa. Suomi on jakanut sitä niillekin, joille se ei olisi välttämättä tarpeen. "Hyvä", yhteiskunnan maksama raha tai ilmainen palvelu on tullut automaattisesti. Sen peruuttaminen on vaikeata. Millä tämä hyvä korvataan? Sillä, että kaikki maksavat kahvistaan, leivästään ja jauhelihastaan enemmän, maksavat veroina. Vielä keskustellaan siitä, onko tämä tasapuolista. Huhtikuun vaalien jälkeen ei edes keskustella.

Puhelin soi. Savolaisnuottinen mies kertoi keräyksen tarkoituksesta, johon voisin osallistua, tehdäkseni hyvää. Keskeytin puheen kertomalla, että kiintiöni hyvän tekemisessä, avustamisessa on nyt täynnä. Hän oli hyvin kouluttautunut tehtäväänsä eikä maanitellut enempää, "eikö sittenkin.."

Joulunalusaika on tunnetusti herkkää aikaa hyvän tekemiselle. Ehkä yltäkylläisyydessä tulee vähän armollisempi olo, kun kokee auttamisessaan tekevänsä hyvää.

 

 

 

15.12.2010 keskiviikkona

Joulun tuloa

Kyyhkylän ravintolasali oli tänään taas täynnä Tuomaanpäivänjuhlan osallistujia, Kyyhkylän potilaita ja kutsuvieraita. Ohjelma oli jouluista ja lempeää. Sotilassoittokunta esiintyi perinteisesti ja puheenvuorot, tervehdyspuhe, pääpuhe ja loppusanat olivat sopivan pituisia ja sanomaltaan selkeitä.

Kehitysjohtaja Soile Kuitunen kertoi uuden Mikkelin, joka syntyi kymmenen vuotta sitten, kehityksestä ja tulevaisuudesta. Puheen sanoma oli toiveikas ja valoisa. Mikkeli on tänä vuonna muuttovoittoinen kunta, tänne on muuttanut sata ihmistä enemmän kuin lähtenyt. Keskustaa on kehitetty ja se on kohta loistokunnossa ja Mikkeli tarjoaa etelän ihmisille runsaasti parempaa elämän laatua. Toivoa siis on ja siihen pitää uskoa!

Haikeaa oli nähdä Kyyhkylän vanheneva hauras ja hiljainen sotainvalidijoukko. Ikää harteilla yhdeksänkympin kieppeillä ja askel jo lyhyt. Heillä hoito kuitenkin yhtä hyvää kuin ennenkin, hellää huolehtimista loppuun asti.

Vuosikymmenet ovat kuluneet ja muistoja on kertynyt. Kauniita, lämmittäviä, elämässä kannattavia.

 

 

 

 

 

10.12.2010 perjantai-iltana

Ihana vanhuus

Näin tekisi mieli kirjoittaa ja siltä se yleensä minusta tuntuu. Ajattelen silloin laajasti vanhuutta 65 vuodesta alkaen. Olen opetellut rakastamaan sanoja: vanha, vanhuus, vanhainkoti. En sensijaan sanoja seniori, kolmas ikä, ikääntynyt (kuulostaa samalta kuin näivettynyt).

Olen tällä viikolla kaksi eri kertaa ollut vanhuus-asian äärellä. Tiistai-iltana oli pro Mikkelin keskustelutilaisuus vanhusasiasta. Se oli yllättäen koonnut kuulijoita nelisenkymmentä. Harmi vaan, että se Akselin aulapaikka on niin levoton kaikkine joulukuulutuksineen. Pitänee ruveta vähitellen uskomaan, että ehkä tässä kaupungissa ei ole parempaa tilaa tarjota.

Tilaisuudessa oli altavastaajina kaksi kaupungin vanhustyön johtavaa virkamiestä. Esitykset kuulostivat rehellisiltä. Kun vanhuksia on niin paljon ja tiloja pitää tyhjentää ja uusia sijoituspaikkoja ei ole tarpeeksi, niin mitä kaupunki voi tehdä. Ja rahaa pitää säästää. "Mutta kaikista asioista neuvotellaan asiakkaiden ja omaisten kanssa", luvattiin.

Totuuskuva lienee paha. Etelä-Savossa ikäännytään eniten. Laitospaikat pitää vähentää kolmeen prosenttiin, on Sosiaali- ja terveysministeriön määräys. Ja toisaaltahan vanhuksethan haluavat asua kotona! Niin niin, niin kauan kuin se tuntuu turvalliselta. Sehän ei toteudu enää tänä päivänä.

Tänään pysähdyin toisen kerran vanhusasiaan. Ystäväni kertoi, että uusi Seura kertoo tanskalaisesta vanhainkodista (seniorikodista), jossa on ihmisläheinen vanhainkoti-ideologia. Sitä kutsutaan johtajansa mukaan myös "frankilaiseksi" hoitomalliksi. Johtaja sanoo: "Vaadin henkilökunnalta vain yhtä asiaa, heidän pitää pystyä tulemaan toimeen keskenään ja asukkaiden kanssa". Siinä on hänen henkilöstöpolitiikkansa.

Olen ollut aina kauhuissani, kun olen kuullut, että suomalaisissa vanhainkodissa pitää kaikkien herätä hoitotyön sujuvuuden takia seitsemältä. "Enkö silloinkaan saa nukkua niin pitkään kun huvittaa", olen ajatellut. Vastaus on aina ollut: syöttäminen, puhtaanapito ja siivous vaatii niin paljon aikaa, että muuten ei ehditä tehdä kaikkea.

Tanskalaisessa Lotte-kodissa jokainen saa nousta sängystä silloin kun haluaa ja aloittaa aamunsa miten haluaa. Esimerkiksi.

Jonotuslista tähän Tanskan kotiin on ainakin kolme vuotta.

Voisimmeko Suomessakin jotakin tehdä toisin, muuttaa asioita niin, että kaikki hoitajien aika ei menisi suunnitteluun, raportointiin,  kuvailuun ja selvittämisiin?

Ymmärtäisimmekö rakentaa itsellemme ihanan vanhuuden?

 

 

28.11.2010 sunnuntai-iltapäivänä

Suurenmoista - näytelmä Mikkelin teatterissa

Kylmästä viimasta ja pakkasesta huolimatta sain eilen itseni liikkeelle Mikkelin teatteriin. Lahjakortti oli jo pitkään odottanut käyttöään. Soittokierros ystäville ei tuottanut tulosta. En saanut teatteriseuraa mutta päätin, että voin mennä sinne yksinkin.

Teatteriyleisöä oli yllättävän runsaasti. Näytelmä on saanut hyvät arvostelut ja se ehkä on saanut ihmisiä enemmän liikkeelle.

Näytelmän juoni on erikoinen. Rikas laulutaidoton nainen haluaa laulaa ja hankkii rahoillaan itselleen myös yleisön. Kukaan ystävistä ei halua suoraan sanoa, että lauluääntä ei ole ja esitykset ovat kamalia.

Juonessa on myös sivuhaaroja ja esitys ei ole pitkästyttävä. Näytelmän keskeisin sanoma lienee se, että elämässä voi aina saavuttaa unelmansa, kun on tarpeeksi sinnikäs. Tai kun on riittävästi muita mahdollisuuksia, kuten rahaa.

Näytelmän taustalla kuuluu nautittavaa elävää musiikkia. Odotin näitä soittokohtia pitkin näytelmää, koska ne olivat minusta niin hienoja. Välillä mahtavaa ja voimakasta, välillä hiljaista surumielistä soittoa. Kaunista ja varmaa soittoa aina.

Luin teatterista tultuani näytelmän esittelyn teatterin nettisivuilta. Siellä ei puhuttu musiikin esittäjästä mitään. Ymmärsin lopputaputusten kestäessä esiintyjien viittauksesta teatterin ylätakaosaan ja lyhyestä musiikkilirutuksesta, että musiikilla oli oma esittäjänsä, ei näyttämöllä oleva näyttelijä.

Musiikki oli mielestäni väärin lauletun laulun taustalla niin olennainen osa esitystä, että ihmettelen teatterin laiminlyöntiä esittäjän maininnasta.

Lauantai-ilta kului hyvin nautittavan taidenautinnon parissa. Siitä saa aina uutta energiaa, ainakin minä.

 

 

20.11.2010 lauantai-iltana

Lähimmäisen kohtaamisesta 2. - Dream tiimi

Keskustelumme aiheen parissa sai Simo S.Salon sanomaan, että meillä Kyyhkylässä on todella ollut dream tiimi - unelmajoukkue. Se on tänä päivänä harvinaista. Lehdet ja seminaarit puhuvat nyt työilmapiirin huonoudesta ja henkilökunnan jaksamattomuudesta. Silloin ne oli outoja käsitteitä!

Monet osallistujat muistelivat, miten hyvää aikaa Kyyhkylässä silloin vietettiin. Laitos oli uusi ja työntekijät aloittivat yhtä aikaa ja saivat osallistua uuden laitoksen suunnitteluun. Työntekijät olivat hyvin samanikäisiä ja kuntoutujatkin olivat vielä nuoria, noin viiskymppisiä ja olivat innostuneita uudesta omasta laitoksesta. Monta asiaa yhdessä sai aikaan hyvän hengen ja innostuksen tehdä työtä yhdessä. Ja vielä kun sai tehdä sitä työtä hyvin tasa-arvoisesti arvostettuna, ei hierarkkian portaissa kompuroiden.

Sotainvalidien oma vahva henkinen voima ja ponnistelu sodan kärsimysten seurauksista osaltaan toi työhön sen ideologian, jonka puolesta kaikki halusivat tehdä työtä. Ehkä ei kehdattu pienistä keskinäisistä asioista kitistäkään, kun ajateltiin, mitä he ovat joutuneet kokemaan. Heitä kunnioitettiin ja arvostettiin ja heidän hyväkseen haluttiin kaikki mahdollinen tehdä.

Aika kultaa muistot, niinhän se on. Mutta muistot lämmittivät ja ne tuntuivat tosilta. Myönnettiin lopuksi toki, että nyt aika on toinen, työelämä on kovempaa taloudellisten ongelmien vuoksi ja Kyyhkylänkin potilasjoukko vaatii nyt lähes yhdeksänkymppisinä hyvin paljon raskaampaa hoitoa.

Mutta, että me Kyyhkylän eläkeläiset voimme nyt ilolla todella: meillä oli Dream tiimi! On siinä yksi hyvä kultakimpale repussa kannettavana.

 

 

19.11.2010 perjantai-iltana

Lähimmäisen kohtaamisesta 1.

Kyyhkylän ikäneuvolalaiset kokoontuivat eilen yhteen kuuntelemaan tuomiorovasti Simo S. Saloa seurakuntakeskukseen. Olimme pyytäneet häntä puhumaan lähimmäisen kohtaamisesta. Meitä olikin runsas joukko, yli 20, vaikka lumisade oli tehnyt kelin huonoksi.

Aluksi lauloimme virren 431, joka kertoo lähimmäisyydestä ja on Runebergin sanoittama. Minä tykkäsin virren sanoista kovasti ja olisin halunnut kirjoittaa ne tähän, mutta enpä löytänyt virsikirjaa - taitavat kaikki olla mökillä. Virsikirjaa ei ole tullut kaivanneeksi, kun en ole virsien veisaajia. Virren sävel oli useimmille vieras, jopa parhaille laulajillekin.

Simo S.Salo on empaattinen, loistava puhuja ja esiintyjä. Lämmin helposti lähestyttävä lähimmäinen. Kahvipöydässä syntyikin helposti keskustelu Kyyhkylän hauskoista muistoista. Aluksi ajattelin, että apua, en muista yhtään. Kuitenkin kerroin sen, miten 87-vuotias Kyyhkylän asukas sanoi, että osastolle on tullut kuntoutukseen yksi vanhempi (vanha) mies. Ikärasismia ei siellä tunnettu, päinvastoin vanhatkin olivat mieleltään nuorekkaita.

Tilaisuuden henki oli hyvin rento ja avoin. Simo Salo osasi ottaa yleisönsä, kuten aina. Lämmintä sydämeen käyvää tekstiä. Jotenkin joukkomme tunsi taas suurta yhteenkuuluvuutta ja kiitollisuutta yhteisestä hyvästä työpaikasta ja työstä. Tilaisuuden loppuun sopikin hyvin virsi: Kiitos sulle Jumalani...

 

31.10.2010 Sunnuntaina

Kesäaika päättyi kulttuurin merkeissä

Käsillä ihanan pitkä sunnuntaiaamu, kun yötä on jatkettu tunnilla. Päivä on hämärä ja hiljainen. Heräämistä hidastaa vielä eilisiltainen palaaminen muutaman päivän kulttuurimatkalta Tammisaareen. Koin taas olevani kuin ulkomailla. En kuulu ruotsin kielen vihaajiin, päinvastoin haluaisin puhua sitä itsekin. Tammisaaressa ensisijaisena palvelukielenä olikin ruotsi, tosin heti palveltiin myös suomeksi, kun varmaan naamasta näkyi, että tämä ihminen on kotoisin sisämaasta.

Ihmettelin, miten hyvät junayhteydet Mikkelistä on Tammisaareen. Vaihdot Pasilassa ja Karjaalla ja odotusaikaa jää molemmissa paikoissa vain kymmenkunta minuuttia.

Vietin kolme päivää hyvin kiinnostavien henkilöhistorioiden merkeissä. Kuuntelin kertomuksia omista muistoista ja muiden kertomista muistoista ja katselin ihania sykähdyttäviä valokuvia jopa sadan vuoden takaa. Se oli hyvin vaikuttavaa ja innostavaa. Kunpa osaisin myös kirjoittaa nämä asiat hyvin ja elävästi. Ainakin tulen yrittämään. Keksimme taas uuden nimen kirjalle ja nauroimme kippurassa sen myötä. Toteutuuko se lopulta niin, on taas toinen asia.

Keskustelimme kyynisyydestä. Huitaisin ystävälleni, että hän ja minä olemme kyynisiä! Se oli kevyt heitto, enkä oikeasti tiennyt, mikä tuon sanan merkitys on. Peruutin sen aamulla ja pyysin anteeksi. Sovimme, että olemme realisteja!

Minulla oli aikaa poiketa myös Tammisaaren museoon. Löysin sieltä kolme Helene Scherbergin maalausta ja muutamia hänelle kuuluneita tavaroita. Myymälästä mieltäni jäi kiehtomaan ihanat juomalasit, jotka on valmistettu 1500-luvulta peräisin olevien kaivauslöytöjen mukaan. Ehkäpä ryhdyn säästämään hankkiakseni itselleni niitä. Historia olisi läsnä minun ruokapöydässäni.

Tykkäsin museosta. Aikakaudet ja sivistys ja porvariston elämä tulivat hyvin esille.

Mukavaa, että maassamme on tämä rannikkoruotsalaisuus. En kadehdi, vaikka he ehkä voivat paremmin kuin suomalaiset keskimäärin.

 

 

24.10.2010 Sunnuntaina

Lasten kanssa

Pitkästä viikonlopusta 6- (pian 7) ja 8-vuotiaiden lasten seurana on kohta kulunut puolet.  Olen ennenkin viettänyt näitten lasten kanssa aikoja muutamasta päivästä viikkoon, joten tunnen heidät hyvin. Aina uudestaan tavattaessa mietin, onko ikä tapaamiskertojemme välillä vaikuttanut heihin. Näennäisesti tämän ikäiset lapset ovat "isoja" mutta silti "pieniä", huomiota ja hellyyttä kaipaavia.

Lapset ovat luonteeltaan hyvin erilaisia. Poika, 8 v, on rauhallinen mietiskelijä ja  tottelee käskyjä hyvin helposti. Tyttö on energisempi vai pitäiskö sanoa vallattomampi joka paikkaan ehtivä ja käskyjä kiertävä. Ensimmäinen päivä minulta menikin miettiessä miten minun pitäisi menetellä. Kiellot eivät kuuluneet korviin saakka ja kiusantekoa isoveljelle oli jatkuvasti. Kyselin veljeltä, mitä äiti tekee, kun sisko ei tottele. "Ensin on kolme varoitusta ja sitten tulee rangaistus. Se on joko karkkikielto tai ulosmenokielto tai joku muu kielto".

Mietin, mikä kielto minun pitäisi ottaa käyttöön. Ainoana tepsivänä mieleen tuli lelukielto. Olin tuonut tuliaiseksi mieleisen zhu zhu marsun ja se laitettiin piiloon. Ensin tuli itku, mutta sitten näytti siltä, että rangaistus tepsii.

Aamulla herättyä kaikki olikin toisin. Marsu sai palata peliin ja entiset oli unohdettu. Tämä päivä onkin sujunut positiivisella energialla.  Kavereitten kanssa ulkona ja sisällä oloa, iloista puuhastelua. Isoveljen kaveri sensijaan oli saanut loppupäivän arestia ulkona sukkasillaan juoksemisesta. Ehkä nämä ovat tosissaan positiivisia rangaistuksia ruumiillisen kurituksen sijaan.

Lasten kasvatus on vaikea asia. Lapsen pitäisi toisaalta saada kasvaa vapaassa avoimessa ilmapiirissä ja toisaalta oppia hyväksymään säännöt. Omille lapsilleni en ollut hyvä kasvattaja, koska pidin liian löysiä rajoja. Se taas oli heijastusta omasta lapsuudestani, jolloin koin, että lapsuuteni oli liian rajattua, kiellettyäkin, monen ankaran ihmisen hallitsemaa. Ei kuitenkaan niinkään vanhempieni kuin muiden perheyhteisöön kuuluvien. Siksi koen, että lasten kanssa elän uudelleen omaa lapsuuttani.

Lasten luovuuden ylläpitäminen ja kehittäminen leikkien myötä on tärkeä kasvatuksen osatekijä. Rajojen asettaminen toinen, ei niinkään helppo tehtävä.

 

 

10.10.2010 Aleksis Kiven päivänä, sunnuntaiaamuna

Menoviikko takana

Tälle viikolle kertyi tosi paljon menoja. Maanantai-iltana ystäväni houkutteli minut kaupungintaloon valtuustosalin lehterille seuraamaan valtuuston istuntoa. Asiat meni paljolti puheenjohtajan kopautellessa nuijaa: asia numero se, keskustelu, keskustelu päättynyt, hyväksytty. Itäportin rakennushanke aiheutti jonkun verran keskustelua. Samana päivänä Jan Vapaavuori oli hylännyt jotakin, mutta jotakin oli jonkun kaavajutun kautta vielä mahdollista tehdä. Siitä sai sen käsityksen, että ovi oli vielä raollaan.

Jääviys näytti olevan nyt hyvin herkässä. Kaksi eri kertaa jäävit kävelivät ulos asian käsittelyn ajaksi.

Puheenvuorot olivat lyhentyneet sitten viime käyntini, ehkä kahden vuoden takaa. Enää ei tullut pelkkiä jaarituksia.

Istunto kesti vain tunnin. Sitä oli seuraamassa joukko opiskelijoita. Istunnon lopuksi esitettiin pari valtuustoaloitetta. Mikähän niiden käsittelyaika on ? En oikein oivaltanut ainakaan viimeisen tärkeyttä. Enemmänkin se kuulosti: haluan olla esillä. Sekin on tietysti tärkeää, kun haluaa jatkuvuutta.

Tiistai-iltana oli pro Mikkelin ilta Mikkelin keskustan kehittämisestä. Meitä oli läsnä 8 kiinnostunutta. Janne Viitamies esitteli viiden vuoden suunnitelman vuoteen 2015 asti ja Jasu Miettinen lasten leikkipaikan suunnitteluvaiheen. Käytin puheenvuoroja kysymyksineni, missä ovat vanhusten hyvinvointia edistävät suunnitelmat?

Se oli mielenkiintoinen, aktiivinen kaksituntinen.

Keskiviikkona meillä Kyyhkylän eläkeläisillä oli tieto- ja toimintailtapäivä. Ilokseni kaksikymmentä ikäneuvolalaista osallistui päivään. Aluksi söimme ja vaihdoimme kuulumiset henkilökunnan kanssa, sitten kuuntelimme ylilääkäri Timo Aallon esityksen sydämen ja verisuonten hyvinvoinnista ja siitä, milloin niitten toiminnassa tulee sellaista, että pitää huolestua. Lopuksi  oli kuntosalitunti. Iloista yhdessäoloa.

Torstaina tein ystäväni kanssa opintomatkan Kouvolan kirjastoon ja sen kahvioon. Tutustuimme myös kaupunkiin. Jo Kouvolan rautatieasemahallin maalaus ilahdutti minua: miten kaunis! Eipä sitä tule ajatelleeksi, kun istuu vaan junanvaunussa ja ajaa ohi. Kouvolalainen ystävämme tarjosi meille maukkaan lounaan ja kahvit ja esitteli asemalle tullessa kaupunkia. Oli todella hauska päivä!

Eilen sain vierailla ystävieni afgaanien perheessä ja tietysti nauttia heidän tarjoamastaan afgaaniruuasta ja keskustella monista asioista. "Onko meillä nyt hyvä pääministeri ja onko presidentti hyvä". Piti miettiä tarkkaan, että puhun mahdollisimman objektiivisesti, neutraalisti, mitä lehdissä kirjoitetaan. Ja tietysti sanon aina heidän kanssaan jutellessa, että tämä on minun mielipiteeni, tästä ajatellaan toisinkin.

Nyt sunnuntaiaamuna olen nauttinut hitaudesta, lehtien lukemisesta ja televisiosta Hannu Raittilan haastattelusta.  

 

 

 

30.9.2010 torstai-iltana

Kiva arkistointipäivä

Tänään tunsin todella onnistumisen iloa, kun työryhmämme kokoontui suunnittelemaan yhden yksikön arkistointijärjestelmää. Tehtävä oli oikeastaan helppo siksi, että tämä yksikkö on toiminut vain toistakymmentä vuotta, joten materiaalia ei ole ehtinyt kertyä tuhottoman paljon ja asiakirjat ovat vielä hallittavissa.

Istuimme soikean pöydän ääressä ja kävimme asiakirjat läpi ja mietimme, mihin ryhmiin ne sisältönsä puolesta kuuluvat. Toinen tärkeä asia oli se, että niitä ei arkistoida kahteen kertaan, vaan vain välttämättömät kappaleet. Ja vielä se, että erotetaan pysyvästi arkistoitavat ja lyhyemmän aikaa säilytettävät omiin ryhmiinsä

Kolleegat olivat etukäteen paneutuneet arkistointiin ja miettineet jo asiaa. Oli helppo keskustella ja pohtia, kun ei tullut yhtään sellainen mieliala että "apua apua, tämä on vastenmielistä". Luulen, että kaikki sisäistimme asiat samalla tavalla.

Puolen päivän miettimisen ja keskustelun jälkeen arkistonmuodostussuunnitelma tältä osin oli valmis. Vielä saatiin sähköiseen arkistointiinkin ovi raolleen, mistä on helppo myöhemmin helppo jatkaa. Tämä työnantaja haluaa olla arkistointijärjestelmässäkin ajan tasalla.

Tällaisina päivinä on nautinto saada olla töissä.

 

 

28.9.2010 Matkat ovat mukavia onnistuessaan

Tänä aamuna jo ennen seitsemää Kyyhkylän eläkeläisjoukko asettautui bussin kyytiin kohteena Helsinki. Aamukahville pysähdyttiin Renkomäen ABC-asemalle, jonne oli tilattu kahvit ja pullat valmiiksi, mutta koettiin pienoinen pettymys, kun kaikki ei ollutkaan valmista, vaan jouduttiin kolmesta eri keittimestä etsimään kahvia ja etsimään myös sitä valmista pullakoria. Ja laskun maksussa piti olla tarkkana, että tietokone ei yhdistele laskurivejä, miten sattuu. Onneksi olin etukäteen kynällä ja paperilla - niillä luotetuimmilla - laskenut yhteissumman, joten olin hyvin kartalla. 

Ensimmäinen kohteemme oli Uspenskin katedraali Katajanokalla. Taitava bussikuski puikkelehti kapeita katuja pitkin ylös mäelle, suorastaan jännitimme, miten pääsemme sinne. Katedraalissa himmeä-ääninen nainen kertoi kirkon historiasta ja ikoneista ja ortodoksiuskonnosta. Ääni oli niin vaisu, että minulta ja monelta muulta jäi moni asia kuulematta, mutta minulle ainakin korvasi naisen harras olemus ja kirkko kauneudessaan puutteen.

Seuraavaksi menimme ruokailemaan Kruunuhakaan ravintola Zinnkelleriin. Reitti oli selvä ja matka oli lyhyt, joten olimme nopeasti siellä. Nälkäkin jo alkoi olla. Ruoka oli hyvää ja kohtuuedullista ja palvelu tosi ystävällistä. Iloitsin siitä, että kamu-ihmiseni nauttivat paikasta, kun itse tykkään siitä ja olin myös valinnut sen.

Sitten meitä odottikin meno Eduskuntaan. Päähäni ei meinannut mahtua se, että bussin reitti kulki Linnanmäen edestä Kallion kautta Mannerheimintielle, kun etukäteen arvelin, että siitä vaan Liisankadulta mentäisiin Kaisaniemen kautta Eduskuntatalolle. Onneksi automiehet tietävät. Tuuli tuiversi Eduskuntatalon rappusilla, mutta vastaanottajamme olivat jo valmiina.

Eduskuntaan olimme varanneet tunnin esittelyn kansanedustaja Pauliina Viitamieheltä. Oli hyvä ja napakka esitys, saimme nähdä taloa ja keskustella asioista hänen kanssaan. Avustaja Kaija Sinkko täydensi vielä keskustelua. Lopuksi seurasimme hetken täysistunnon alkua ja minä sain nähdä fanittamani Erkki Tuomiojan.

Päivän viimeisenä kohteena oli käynti Veljesliiton toimistossa Itä-Pasilassa. Meitä odotti valmiit kahvit pullan kera ja puheenjohtajan esitys Veljesliiton tämän hetken asioista. Kiersimme myös muiden veteraanien toimistot, mikä ihmetytti monia, että näinkö paljon näitä yhdistyksiä vielä on. Veli Matti Huittisen tuore muotokuva ei saanut meiltä täyttä hyväksyntää: tuossa nyt on jotain vierasta!

Neljä käyntikohdetta päivälle tuntui riittävältä, aikataulu piti hyvin, kiitos loistavan kuskin ja puhetta piisasi itsekullakin parilla.

Jälleen tuntui siltä, että on kiva olla jäsenenä tälläisessä "neuvolassa"!

 

 

19.9.2010 Tehdä työtä ja rakastaa

Se on erään laulun sanoma, jota tänään laulettiin Lähemäen seurakuntatalon 30-vuotisjuhlissa. Sali oli ääriään myöten täynnä, talon keittiöstä vastaava emäntä kertoi, että läsnä oli 280 ihmistä. Juhlassa esiteltiin seurakuntatalon toiminnasta vastaavat työntekijät ja emäntä teki ainakin minuun voimakkaan vaikutuksen. Hän kertoi työstään sellaisilla ilon kielikuvilla, että sitä oli ihana kuunnella. Muutenkin tilaisuudessa oli voimakas "perhehenki", läsnä oli keski-ikäisten ja eläkeläisten lisäksi romaaneja ja joku maahanmuuttajakin.

Ohjelma oli hyvin monipuolista, puheita ja musiikkia ja laulua ja nuorten kuvaelma,  liikuntaesitys.

Juhlapuheen piti Seppo Löytty, joka on aikaisemmin toiminut Lähemäen pappina ja siksi pystyikin puhumaan hyvin lämpimästi, kuin perheelleen, koska hän tunsi monia entisiä seurakuntalaisia. Simo S.Salon puhetta kuunnellaan aina hyvin tarkkaavaisesti, sillä hän osaa ottaa yleisönsä.  Rakastavaa, huumoripitoista ja ymmärtävää puhetta. Mieleen jäi erikoisesti hänen muistikuvansa nuoresta humalaisesta pojasta, joka yritettiin häätää toisten joukosta, mutta joka palasi takaisin  ja palautti mieleen Jeesuksen sanat eksyneiden saamisesta muiden joukkoon.

Se oli vaikuttava tilaisuus ja osoitti myös sen, että Lähemäellä seurakuntatyössä on osattu tehdä työtä ja rakastaa. Seurakunta tai piiri, miksi sitä myös nimitettiin, on osannut työssään löytää oikeita keinoja ja ihmiset tekevät tätä työtä täydestä sydämestään.

 

 

 

15.9.2010 keskiviikkoaamuna

Mieleen jäävä kirkkotapahtuma

Toissa sunnuntaina, 5.9.  sain olla kummina todistamassa aikuiskastetta. Se lienee aika harvinainen tapahtuma ja yhdistetään useimmiten helluntalaisuuteen. Tämä tapahtui kuitenkin luterilaisessa seurakunnassamme.

Pienessä jyväskyläläisessä kirkossa oli iltamessu, jonka  yhteydessä kaste ja kirkkoon liittyminen tapahtui. Kummilapseni, yli 20-vuotias tyttö halusi aikuisena tutustua raamattuun (kyseli keväällä minultakin, onko minulla raamattua - se oli mökillä, ja joutui sitten lainaamaan kirjastosta) ja omissa pohdinnoissaan päätyi ratkaisuun. Ei ollut mitään käännytystyötä, vaan oma halu ja tarve johti siihen.

Kirkossa oli kaikkiaan kolmisenkymmentä ihmistä. Kummilapselle puettiin valkoinen kaapu ja pappi kastoi hänen hiuksiaan kuten lapsillakin. Kummit osallistuivat papin ja kirkkoväärtin kanssa siunaukseen laittamalla käden kastettavan päälle. Lopuksi kävimme ehtoollisella.

Tilaisuuden päätyttyä ventovieraat ihmiset tulivat kummilasta onnittelemaan. "Oli niin ihanaa saada olla mukana, että haluan antaa sinulle tämän lahjan". Toinen kertoi täsmälleen samana päivänä 63 vuotta sitten olleen oman kastepäivänsä. Tuntui, että ilo oli kaikilla meillä läsnä.

Tällaisen elävän tapahtuman jälkeen taas jäin miettimään, miten itse voisi enemmän osallistua seurakunnan toimintaan. Seurakuntavaalien ehdokkuuden jätin tarkan miettimiseni jälkeen väliin, se ei olisi minun oikea työmaani eikä siihen nyt jää aikaakaan, mutta on varmasti muita alueita, missä voin olla mukana. Siemen on jäänyt itämään.

 

 

9.9.2010 torstaina

Syksy on haikea

Rakastan syksyä. MInulle on tapahtunut monia iloisia asioita syksyllä, syyskuussa. Pidän syksyn kuulaudesta, väririkkaudesta ja lämpötilasta, joka on lempeämpi kuin kesällä. Tämän viikon sää on yllättänyt tosin siinä, lämpöasteita on ollut vielä parikymmentä. Aurinko ei kuitenkaan ole enää paahteinen.

Olen keräillyt pikku kasvimaani viimeisiä satoja talteen. Sipuleita, punajuuria ja salaatteja. Viimeiset sadon rippeet ovat aina parhaat. En muistele enää kantamiani vesiämpäreitä.

Järvi on asettunut melkein tyyneksi ja joutsenet ja kurjet huutelevat jo lähtöjoikujaan. Edessä on kahdeksan yhdeksän kuukauden tauko ennen seuraavaa kesän tuloa. 

Kesän muistot ovat tallessa ja niihin on mukava palata talven mittaan. Yöt ovat jo sysimustia, on aika siirtyä kaupunginvalojen ulottuville.

 

 

 

7.9.2010 tiistai-iltana

Sain välittää kiitoksia

Olen aikaisemminkin kirjoittanut, että teen vapaaehtoistyötä maahanmuuttajien parissa. Tehtäväni on muun muassa opastaa työharjoittelussa olevia.

Tänään oli ilon päivä. Kadulla minut pysäytti tuttavani, joka kyseli, kuka on se loistava tyyppi kahvilan tiskillä. Iloinen ja hymyssä suin palveleva. "Olipa mukava olla asiakkaana, itsellekin tuli hyvä mieli".

Olin samaa mieltä. "Tyyppi" on hauska, mukava ja tosiaan iloinen ja helposti hymyilevä. Palvelee asiakkaita iloisesti ja opettelee koko ajan lisää niin suomen kieltä kuin muitakin asioita. Häntä on ilo opastaakin.

Kiitoksen sanoja kuulee harvoin. Siksi oli tosi mukavaa välittää niitä. Tuntui, että niistä vähän tippui itsellekin. Loistopäivä!

Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.

 

1.9.2010 keskiviikkoaamuna

Savon Sanomat on hyvä brändi

Eilen päättyi kesäkirjeenvaihtohommani yhtenä monista Savon Sanomien verkkosivuilla. Meillä oli yhteinen päätöstilaisuus Kuopiossa. Mukaná oli lehden verkkotoimitusta ja meitä kesäkirjoittajia toistakymmentä. Aktiivisia kirjoittajia oli kuulema kakskymmentäviisi.

Kesäkirjeenvaihtajien juttu oli kokeilu. Vaikutti siltä, että kokeiluun oltiin tyytyväisiä. En tiedä, mitkä olivat hankkeen päätavoitteet, mutta ajattelin, että ainakin tietoisuus tällaisen toiminnan olemassaolosta. Yllättäen huomasin itsekin, että niin monet ihmiset kesäkotikylältäni kertoivat lukeneensa juttujani. Siis olivat jo entuudestaan netin käyttäjiä. Maaseutu ei olekaan mikään kehityksen ulkopuolinen alue.

Olin itse koko ajan vähän "varpaillani", kun arvelin, että toiminta on suunnattu pääosin nuorille. Mitä tekemistä minulla on siellä?  Tämä tunne vaan on omaa ja oman sukupolveni vierautta. Olemmeko olemassa, kun olemme eläkkeellä? Niin moni asia on suunnattu pääosin nuorille. Se on hyvä ja tärkeä asia, totta kai nuoret ja edessä oleva elämä ovat yhteiskunnalle kaikkein tärkein asia, mutta jotenkin toivois yleisen keskustelun muuttuvan positiivisemmaksi ikääntyneitä kohtaan, ettei se koskis pelkästään raskasta huoltosuhdetta ja runsasta vanhusten lukumäärää.

Kesäkirjeenvaihtajana olo oli minulle hyvin mieluista. Haikea mieli jäi, kun se loppui. Niin helposti sitä kiintyy kaikkeen rutiiniin.

Onneksi voin nyt seurata koneeltani verkkotoiminnan kehittymistä. Ja varautua siihen, että jatkossa siitä joutuu jotain maksamaan. Savon Sanomat on hyvin toimitettu lehti ja hyvä brändi. Siinä olis yks hyvä syy asua Kuopiossa, että lehden sais myös paperisena aamukannossa postiluukusta.

 

 

 

24.8.2010 tiistai-iltana

Terveyskeskus palveli hyvin

Kuukauden ajan olen kuunnellut polveani: se ei ole kunnossa. Se vaan alkoi yhtenä aamuna kun heräsin. Yhtäkkiä ja varoittamatta.

Mietin monta viikkoa, olisiko syytä mennä lääkäriin. Tänä aamuna klo 8.45 sitten soitin ensin ensineuvoon, josta sairaanhoitaja ohjasi soittamaan ajanvaraukseen ja josta sitten viidessä minuutissa sain ajan samalle päivälle. Ohhoh! Tuota en olisi millään uskonut, kun olin varustautunut pitkiin soittoyrityksiin monen tunnin ajan. Onko terveyskeskuksessa jokin muuttunut? Uusi varaussysteemi vai mikä? Vai tullut lisää lääkäreitä?

Terveyskeskuksen käytävällä harhailin ja jäin seinäinformaatioista epätietoiseksi, pitäisikö minun ilmoittautua luukulla vai ei. Yksi kirjoitus sanoi, että jos tulet ajoissa, ei tarvitse ilmoittautua. Mutta sain tietää, että lääkärille mennessä pitää aina.

Nuori lääkäri oli ystävällinen ja kohtelias. Ilahduin, kun hän aluksi sinutteli, mutta pian puhe siirtyi teitittelyn puolelle. Se mahtaa olla vaikeaa nuorelle ihmiselle päättää, kumpi on oikeampi tapa, sinuttelu vai teitittely.

Tutkiminen oli asiallista  ja perusteellista. Hyväksyin arvioinnit polven viasta. Edessä on vielä tutkimukset, joiden perusteella hoito määräytyy.

Olin kevyemmällä mielellä sieltä palatessa kuin sinne mennessä.

 

 

22.8.2010 sunnuntai-iltana

Olin sotainvalidien vuosijuhlassa

Sotainvalidien Veljesliiton perustamisesta on kulunut 70 vuotta. Vuosijuhlaa vietettiin viime keskiviikkona Helsingin messukeskuksessa. Sain olla juhlissa mukana.

Ohjelma oli juhlava. Varuskuntasoittokunta aloitti Marsalkan hopeatorvilla tasavallan presidentin saavuttua. Veljesliiton puheenjohtaja Juhani Saari toivotti tervetulleeksi, presidentti esitti tervehdyksen, ja Sotainvalidien perinnejärjestön puheenjohtaja Lasse Lehtinen piti pääpuheen. Puheessaan Lehtinen esitti jonkunlaisen anteeksipyynnön oman sukupolvensa suhtautumisesta  sotainvalideihin ja veteraaneihin -60 ja -70-luvuilla. Puheessa hän sivusi myös nykyajan menetettyä, "vammautunutta" neljänkymmenentuhannen nuoren joukkoa, jota ei näy opiskelemassa, ei työssä, ei missään. Missä he ovat? 

Lehtinen on taitava puhuja ja moneen asiaan kantaa ottava. Puhetta oli helppo kuunnella ja puheen teemoihin oli helppo yhtyä.

Tilaisuuden loppusanat esitti 95-vuotias sotainvalidi. Jämäkästi, selvästi ja tyylikkäästi. Ei kangertelua puheessa eikä kompurointia liikkuessa. Vierustoverinani istunut Helsingin kaupungin virkamies esitti hämmästyksensä ja ihailunsa: "Ajatella hän puhui ilman paperia".

Sillanpään marssilaulu ja yhteisesti laulettu Maamme toivat  taas kiitollisuuden mieleeni, että olen saanut tehdä elämäntyöni tässä järjestössä. Ja ennenkaikkea kiitollisuuden siitä, mitä sotainvalidit ovat maamme puolesta tehneet.

 

 

 

17.8.2010 tiistaiaamuna

Lähtisinkö seurakuntavaaliehdokkaaksi?

Minulle soitettiin eilen ja kysyttiin, lähtisinkö seurakuntavaaliehdokkaaksi. Miettimättä enempää vastasin, että minulle on kertynyt niin paljon yksityisiä menoja, että siihen ei jää aikaa. Samaan aikaan tiesin, että juuri minunlaisiani tavallisia tapakristittyjä kirkon toimintaan tarvittaisiin.

Mutta mitä minä voisin siellä tehdä sellaista, että sillä olisi merkitystä tavallisille tapakristityille? Siinä se on se peruskysymys.

Luin äskettäin ihailemani piispa Eero Huovisen eläkkeelle lähtöhaastattelun. Hän on yrittänyt kääntää hieman kirkkolaivan suuntaa tavallista ihmistä koskettavaksi, mutta se on ollut vaikeata. Jyrkät ristiriidat kirkossa vaikuttavat ja hän väsyi niihin ja aikaisti eläkkeelle lähtöäänkin. Raamatun sanomaa ei sovi tulkita pehmeämmin.

Eero Huovinen pitää lähtösaarnansa Helsingin tuomiokirkossa elokuun viimeisenä päivänä. Kirkko on silloin täynnä, mutta tahtoisin olla mukana kuulemassa.

Seurakuntavaaleista otan selvää, keitä ne toiminnassa olevat ihmiset ovat ja mitä he voivat tehdä. Ihan vain pienen Mikkelin hyväksi.

 

 

13.8.2010 perjantaiaamuna

Ramadan - paaston aikaa

Ramadan on islamilaisten pyhä kuukausi. Silloin ei syödä eikä juoda päivän valoisana aikana. Päivittäinen paastonaika voi olla kesäaikaan jopa neljätoista tuntia. Paaston aikana rukoillaan viisi kertaa päivässä. Paasto koskee terveitä aikuisia, mutta ei esimerkiksi raskaana olevia naisia tai lapsia. Paastokuukauden päätyttyä vietetään juhlia, jolloin lapsille annetaan lahjoja ja köyhille "almuja", rahaa tai ruokaa.

Mietin, mitä paastosta sanotaan luterilaisessa uskonnossa ja merkitseekö se meille mitään. Jumalanpalveluksissa puhutaan paastosta ennen ja jälkeen pääsiäisen, on paaston jälkeiset sunnuntait, mutta eihän se meillä vaikuta mitenkään normaaliin elämään. Raamatun teksteistä löytyy mainintoja paastosta, mutta ei kehottaen vaan todeten.

Mielestäni luterilaisuudessa on tähän verrattavaa ominaisuutta kohtuullisen elämän tavoite. Kieltäytyminen ja "kilvoittelu", pyrkimys rajalliseen hyvään kaikessa toiminnassa antaa paremman elämän, kuin itsekäs oman hyvän tavoitteleminen. Kieltäytyminen, "paastoaminen" ei ole mikään yksittäinen ajanjakso, vaan se koskee koko elämää. Kieltäytyminen on kohtuullisuutta, ei asketismia tai maailman ulkopuolella oloa.

Tässä yltäkylläisessä ja epätasa-arvoisessa maailmassa sen harjoittaminen ei ole helppoa, mutta on tavoittelemisen arvoista. Jokainen voi etsiä ja löytää itselleen sopivan tien.

 

 

11.8.2010 keskiviikkoaamuna

Kylässä Amsterdamissa

Olin luullut, että Helsingin lentoasema on iso, kun siellä on kaksi terminaalia, ykkönen ja kakkonen. Kun saavuimme Amsterdamin lentokentälle, jouduimme etsimään matkalaukkujamme hihnalta 14, kun hihnoja on kaikkiaan 25. Vähän eroa! Kaikki on kuitenkin selkeästi merkitty tauluille, kun osaa lukea.

Vastaanottajamme odottivat ala-aulassa marjapensaan kokoisten kukkapuskien kera. "Holland is the country of flowers" oli vastaus ihmettelyyni. Mikä ihana vastaanotto! Oppaista olin lukenut, että Hollannissa olis hyvä käydä keväällä, kun tulppaanit kukkivat, mutta kyllä nytkin oli paljon paljon kukkia kaikkialla.

Matkustimme junalla Naardeniin, pieneen ihanaan vanhaan kylään Amsterdamin ulkopuolelle. Vanhoja kauniita taloja, vehreätä luontoa ja kanaaleja sielläkin. Laaja vanhusten yhdyskunta lähettyvillä mutta keskellä asutusta. Olin lukenut kirjoituksen Hollannin vanhusten hoidosta jo aikaisemmin ja siksi olinkin hyvin kiinnostunut.

Kyläpaikkamme oli kaksikerroksinen rivitaloasunto auringonkukkien, viinirypäleiden ja vihannespuutarhan välissä. Perheen isä on oikein tuhattaituri ja saa kasvamaan, mitä haluaa.

Asunto oli yli viisikymmentä vuotta vanha ja odottaa remonttia. Yläkerrassa ei kuulema ollut lämmitystä, mutta ovathan Hollannin talvet leudompia kuin meillä. Asunnossa oli kuitenkin niin ihana vanhan asunnon lämmin hohto, jota ei tapaa näiden vuosikymmenien taloissa.

Kolme päivää vaelsimme kaupungilla perheen ympäröimänä. Oli niin helppoa olla turistina tuhansien turistien joukossa, kun he hoitivat kaikki asiat: juna-, bussi-, raitiovaunu- ja museoliput. Ensimmäisenä päivänä kauhistuin Rijksmuseumin pitkiä jonoja ja luulin, että sinne minä en pääse. Mutta perheen tytärpä hankki liput internetistä ja kas: seuraavana päivänä pääsimme e-tikettien kanssa faster lineä heti ohi jonon. Taas totesin, että nettitaito minunkin tulisi säilyttää viimeiseen asti, jos aion liikkua ihmisten parissa.

Van Gogh on minun Hollannin taiteilija-suosikkini ja sinne museoon olikin lyhyempi jono. Ihania tauluja, mutta surullinen taiteilijaelämä.

Anne Frank -museo olisi myös ollut yhtenä kohteena, mutta kaikki liput oli myyty jo edellisenä päivänä.

Kiertelimme Amsterdamin toisen yliopiston alueella ihanien vanhojen rakennusten keskellä. Perheen tyttäret opiskelevat siellä; mikä ympäristö, varmaan siivittää hyviin opiskelutuloksiin!

Tunnin kanavaristeily kuului myös ohjelmaan. Niin monenlaisia viehättäviä asuntolaivoja ja kauniita rakennuksia kanavien varsilla, saatoin tuskin hengittää. Perheen opiskelijapoika katsoi kamerani otoksia matkani lopulla ja totesi "buildings" - heille varmaan arkipäivää, mutta minulle juhlaa.

Isäntäperheeni tarjoamaa vieraanvaraisuutta en pysty sanoin kuvaamaan. Heistä tuli ystäviä ensimmäisellä halaamisella. Sydämellisyyttä, hauskaa huumoria ja lämpöä. He ovat asuneet Hollannissa yksitoista vuotta, ovat yhtäaikaa hollantilaisia ja afganistanilaisia.

Ostosten tekeminen ei ole minun lajiani, mutta kerään kokemuksia. Nyt pää onkin täynnä niitä, riittää paljon sulattamista harmaaseen syksyyn. Danke vel!

 

  

2.8.2010 maanantai-iltana

Valovoimaisia ihmisiä

Tapasin kaupungilla valovoimaisen ihmisen. Siitä on vuosia, kun olemme viimeksi tavanneet, mutta sama hehku on säilynyt. Se on uskomatonta, miten ihminen voi olla niin energiaa ja virtaa ja valoa täynnä!

Ilahduin tietysti tapaamisesta ja virtaa tais siirtyä minuunkin. Askel nousi korkeammalle, kun olin melkeinpä laahustanut siihen asti. Minäpä lataan kanssa generaattorini!

On minulla ystävissäni muitakin valovoimaisia. Säteilyä riittää aina ympäristöön asti. Siinä liepeillä on ihana olla, saada osansa lämmöstä.

Kyllä minä tunnen omaavani virtaa, ei se siitä kiinni ole. Siinä vaan on joku syntymästä saatu ominaisuus, jota joko on tai ei ole.

Ehkä sitä voi hivenen saada oppimalla ja etsiytymällä valon piiriin. Kai.  

 

 

25.7.2010 sunnuntai-iltana

Huussiasiaa

Luen kesäaikana kolmea sanomalehteä. En ihan joka päivä, mutta melkein. Helsingin sanomat, Savon sanomat ja Iisalmen sanomat. Tänään luin Iisalmen sanomista, että kesämökeille halutaan yhä enemmän vesihuussia. Mukavuuksia mukavuuksia. Tavalliset mökkien kuivahuussit eivät käy. Oliko siinä yhtenä verukkeena, että vuokramökit eivät tahdo kelvata, jos ei ole vesihuussia. Ainakaan venäläisille.

Helsingin Sanomissa oli samaan aikaan, että Helsingissä mietitään, voisiko kaupunkiin laittaa yleiseen käyttöön kompostoivia kuivahuusseja. Vesiklosetin rakentaminen maksaa kaksion verran ja sen ylläpitokin tulee hurjan kalliiksi. Yleisiä vessoja on kaupungeissa ihan liian  vähän ja niinpä ihmiset tekevät tarpeensa katujen syvennyksiin ja katujen varsille ja ihan minne vain. Häveliäimmät pistäytyvät puistoihin, mutta paljon näkyy pissajuovia ihan kaduilla. Sepä kai selitys, että kun paljon juodaan olutta, se on jostain päästettävä pois.

Minä olen ollut seuraavinani lehdistä, että ekologiset kuivahuussit alkavat olla muodissa. Ei mökeille ole viisasta rakentaa kalliita jätevesijärjestelmiä, jotka vaativat säännöllisiä konepuhdistuksia. Kompostoivat kuivahuussit ovat nykyään tehokkaita, hajuttomia, nopeita kompostoitumaan ja vaivattomia. Ja ennen kaikkea sopivat luonnon yhteyteen.

Minä en ainakaan kehtaisi ylpeillä sillä, että mulla olis mökillä posliinipytty.

 

 

20.7.2010 tiistai-iltana

Hiljaiseloa mökkimaailmassa

Hiljaiseloa muuten, paitsi tänään käytiin nauttimassa näytelmäillasta Väisälänmäellä. Hyviä esityksiä arkisista asioista asialle vihkiytyneiden harrastajien esittäminä. Mukava tunnin rupeama!

Olen elänyt mökillä nyt lepovaihetta. Kirjoja, kahvia, hiljaisuutta. Radion kuuntelua. Ympärille katselua ja huomaamista, että tuo ja tuo pitäisi korjata. Epätietoisuutta ampiaispesien löydyttyä, onko niitten pesän hävittäminen oikein vai ei. Kallistun tosin hävittämisen puolelle, kun sain kurjan pistoksen nilkkaani.

Olen laistanut tällä viikolla uutistenkin kuuntelua, niin uutisfriikki kuin olenkin. Onko pakko aina olla ajan tasalla?

Ihmettelen tätä ylellisyyttä, että voi nauttia yksinäisyydestä, hiljaisuudesta, kauneudesta, niin monesta. Ja olla tekemättä mitään.

Tämä on minulle ilo, pitäisikö sanoa muotisanoin terapiaa. Toisina päivinä päivät täyttyvät muista asioista.

 

 

15.7.2010 torstai-iltana

Onko maratonjuoksu virkamatkan aihe?

Viime päivien aikana lehdissä on kirjoitettu uusista epäilyistä käyttää virkamatkoja muihin tarpeisiin. Yhdelle epäillyistä oli kertynyt useita maratonjuoksuja eri virkamatkojen aikana.

Ihailen ja arvostan heitä, joilla on henkistä ja fyysistä kuntoa juosta maraton. Olen myös sitä mieltä, että maratonjuoksu kuten muukin fyysisen kunnon ylläpito edesauttaa viran hoitoa. Kun on hyvä kunto, on hyvä valmius hoitaa myös virkatehtäviä hyvin. Luulen niin.

Mietin kuitenkin, missä menee raja. Tai miten se raja voidaan määritellä niin, ettei se ole puhtaasti henkilökohtaista mieliteon ja intohimon toteuttamista toisen kustannuksella. Vaikka se toinen onkin möhkäle, veronmaksaja.

Virkamatkat, tutustumiset muiden maiden käytäntöihin, ovat varmasti tarpeen. Siitä ei liene kenelläkään epäilystä. Emme halua elää umpiossa. Mutta miten ylläpitää oikeaa ja hyvää yhteisen hyvän mallia, jossa oman hyvän tavoittelu ei ole pääasia?

Kas siinäpä kysymys.

 

 

13.7.2010 tiistai-iltana

Hellettä hellettä hellettä

Auto tuntui tulikuumalta, kun lähdimme Mikkelistä iltapäivällä. Onneksi aurinko paistoi kuitenkin auton takalasiin eikä edestäpäin. Kadehdin matkustajaani, joka osasi nukkua koko matkan. Mikä taito elämässä! Laitat silmät kiinni ja istut sitten junassa, autossa tai laivassa, niin nukut. Seurasin kerran kateellisena, kun Mikkelin Erkki Liikanen istahti lentokoneeseen ja kohta oli unessa. Itselle nukahtaminen vaatii aina tietyt rituaalit:  mieluimmin oman sängyn ja aikatauluttoman aamun.

Olen yrittänyt olla marisematta helteestä. En ole auringonpalvoja ja etsin mieluummin kadun varjoisempaa puolta. Mutta aurinko kuuluu kesään ja ymmärrän sen.

Säikähdin Lapinlahdella, kun mittari näytti 38 astetta! Ajattelin jo, että nyt on aikakirjat menneet sekaisin, mutta onneksi uutisissa ei puhuttu näistä lukemista. Taisi mittari olla vain auringon puolella.

Piipahdin Mikkelin kirjastossa ja mikä viileys siellä olikaan. Ihmettelin, että ihmisiä ei ollut enempää, kun oli niin hyvä vaihtoehto kuumalle kadulle.

Onkiveden laineet antavat viileyttä ja helpotusta kuumiin päiviin. Näihin tämän kesän puheenaiheisiin.

 

5.7.2010 maanantai-iltana

Kirjojen maailmassa

Lapinlahden kirjasto tuottaa minulle paljon kesäiloa. Käyn siellä monta kertaa viikossa, saan hyvää palvelua ja uutuuskirjoja on helposti saatavana. Ongelmana on vaan se, että kirjoihin uppoutuessani unohdan muut työt. Monenlaiset ulkoaskareet jäävät tekemättä.

Päiväkirjat ovat yksi suosikkini. Käteeni tarttui Matti Klingen kirjoittama kooste "Onko omaisuus varkautta", päiväkirjamerkintöjä vuosilta 2008-2009.

Pidän Klingen tavasta kirjoittaa. Sivistynyttä, kultturellia, tietoviisasta tekstiä. Ehkä joskus liian hienostelevaa minun maalaismakuuni. Kuitenkin hyvin pohdittua.

Ärsyynnyin vuoden 2008 merkinnästä vaalirahasta. Ehkä se kohu oli silloin vielä niin alkutekijöissään, että Klingellä oli vara kirjoittaa. "Mainio ja huvittavakin tämän kevään 2008 suuri moralismin aihe Suomessa: "vaalirahoitusskandaali".

Hän toteaa lisäksi, että "vaalirahoitukseen puuttuminen on siis vain pinta-asiaa. Vaalirahoitusjuttuja on ollut iät ja ajat meilläkin - siis äänioikeuteen liittyen  - ja nykyisessäkin poliittisessa johdossa on henkilöitä, joilla voisi olla kaikenlaista kerrottavaa ainakin 1960-luvulta lähtien".

Merkintänsä hän päättää "Yhdysvalloissa vaalit ovat avoimesti valtavaa rahapeliä, mutta sikäläisessä materialistisessa maailmankatsomuksessa se ei näytä tuottavan mainittavaa ongelmaa, "raha ratkaisee", on hyväksytty yhteiskunnan perusdoktriiniksi.

Jotenkin vaan en haluaisi Suomen järjestelmässä uskoa siihen, että vaan ja ainoastaan rahalla ratkaistaan, vaikka olenkin hyvin lukenut sanomalehteni. Enkä hyväksy sitäkään, että tätä vaalirahasotkua ei olisi tarpeen selvittää loppuun asti, olipa tämä meno jatkunut jo vaikka kuinka kauan, iät ja ajat. Ja riippumatta siitä, mikä aate tai puolue on kyseessä.

Minun on vaikea luopua lapsenuskostani.

 

 

1.7.2010 torstai-iltana

Taas vuotta vanhempana

Minulla oli eilen syntymäpäivä. En viettänyt sitä muuten kuin otin vastaan onnitteluja. Facebookissakin oli liuta onnentoivotuksia - tuntui ihanalta lukea niitä.

Siirsin kahvin ja kakun tarjoamista, koska sain osallistua toisiin synttärijuhliin. Oli iloa ja riemua ystävien kesken ja maukasta mahtavaa tarjoilua. Emäntänä taitava juhlien järjestäjä ja hyvä organisoija, että hän ei näyttänyt rasittuneeltakaan. Itse olisin samassa tilanteessa ollut hyvin solmussa.

Mitä uusi ikävuosi minulle merkitsee? Yritän miettiä sitä, mutta en tunne itseäni vuosilukuihin sidotuksi. Olen niin utelias ja kiinnostunut niin monista elämän alueista, että en ehdi enkä halua pysähtyä surkuttelemaan ikääni. Tiedän ja tunnen, että ikäni vaikuttaa fysiikkaani, mutta en jää sen vangiksi. Yritän hoitaa itseäni ja kuunnella oireita ja elää kohtuullisesti. Nukkua, kun olen väsynyt ja herätä, kun olen tarpeeksi levännyt. 

Toki muistan, miten -70-luvulla pidin tämän ikäisiä ihmisiä vanhoina, tosi elämän ulkopuolella olevina. Ja niinhän minuakin ja kumppaneitani pidetään.

Ehkä siihen ei ole pakko suostua? Ehkä sitä saa tuntea vielä elävänsä, olla elämässä mukana. Minä ja niin monet muut, kohta neljäsosa suomalaisista.

Heijjaa!

 

21.6.2010 maanantai-iltana

Maalaiselämää

Nautin luonnosta eri tavalla viime viikon pikkuviikarien myötävaikutuksella. "Miksi harakanpoika on kuollut, miksei luonnon eläimillä ole lääkäriä"? Kaloja pyydettiin katiskalla, mutta kuitenkin neljästä satimeen jääneestä kaikki päästettiin lopulta järveen. Pieniä kaloja, annettiin mennä vapauteen.

Oli rentoa meininkiä. Kissa oli suuressa suosiossa. Herkkuannoksia pitkin päivää. Pienet jalat kipittivät kissan perässä ruohikkoon. Onneksi kissa ei saa enää (luulen) lintuja kiinni, ettei sitä surua tarvitse selittää. Vahvemman lakia.

Minä nautin äänistä ja ilmeistä. Aamulla heti avoimena ja energisenä uuteen päivään. Iltaisin unilukemiseksi ihania kirjaston kirjoja: Pahalla tuulella, Susiakatemia ja Pienen pieni tyttö (joka joutui hakemaan isäänsä iltaisin jalkapallopelistä kotiin ja isä sai rangaistuksena jäädä ilman ruokaa).

Touhusin siinä sivussa ruohikon ja kukkien ja venekasvimaan kanssa. "Kasvaako, eikö kasva". Itikat saalistivat iltaisin, yritettiin pysyä sisällä ja kulkea nopeasti ja sulkea hyttysovi kiinni.

Yritän pitää kesän päivistä kiinni. Niin nopeasti ne ovat ohi. Hidastan vauhtia ja kuljen hiljaa. Kuuntelen luonnon ääniä.

 

 

13.6.2010 sunnuntai-iltana

Nevalaisten sukuneuvoston kokouksessa

Eilen lauantaina kokoontui sukuneuvosto vuosittaiseen kokoukseensa Rautavaaran Metsäkartanossa. Päivä oli varmaan vuoden sateisin, vettä riitti iltaan saakka, mutta tunnelma kokouksessa oli jälleen mukava ja rento. Yhtenä kokouksen aiheena oli ensi kesän sukukokous samassa paikassa. Ideoita oli jo koottu runsaasti ja ohjelma vaikutti mielenkiintoiselta.

Olen hurahtanut tähän sukujuttuun niinkuin joihinkin muihinkin juttuihin ja nautin täydestä sydämestä. Yhteishenki vaikuttaa kivalta, ollaan sukulaisia, vaikka vähän kauempaakin.

Ajelin Rautavaaralle Lapinlahdelta ja yllätyin, kun matkan varrella oli niin paljon asutusta ja hyväkuntoisia ja hyvätuloisten näköisiä asuntoja. Onko tämä niin kurjaa ja köyhää seutua kuin puhutaan? Maisemat ovat tosi kauniita, mäkiä järviä ja lampia ja vaikka tie on mäkinen ja mutkainen, sitä on kiva ajella.

Sukuneuvoston ja sukukokouksen paikka on valikoitunut ensimmäisen tiedossa olevan Pekka Nevalaisen asuinpaikan mukaan niin, että se on mahdollisimman lähellä. Ehkä ensi kesänä pääsee käymään siellä historiallisella paikalla.

Ei hassumpaa, että on syntynyt tämmöseen sukuun. Menevalaiset.

 

 

6.6.2010 sunnuntai-iltana

ABC-asemien ohi

Onko enää muita kuin abc-asemat maaseudulla? Ihmettelin Kangasniemellä, kun samaan tienristeykseen änkeää abc-asema ja siinä on entuudestaan muutaman sadan metrin säteellä kaks muuta huoltoasemaa. Onko entisillä asemilla abc:n valmistuttua elinmahdollisuuksia?

Tänään muistelimme Pohjois-Karjalassa ajaessamme, onko täällä päin muita kuin ässän abc-asema. En haluaisi asioida niissä, koska ne syövät pois kaikki pienemmät. Ja löytyihän semmoinen. Saattoi bensa olla vähän kalliimpaa, mutta mieli oli parempi. Ehkä kuitenkin tämä pienempi asema saattaa tulla toimeen, vaikka abc on puolen kilometrin päässä.

Seurasin vuosia sitten Kilpailuviraston kirjoituksia vai oliko ne päätöksiä kilpailun ylläpitämisestä, siis ettei suosittaisi yhden ylivoimaisen ketjun ylläpitoa. Ja mitä on tapahtunut? Joka niemessä ja notkossa on Prisma tai ainakin abc-asema. Ja missä ovat pienet tienvarsikahvilat ja huoltoasemat? Eipä niitä juuri ole. Masentavaa. Kun on nähnyt pienten yrittäjien pitämiä paikkoja muualla, niin miksi ne ei menesty meillä.

Mikä sen nimi on? Talouskasvu ja ahneus. Niinkö.

 

 27.5.2010 torstai-iltana

Vanhettaako teitittely?

 Minulla on ongelma sinuttelun ja teitittelyn kanssa itseni suhteen. Toivon aina, että tuntemattomat ihmiset sinuttelisivat minua. Iloitsen aina siitä. Useimmiten kuitenkin käy niin, että kaupan kassalla ensin sinutellaan ja sitten teititellään. Varmuuden vuoksi molempia tapoja.

Aamutelevisiossa taiteentekijä Oiva Toikka oli toivonut haastattelijan sinuttelevan, koska teitittely hänen mielestään vanhettaa. Huomasin kuitenkin, että se oli haastattelijalle vaikeaa ja hän, vaikka sinuttelusta oli sovittu, teititteli välillä. Nuoresta kai tuntuu luonnollisemmalta teititellä, kun ikää näyttää olevan.

Itse esitin sairaanhoito-opiskelijoiden  ja meidän eläkeläisten yhteisessä illassa, että meitä (siis minua!) sinuteltaisiin, koska se tuntuu kivemmalta. Se tuntuu nuorekkaammalta ja tasa-arvoisemmalta. Kysyin opiskelijoilta, miten heitä opetetaan käyttäytymään tässä. "Meitä on opetettu teitittelemään", oli vastaus. Ja sen mukaisesti he sinä iltana toimivatkin.

Minun on yritettävä kääntää kelkkani tässä asiassa ja yritettävä tuntea, että se on kunnioittava ele, ei pelkkä ikäkarsinaan asettaminen. Opinkohan minä?

 

 

24.5.2010 maanantai-iltana

Huippuhetkiä Helsingissä

Minulla oli ilo osallistua kokoukseen, jossa oli historian havinaa. Läsnä historian professoreita ja tohtoreita, joiden puheenvuoroja kuuntelin ja nautin kuin janoinen raikkaasta vedestä. Oli se mahtavaa!

Historia oli koko ajan läsnä. Pääteema tietysti sotainvalidien historia mutta sitten myös se kaikki muu historiallinen ajan aines, mikä siihen on liittynyt ja kietoutunut. Olin niin onnellinen saadessani olla läsnä. Ja ihana se kokouksen "flow", ei kiirettä eikä aikataulua.

Taas on uutta voimaa repullinen.

Toinen iso asia oli nuorten, kuopuksen ystävien kohtaaminen. Suunnittelimme ja valmistimme yhdessä synttärijuhlia ja sain tuntea energian virtaavan. On se sentään toista kolmekymppisten virta kuin tuplasti vanhempien. Ihailin sitä, että virtaa riittää. Ja onhan se oikein ja niinhän se pitäisi olla kaikille nuorille vahva virta käytössä.

Työntäyteisen ja tapahtumarikkaan viikon jälkeen on nautinnollista katsoa ikkunasta vesisadetta ja levätä. Välillä on tehtävä niin.

 

 

16.5.2010 sunnuntai-iltana

Koivunvihreää elämää

Tänä keväänä luonto muuttui ryöpsähtämällä kevään vihreäksi. Helleaalto antoi vauhtia ja hups - kaikkialla oli heleän vihreätä. Minulla oli onni seurata sitä nyt Lapinlahdella ja miten mahtavalta se tuntuikaan. Peilityyni laaja järvi, lintujen laulu ja ne puut!

Vietin monta laiskaa päivää vain luontoa ihailemalla. Siirsin syrjään mökkiuurastamisen ja annoin psyykelleni mahdollisuuden latautua. Katselin ja kuuntelin ja olin hereillä. Se on kevät!

En huolehtinut työlistastani. Tunsin todella olevani vapaalla, koin niin kuin ennen työssä ollessani, että vapaa, laiskottelu ja siitä tullut mielihyvä antoi vahvuutta. Voimia on tarpeen välillä kerätä. Minä luulen, että minulla on siinä hyvä taito.

Huomenna on kiva aloittaa taas työrupeama. Vähäksi aikaa.

 

 

10.5.2010 maanantaiaamuna

Äitienpäivän jälkitunnelmissa

Minkälainen äitienpäivä on minun kalenterissani? Perheeni perinteisiin kuuluu, että lapset eivät tule äitienpäiväksi kylään eikä kakkua ole leivottu sitten kouluvuosien jälkeen. Eilen oli silti mukavaa nauttia lapsenlasten tekemää kakkua Jyväskylässä. Ensin teimme ruokaa yhdessä ja ihmettelin, miten taitavia he ovatkaan ruuanlaitossa. Ja hyvää syntyi, tällä kertaa kun ei säästelty valkosipulin käyttöä!

Odotellessani bussia pysäkillä tuli kanssani juttelemaan nuorehko mies, joka toivotti hyvää äitienpäivää. Hän kertoi, että hänen äitinsä on kuollut ja kertoi hänen elämästään. Äitienpäivä näytti tuovvan muistoja esiin. Bussia odotellessa kului kymmenkunta minuuttia nopeasti. "Kiitoksia, oli mukava jutella", tuli erotessamme aidosti molemmilta.

Äitienpäivän viettoni alkoi oikeastaan jo lauantai-iltana. Olin kylässä perheessä, jonka sijaismummona, Suomi-mummona toimin. Perhe oli ostanut minulle kukkia, orkideaoksan, ja olin aivan sanaton. En muista koskaan ennen saaneeni orkideaa ja olin siksi niin yllättynyt ja toisaalta hämmästynyt sen kauneudesta. Olen tainnut itse asettaa sen minun kukkien ulkopuolelle, että lapseni eivät sitä koskaan ostaneet. Taisi olla ne sanat "ne on niin kalliita, älkää sitä ostako". Mutta nyt sitten katselen sitä ihan hurmioituneena!

Teehetki perheessä oli tosi mukava. Kaksi muuta maahan äskettäin tullutta perhettä oli mukana ja keskustelu oli rentoa ja hauskaa. Nyt puhuttiin enimmäkseen suomea, joskus sanojen merkitystä etsien. Yksi vieraista oli ostanut suomalais-peruukin, oikein "Aino"mallia, ja sitä sitten soviteltiin miesten päähän. Naurua riitti. Eikä ilonpitoon mitään teetä vahvempaa tarvittu.

Kotiin palattuani, tuliaisena mukana ihanaa kotona valmistettua jugurttia, tunsin itseni onnelliseksi. Minulla on monta perhettä omieni lisäksi. Olen etuoikeutettu suomalaisäiti.

 

 

 

7.5.2010 perjantai-iltana

Katso sutta suoraan silmiin

Vietin iltapäivällä tunnin Kalle Holmbergia kuunnellen. Hän luennoi Mikkelin lyseolla - jonka nimi kuulema muuttuu Mikkelin lukioksi, harmi  - entisessä koulussaan, kuulijoina lyseon oppilaita ja muita, meitä lähinnä Holmbergin ikäisiä olevia mikkeliläisiä.

Kalle Holmberg teatterimiehenä hallitsee esiintymisen. Tunti kului vauhdikkaasti. Etukäteen mietin painottuisiko esiintyminen kirjan markkinointiin, mutta se vei kuitenkin vain hyvin pienen osan. Enemmänkin se oli nuorille kuulijoille tarkoitettuja elämänohjeita. Holmberg kertoi jääneensä kaksi kertaa luokalle, siksi että harrasti niin paljon kaikkea muuta. Se tuntuu olevan monen menestyneen miehen taustalla. Sanoma kai oli, että elämästä pitää osata nauttia omalla tavalla. Jos tykkää lukemisesta ja toisaalta on kyllä VIISASTA lukea aikanaan, että pääsee sitten myöhemmin harrastamaan muuta. Elämänohjeena oli myös osata unelmoida, nähdä unta siitä mitä ei paljain silmin voi nähdä, Lauri Viitaa mukaellen.

Holmberg luki uudesta kirjastaan tarinan miehestä, joka vietti jäälautalla suden kanssa kolme yötä ja pelastui siksi, ettei pelännyt, vaan katsoi sutta suden tasolta suoraan silmiin. Ja suden poistuttua pääsi lautalta mantereelle Viroon ja sieltä Viipurin kautta Porkkalaan takaisin jäällä suden jälkiä seuraten. Ei saa pelätä, on oltava samalla tasolla pelättävän kanssa.

Alussa Holmberg toisti useasti, että pitää osata päättää, mitä haluaa tehdä, haluaako kävellä vai haluaako istua. Molempia ei voi tehdä. Elämässä pitää osata tehdä valintoja ja valinta on tehtävä itse.

Luento oli mielestäni hyvä ja sopiva nuorille ja meille Holmbergin ihailijoille. Mielestäni se ei ollut vanhan teatterimiehen "höpinää", että tätä kaikkea olen tehnyt.  Se toi myös nostalgisia muistoja vanhasta Mikkelistä, jolloin tori ja torin ympäristö ja kadut ja ravintolat ja elokuvasalit olivat toisenlaisia.

Toivoisi enemmän tämmöisiä vierailuja Mikkeliin. Hyvä Mikkelin Lyseo!

 

 

30.4.2010 perjantaina - vappuaattona

Mitä ymmärrän energiakysymyksistä?

Olen yrittänyt selvittää ja pohtia viikko sitten tehtyjä tulevaisuuden energiaehdotuksia. Periaatteessa en kannata ydinvoimaloitten lisärakentamista, mutta toisaalta en ymmärrä, mikä määrä ja minkälaista energiaa tulevaisuudessa on oikeasti tarpeen. Uskon, että vanhanlaista voimakasta talouskasvua ei tule enää tulevaisuudessa. Puheet hyvinvoinnin ja työllisyyden lisääntymisestä eivät siten tule Suomessa toteutumaan.

Keskustelin asiasta kuustoistavuotiaitten nuorten kanssa. Opettaja oli koulussa käsitellyt asiaa ja selostanut ydinvoiman tarpeellisuutta ja jokainen uskoi siihen. Minusta tuntui, että opettaja oli esittänyt liian yksipuolisen kannan. Kertonut vain oman myönteisen kantansa, mutta ei asettanut asiaa kyseenalaiseksi eikä kertonut että on  myös toinen näkökanta. Kysyinkin sitä pojilta, mutta he väittivät, että asiasta kyllä keskusteltiin ja hekin ovat sitä mieltä, että uudet ydinvoimalat ovat tarpeen.

Myöhemmin keskustelin erään insinöörin kanssa, joka myös näki uudet ydinvoimalat tarpeellisiksi. Hänen mielestään korvaavia tuulivoimaloita pitäs rakentaa Suomen päästä päähän, että jonkinlaista voimaa syntyis, eikä se sittenkään riittäis. Tai että ns. risuvoimasta olis energiataloudelle kummostakaan hyötyä.

Ministerien ydinvoimaloiden uutismarkkinoinnissa onnellisuuden ja ilon käsitteet kuulostivat pahoilta. Ydinvoimalalla on kuitenkin se synkkä arvaamaton ja vaarallinen puolensa. Kuinka pitkälle tulevaisuuteen tämä tuleva päätös ulottuu?

 

18.4.2010 sunnuntai-iltana

Maahanmuuttaja-keskustelua

Sanomalehdet Hesarista alkaen ovat olleet viime viikkoina pullollaan maahanmuuttaja-keskusteluja. Hesari pyysi kirjoituksia maahanmuuttajilta ja niitä on julkaistu runsaasti. Pari kirjoitusta teki minuun vaikutuksen. Toinen kirjoittaja kertoi, että tutustuminen talvisotaan avasi hänen silmänsä suomalaiseen elämänmenoon. Toinen kirjoittaja tahtoi, että maahanmuuttajilla olis samanlaiset oikeudet kuin suomalaisilla. Tarkoitti kai, että tällaista juopaa suomalaisten, siis kantaväestön ja muualta tulleiden välillä ei olisi.

Keskustelu on ollut pinnalla yleisesti jo koko kevätkauden ja siksi alkaa vaikuttaa latistuneelta. Keinoja etsitään, mutta välineet ovat vähissä. Kantaväestöstä on joutunut niin suuri joukko työttömäksi, että päättäjillä riittää siinä ongelmia.

Mikkelistä kuulee yhden ja toisen maahanmuuttajan suunnittelevan muuttoa Etelä-Suomeen, työpaikkoja kun ei ole. Se on vahinko ja sääli. Tarvitsisimme ehdottomasti tänne lisää monikulttuurisuutta ja moniarvoisuutta, että pienet ympyrät eivät entisestään pienenisi. Miten hartaasti sitä toivonkaan ja teen sen puolesta työtä, mutta tulokset ovat jääneet vähäisiksi.

 

11.4.2010 sunnuntaiaamuna

Minullakin on Mikkeli-nälkä

Suhtautumiseeni kotikaupunkiini on tullut uusi sävy. Tulisikohan tästä ajan mittaan kiva ulospäin hengittävä luova avara salliva ja vilkas kaupunki? Mutta samalla lämmin inhimillinen ja empaattinen. Minulle on tullut nyt uusia ajatuksia. Aikaisemmin olin tiukasti sitoutunut vanhaan Mikkeliin. Ei toriparkkia eikä kauppakeskuksia. Kaikki vanhaan malliin ennallaan aina vaan eteenpäin.

Minut sai pysähtymään kuopukseni käynti Mikkelissä. "Ai täällä on näin paljon uutta! Minulla on Mikkeli-nälkä".

Pysähdyin ajattelemaan omaa suhdettani Mikkeliin. Täällä on kotini, jossa viihdyn. Yritän seurata vuodenaikoja, että pesen ikkunat ja vaihdan verhon keväisin ja syksyisin, niin kuin muutkin naiset. Nautin auringon nousun näkemisestä ja odotan lehtien puhkeamista koivuun. Ympäristö on siisti ja rauhallinen. Kaikki on kunnossa.

Liikun ja matkustan vielä paljon. Ainakin minulla on se mielikuva ikäpolveeni verrattuna. Nautin uusista kokemuksista mutta myös pelkästään matkalla olosta. Ehkä olen jo syntymässä saanut liikkeellä olon geenit. Tai ehkä ne lapsuuden turvalliset vuodet saaressa loivat hyvän ja helpon pohjan lähteä myös muualle.

Matkojen jälkeen on ollut hyvä palata kotiin ja kotikaupunkiin. On ollut itsekästä nauttia hiljaisuudesta ja rauhasta, muuttumattomuudesta.

Mikkeli-nälkä avaa silmiäni näkemään, mikä täällä voisi olla toisin. Muuttumattomuus voisi muuttua kansainvälisyydeksi, monikulttuuriseksi. Mikkelistä voisi ihan oikeasti tulla näkyvästi värikäs kaupunki. Meillä on afganistanilaisia, sudanilaisia, burmalaisia ja monia muita kansallisuuksia maahanmuuttajina, mutta missä he ovat? Heitä näkee harvoin keskustassa, he asuvat lähiöissä ja pysyttelevät siellä. He puhuvat ymmärrettävää ja hyvääkin suomea, mutta missä he voivat käyttää sitä? Työelämä suhtautuu heihin vielä karsastaen.

Etelä-Savon elinvoimainen, kehittyvä ja värikäs Mikkeli. Miten mielenkiintoinen kaupunki asua ympäri vuoden poistumatta mihinkään! Ei puhetta eikä kirjoitusta peloista vanhusten täyttämistä kaduista, näivettymisestä, palveluiden puutteesta. Kaupungin ympärillä kehittyvä maaseutu ja sen mahtavat luonnontuotteet. Yhteistyö kukoistaisi kaikilla aloilla.

Mikkeli-nälkä avaisi silmät. Hieno ihana kaupunki.

 

 

 

8.4.2010 torstai-iltana

Poliittista näytelmää

Tämä viikko on antanut paljon sytykettä politiikan tulipesään. Kokoomuksen Tiura sytytti liekit itse antamassaan haastattelussa ja on sen jälkeen ollut jatkuvasti huomion kohteena.

Politiikan seuraaminen on minulle intohimo. Se on välillä näytelmää ja sirkusta, niin kuin nyt taas. Ihmisten sanomiset kietoutuvat toisiinsa, jokainen esiintyy toden puhujana. Tämänkertainen näytelmä ei tunnu ulkopuolisestakaan kivalta. Siinä on paljon petoksen ja epäluottamuksen makua. Omat koirat purevat.

Seurasin puheenjohtaja Jyrki Kataisen ilmeitä television a-talkissa, kun Jan Andersson tykitti häntä Marja Tiura-asialla. Katainen vaikutti alavireiseltä, mutta näytti hallitsevan itsensä hyvin ja selvisi hyvin nöyrällä asiallisella tyylillään. Koko sotku on hänelle varmasti hyvin kiusallinen.

Jos tästä näytelmästä yrittää löytää jotain hyvää, niin ainakin sen, että Tiuran jälkeen kokoomuksen varapuheenjohtajaksi valittiin mikkeliläinen Lenita Toivakka. Kuulosti se korvaan kivalta: mikkeliläinen.

 

31.3.2010 keskiviikkoiltana

Onko matkustaminen tarpeellista

Matkoilla olo on ollut yksi minun harrastuksistani. Matkustaminen ei kuulunut nuoruuteeni, elämä täyttyi silloin muusta. Ensimmäiset matkat tein reippaasti päälle kolmekymppisenä, ensin Tukholmaan ja Kööpenhaminaan ja sitten useita matkoja Lontooseen, johon suorastaan hullaannuin. Oli ihanaa seurata ihmisvilinää, istua metrossa, katsella ihmisiä. Tietenkin myös tutustua kaupungin nähtävyyksiin, mutta kun ne pakolliset oli nähty, pelkkä kaupungilla vaeltelu tuotti tyydytystä. Niin paljon erinäköisiä ihmisiä kaikkialta maailmasta. Näytti siltä, että siellä oli suorastaan maailma pienoiskoossa.

Monen Lontoon matkan jälkeen kuvaan tuli muitakin maita. Jugoslavia, Kreikka, Venäjä ja muut. Vanhan Neuvostoliiton aikana en käynyt siellä koskaan. Siitä hurlumheistä en päässyt nauttimaan tai en joutunut nauttimaan. Ensimmäinen Venäjällä, Pietarissa käynti oli mieliinpainuva, koska silloin sain tutustua myös pietarilaiseen kotiin. Ankean näköinen kerrostalo, vielä ankeampi rappukäytävä, mutta miten lämmin tunnelma siinä kodissa oli! Maukasta venäläistä ruokaa, vodkaa ja  musiikkia. Ja seurustelua sekä suomen että venäjän kielellä. Kaikki tulimme ymmärretyiksi ja ilo oli korkealla.

Myöhemmin, eläkeiän kynnyksellä sain tartunnan reppumatkailuun. Matkan suunnittelu alkaa jo paljon ennen matkalle lähtöä. Kuukausien ajan tutustun maahan, seuraan lehdistä sen oloja ja politiikkaa, yritän etsiä myös kirjallisuudesta tietoja. Matkalla kuljen tavallisten ihmisten joukossa, ostan juna- tai bussilipun, selvitän reitit ja majoituskohteet.  Matkasuunnitelmista keskusteleminen kartanlukijan kanssa on kiehtovaa, minun toiveeni ovat nämä, mitkä ovat sinun.

Matkustamiseen on nykyään tullut eettisiä näkökohtia. Onko lentäminen enää oikeutettua? Tähän asti olen hyväksynyt ja puolustanut itseäni sillä, että matkani kestää useamman viikon. En lankea - joulukuussa tapahtui poikkeus - viikonloppumatkoihin, vaikka ne ovatkin edullisia.

En tiedä, onko matkustaminen tarpeellista. Ehkä saman nautinnon voisi saada kirjoistakin. Voisi syventyä perusteellisesti jonkun matkakohteen oloihin ja ihmisiin kirjojen välityksellä. Tiedosta ei kyllä ole puutetta.

Tai, jos kirjat eivät riittäisi, voisi tutustua uusiin ihmisiin. Jokainen ihminen on kuin kirja, jokaisella erilainen elämäntarina. Jokaisen uuden ihmisen kohdalla voisi päätyä ajatuksiin: ajatella, miten mielenkiintoinen ihminen!

Eikä se vaatisi matkalle lähtöä.

 

 

 

29.3.2010 maanantai-iltana

Mikkelin kaduilla kerrankin kaunista

Mikkelin kadut ovat olleet masentavia koko talven. Esteitä, loukkoja, aukkoja, aitoja. Nuolia sinne ja tänne, siirry toiselle puolelle katua, palaa takaisin samalle puolelle, kierrä, älä kompastu. Rakennustelineet ja suojat ovat olleet pääasiallinen näkymä. Jännitys on ollut siinä, mistä tällä viikolla pitää kiertää. Kaupungin keskusta on myllerryksissä ja vielä pitkään. Kadulla poukkoilu ei ole ollut herkkua.

Tänä aamuna kävelin maanantaiaamun mietteissä kirjastoa kohti. Mieli vähän tympääntyneenä ajattelin, kuinka kauan tätä sekamelskaa vielä kestää ja onko nyt tullut uusia kiertoteitä. Sitten yks kaks heräsin. Kadulle oli ilmestynyt takorautainen aita kevättä ja terasseja enteillen. Ja miten kaunis aita! En muista, koska olen mitään niin kaunista nähnyt. Ulkomailla ihailen aina kauniita vanhoja puistojen takorautaisia aitoja, samoin kuin ikkunasuojuksia ja ovi- ja seinäkoristeita. Olen niin hullaantunut niihin, että haluaisin ottaa kaikista niistä valokuvan. Matkakumppanini aina hermostuukin: joko taas pitää ottaa kuva, eikö sinulla ole niitä riittävästi.

Minun piti saada selville, mistä tuommoinen kaunotar on Mikkeliin ilmestynyt. Ja arvasin oikein: se on teetetty, se on tehty käsityönä, se on ihan oikean työn tulos. Siksi se onkin niin hurmaava, siinä näkyy käden jälki.

Askeleeni olivat kevyemmät tuon kohtaamisen jälkeen. Se toi minulle kevään ja ilon räntäsateenkin keskellä.

Kauneutta kadulla.

 

 

28.3.2010 sunnuntai-iltana

Minulla oli vieraita

Olen jotenkin jämähtänyt nykyajan menoon niin, että minun tulee harvoin kutsuttua vieraita. Niinhän se on useimmille meistä käynyt. Ja nykyään kovin harvoin tullaan kylään kutsumatta.

Toissapäivänä kuitenkin ryhdistäydyin. Ostin edellisenä päivänä pikku pääsiäiskukan ja menin soittamaan ovikelloa ja kysyin, sopisiko naapureiden tulla päiväkahville. Olin kiitollisuuden velassa ja siitä kukka. Kyllähän se käy, naapurit sanoivat.

Siitä seurasi se, että minun oli pakko ryhdistäytyä myös siivoamisessa. Lehdet piiloon ja lehtileikkeet talteen, luetut lehdet keräyslaatikkoon. Imuri esille ja surisemaan. Pääsiäiskukkia pöydälle ja kotini alkoi näyttää uudelta. Vielä kauppaan pullan ostoon ja vieraat saattoivat tulla.

Naapurini ovat ihania ihmisiä. He ovat sisaruksia, jotka ovat eläneet vuosikymmenet yhdessä, tuntevat hyvin toisensa. Minusta tuntuu, että he muistavat kaikki elämänsä tapahtumat. He pystyvät kertomaan värikkäästi asioista vuosikymmenien takaa. Se tuntuu minusta ihmeelliseltä, se on kuin saisin lukea tarkkaan kirjoitettua kirjaa.

Heidän kanssaan keskustellessa aika vierähtää nopeasti. Olen iloinen, että olen saanut ystävystyä heidän kanssaan. He ovat positiivisia, elämänmyönteisiä ihmisiä, jotka eivät ole koskaan hamunneet kuuta taivaalta. He ovat viettäneet tavallista, vaatimatonta ja työteliästä elämää. Mutta he ovat tyytyväisiä. Itsekin saan heiltä aina seesteisen olon. Paljonko sitä ihminen oikein tarvitsee hyvään oloon.

 

 

23.3.2010 tiistai-iltana

Ei kahta kertaa samaan virtaan

Anneli Jäätteenmäki ei lähtenyt Keskustan puheenjohtajan vaalitaistoon vetoamalla antiikin ajan (Herakleitos) sanontaan: samaan virtaan ei pidä mennä uudestaan. Virta ei ole enää sama ja itse olet muuttunut.

Tuo lause on mietityttänyt minua monta päivää ja pidän sitä oikeana. Jäätteenmäeltä teko, puheenjohtaehdokkuudesta luopuminen sinänsä lienee ollut viisas, vaikka monet ovat kokeneetkin hänen kärsineen vääryyttä pääministerin paikalta pois joutuessaan. Vast ikään olin keskustelussa, jossa arvostamani naisvaikuttaja, joka tunsi hänet, kertoi, kuinka kaltoin häntä silloin kohdeltiin. Samoista virheistä miehet selviävät, kuin koira veräjästä, mutta naista kohdellaan eri tavoin.

Ihmiselämä on yhtä virtaa. Olen sitä mieltä, että elämän huippuhetket tässä virrassa kannattaa tallentaa ainutkertaisina, niin ettei niihin halua enää toistoa, uusintaa. Huippuelämykset taiteen alalla säilyvät arvokkaimpina, kun ne säilyttää muistoissa sellaisina, eikä yritä haluta tavoitella niitä samanlaisina taas ja taas.

Olen itse mennyt vapaaehtoistouhuissani uudelleen samaan virtaan ja saanut mielessäni kokea, että se ei ehkä ollutkaan oikein. Ei minulle eikä muille. Virta onkin muuttunut, ei se ole sama kuin kaksikymmentä tai kymmenen vuotta sitten. Ja ennen kaikkea olen itse muuttunut. En ole tullut paremmaksi tai huonommaksi, vaan otteeni on toinen. Luulin, että olisin säilyttänyt saman innostuksen ja hehkun, mutta se onkin haalistunut.

Pitäisi opetella enemmän vain seuraamaan virtaa, ei aina yrittää mennä mukaan.

 

 

28.2.2010 sunnuntaina, Kalevalanpäivänä

 

Kuka voitti?

Olympiakisat taitavat olla loppumaisillaan. Luulen ainakin niin. Olen seurannut niitä sen verran, että katson aamun uutisista, miten edellisen yön kilpailuissa on käynyt. Niin tänäkin aamuna näin, että Suomi sai pronssia jääkiekosta. Onko se voitto vai tappio, kun mahdollisuudet kultaotteluun ei riittäneet, en oikein saanut selville.

Kisojen lähetyksissä minua kiusaa suomalainen kiihkomielisyys. Selostajan henkeä salpaava kiihtyminen, jos menestys näyttää olevan ulottuvilla tai surkuttelu, jos on tappiomieliala. Haluaisin nähdä kisat hyvinä suorituksina kaikkien maiden edustajilta. Parhaansa yrittävien, rehtien kilpailijoiden töinä. Ja  myös niin, että suomalaiset selostajat pystyisivät tunnustamaan sen. Ja tietenkin katsojatkin.

Se harmittaa erityisesti, että kilpailija syystä tai toisesta epäonnistuessaan ryhtyy selittelemään syitä menneen talven lumilta saakka. Tai oikeastaan pahempaa on vielä se, että ei puhu ollenkaan. On ylimielinen ja pakenee. Miksi ei voi tunnustaa, että nyt kävi näin, kuntoni ei ollut kohdallaan, voimani eivät riittäneet ja toiset olivat parempia.

Tiedän, että suomalaiset ovat urheiluhullua kansaa ja suuret voitot tuovat paljon iloa yksityisen ihmisen elämään. Se tuo myös yleisesti paljon positiivista mieltä koko kansaan. Hyvinvointi lisääntyy, kaupankäynti kasvaa, valtion talouden tilanne paranee  (luulen niin) - miksikäs emme sitten voittoja hamuaisi. Nämä ovat meidän nyreiden, ankeitten pimeitten talvien kasvattamien ihmisten ilon hetkiä. Suomi on olemassa, Suomi on hyvä ja Suomi valaisee!

Olen hyvin epätoivottu seuralainen kisakatsomossa. Lapsenlapset toivovat, että en tulisi vierailulle tärkeiden kisojen aikaan. Teen tyhmiä kysymyksiä, "mitä tuo tarkoittaa, miksi tuota ei hyväksytty" ja niin edelleen. Kisakatsomossa pitäisi olla hiljaa, seurata ja ymmärtää kaikki. Ja olla hyvin hyvin innostunut tapahtumien kulusta. Kun en sellainen jaksa olla, voin kai kuitenkin kysyä: Kuka voitti?

 

 

20.2.2010 lauantai-iltana

Meitä on niin paljon - mitä me tehdään?

Kymmenen seuraavan vuoden aikana työelämästä siirtyy eläkkeelle 350 000 ihmistä. Tilastot väittävät näin. Mikä määrä ihmisiä! Ei siis ihme, että puhutaan niin paljon ikääntymisen aiheuttamista ongelmista. Valtiovarainministeri yritti tänään haastattelussa asetella sanojaan jotenkin kauniimmin: se ei ole ikääntyneiden vika. Huoltosuhde on kuitenkin ankara. Hoidettavia tai hoitoa haluavia ikäihmisiä terveyspalvelujen piirissä on paljon, siis liian paljon suhteessa työelämässä oleviin.

Itse koen, että nyt ollaan murrosvaiheessa. Me sotien aikana ja sen jälkeen syntyneet täytämme ikäkriteerit, olemme eläkeläisiä, mutta monessa suhteessa olemme erilaisia kuin vanhempamme. Uusi aktiivinen elämänvaihe saattaa alkaa eläkkeelle jäädessä. Aikaa liikenee monille harrastuksille ja hyvä terveys antaa siihen mahdollisuuden.

Liikunnan harrastaminen on itsestään selvää ja se ylläpitää hyvää kuntoa. Liikunnan hyvistä vaikutuksista puhutaan ja kirjoitetaan nyt paljon. Omassa työhistoriassani se tuli itsestään selvänä sivutuotteena. Kuntoutusjaksot antoivat sotainvalideille hyvät eväät harrastaa kuntoilua ja liikuntaa myös kotona jaksojen välillä. Vaikea vammakaan ei ollut este. Lentopalloa tai istumalentopalloa säännöllisesti viikottain tai yhteisiä voimisteluiltoja olivat monien sotainvalidien ohjelmissa. Sotainvalidien keski-ikä on 88 vuotta, huomattavasti enemmän kuin väestön miesten keskimäärin.

Samaa liikunnan säännöllisyyttä totesin ikäneuvolan jäsentemme harrastavan. Osalle se toteutui puunhakkaamisen tai lumenluonnin tai muun hyötyliikunnan merkeissä. Osa osallistuu säännöllisesti jumpparyhmiin tai vesivoimisteluun. Ja kaikesta siitä saa palkinnoksi reippaan mielen ja hyvän kunnon. Itse yritän kävelemisen ohella välttää hissin käyttöä. Pieni mutta ei merkityksetön liike.

Reippaasti, reippaasti yritetään siirtää hitaiden askelten lähestymistä. Mieli avoimena, ystävät lähellä ja usko lujana "meilläkin on paikkamme".

 

 

11.2.2010 torstai-iltana

Takaovi ei aukee

Tämä luminen pakkastalvi on koetellut monella eri tavalla. Kauniaisten bussikuljettaja joutui huutelemaan joka pysäkillä: Takaovi ei aukee. Ovi kai oli jäässä. Ihmiset hymähtivät ja siirtyivät eteenpäin. Tilanne ei varmaan ollut ainutkertainen.

Junan vaunujen läpi kiirehti joukko ihmisiä, jotka yrittivät löytää ovea, joka aukenis. Monen vaunun ovet olivat niin jäässä, että ulos ei päässy. Pasilan asema oli tosin lähellä  Helsinkiä eikä vahinko kauheen suuri olis ollu, kun yhteyksiä kuitenkin on runsaasti. Toista oli varmasti niillä matkustajilla, jotka yrittivät jäädä pois Parkanossa mutta Pendoliinon vauhdikkaan menon ja jäätyneiden ovien johdosta joutuivat matkustamaan Seinäjoelle saakka. Iltasanomat uutisoi, että tämä ylimääräinen matka sai aikaan puhelinnumeroiden vaihtamisen. Siis romantiikkaa ja kohtalo pelissä. Ehkä.

Junien kulkuun on viime kuukausina liittynyt lähes poikkeuksetta aina jonkinlainen hankaluus. Aikataulut ovat myöhässä. Milloin syynä on vaihdevika tai tekninen vika tai väylät ovat niin varattuja, ettei riitä omia lähtöraiteita. Joskus Pendolino on pitänyt vaihtaa toisenlaiseen intercity-junaan eikä siihen oltu saatu ravintolavaunua. Se oli juuri se kerta, kun olin nälkäisenä päättänyt kerrankin käydä syömässä. Pikku juttuja nämä.

Kuulutuksia kyllä tulee. Joskus kahden minuutin myöhästymisestäkin ilmoitetaan: pahoittelemme viivästymisestä aiheutunutta haittaa. Aikamoista taiturointia konduktööreiltä vaatii kertoa iloisella ilmaisulla milloin mistäkin hässäkästä. Hyvin koulutettua joukkoa.

Junalla matkustaminen on minulle kuitenkin mieluista. En napise luonnon olosuhteita vastaan. Varaan itselleni myssyn, kaulaliinan ja lapaset, jos matkaan tulee ylimääräinen viivästys. Ja myös voileivät, niinkuin ennen lapsena.

 

5.2.2010 perjantaina

Missä on tahtoa siellä on keinoja

Nappasin tuon otsikon lapseltani. Hän käyttää sitä englanniksi "where is a will there is a way". Suomennos on omani.

Tämä viikko on sujunut monen asian suhteen tuon tahdon läpiviemisessä. Suomen sydäntalvessa ihmiset ovat perinteisesti uneliaita, jäykkiä, haluttomia "en minä nyt kehtaa" ihmisiä. Odotetaan kevättä ja kesää, sitten kaikki muuttuu. "Kyllä minä oon sen asian puolesta tapellut mutta en enää jaksa". Vetäydytään vetämättömyyteen. "Tehkööt toiset" tai "ei mitään kuitenkaan kannata yrittää, ei tässä kaupungissa mikään muutu" lausahdukset ovat helposti huulilla. Mitä sitä nyt tempoo tähän aikaan vuodesta.

Itse olen saanut energiaa ensimmäisistä auringon pilkahduksista, puhtaasta valkoisesta lumesta, hyvistä yöunista ja ystävistä. Muun muassa. Innostavaa työtä ja tehtävää on yllin kyllin, voin hyvin valita teenkö tänään tätä ja huomenna tuota. Viime aikoina olen saanut kohdata ihmisiä, joilla on energiaa ja iloa hallussaan minuun verrattuna vielä potenssiin kymmenen. Jokaisesta tällaisesta tapaamisesta nipistän itselleni kymmenesosan. Huimaa! Elämä ei olekaan tylsää!

Hesarin Nyt -liitteessä on tarinoita, miltä tuntuu jäädä eläkkeelle. Nainen, 65-nimimerkki kertoo: "Musta tuntuu, että olen nobody. Tässä on alasajotunnelma. Kuin sellutehtaassa. Viikonloppujen nukkumishurma on mennyttä. Enää ei erota, onko tiistai vai torstai".

Tuo viikonlopun, entisajan pyhänviettoon laskeutumisen tunnelman puuttuminen häiritsi itseänikin eläkkeelle jäädessäni. Kaikki päivät tuntuivat olevan saman arvoisia ja olin kateellinen työssä olijoille, kun seurasin heidän valmistautumistaan viikonlopun viettoon. Nyt kuitenkin olen tavoittanut saman rytmin. Teen viitenä päivänä viikossa mitä teenkin mutta lauantai ja sunnuntai ovat minunkin "vapaapäiviä".

Viikko on ollut mukava, kun tahtomiani asioita on toteutunut. Ihan pienillä panoksilla.

 

30.1.2010 lauantai-iltana

Matkustamisen iloja ja hankaluuksia

Palasin pari päivää kestävältä Porin "seminaari"matkalta. Se on perinteinen kevättalven matka, jolloin me neljä hengenheimolaista kokoonnumme Poriin. Lähdemme silloin, kun emäntämme kutsuu. Me kutsutut riennämme oitis, koska olemme kaikki ihastuneita Porin kaupunkiin ja ihmisiin.

Matkustaminen vaatii jonkun verran vaivannäköä, koska menomatka Mikkelistä kestää seitsemän tuntia ja tulomatkakin yli viisi tuntia. Lisäksi junien vaihtoaika on vähimmillään vain seitsemän minuuttia ja tänäänkin juna oli yli kymmenen minuuttia myöhässä. "Onko varmaa, että Pendoliino odottaa meitä", piti kysyä pari kertaa. Minä vielä hämmennyin Tampereella junaan noustessani, kun vieras mies tarrautui laukkuuni ja lähti kuljettamaan sitä. "Minä jaksan kantaa", toistelin, kunnes mies irrotti otteensa ja sain laukkuni. Pelästyin, kun muistin sen kertomuksen Romanian lentokentältä, jossa avulias mies vei matkalaukun mukanaan.

Torstai-iltana Poriin saapuessamme pakkasta oli parikymmentä astetta ja viima melkoinen. Tampereen ja Porin välinen lättähattu-juna oli melko vetoinen ja olimme viluisia jo junasta lähtiessämme. Rautatieaseman edessä oli takseja odottamassa joukko ihmisiä eikä näkyvissä ollut yhtään taksia. Joku soitti: lähettäkää takseja tänne. Yksi taksi tuli. Taksinkuljettaja lupasi lähettää lisää. Värjöttelimme ja taas tuli taksi, mutta tällä kertaa kiukkuinen kuljettaja, kun yritimme pyydellä itsellemme autoa. Meidän vuoro ei vieläkään ollut. "Ei tänne miljoonia autoja lähetetä", oli vastaus. Huh huh - kiukkumme nousi ja puhisimme. Kanssamme odottaneet pari ihmista luovuttivat vuoronsa meille, joten pääsimme seuraavaan autoon ja purimme harmiamme. Saimme tietää syynkin, miksi taksit viipyivät niin kauan. "Menossa on Ässät - Jokerit peli Porissa ja taksit ovat siellä ruuhkassa". Olen sen oppinut, että urheilu on tärkeää, mutta kyllä kai Pori niin kuin muutkin kaupungit toivoo turisteja myös. Taksin saaminen junan saapuessa on yksi välttämättömyys. Tässä tapauksessa viimein saamamme taksinkuljettaja oli tosi ystävällinen ja pyyteli anteeksi kolleegansa käytöstä. Uskomme hyvään porilaiseen palveluun ja mukaviin ihmisiin palasi.

Perjantaipäivänä nautimme ostoskierroksesta. Mitä ihania vaatteita ja miten runsas valikoima siellä olikaan! Kaikille tarttui mukaan jotain mieluista. Minä sain itselleni mukavat ja lämpimät talvikengät. Ne tuntuvat niin vahvoilta ja sopivuudeltaan niin ihanteellisilta, että luulen käyttäväni niitä seuraavat kymmenen vuotta. Ja kengän pohjissa on syvät uurteet. Käveleminen tuntuu varmemmalta, mikä alkaa olla tässä iässä merkittävä etu.

Lounaan nautimme ravintola Kirjakaupassa. Mukava nimi ja hyvä ruoka. Taas tuli pisteitä porilaisille. Tulisko sieltä joku ideanikkari neuvomaan mikkeliläisiä!

Perjantai-iltana saimme osallistua sotilassoittokuntien konserttiin kauniissa, 1863 rakennetussa Keski-Porin kirkossa. Jorma Hynninen oli solistina. Kirkko oli täynnä ja ohjelmistossa vaikuttavia tuttuja kappaleita, mm. Laatokka ja Merellä ja ylimääräisenä numerona Oi muistatko vielä sen virren. Se oli kauttaaltaan hieno kokemus.

Yhdessäolo keskusteluineen venyi molempina iltoina myöhään yöhön ja antoi taas runsaasti virtaa. Matka oli todellista akkujen lataamista. Kohta alkaa kevät.

 

24.1.2010 sunnuntaina

Ei, ei, ei

Olin kylässä ja siellä oli vieraana perheensä kanssa parivuotias burmalainen pikkutyttö, joka oli aloittanut päiväkodissa. Hän esitteli sormi pystyssä, mitä oli oppinut: ei ei ei, ja sormi heilui. Ensimmäinen opittu asia suomalaisessa päiväkodissa!

Ovathan säännöt ja kiellot varmaan tärkeitä, mutta tuntui se jotenkin kummalliselta. Itselle tuli se mieli, että tästä alkaa rakentua kieltojen maailma, johon pieni, ihan erilaisista oloista tullut muuttaja joutuu sopeutumaan.

Tietysti tuo tapahtuma ruokapöydässä hauskuutti meitä ja tyttö itsekkin hymyili, kun toisti: ei ei ei.

Mitenhän niitä kieltoja ja rajoituksia voisi muuttaa positiivisempaan suuntaan? Muistan, miten minua harmitti, kun omat pienet lapsenlapseni koulussa eivät olleet enää innostuneita piirtämisestä. Ja miten ihania piirroksia ja sarjakuvia ja puhekuplia he olivat kotona tehneetkään ja sepittäneet! Koulussa tuli muodot ja ohjeet ja suositukset: näin pitää piirtää, että kuva on hyvä!

Olen itse yrittänyt opetella positiivista ajattelua. Eihän se aina helppoa ole, kun on olevinaan välillä niin kovasti kriittinen ja on siinä palvelevinaan myös muita. Se muka antaa oikeutuksen negatiivisuuteen.

Positiivinen ajattelu omassa päässä ja positiivinen palaute lähellä oleville olisi oikeaa asiaa. Maailman parantamista omalta osalta.

 

 

10.1.2010 sunnuntaina

 

Kanna vastuusi - tunne rajasi

 

Televisiossa on alkanut uusi ohjelmasarja: Kymmenen uutta käskyä. Olen seurannut sitä muutaman kerran ja pitänyt siitä. Keskustelijoina on tunnettuja suomalaisia, kuten Terho Pursiainen, Hilkka Olkinuora, Raimo Sailas ja Veera Luoma-aho. Ymmärsin, että ohjelma on Kirkon mediatuotantoa. Se on tervetullut lisä vähään uskonnolliseen ohjelmatarjontaan.

Lauantaina esitettiin osa, jossa puhuttiin nöyrtymisestä. Keskustelijat puhuivat rankoista kokemuksistaan, joilla heitä oli koeteltu. Ankarien koettelemusten läpikäyneinä keskustelijat vaikuttivat kirkastuneilta ja nöyriltä. Mitä kaikkea ihminen voikaan joutua kokemaan! On vaikea asia hyväksyä ja myöntää, että tämän on pitänyt tapahtua juuri minulle. Kapinointi tullee useimmille ensin, ennenkuin pystyy hyväksymään, että tämän täytyi tapahtua juuri minulle.

Tämän viikonlopun Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä oli eläkkeelle jäävän toimittaja Hannu Marttilan vaikuttava kirjoitus ja hänestä kertova juttu. Ne niveltyivät toisiinsa kuin palapelin osat. Se oli riipaiseva lukukokemus. Tällaista ei voi tapahtua. Tässäkin oli kyseessä lapsen menetys.

Terho Pursiainen sanoi ohjelmassa otsikon sanat. Minusta ne ovat luterilaisen etiikan perustermejä.  Kanna vastuusi, mutta tunne voimasi ja rajasi. On paljon asioita, joihin ei ole mahdollisuutta vaikuttaa. Maailma ei ole oikeudenmukainen. Se on vaan hyväksyttävä.

 

5.1.2010

70 vuotta Mikkelin loppiaisaaton pommituksista

Mikkelin tuomiokirkossa oli vaikuttava muistoilta. Kirkko oli ääriään myöten täynnä eikä pelkästään vanhoja ihmisiä. Simo S.Salo toimi ihailtavaan tapaansa lempeänä mutta  jämäkkänä juontajana. Pommituksista esittivät muistojaan Aira Viljakainen, Matti Oranen, Elma Luntinen ja Matti Toivakka. Jokaisella oli oma erilainen kokemuksensa. Yhteistä kaikilla oli se, että loppiaisaaton aamu oli aurinkoinen, häikäisevän kaunis. Päivä päättyi monen kohdalla suruun ja pelkoon. Päivän pommituksen uhreina kuoli  30 ihmistä ja monen kohdalla oli vain minuuteista kysymys hengissä säilymisessä.

Kalevi Salovaara kertoi historialliset tosiasiat. Viisi laivuetta, yhteensä 40 hävittäjää kylvi tuhoa. Pakkasta oli 28 astetta ja pommitukset kestivät aamupäivän tunneista iltapäivälle saakka. Ihmiset pakenivat perunakellareihin ja sirpalesuojiin, joista ei varsinaista suojaa kuitenkaan olis ollu tosi paikan tullen.  

Junaraiteet kääntyivät kaarelle. Niitä ja muitakin tuhoja Mannerheim kävi illalla pommitusten loputtua katsomassa.

Juontaja kysyi, kuinka monet läsnäolijoista olivat kokeneet tuon päivän. Yli 30 ihmistä nousi seisomaan. Historia oli läsnä.

Illan ohjelmaan kuului kolme virttä, jotka veisattiin niin voimalla, että en muista aikoihin semmoista kokeneeni. Ihmisten yhteisöllisyys oli nyt totta.

Itse muistan helsinkiläisen työtoverini kertoneen, kuinka hänen perheensä lähetettiin Helsingistä Mikkeliin sukulaisiin sotaa pakoon ja olivat juuri tuona loppiaisaattona Mikkelissä. Heille ei kuitenkaan mitään pahaa tapahtunut, pelko vaan jäi mieleen.

Tilaisuus oli minulle hyvin koskettava, vaikka koko työelämäni olen ollut sodan seurausten varjossa. Tai ehkä juuri sen vuoksi.

 

 

31.12.2009 Ilotulitusten paukkeessa

Vuoden viimeinen päivä oli surullinen uutispäivä. Espoossa kauppakeskuksessa Kosovon albaani, pitempään Suomessa asunut mies,  ampui viisi muuta ihmistä ja itsensä. Yksi oli entinen naisystävä, jolle oli lähestymiskielto, mutta mies surmasi hänet tämän kotona. Muut surmatut olivat naisen kanssa samassa työpaikassa olleita.

Murheellista.

Muistan sen yön, kun matkustin bussilla Kosovosta Albaniaan. Yöbussi oli täpösen täynnä kotimaahansa lomalle lähteviä albaaneja. Puhe solisi läpi yön, ihmiset olivat iloisia ja lomatunnelma oli mahtava. Nukahtelin silloin tällöin epämukavassa bussin penkissä istuessani, mutta heräsin aina siihen iloiseen tunnelmaan. Nytkin vuosien päästä päällimmäisenä on muistikuva siitä ilon ilmapiiristä, ei epämukavuudesta. Matka sentään kesti kaksitoista tuntia.

Tämän päivän uutiseen ei voi ottaa  kantaa, kun surmaajasta ja hänen taustoistaan tietää niin vähän. Se on surullista ja väärin, jos tästä leimahtaa taas muukalaisviha. Enemmänkin pitäisi yrittää selvittää sitä väkivaltaisuutta, mitä Suomessa esiintyy niin paljon voimakkaampana kuin useissa muissa maissa. Ja useimmiten enemmän suomalaisilla kuin maahanmuuttajilla. Puukkoon ja pyssyyn tartutaan niin helposti.

Vuosikymmen päättyy. Tämä on ollut minulle henkilökohtaisesti ilojen kymmen. Olen saanut tehdä työtä, minulla on ystäviä ja harrastuksia, kuulen, näen ja koen vielä asioita.

Rakastan elämää ja yritän olla kiitollinen kaikesta tästä, vielä elävästä.

 

 

 

27.12.2009 Sunnuntai-iltana

Länsi-Savoa joululukemisina

Kerrankin on ollut aikaa lukea sanomalehtiä monta tuntia päivässä. Ne olivat odottamassa, kun palasin joulumatkalta. Länsi-Savo huokui Mikkelin hyvää talouden kehittymistä. Se tuntui oikein hyrinältä. Tämä vuosi on mennyt hyvin, odotettua paremmin, mutta tulevaisuudesta ei tiedetä.

Tekisi mieli uskoa, että asiat ovat menossa parempaan suuntaan. Kaupungin keskusta kehittyy, kohta ei olla enää mitään pikkukaupunkilaisia, vaan vedetään huomiota puoleemme. Kohta kasvetaan Kuopion pikkuveljestä oikein tasavertaiseksi veljeksi. Meillä on jo iso kauppakeskus ja lisää tulee. Liikemiehet ja sijoittajat ovat optimisteja. Kasvuun on pakko uskoa.

Länsi-Savo haluaa kehittyä ja kasvaa myös itse. Lehti hakee nuoria ihmisiä lehtiraatiin. Minkälaista lehteä he haluaisivat lukea?  Miten lehden pitäisi muuttua, että se kiinnostaisi nuoria?

Olen seurannut oman nuorisoni lehtien lukuja. Mitä he lukevat? Kouluikäiset pojat lukevat urheilusivut ja se on siinä. Alle kolmekymppiset lukevat lehtensä netistä. Nopeatempoinen elämänrytmi ei sovellu leppoisaan lehdenlukuun. Aamulla pitää ehtiä lenkille tai salille tai hakemaan pahvimukikahvi ennen töihin kiirehtimistä.

Toivottavasti Länsi-Savo löytää nuoret kehittäjät. Ja toivottavasti lehti heräisi muutenkin, että se ei olisi jatkuvasti puolueiden nokkamiesten välikappaleena. Hyvä lehti olisi mannaa vanhoillekin.

 

 

24.12.2009 Jouluaattona

Alppilan kirkossa oli aattohartaus jo klo 15. "Jumalan armo on avara kuin taivas", sanoi pappi Heikki Ahonen. Läsnä oli satakunta henkeä. Kirkko on hyvin riisuttu, työväestön asuinkaupunginosan tuntuinen kirkko. Huomaamaton. Hartauden ohjelma sisälsi paljon joululauluja ja lyhyitä puheita. Siitä oli helppo laskeutua jouluun.

Päivällä pistädyin vielä kaupungilla. Ihmisiä oli huomattavan vähän liikkeellä. Kadut olivat kamalan liukkaat. Raitiovaunu Mannerheimintiellä kiisi lujaa ja pysähtyi harvoin. Matkustajia oli muutama ja minäkin jäin Hesperianpysäkillä yksin. Joitakin turisteja oli liikkellä, yhden matkalaukussa luki: Brazil.

Se tuntui hyvältä ja oikeaan osuvalta, että kaupat sulkeutuvat aattona jo kello 12. Kerrankin hyvä laki.

Sain joululahjoja. Verenpainemittarin esimerkiksi. Ensimmäinen mittaus näytti hyvältä. Kaikki arvot suositusten sisään mahtuvilta.

Nyt kirjat ympärllä ja joulurauha.

 

20.12.2009 sunnuntaina

Lukemisen himoa

Hesarissa oli pitkä ja mielenkiintoinen haastattelu Philip Rothista, amerikkalaisesta kirjailijasta, joka on kirjoittanut 30 kirjaa ja ollut pitkään Nobel-ehdokas.  En ole lukenut yhtäkään hänen kirjoistaan. Huomenna pitää rientää kirjastoon etsimään, jos onnistuisin saamaan jonkun vanhemmista kirjoista joululukemiseksi. Uusimmalla suomennetulla kirjalla on hauska nimi: Tuohtumus.

Haastattelussa 76-vuotias Roth toteaa, "Elämä ja kuolema kytkeytyvät toisiinsa, koska ne edellyttävät toisiaan, mutta niiden toteutuminen ei noudata kuitenkaan mitään logiikkaa". Minusta tuntuu, että tulen pitämään hänen kirjoistaan.

Joululukemisena minulla on jo elämäkertoja ja sotahistoriaa. Luin lyhyen kirjoituksen Risto Rydistä ja jäin miettimään, kun siinä mainittiin Väinö Tanner, mitä oikeastaan tiedän hänestä. Sen tietysti tiedän, että myös hän joutui vankilaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnin seurauksena, mutta minkälainen ihminen hän oli, sitä en tiedä.

Kirjoja riittää ja joulustressiä ei ole.

 

 

 

15.12.2009 tiistai-iltana

Berliini, mieluisa kaupunki

En osaa oikein määritellä, mikä siinä kaupungissa minua niin viehättää, mutta taaskin se valloitti täydellisesti. Tuntui, että jo Tegelin lentokentällä hengitin eri lailla, hurmaantuneena eikä tihkusade haitannut. Bussi 109 vei aivan hotelli Plazaan Knesebecksstrassen kulman taakse Ku damilla.  Mikä paikka! Busseja tuhka tiheään molempiin suuntiin ja rauniokirkko lähellä. Ja Kadewe. Ja sivukaduilla kivoja pikku ravintoloita ja kirkon ympärillä perinteiset joulumarkkinat.

Neljän päivän "loma" - tuntuu luvattomalta käyttää sellaista sanaa, kun olon pitäisi yhtä lomaa - oli hyvin rentouttava. Kävimme Museosaarella Pergamon museossa, joka vaatii heti lisää historiaan paneutumista, hiljennyimme juutalaisten muistomerkillä paasien ja labyrinttien äärellä ja kävelimme Brandenburgin portin läpi. Ajoimme bussilla Kreuzbergiin ja huomasimme tulleemme maahanmuuttajalähiöön. Miten monta erilaista Berliiniä kaupunkiin mahtuukaan. Itä-Berliinistä ehdimme kokea vain hipauksen.

Mikä matkasta tekee sitten rentouttavan? Tällä kerralla se, että matka oli sopivan mittainen, neljä päivää. Oli ihana huomata lauantaina, että vielä on yksi kokonainen päivä jäljellä. Toinen seikka oli se, että olimme tehneet riittävän väljän ohjelman. Ei ahnehtimista, että vielä se ja se pitää nähdä, vaan annoimme itsellemme oikeuden nauttia hotellin hiljaisuudesta ja saada levätä, jutella ja muistella.

Paluulennolla nauroimme kuin teinitytöt, kun vertailimme kummalla oli ryppyisemmät kädet. Ja haikailimme, koska palaisimme.

 

6.12.2009 sunnuntai-iltana

Itsenäisyyspäivän viettoa

Poikkesin tänään perinteistäni, enkä mennyt Kyyhkylän itsenäisyysjuhlaan. Monena vuonna olen siellä käynyt ja nauttinut juhlan isänmaallisesta tunnelmasta. Nyt kuitenkin kävi toisin. Istuin yksin kotona television ääressä koko ohjelman televisioinnin ajan. Perinnehän tämäkin on suurimmalle osalle meistä suomalaisista. Itse elän samalla Linnan juhlia seuratessani muistoissani sitä aikaa, kun asuin Linnan vinttikerroksessa -50-luvun lopussa. Kerran pääsin seuraamaan parvelta linnan henkilökunnan kanssa samaa kättelyseremoniaa ja toisen kerran seurasin ikkunastani sisäpihalle näkyvistä ikkunoista juhlan humua. Miten nuori olinkaan silloin!

Onhan se jotenkin outo ohjelmamuoto seurata jonossa kulkevia ihmisiä ja arvioida heidän pukujaan. Upea puku, erikoinen malli, tavanomainen, arkiselta näyttävä, kiristävä jne. Mutta suurin osa hienosti kantajansa tyyliin sopivia, loistavia asuja, silmälle iloja. Kai se vaan kuuluu, että meidän harmaassa talvessa on tälläinen väriläiskä. Vaikka ollaan hiljaista, vaatimatonta jurrikkakansaa, niin osataan me juhliakin.

Seurasin silmä tarkkana siksikin, että siellä oli juhlimassa ystäväni nuori poika tyttöystävineen. Harmi, että hänen kohdallaan selostajat eivät tienneet hänen ansioitaan eivätkä nimeäkään. Hienoa, että Kyyhkylän lastentarhasta eväitä maailmalle saanut Markus oli mukana. Onnea edelleen työssäsi suomalaisten hyväksi Ruotsinmaalla!

 

 

30.11.2009 maanantai

Talvisodan alkamisesta 70 vuotta

Mitä minä tiedän talvisodasta? En muuta kuin kuulemieni tarinoiden ja lukemieni kirjojen kautta. Pienen urhean yhtenäisen kansan taisteluna suurta vihollista vastaan ja yksittäisten ihmisten sankaritekoina.

Talvisota sanana herättää mielessäni suurta kunnioitusta. Se on asia, jota en pysty edes sanoiksi pukemaan. Se on jotain, josta voivat puhua vain, ne jotka olivat siellä mukana tai joutuivat kokemaan sen ajan.

Olen miettinyt usein niiden ihmisten kohtaloa, jotka oman mielenherkkyytensä takia eivät kestäneet sotaa. Jotka saattoivat kestää sen sodassa olon, mutta eivät enää jaksaneet elää aikaa sodan jälkeen. Mieleeni tulee niitä kirjeitä, joissa perheen äiti kirjoitti jääneensä yksin miehen henkisen vammautumisen seurauksena. Mies ei ollut kestänyt enää sotakokemusten painajaisia.

Mistä perhe voi saada apua? Miten hän selviää? Vastaus oli useimmiten tyly, koska ei ollut merkintää sodan aikaisissa asiakirjoissa vammautumisesta tai sairastumisesta. Suomen laissa ei ole tunnettu sairautta nimeltä "sodan aiheuttama trauma".

Antikvariaatin ikkunassa oli myynnissä Kotiliesiä vuodelta 1942. Ostin yhden syntymävuoteni vuoksi.  Lehdessä oli kuva sankariäidistä, joka oli menettänyt sodassa neljä poikaansa.

Tuollaista surun ja uhrauksen määrää en pysty käsittelemään.

Minä voin elää vapaassa Suomessa siksi, että jotkut ovat sen vapauden minulle taistelleet ja antaneet. Kiitos heille!

 

 

26.11.2009 torstai-iltana

Kyyhkylän kulttuuritorstai

Kyyhkylän tuki- ja perinneyhdistys aloitti tänään Kyyhkylässä kulttuuritorstain nimellä kulkevat tapahtumat. Yhdistyksen jäsen Hannele Wirilander kertoi kirjoittamastaan Savon historia IV:stä, Uudistuksiin heräävä Savo, aikakaudelta 1880-1918. Hannele oli vertaillut kirjassaan Pohjois-Savoa ja Etelä-Savoa ja kertoi hauskasti katkelmia sieltä täältä. Puhetta elävöitti heijastetut kuvat, esimerkiksi se, kun mikkeliläiset talutti nykyisen keskikaupungin alueelta kirkon juurelta lehmiään laidunnettavaksi kauemmaksi.

Savolaista luonteenlaatua monet sen aikaiset virkamiehet kuten papit ja lääkärit pitivät raporteissaan laiskana, vähän vetelehtijänä. Kirjallisuus on saanutkin siitä paljon aineksia.

Yritin hankkia jo kirjan itselleni mutta sitä ei ollut kirjakaupasta saatavana, vaan se olisi pitänyt tilata Savon perinnesäätiöltä. Pitää yrittää uudestaan.

Yleisöä ei kertynyt kun vähän toistakymmentä. Kuntoutujia ja asukkaita oli kymmenkunta, minä oletin, että heitä tulisi enemmän. Harventaneeko luentosalin hankala sijainti osallistujien määrää. Tuntuu aina siltä, että liikunta- tai ruokasaliin olis niin paljon helpompi saada osallistujia.

Minusta kulttuuritorstain idea kuitenkin on hyvä. Kevätkaudeksi yhdistys yrittää saada hyviä esitelmöitsijöitä tai muita tapahtumia noin kerran kuukaudessa.

 

 

22.11.2009 sunnuntai-iltana

Tuomasmessussa

Viikonlopun päätteeksi ja kirkkovuoden päätteeksi osallistuin tuomiokirkossa Tuomasmessuun. Se oli minulle uusi kokemus. Tuomasmessua selitettiin netissä jotenkin vaihtoehtoiseksi jumalanpalvelukseksi. Paljon kuorolaulua ja seurakunnan laulua messulaulukirjasta ja papin jumalansanaa ja saarna, jonka piti kehitysjohtaja. Se kai minutkin houkutteli. Saarna oli hyvä, aiheenaan armo työelämässä. Anna anteeksi itsellesi ja muille ja ole armollinen itsellesi. Selkeä sanoma. Kehitysjohtaja kertoi  aikaisemmasta omasta hyvästä työpaikastaan, jossa kaikki viihtyivät. Avainsanoja olivat ehkä nuoruus ja armollisuus.

Kotiin palattua lopettelin kesken jäänyttä haastattelun kirjoittamista, jossa työntekijä kehui työpaikkaansa, jossa oli viihtynyt 27 vuotta. Siksi, kun on ollut huipputyö, fiksut esimiehet; "se on Kaarina se, kun saa tehdä työtä itseään fiksumpien kanssa, se tekee työstä huipputyön". Haastattelu sopi hyvin Tuomasmessun jatkeeksi.

Tuomasmessu sinänsä ei oikein koskettanut. Kun oman uskonnollisen kasvamisen taustalla on körttiläisyys, eivät tälläiset katolilaisvaikutteiset kirkonmenot sytytä. Kirkossa häiritsi myös se, että takana istuva pariskunta supatteli. Minusta kirkkoon pitää tulla hiljentymään eikä keskustelemaan.  

Katujen kosteus oli messun aikana muuttunut jäiseksi ja kävelemiseen piti todella keskittyä. Perille pääsin.

 

 

 

19.11.2009 torstai-iltana

 

Pro Mikkelin keskusteluillassa

Toistakymmentä mikkeliläistä oli kokoontunut keskustelemaan Mikkelin nykytilanteesta. Suurin aika kului liikelaitos-mallin selvittelyssä. Siitähän ei ole juurikaan tietoa, mitä se tarkoittaa. Liekö se jotenkin näin, että esimerkiksi sosiaali- ja terveystoimeen tulee monen kunnan Sossu- ja terkkuliikelaitos, johon tulee toimitusjohtaja ja päättäjiksi jokaisesta osallistujakunnasta yks edustaja. Ja sitten LIIKELAITOS ostaa edullisimmat palvelut, mistä ne on saatavana.

Hohhoijaa! On vaikea keskustella asiasta, josta ei ymmärrä muuta kuin sen, että se kuulostaa pelottavalta. Minulle tarjotaan HALVIMMAT palvelut - mitä muutakaan se vois tarkoittaa. Miten liikelaitos yleensä toimii? Ostaa halvalla ja myy kalliilla?

Nämä rakennemuutosjärjestelmät ovat jotenkin niin uuvuttavia. Muklataan vanhoja juttuja uusiin kuoriin ja sitten kaupataan.

Positiivista oli Mika Juhakosken läsnäolo ja Marja Kurosen saama mielenterveyshankkeen suunnittelemisen johtaminen.  Ihailen heidän työpanostaan tavallisten mikkeliläisten hyväksi tässä pro mikkelissä.

Pro Mikkeli on yrittänyt rakentaa siltaa myös valtuustoedustajiin. Tänään läsnä oli Maija Pietiläinen ja Timo Hirvonen. Toivottavasti yhteistyöhalukkuus ulottuu poliittisten irtopisteitten hankkimista ylemmäksi.

Matti Kellokumpu kirjoitti Länsi-Savossa, että Mikkelissä väestöstä on 30 prosenttia yli 65-vuotiaita, enemmän kuin muualla Suomessa. Missä se näkyy muuta kuin hitaina askeleina kaduilla?

 

 

 

10.11.2009 tiistai-iltana

Alkaisinko hiilarivapaalle dieetille?

Parturini kertoi hallitsevansa painoaan hiilarivapaalla dieetillä. Painosta oli pudonnut kymmenen kiloa sillä. Ja nyt pysynytkin samalla tasolla.

En ole kyllä aikaisemmin tullut seuranneeksi ostoksiani, kuinka paljon ne sisältää hiilihydraatteja, siis hiilareita. Nyt olen aloittanut ostospakettien kääntelyn, missä ne pienen pienet numerot sijaitsee. Esimerkiksi sadassa grammassa hiilareita voi olla 76 g tai 0,5 g. Yllätyin, kun ohjaajani kertoi, että rakastamassani mustaleimajuustossa ei ole hiilareita lainkaan! Siis nolla. Ja yleensä rasvaisissa juustoissa nolla. Siitä riemastuneena ostin palan sitä ja söin viikonloppuna, mutta eipä se painonmittaukseeni vaikuttanut myönteisesti, kun söin sitä niin runsaasti. Kaloreita kuitenkin paljon. Mutta ah! niin ihanaa ja kerrankin hyvällä omallatunnolla syötynä. Tähän asti olen orjallisesti ostanut 5-15 prosentin juustoja - ja mikä on ollut maku!

Työtoverini valaisi minua tänään lisää hiilariasiassa. Hänen ystävänsä käyttää välillä sitä ja tulosta tulee mutta se väsyttää myös. Ja toinen valaisu: rakastamani porkkana sisältää runsaasti hiilareita! Uskomatonta.

Lapsenlapseni rakastavat aamupekonia. Minua on välillä arveluttanut sen rasvaisuus, mahtaakohan  se olla pikku murmeleille terveellistä. Mutta nyt taas tässä uudessa opissani sain kuulla: pekonissa ei ole hiilareita! Niinpä paiston sitä minäkin itselleni ja annoin nautinnon tulla: voi miten hyvää ja hiilarivapaata!

Nyt olen innostunut tästä asiasta. Kunnioitan kuitenkin ruokaa ja yritän käyttää tervettä järkeä. Pitää syödä, kun on nälkä.

 

 

4.11.2009 keskiviikkoiltana

Maahanmuuttaja SPR:n johtokuntaan

Olin tänään todistamassa historiaa, kun ystävämme Zari otettiin SPR:n Mikkelin osaston johtokunnan jäseneksi. Hän on afganistanilainen toimittaja, joka on asunut Suomessa yli viisi vuotta ja puhuu hyvin ymmärrettävää suomea. Se tuntui hienolta. Ehkä portit aukeavat vähän kerrassaan. Ja ehkä mamu-toimintakin saa hänestä lisäpontta ja ehkä uusia ideoitakin.

Eilen kahvittelin toisen iloisen maahanmuuttajan Abukin kanssa. Hän näytti kännykästään viestiä, jossa hänet kutsuttiin koulutushaastatteluun. Ehkä hänelle aukeaa portti sieltä. Hän on iloinen, ihana hyvin nuorelta näyttävä nainen ja kuitenkin hänellä on neljä lasta.

Viikko on ollut työntäyteinen. Aion hidastaa tahtia.

 Luin Antti Heikkilän kirjan "Siunaava kipu" tai nimi jotenkin sinne päin. Pääsanoma, että suurin osa johtuu korvien välistä. Taitaa minunkin lapaluukipuni.

 

 

23.10.2009 perjantai-iltana

Hyvää joulua ja hyvää uutta vuotta

Näin toivotteli ystäväni vaimoineen, kun on lähdössä Suomesta pois kolmeksi kuukaudeksi. Niin minäkin aina haaveilen, että olisin kolme kuukautta "katkolla" jossakin missä tahansa. Sen suunnitteluun vaan ei ole energiani riittänyt. Ja en ole ihan varma, olisiko se minun juttu. Ainakaan niin, että lähtisin jonnekin yksin.

Mielessäni kuvittelen, että mulla olisi mukana muutama hyvä kirja, muistiinpanojani ja paljon paperia ja kyniä. Ja läppäri. Siellä siis minun piilopaikassani pitäis kuitenkin olla nettiyhteydet.

Ehkä kolme kuukautta olis liikaa. Kuukausi tai puolitoista voisi olla sopiva aika. Ja paikaksi suunnitelmissani aina päällimmäiseksi jää Berliini. Tätä Berliini-rakkautta en osaa määritellä, mistä se johtuu, se vaan on. Olen käynyt siellä vain pari kertaa, mutta se on jättänyt minuun pysyvän jäljen ja kaipauksen.

Tämän syksyn matkustushaaveitani ja kaipauksiani korvaan tapaamalla ulkomaalaisia ystäviäni Mikkelissä. Huomenna tapaan viehättävän burmalaisen perheen. Miten he oikeasti kokevat olonsa Mikkelissä?

Yritän ottaa taas ottaa siitä selvää ja kertoa, että meistä on mukava, että asutte juuri Mikkelissä. Ja toivomme, että viihdytte täällä. Ja että yritämme kotoutumisen ja viihtymisen puolesta tehdä parhaamme.

 

 

22.10.2009 torstaiaamuna

Parasta elämässä

Tietenkin se, että saa tavata iki-ihania "pikkumurmeleita", lapsenlapsia. Maanantai-ilta oli sellainen. Keskusteltiin, miten menee koulussa - "mulla oli paras numero enkun kokeissa, olen tietysti suosikkilapsi" -  osaavatko pojat lukea sanomalehtiä - " ei tartte lukea lehtiä, kun kaiken tiedon saa netistä" - onko järkevää mennä lukioon ja niin edelleen.

Mietin aina, miten poikien ajatusmaailmaa voisi tukea oikealla viisaudella. Ja miten elämään pitäisi suhtautua, että se kannattaisi vahvana. Tiedän, että en voi työntää omaa viisautta, vaikka se näyttäisikin minusta oikealta. Voin tarjota vaihtoehtoja, mummosta tämä on tuntunut oikealta, mutta teidän pitää itse miettiä, miltä se teistä tuntuu. Keskustelut ovatkin ihania siksi, että he ajattelevat niin tuoreesti ja ennakkoluulottomasti. Eipä ole vielä luutumia.

Poikien energian määrä päivän mittaan on uskomaton mutta toisaalta siihen tarvitaan riittävästi lepoa ja yöuntakin. Siksipä mummokin vierailullaan hipsii aamulla varpaisillaan ja kuuntelee aamutelevisiosta vain kuiskauksia, että pikkumurmelit saavat nukkua.

Kolme suosikkilasta, lähellä sydäntä.

 

18.10.2009 sunnuntai-iltana

Kirjasto on aarre

Poikkesin lauantaina Mikkelin kirjastoon ja otin kainalooni seitsemän kirjaa. Päällimmäisenä Eeva Joenpellon kirjailijamuotokuva: Kuinka elää ihmisiksi. Aivan uunituore kirja, en ainakaan ole nähnyt siitä mainintoja missään. Kirjoittanut Tiina Mahlamäki. Vietin viikonlopun sen seurassa täydellisesti laiskotellen. Mikä ihana viikonloppu! Ei huolen häivää. Televisio suljettuna - tai olihan se yhdet uutiset auki, joissa Matti Vanhanen todisteli voimiaan.

Muut kirjat odottavat seuraavaa viikonloppua. Tälläkin viikolla täytyy jotakin tehdä.

 

 

15.10.2009 torstai-iltana

Mikkelin talousarvio tänään ulos

Selailin kaupungin talousarviota ja löysin ne, mitä pelkäsinkin: Pankarannan vanhainkoti ajetaan (asteittain) alas ja psykiatrian sairaanhoidossa vähennetään 60 psykiatrian sairaansijaa. Miten nämä ihmiset selviävät? Tuntuu aika erikoiselta, että vanhainkodista voidaan niin suuri määrä kuin yli 80 vanhusta heittää, on kai pakko sanoa, heitteille? Sama asia on psykiatrian paikkojen suhteenkin. Avohoidosta puhutaan kyllä korvaavana muotona, mutta miten se käytännössä toteutuu? Kustannukset tulevat sielläkin eteen ja ajan puute.

Minä en ole laitoshoidon ihailija mutta kylläkin kannattaja, silloin kun se hoidollisista syistä tuntuu paremmalta. Laitoshoidon alasajo on vaan yks tämän ajan merkki, kun sen joku tutkija on laskelmissaan osoittanut. Laitoksissa ei saisi olla kun sen ja sen verran hoidettavia vanhuksia. Prosentuaalisesti. Ja sitten loput kotiin.

Ennen kaikkea ajattelen sitä turvattomuutta, mitä siitä seuraa. Sitä ei korvaa ehkä ne pari kiireistä kotikäyntiä. "Tässä on ruokakori ja moi". Näin tehokkaasti hoidetaan vanhuksia Helsingissä minuuttiaikataululla. Kierroksen aikana jaetaan 50 ruoka-annosta ja yhden luovuttamiseen menee yks minuutti. Tämä lienee tehokkain jakotapa.

Yritin etsiä asiaa omaishoidon tuesta mutta en löytänyt.

 

 

11.10.2009 sunnuntaina

Ikäneuvolaa ryhdyttiin toteuttamaan

Viime maanantain jännitys laukesi: 26 eläkeläiskaveriani kanssani sitoutui aloittamaan Kyyhkylän eläkeläisten ikäneuvolan. Ainakin yksi vielä miettii, onko siitä hänelle mitään hyötyä. Aloitusrajana oli 20 osallistujaa.

Toiminta alkaa heti. Tehdään terveyden peruskartoitus ja saadaan ohjeet kunnon ylläpidolle. Otetaan osaa terveyttä koskeviin valitustilaisuuksiin ja seurataan aikaa muutenkin. Järjestetään yhteisiä matkoja ja kokoonnutaan yhteen. Sosiaalisuus on yksi toiminnan tukipilareita. Monia asioita on vielä suunnitelmissa auki. Toivon, että pystyn osallistumaan sen toiveen toteuttamiseen, että toiminta tulisi olemaan KOKONAISVALTAISTA.

Se oli yllättävää, että niin monet, suurin osa ryhmästä harrastaa viikottain säännöllisesti jotakin liikuntaa. Uintia, vesivoimistelua tai jumppaa. Kävely lisäksi on useimpien liikuntamuotona. Tässä taitaa olla työpaikan hengellä ja ammatilla oma osuutensa.

Minun liikuntani on rajoittunut vain kävelyyn. Moninaiset menot ovat rajoittaneet kaipaamaani uintiin osallistumista. Aina sama ajattelu: ei vielä ensi viikolla mutta seuraavalla. Yritän aloittaa 19. päivä ja uida joka viikko. Kipeät nivelenikin pitäisivät siitä.

Takana oleva viikko on ollut työntäyteinen. Harrastus toisensa lisänä on vaatinut aikaa ja tarmoa. Nyt on ollut ihana nauttia vapaasta viikonlopusta ilman aikataulua. Kaksi suunnittelematonta vapaata syksyn kuulasta päivää on itse itselleni lahjoittama ilo.

"Vaali kaikkia iloisia hetkiä, niistä saa vanhuudelle hyvän tyynyn." Näin on joku viisas sanonut.

 

 

4.10.2009 sunnuntai-iltana

Pettynyt politiikkaan

Olen ollut intohimoinen politiikan seuraaja, mutta nyt en halua seurata edes uutisia. Miten masentavaksi Suomen demokratia on mennytkään! Viikkokausia peräjälkeen on saatu seurailla vastuun pakoilun selityksiä. Ei huvita kuunnella enää puheita, joissa on sama maku: taidan päästä tästäkin pälkähästä livahtamaan kuivin jaloin.

Huvittavaa on hallituskavereiden toistuvat puheet: me luotamme toinen toisiimme. Me luotamme johtajaamme. Puuttuu vain todistelu: me tulemme luottamaan vastaisuudessakin, tuli mitä tuli. Vaikka tulis mustaa valkoiselle, selitys on aina sama: tämä oli maan tapa. Johtaja saa myöntää itselleenkin yhteisestä kassasta rahaa ja lahjuksia, mikäpäs siinä.

Väsyttävää ja kyllästyttävää. Eivät demarit ole olleet pyhäkoululapsia hekään. Muistelen vain omaa vaalikampanjaa, kun sain omalta yhdistykseltä kakskymmentä euroa, mutta kun yhdistykseltä loppui rahat, piti avustaa vähintäin samalla summalla eli palauttaa raha. Kuitenkin lopputulos oli minulle hyvä: olen nyt onnellinen oman onneni seppä enkä tänäkään iltana tarvitse olla valtuustoryhmän kokouksessa. Ja voin tämän oman aikani myötä toteuttaa monia kivoja juttuja.

Huomenna on jännittävä päivä: löytyykö kakskymmentä kaveria, jotka haluaa osallistua uuteen juttuun?

Kuinkahan saan unta, vielä kun on täyskuu?

 

 

 

27.9.2009 sunnuntai-iltana

"Elämässä kaikki on ilveilyä. Kaikki ihmiset ovat ilveilijöitä."

Tämänlaiseen tekstiin päättyi ooppera Falstaff. Aika ajankohtasta tekstiä. Kuin suoraan näiden päivien sanomalehtien sivuilta. Tykkäsin siitä. Aloite lähteä oopperaan tuli siitä, että ooppera oli kuopukselle kokematon maailma. Siispä äiti raotti sen ovea. Ja lapsi väitti tykänneensä.

Musiikki oli hyvää, laulajat - Lilli Paasikivi muun muassa - huippuja ja esityksessä oli juontakin. Ja suomenkielinen teksti, joka tuli taululle, oli nerokasta, olihan se Shakespearia.

Falstaff on kuulema Verdin viimeinen ooppera ja siksi kai siinä oli mukava vanhuuden hullutteleva tunnelma. Ollaan hupsuja hulluttelijoita!

Oopperassa käyntiä pidetään elitistisenä. Minä olen aina onnistunut ostamaan kolmannen parven lipun, jonka hinta nyt oli 30 euroa. On kuitenkin mukava itselle joskus nautintoja suoda. Vaikka on lama.  

  

 

22.9.2009 tiistaina

Työelämän koukeroissa

Olen elänyt kuin ruususen unessa, kun olen himoinnut vieläkin työssä oloa. Kuitenkin sillä tavalla sopivasti, että voin olla itselleni sopivina aikoina enkä tarvitse herätä aikaisin aamulla. Se vaan on jotenkin kivaa, että saan tehdä itselleni mieluisia juttuja vielä.

Tänään minulle tuli töyssy. Tuulispää vihelsi tämän viikon työhuoneessani kaksi kertaa "kuka helvetti on vienyt sitä ja sitä.."  Olin syytön, en ollut vienyt mitään (kysymys oli kynäkotelosta), yritin todistella vaan, että en ole edes käynyt siinä huoneessa.

Sen jälkeen yritin ajatella, että tuulispäällä itsellään oli paha olo ja minä sain vihat. Koetin olla "cool", siirsin ärsytyksen tunteet syrjään tai siis yritin siirtää. Tuli siitä kieltämättä kuitenkin kurja olo. Tuli alakulokin. Mittasin verenpaineen, joka oli noussut ja vasta usean mittauskerran ja tyynnyttelyn jälkeen se palautui normaaliin lukemiin. 

Tulihan sitä mieleen vanhoja töyssyjä vuosikymmenien ajoilta, jolloin näistä tuli oikein itku kurkkuun. Siinä suhteessa mieli on nyt parkkiintunut.

Pitäisköhän minun pysytellä omassa työnurkassani kotona?

 

20.9.2009 sunnuntai-iltana

Puolukassa Väisälänmäellä

Kaunis syksyinen viikko hurahti äkkiä Väisälänmäen kupeella. Puolukoita ei ollut niin valtaisasti kuin edellisenä syksynä mutta kuitenkin oli. Nyt piti liikkua huomattavasti enemmän, välillä kompastua risuihin ja varoa ettei ämpäri mene saman tien nurin. Kertyihän niitä sitten kuitenkin: punaisia pulleita puolukoita melkein ämpärillinen. Ja pakastin on nyt myös aika pullea puolukoista ja muusta syksyn saaliista.

Syksyinen luonto rentoutti saunomisen kanssa. Uskaltauduin vielä uimaankin, parikymmentä vetoa ja iho riemuitsi järvestä pois tullesta. Kylmä vesi on minulle mannaa - jospa tänä talvena saisin hankittua Mikkelissä itselleni avantouinti-avaimen. Se on jotenkin niin monen mutkan takana, että aina on vain jäänyt hankkimatta.

Viikon vanhus- ja politiikan uutiset ovat olleet masentavia. Lähimmäisen rakkaus ja lasten vastuu vanhuksista olivat ministereitten ohjeita. Vastuun väistämistä ja pakoilua. Kolmen lapsen äitinä ajattelen kuitenkin enemmän niitä vanhuksia, joilla ei ole yhtäkään lasta eikä yhtäkään lähimmäistä. Kuka heistä huolehtii? Onkohan tämä oikein oikeudenmukaista?

Olen huolissani Kyyhkylän ikäneuvolasta. MIksi se etenee niin hitaasti? Eikö sitä pidetä tärkeänä?

Pitää yrittää taas laittaa tuulta purjeisiin. OIkeesti tekee mieli selvittää ja kirjoittaa monesta asiasta. On kertynyt energiaa.

 

6.9.2009 sunnuntai-iltana

Lama näkyy Helsingissä

Minulla oli vaihteeksi työviikko Helsingissä ja iltaisin oli aikaa vaellella kaupoissa ja ruokapaikoissa. Olen tykännyt harvakseltaan käydä syömässä salaattilounas Stokmannilla ja niinpä nytkin kuopukseni sai houkuteltua minut uusiin kahdeksannen kerroksen tiloihin. Keskikokoinen salaatti maksoi noin kymmenen euroa ja lautanen oli kukkurainen, lisäksi oli hyvää leipää yrttivoin kera. Mutta yllätyimme siitä, että ravintolassa oli niin vähän ihmisiä. Aina ennen työajan jälkeen tilat ovat olleet ruuhkaisia ja on ollut paljon ihmisiä ruokailemassa.

Sama tilanne oli myös kemppariosastolla. Myyjiä suuri määrä mutta ei asiakkaita. Tarjouksia tarjousten perään mutta hinnat siltikin hurjia. Minä lankesin ostamaan hyvän myyjän ansiosta kasvoveden, joka kuulema kirkastaa kasvoni! Oli sillä hintaa mutta kuitenkin haitarin alapäästä.

Toisena iltana olin menossa intialaiseen ravintolaan, mutta sepä olikin muuttunut kaljakuppilaksi. Oluen myynti se aina on meillä kannattavaa!

Ihmiset ovat tulleet varovaisiksi, vaikka poliitikot kuinka kannustaa kuluttamaan.

 

 

26.8.2009 keskiviikko-iltana

Ystävien merkitys

Minulla on ollut onnea, kun minulla on ystäviä. Ystävien arvo kasvaa iän myötä. Elämän hidastuminen ja fyysinen haurastuminen aiheuttavat alakuloa mutta ystävät auttavat pitämään liaanista kiinni. Ei vanheneminen ole kivaa! Yhteiset kokemukset ja kokemusten jakaminen helpottavat kuitenkin sitä.

Eilen sain toimia emäntänä muutamalle ystävälleni. Meillä on tapana kokoontua kolme neljä kertaa vuodessa toistemme luona. Emäntä valmistaa ja tarjoaa ruuan ja nautitaan vähän viiniä. Minä valitsin tarjoilulleni vihreän linjan. Löysin tervetulomaljaan ananasjuomaa ja koristeeksi ostin vihreitä kirsikoita. Salaatti oli vihreätä vihreätä ja se olikin helppo juttu. Kurpitsapiirakka oli tosin kullankeltainen mutta niin kaunis. Rakastan mustaleimajuustoa, vaikka raskinkin ostaa sitä vain vierastarjoiluksi. Nyt oli sen aika. Kahvin kanssa nautittavaksi olin tehnyt korvapuusteja. "Intelligenttejä korvapuusteja", sanoi yksi vieraistani. Käytän hyvin vähän hiivaa ja kaulitsen taikinan hyvin ohueksi, niin että siinä on lähes kymmenen kerrosta. Tykkään niistä itse hirveästi ja leivon niitä siksi. Sillon en ajattele enkä laske kaloreita.

Ei tarjoilu ole kuitenkaan pääasia, vaikka sitä onkin kiva suunnitella ja valmistaa. Tärkeintä on tapaaminen, puhuminen, rento olo, lämmin tunnelma. Tärkeätä on myös se, että ystävä puhuu totta eikä mielistele. Eilen oli totuus pienellä koetuksella. Olen vaihtanut kampaukseni mallia ja kyselin kavereiltani, mitä mieltä he ovat siitä. Sopiiko se minulle? Sain vastaukseksi, että se vanha ja varsinkin se kiharainen malli sopi minulle paremmin. Mutta heti perään puhetta: "anteeksi, ethän sä loukkaantunut, anteeksi, että sanoin noin".  Juuri tuo oman mielipiteen, totuuden sanominen on arvokasta. Olen tänään katsellut itseäni peilistä ja kallistunut kanssa siihen, ettei tämä malli taida minuakaan miellyttää. Kiitos ystäväni!

Itse tunnen saavani näistä yhteisistä illoista valtavasti energiaa. Veri virtaa vilkkaana sen jälkeen. Niin kuin tänäänkin.

Ystävät ovat minulle tärkeitä voiman lähteitä. Toivon, että myös minusta on iloa ystävilleni.

 

 

 

24.8.2009 maanantai-iltana

Kotouttamista edistämässä

Tänään tutustuin uuteen maahanmuuttajaperheeseen. Perheen isä oli toivonut suomen kielen opetusta äidille, jolla on pieniä lapsia kotona. Sympaattinen viehättävä nuori burmalainen pariskunta. Isä on asunut Suomessa jo pari vuotta ja puhuu suomea kohtuullisesti mutta äiti on vasta tullut eikä osaa lukea suomalaista tekstiä. Sanojen toistaminen ja ääntäminen sen sijaan oli helppoa. Äiti pääsee kaupungin järjestämään kielen opetukseen vasta kevättalvella mutta olisi halukas aloittamaan suomen opiskelun jo nyt. Siksi yritän Unifemin "lähettiläänä" olla avuksi.

Päivällä kokoontui myös SPR:n mamu-aktiivit suunnittelemaan syksyä. Neljänä maanantaina, noin kerran kuukaudessa kokoonnutaan Sentraalin tiloissa käsityökerhon nimissä. Sielläkin yhtä tärkeää kuin käsityöt on yhdessä olo ja suomalaisten kanssa seurustelu. Naisten yhteistä voimaa. Toivottavasti kerho tulee olemaan nyt syksyllä yhtä suosittu kuin kevätkaudella.

Laman vaikutuksen pelätään näkyvän myös kielteisenä suhtautumisena  maahanmuuttajiin. Siksikin yritän ladata itsestäni positiivista energiaa heille. Meistä mikkeliläisistä on mukavaa, että täällä asuu monia kansallisuuksia! Niin toivon myös mahdollisimman monen ajattelevan.

 

16.8.2009 sunnuntai-iltana

Keltaisia ja vihreitä kurpitsoita

Hamsterin sieluni voi hyvin, kun sain kerätä useita kurpitsoita penkistä. Koko pitkän kesän ne etenivät niin hitaasti, että aloin jo uskoa, että yhtäkään ei tule. Sitten yks kaks niitä on oikein lukuisia ja uusia tulossa. Keltaiset erikoisesti ovat minusta kauniita ja hyvän makuisia.

Kävin netistä etsimässä säilömisreseptejä. Vähän epäselväksi jäi, kumpaako kurpitsaa niissä tarkoitettiin, kesä- vai talvikurpitsaa. Kokeilin kuitenkin arvellen, että kyllä kesäkurpitsakin käy. Ja leivoin kurpitsapikkupiirakoita. Raastettua kurpitsaa, porkkanaa ja sipulia vähän öljyssä pehmennettynä vehnäleipätaikinassa, jossa vain vähän hiivaa. Olen oppinu käyttämään hiivaa niin, ettei piirakoista tule liian pulleita.

Mökkiajomatka oli kurja sateen takia mennen tullen. Sen kuitenkin unohdin nopeasti, kun joku uskomaton energialataus täyttää siellä aina mielen. Tämä on minun maisemani!

 

11.8.2009 tiistaiaamuna

Joensuu valloitti

Onko Joensuu Mikkelistä katsottuna lähellä vai kaukana? Reippaassa kahdessa tunnissa sinne kuitenkin pääsee näillä keleillä. Junamatka sensijaan on mutkikkaampi, vaikka vaihtoehtoja on kaksi: vaihdat junaa Pieksämäellä tai Kouvolassa. Aikaa kuluu ja junanvaihto tuntuu aina vastentahtoiselta.

Mielikuvissani Joensuu tuntuu vireältä ja nuorekkaalta, onhan se yliopistokaupunki. Maanantaiaamun Karjalainen kertoi kuitenkin kaupungin samanlaisista talousvaikeuksista kuin muuallakin. Yhteisiä ongelmia useimmille.

Pohjoiskarjalaiset ihmiset ovat minusta mukavia. Tässä ollaan, jalat maassa, tasasesti, hötkyilemättä. Eroavat minusta savolaisista siinä, että puuttuu toisaalta se velmuus ja toisaalta ne isommat puheet, joista ei sitten tule mitään. Olisko se asioiden ilmassa oloa? Joka tapauksessa pohjoiskarjalaisten kanssa on mukava tulla toimeen.

Eilisen työpäivän välissä kävimme syömässä. Ja mikä loistava ruokapaikka! Ravintola Aada. Suomalainen nimi. Omistajat toimivat itse ravintolassa ja se antaa sille oman leimansa. Ystävällisyyttä, hyvää palvelua ja joustavuutta. Ruokapöytä oli mahtava ja monipuolinen ja hinta kohtuullinen, tavallisen ihmisen ulottuvilla. Ihmettelin, että sellainen lajirunsaus voidaan tarjoilla alle kympillä!

Ravintola Aadan yhteydessä toimii myös hotelli. Tekee mieli päästä käymään kaupungissa uudelleen ja viettää yö hotellissa. Ennakkokuva hotellista on ainakin lupaava ja houkutteleva. Samat omistajat ylläpitävät myös hostelli Aaroa. Hienoja suomalaisia nimiä ja suomalaista yrittäjyyttä! Heille toivoo jatkuvaa menestystä.

 

 

9.8.2009 sunnuntai-iltana

Luovan luokan Mikkeli

Viikon Länsi-Savot odottivat lukemista kotiuduttuani. Vihreiden Leevi Piispa oli ottanut kantaa vielä toriparkki-keskusteluun. Siis, että se ei olisi välttämätön. Autot mahtuisivat vinoparkkiin vai miten se oli. Minä puolestani uskoin jo vuosi sitten Lenita Toivakkaa, että toriparkki on ehdottoman välttämätön Mikkelin liike-elämälle. Jos ei sitä tule, niin Toivakat ja Sokokset ja kaikki muutkin vievät kauppansa muualle. Kaupunki näivettyy ja jäljelle ei jää muuta kuin me, vanhukset. Joka tapauksessa asia on nyt päätetty eikä siinä jälkipuheet enää auta. Mietin vaan, laitetaanko Marskin patsas taas rattaille ja viedään vielä uuteen paikkaan?

Päätoimittaja Tapio Honkamaa peräänkuulutti kolumnissaan lisää nuoria luovia ihmisiä Mikkeliin. Niin, että Mikkelistä tulisi oikein luovan luokan tyyssija! Minkälaista liikettä se toisi Mikkelin kaupunkiin? Honkamaa luetteli nimeltäkin esimerkkeinä joukon luovia ihmisiä, mutta täällä varmasti on jo runsaasti muitakin luovia ihmisiä. Mitkä sitten lienevät ne mahdollisuudet, että luovuus pääsisi enemmän esille. Kaupunki on tehnyt sen puolesta runsaasti työtä ja kaivannut ideoita ja kannanottoja tavallisilta ihmisiltä.  Crazyja ideoita, hulluja ideoita. Ei Pro Mikkeli vaan Mikkeli Pro.

Jotenkin olen sitä mieltä, että useimmassa (ellei peräti jokaisessa) ihmisessä on luovuutta, kun luovuus saa mahdollisuuden toteutua. Enemmän luovuuden syntymisessä ja esille pääsystä on kysymys olosuhteista, rohkeudesta, ilmapiiristä, vapaudesta ja avoimuudesta. Ei voi olla olemassa kahden luokan kaupunkilaisia: luovat ja ei-luovat. Tyytymättömyys, apaattisuus tai fyysinen ja henkinen voimattomuus saattavat olla vain esteitä.

Happamia ovat pihlajanmarjat, sanoi kettu. Toivoisin minäkin Honkamaan ja muiden vaikuttajien tavoin, että kaupunki täyttyisi nuorista lapsiperheistä. Sen toteuttamiseksi tarvitaan paljon keinoja. Kaupungin päättäjien luovuutta ja tulijoiden tahtoa. Onhan se hyvä, että monet ovet ovat avoinna.

Itse pysähdyn usein ihailemaan Mikkelin Kirkkopuistossa "Nelisiipi" -suihkulähdettä. Sodasta selviytyneen taiteiljan loistavaa työtä. Taideteosta, joka ainakin minulle, on toivoa täynnä.

 

 

6.8.2009 torstai-iltana

Madonna-huumaa

"Juntit tulee maalta omilla autoillaan, vaikka sitä on kehotettu välttämään", juttelivat ihmiset ratikassa. Autoja olikin aika letka Helsingin keskustaan päin ja saattoihan ne olla junttiakin. Uutiset toistavat Madonna-asioita, jonotusta konserttiin, edellisten konserttien sisältöjä, tähden liikkeitä Suomessa ja fanien haastatteluja. Se alkaa runsaudessaan tuntua jo ärsyttävältä, kun en tunne sitä musiikkia enkä kuulu faneihin.

Kieltämättä se on hyvin muokattu tuote. Kovan työn tulos. Ilmiö. Pitää sitä siksi arvostaa. Ja jos se tuo ihailijoille suurta iloa, niin miksipäs ei. En minä halua kuulua ilon pilaajiin. Itselle tuottaa iloa se, ettei minun tarvitse osallistua joukkotapahtumiin.

Muuten tekisi mieli viettää pitempikin aika Helsingissä. Kierrellä näyttelyitä ja museoita ja kävellä Kaivopuiston ja Eiran rantoja pitkin. Mutta nyt se ei käy. Harrastukseni Mikkelissä odottavat minua. Pitää siirtää "loma" myöhemmäksi.

 

5.8.2009 keskiviikkoiltana

Ihana päivä

Tämä päivä oli työtä täynnä. Siis sitä vapaaehtoista työtä, jota harrastan aikani kuluksi. Sain tehdä kaksi historiahaastattelua ja aivosoluni riemuitsivat. Näin mahtavia kokemuksia minulla! Ensimmäinen haastattelu vei kolme tuntia ja sekin oli ehkä liian vähän. Oli helppo tehdä, kun haastateltavana oli juristi ja juristeillahan on aina joko dokumentti tai muu "seinään naulattava" fakta taustalla. Ei kertoilla juoruja eikä niin "miltä minusta tuntuu". Aina fakta. Tästä minulla on useita kokemuksia. Ja se helpottaa haastattelijan työtä, kun tietää, että ollaan asialinjalla. Tähän voi luottaa.

Toinen haastateltava oli lääkäri. Vanheneva lääkäri. Henkisesti vahva mutta fyysisesti heikommalla. Mutta hauraudesta nousi kuitenkin henkinen vahvuus esille. Ja minulle taas uskomaton kokemus ja uusi elämän ulottuvuus. Ei mitään löpinöitä eikä satuja. Häivähdys siitä, miltä ihmisestä tuntuu, kun tietää ihmisen kehosta ja mielestä niin paljon ja sitä asiaa joutuu miettimään oman itsensä kannalta, kun ne tulevat lähelle. Minulle tuli mieleen, että on vaikeampaa lääkärinä, asíantuntijana, uskotella itselleen asioita, joita me tavalliset taaplaajat voimme tehdä. Että jostakin  löytyy aina pelastava asia: on se lääkäri, lääke tai suoranainen ihme!

Päivän kokemuksista iloisena on hyvä käydä levolle. Sen riittävyys on niin tärkeätä kaiken ikäisille.

 

23.7.2009 torstai-ilta

Sukuseuran lumoissa

Viime lauantaina syntysijoilleni Lapinlahden Martikkalansaareen kokoontui Nevalaisten sukuseuran hallitus ja sukuneuvosto. Minä olin päässyt sukuneuvostoon Nevalaisten Iisalmen sukuhaaran edustajana ja tämä oli ensimmäinen kokous, jossa olin mukana. Me sisarukset kutsuimme kokoustamaan uuden "löytyneen" sukuhaaran vanhoille sijoille. Läsnä olikin runsaat 20 henkeä talon väki mukaanluettuna. Osallistujia oli pitkin Suomenmaata, Helsingin ja Pielisjärven seudulta ja Porista.

On jännittävää tutustua ihmisiin, joihin on yhteys yhteisen sukuhistorian kautta, vaikkakin se voi olla monen sukupolven takainen. Ihmisillä, jotka ovat liittyneet sukuseuraan ja toimivat siinä, on niin voimakas kiinnostus ja innostus suvun historiaan, että sitä ei voi olla ihailematta. Sukuhallituksen ja -neuvoston jäsenet tiesivät, missä ensimmäinen tiedossa oleva Nevalainen oli asunut ja miten eri sukuhaarat olivat erkaantuneet. Tutkimatta on vielä monia juttuja - esimerkiksi, miten Haapaveden Nevalaiset liittyvät sukuun. Ketjuissa on vielä katkeamia.

Meidän Nevalaisten sukuhaarasta on tiedossa, että Martikkalansaareen tuli ensimmäinen Nevalainen jo vuonna 1721. Tällä sukutilalla on nyt isäntänä jo kahdeksas Nevalainen, veljenpoikani Antti Nevalainen. Me sisarukset iloitsemme, että Antti on halunnut jäädä hankkimaan leipänsä viljelemällä maata, missä on jo vuosisatoja asuttu ja viljelty maata.

Minä olen tehnyt vasta vähän sukuseuran hyväksi. Se odottaa käden ulottuvilla: tietojen tallettamiseen on ryhdyttävä pian. Kertomuksia Nevalasta -kirjanen kaipaa jatkoa. Mielenkiintoisia asioita on edessä.

Nevalaisten sukuseuralla on kaunis kotisivuosoite: www.menevalaiset.net.

Meitä Nevalaisia, jonka sukunimi isän tai äidin puolelta on Nevalainen, on 5600. Aika paljon sukulaisia!

 

 9.7.2009 torstaiaamuna

Minulla on nyt laituri

Se on ollut minulle monen kesän unelma ja nyt se toteutui. Se on todellinen ekolaituri, kaikki tarvikkeet paitsi naulat kierrätysmateriaalista. Ja työvälineetkin edelliseltä vuosisadalta. Käsisaha, kirves ja vasara. Ja leka, jolla tolpat lyötiin veteen, painoi niin tuhottomasti ettei minusta ollut sen käyttäjäksi. Sitäpaitsi se olikin vain sen tapanen, lainakappale.

Ei minun tarvinnut osallistuakaan laiturin rakentamiseen, koska siihen oli ammattitaitoiset ja -tietoiset rakentajat. Sukulaisissa herätti hämmennystä se, että  rakentajat olivat naisia. Miehet kävivät kädet housun taskussa katsomassa rannalla, miten homma sujuu. Epäilimme, että he epäilivät homman onnistumista. 

Laituriin oli jo etukäteen hyvät piirustukset. Siinä oli otettu huomioon rannan laatu ja järven pinnan vaihtelevuus. Piirustukset näytti tosi hienoilta. Näin hienon laiturinko minä saan? Ensin piti suorittaa tarkat mittaukset. Sitten etsittiin, mistä aineksista laituri tehdään. Löytyykö tarpeeksi materiaalia? Onneksi naapurissa oli saatavissa lisänä hylättyä lautatavaraa, jota tosin ei paljoa tarvittu. 

Rakentamisen hienoin hetki oli se, kun laituri nostettiin tolpille ja se naksahti paikoilleen kuin palapeli. Tismalleen! Sitten vaan päähän vielä portaat veteen, vaikka ranta onkin matala mutta sekin kuului unelmaani. Ja uimaan! Aamulla ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi. Ja päivällä päivällä aina kun tekee mieli.

Laiturissa on hienoa sekin, että se on kaunis. Se istuu rannan siluettiin, kuin se olisi ollut siinä aina. En väsy katselemasta rantaa. Puut, laituri ja järven pinta ja taivas sen yläpuolella. Kuluu tunteja mutta ajalla ei ole hintaa.

Kesää on vielä runsaasti jäljellä. Ja minulla on nyt laituri!

 

 

21.6.2009 sunnuntai-iltana, juhannusviikonlopun jälkeen

Keskikesän juhlaa

Juhannus on minulle perinteinen kesän kohokohta. Vietämme sitä yleensä lapsuuden maisemissa sukulaisten kesken ja niin myös tänä vuonna. Aattoiltapäivänä nautimme yhteisen päivällisen, saunomme ja kokoonnumme vielä kokolle, jos sää sallii. Tänä vuonna sää ei sallinut. Märkyys ja kylmyys estivät kokkojuhlan. Viikonloppu olikin tosi viileä, päivälämpökin näytti vain 12 astetta. Mökki kuitenkin pysyi tehokkaan takan ansiosta lämpimänä päivät ja yöt.

Juhannuksen alusviikko oli kiireinen viikon sisälle sattuneiden kaksien rippijuhlien ansiosta. Aatonaattoyö kuluikin pitkän matkan vuoksi maantiellä. Kesäyö hieman hämärtyi puolen yön aikaan vaaletakseen taas aamua kohti. Ajomatka jakautui meille kahdelle ajajalle ja keskityimme olemaan valppaana ja karkottamaan väsymystä ja saavuimme perille onnellisesti.

Juhannussiivous suoritettiin yhdessä nopeasti ja ruokalista suunniteltiin helpolla mallilla. Leipomukseksi valmistin raparperipiirakkaa ja se sai runsaasti kiitosta ja oli omasta mielestänikin tosi onnistunutta.

Mikkeliin palasin hyvissä ajoin puolen päivän jälkeen. Nyt täytyy hoitaa sovitut asiat, kuulostella kaupungin uutiset ja palata sitten takaisin. Sää muuttui tänä aamuna aurinkoiseksi ja lämpimämmäksi, pysyyköhän se koko viikon tälläisenä? Joko kurpitsat alkaisivat kasvaa?

 

16.6.2009 tiistai-iltana

Iloisia uutisia

Hurraa! Sain kuulla, että Ikäneuvola-hankkeemme on saanut potkua, joten pian pääsemme aloittamaan. Kyyhkylä hyväksyi anomuksemme. Se ilahdutti tosi paljon. Emme ole tehneet turhaa työtä. Nyt vaan heinäkuun ajan hiomme suunnitelmia yhdessä ja yksitellen ja sitten elokuussa  ryhdymme tositoimiin.

Kysyin yhdeltä ryhmämme jäseneltä, mikä hänestä on tärkeää tässä hankkeessa.  Hän vastasi, että se, että toiminta olisi kokonaisvaltaista. KOKONAISVALTAISTA. Se on kova sana, kun koko terveydenhuolto on tällä hetkellä niin pirstaleista. Ja vanhustenhuolto vielä sitäkin enemmän.

Tämä hanke inspiroi minua hirveän paljon. Minusta tuntuu, että olemme monien mahdollisuuksien äärellä, kun vaan osaamme nyt käyttää mahdollisuutemme oikein.

Ikäneuvolamme eli terveytemme vaalimisen pääajatus on, että jokainen on itse oman terveytensä paras asiantuntija ja vastuu huolehtimisesta on hänellä itsellään. Mutta ensin omasta terveydentilasta pitää saada tieto terveydenhoitoalan ammatinharjoittajilta. Pitää olla varmuus siitä, että nyt minulla on kaikki hyvin tai jos ei ole, mitä minun pitää tehdä. Pitää olla tukiverkko; ystäväpiiri, ikäkaverit tai joku muu. Mutta ennen kaikkea pitää olla mahdollisuus ottaa yhteyttä tarvittaessa.

Erityisen haasteellista on yrittää rakentaa kokonaisvaltaista mallia. Olla osa palapeliä, josta muodostuu ehjä kuvio.

Tänä iltana juhannuksen alla vanheneminen ei tunnu pahalta.

 

 

9.6.2009 tiistai-iltana

Tänään opin uutta

Opastin tänään nuoria kesätyöntekijöitä arkistotöihin. Silmäilin yhtä nuorta, joka kirjoitti exel-listaa musiikkikuulokkeet korvissa. Ajattelin epäluuloisesti, että se haittaa työntekoa ja työn tarkkuutta. En tietenkään sanonut mitään, koska näenhän joka paikassa nuorilla kuulokkeet korvissa. Bussissa, juoksulenkillä, kaupassa. Se on ajan henki mutta mitä se vaikuttaa työntekoon?

Työn jälkeen luin lehtiä ja käsiini osui Talouselämä-lehti toukokuulta. Rakastan sitä lehteä ja yritän aina etsiä sen jostain käsiini. Tilaisin sen itsellenikin, jos se ei olisi niin kallis.

Lehden kannessa luki:

 "Musiikki pelastaa urasi. Aivokirurgi Juha Hernesniemi kuuntelee leikkaussalissa suomalaista iskelmää. Musiikin kuuntelu työpaikalla edistää sinunkin suoritustasi".

Sisäsivuilla vielä jatkoa:

"Jos haluat sen ylennyksen, ala kuunnella musiikkia töissä".

"Kun soi, kaikki on hyvin."

Aivokirurgi Juha Hernerniemi kuuntelee iskelmäradiota aina leikatessaan. Mutta kun potilaan aivovaltimon pullistuma vuotaa tai tapahtuu jotakin muuta yllättävää, radio suljetaan. Samalla kaikki salissa hiljenevät. "Tiukassa paikassa radion sulkeminen on viesti leikkaussalihenkilökunnalle: nyt olemme vaikeuksissa, nyt koko ryhmä keskittyy eikä mieti vähääkään muuta", Hernesniemi sanoo.

Olipas ihan uutta asiaa mulle! Olenkin ollut tietämätön ja ennakkoluuloinen. Nyt pitänee opetella käyttämään kuulokkeita tai ainakin avoimesti hyväksyä musiikin kuuntelijat. Työaikana ja vapaalla.

 

 

7.6.2009 sunnuntai-iltana

Eu-vaalit käyty

Nyt ne sitten on selvillä: Eu-edustajat. Kyllä näissäkin taistoissa on sirkuksen makua. Sosialidemokratian kannattajana olen tietenkin hämmentynyt demarien vaalituloksesta: pappi Repo ja Liisa Jaakonsaari, joka oli oma suosikkini ja siitä iloitsen. Mutta miten puolue oikeasti suhtautuu uuteen ns. julkkisehdokkaakseen?

Olen minä surullinen vasemmistopuolueiden häviöstä. Suomi ja maailma on lamassa ja oikeisto juhlii. Tai ei kai sitä juhlimiseksi voi sanoa mutta saavat kuitenkin ääniä. Onko niin, että heikot ei jaksa kiinnostua, äänestää, välittää huomisesta?

Tykkään seurata vaalituloksien analysointia ja tänäänkin oli huippua kuunnella kommendaattori Olli Ainolan arveluja tulevasta kehityksestä. Demarien politiikka tulee kovenemaan, arveli Ainola. Ja että Jutta Urpilaiselle annetaan vielä anteeksi tämä tappio, kun aikaa on ollut käytettävissä niin vähän. Vielä on mahdollisuus näyttää kyntensä. Mutta se kuulosti pahalta, että Ainola sanoi kaksi kertaa, että lama Suomessa tulee pahenemaan vielä. Hän sanoi sen sillä äänenpainolla, että se tulee pahenemaan. Mietin, mitä me tavalliset tallaajat oikeasti tiedämme asioista?

Tämä päivä on ollut elämyksiä täynnä. Sain olla mukana afgaanihääseremoniassa, joka vieläkin täyttää pääni. Vaikuttava tilaisuus! Mikä yhteenpuhaltaminen heillä on täällä meidän myrtsysuiden maassa!

 

 

2.6.2009 tiistai-iltana

Sirkuslippuja

Postiluukusta oli aamulla tullut lehti, joka lupasi lehden tilauksen myötä sirkuslippuja. Koska sirkus on minulle viimeinen paikka, jota kaipaan, lehden tilausta ei tuolla mainostempulla tule.

Kuulin työvuosinani erään pomon sanovan työtoverilleen, joka kertoili olleensa ylitöissä; sinä pärjäisit hyvin sirkuksessa. Tänä päivänä on sanaton sääntö, että ilman ylitöitä työpanoksella ei ole arvoa.

Mietin, millainen suhde minulla on työhön nyt. Päivä on mielestäni aamusta iltaan hallinnassani. Teen työtä; istun koneella, tapaan ihmisiä, pohdin asioita. Onko se työtä? Vältän kellon seuraamista. On nautinto seurustella, kun tietää, että määräaikaa ei ole. Olen siis eläkkeellä, elän, jalat, kädet ja pää toimivat. Toisaalta tunnen olevani kuin sirkuksessa: eläkkeellä, syrjässä, sivussa, odottamassa, mitä muut sanovat ja päättävät ikäpolveni asioista.

Se on kyllä totta, että kaikkia temppuja eläkkeellä ollessa ei enää opi. Tai ainakin oppiminen vie enemmän aikaa. Vaikka ajattelisinkin pystyväni pyörittämään lautasia ilmassa, käteni eivät fyysisesti tottelisi minua. Minun on myönnettävä, että fyysisesti vanheneminen etenee, vaikka voin sitä eri tempuilla hidastaa tai ainakin yrittää hidastaa.

Sirkuksen tarkoitus lienee tuottaa iloa ihmisille jännittävien ja pelottavien tunteiden kautta.

Sirkus tuo minulle kuitenkin mieleen enemmän opetetun eläimen kohtalon. Opi tekemään temppuja ja sinulle taputetaan. Mitä siitä, vaikka sitten menettäisitkin vapautesi!

 

31.5.2009 sunnuntai-iltana

Toukokuun juhlaa

Lehdet ovat olleet huolissaan nuorten juomisesta koulujen päättyessä.  Oulussa vanhempia vaadittiin torin rantaan seuraamaan nuorten "hillumista". Mikkelissäkin vanhempia oli pyydetty vartiotehtäviin  mutta ennakkotietojen mukaan siihen oli vähän kiinnostusta. Muita auttajaryhmiä kyllä oli saatu mukaan. Jyväskylässä 80 nuorta sai eilen poliisilta sakkoja alkoholiin liittyvistä syistä.

Kävelin eilen Kirkkopuiston halki, joka on mikkeliläisten nuorten lempparipaikkoja. Kuuden aikoihin leiriytymistä oli jo tapahtunut mutta nytpä pulloja ja tölkkejä ei ollutkaan nurmikolla, kun kerääjiä oli liikkeellä. Olutpullo tyhjäksi ja pullo kerääjän kassiin. Aamullakin kaikki oli niin siistiä - olikohan täällä päässyt vallalle myös ryhtiliike?

Omenapuut, sireenit ja tuomet kukkivat. On tullut kesä.

 

 

 

28.5.2009 torstai-iltana

Onko dementia ikääntymisen välttämätön seuraus?

Neurologian ylilääkäri Kari Alhainen luennoi Mikkelissä aiheesta ja keskussairaalan sali oli kutakuinkin täynnä meitä kolmannen iän edustajia, joita dementia askarruttaa.

Esitystä oli hauska kuunnella. Luennoitsija oli niin ammattinsa hallitsija, että piti yleisön otteessaan. Tietoa kalvoilla oli paljon mutta se ei ollut liian tieteellistä, että sen pystyi omaksumaan.

Tutkimuksissa on todettu, että kolmasosa yli 65-vuotiaista arvelee itsellään olevan muistipulmia mutta objektiivisissa tutkimuksissa vain kuudesosalla kuitenkin on ja arkiselviytymistä vaikeuttavia ongelmia on vain 1/12 osalla ikäryhmästä.

Vaaratekijöitä ovat perimän kautta tulleet (alle 5 %), elämäntapatekijät ja yksilön valinnat sekä muut sairaudet ja tilat.

Yksilön valintoja ovat tupakka, alkoholi, pään vammat, koulutus ja heikko älyllinen taso nuorena, sähkömagneettiset kentät, jos päivittäin tekemisissä (kampaajat), muut työperäiset altisteet, liuottimet, vähäinen sosiaalinen aktiivisuus ja naimattomuus, varsinkin jos mies on naimaton.

Muita sairauksia vaaratekijöinä ovat sydän- ja verisuonisairaudet; aivoverenkiertohäiriöt ja kohonnut verenpaine sekä aineenvaihduntasairaudet; diabetes ja korkea kolesteroli. Myös ylipaino ja vähäinen liikunta ovat hoidon vaaratekijöitä.

Uusissa tutkimuksissa on todettu verenpainelääkityksen vaikuttavan vähentävästi 50 % ja statiinihoidon jopa 73 %. Verenpaineen ja korkean kolesterolin hoito on siten todella merkittävä.

Vitamiineista E- ja C-vitamiiniyhdistelmä vähentäisi 64 % ja flavonoidit ja polyfenolit, joita ovat mm. metsämarjamme, saattavat vähentää riskiä.

Ja yksi kala-ateria, rasvaisen kalan ateria, viikossa vähentää 60 % riskiä. Tässä kohdin minä olen vahvoilla! Ja jos ei ole mahdollisuutta kaloihin niin Möllerin Sydämelle kapselit vähentävät noin puolella.

Vaikka alkoholi on dementian vaaratekijä niin tutkimuksissa kuitenkin on todettu, että  vähäinen punaviini on suojaava tekijä. Vähäistä on silloin vain kaksi viinilasillista päivässä.

Liikuntaa tulee harjoittaa kolme kertaa viikossa noin puoli tuntia kerrallaan. Vähennys 30-40 %.  Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa liikuntaa.

Lääkkeitä ollaan kehittelemässä 400 eri tutkimuksessa, joista 8 lääkettä on pisimmällä ja niistä 2 tai 3 on tulossa. On todennäköistä, että yksi lääke tulee jo ensi vuonna lääkemarkkinoille.

Alhainen totesi luentonsa päätteeksi, että muistipulmat tulee ottaa vakavasti.

Hoida sydäntäsi - suojaat aivojasi!

Dementiaa voi myös ennalta ehkäistä tai lykätä.

 

 

28.5.2009 torstaina päivällä

Eu-vaalit 

 Eilen alkoi Eu-vaalien ennakkoäänestys. Kävin äänestämässä heti. Ehdokkaani olin valinnut jo aikaisemmin. Pidän häntä luotettavana ja jämäkkänä ja luulen, että hän pääsee.

Olen yrittänyt paneutua Eurooppa-asioihin. Etäisiltä ne tuntuvat, vaikka tietoa on runsaasti tarjolla. Jotenkin sitä vaan haluaisi uskoa, että Suomen asioista päätetään Suomessa. Tälläisia asioita vielä onkin. Epäilen sitäkin, että Suomesta valittavat 13 edustajaa voivat niin vähän vaikuttaa Eu-parlamentissa.

Alkuviikolla ajellessani Kemistä Mikkeliin silmään pisti Eu-ehdokkaiden tienvarsimainokset. Luulen, että ne eivät ole luvallisia, silti niitä oli samalla ehdokkaalla kymmeniä. Kuka mahtaa valvoa niitä?

 

 

 18.5.2009 maanantaina

Työn iloa

Viikonloppu alkoi työn merkeissä. Sain taas tehdä mielenkiintoisen haastattelun. Ikää haastateltavalla oli runsaasti yli 80 vuotta mutta työ vielä käsissä ja hyvin. Fyysiset voimat rajoitetut mutta henki vahva. Työ ei vaikuttanut rasitteelta. Yhteinen hyvä palkitsee ponnistelut. Taas kerran tulin vakuuttuneeksi siitä, miten paljon enemmän rakkaudesta tehty työ antaa ihmiselle voimaa kuin se, että sen joutuu tekemään pakosta.

Omia tehtäviäni olen joutunut laittamaan kiireellisyysjärjestykseen. Onhan niitä jostain syystä kasaantunut paljon lähiajalle. Pitää vaan yrittää olla järjestelmällinen, että aikataulut pitää. Järjestelmällisyyteen vetosi vaatimattomasti yhdeksän ällän ylioppilaskin. Sillä selviää.

Ikääntymiseen liittyvät yleiset asiat mietityttävät minua kovasti. Sen vuoksi kannattaa tehdä ja aion tehdä paljon työtä. Luulen, että se on minulle palkitsevaa. 

 

14.5.2009 torstaina, Tuulan päivänä

Tapahtumien ruuhkaa Mikkelissä

Kesän lähestyminen tuo toukokuulle runsaasti tapahtumia. Tänä iltana on todella valinnan vaikeutta klo kuuden jälkeen. Pro Mikkeli on järjestänyt keskustelutilaisuuden nuorten päihteiden käytöstä Mikkelin keskussairaalan luentosaliin. Tosin Länsi-Savon menolistalta en löytänyt siitä mainintaa. Klo 18.30 on kirjaston Mikkeli-salissa keskustelutilaisuus vaalirahoituksen avoimuudesta.  Siellä on läsnä ainakin kaksi mikkeliläistä kansanedustajaa. Ja suunnilleen samoihin aikoihin avataan Mikkelin taidemuseossa "Tuunattua Tuuvaa" näyttely. Se tosin on kutsuvieraille tarkoitettu mutta eipä näissä museon jutuissa ole voinut ihmispaljoudella kehua.

Ja iltapäivällä kolmen jälkeen Maahanmuuttotoimisto MImosassa vietetään kymmenvuotisjuhlia ulkoilmajuhlana. Tarjoilua on monesta kulttuurista.

Ensi maanantai on Mikkelissä puoluejohtajien päivä. Eu-vaalien merkeissä tulee aamupäivällä ensin Jutta Urpilainen ja illalla Matti Vanhanen.

Niin paljon mielenkiintoista, mutta mihin ehtii?

 

 

10.5.2009 sunnuntaina

Äitienpäivänä

"Tänään on se päivä, jota olet vuoden odottanut". Näin toivotti äitienpäivää silloin alle kymmenvuotias pikkupoikani.

Miten äitienpäivään pitäis oikeasti suhtautua? Toivoa tai velvoittaa lasten yhteydenottoja? Kortteja, puhelinsoittoja ja lahjoja?

Kaikki lapset soittivat tänään ja toivottivat hyvää äitienpäivää.  Ja lapsenlapset. Se  ilahdutti. Korttikin tuli. Mutta lahjat eivät ole ole kuuluneet enää kuvioihin. Onneksi lapsille ja minullekin.

Aamukahvin nautin aamulehden kera. Laiskottelin aamupäivän mutta sitten ryhdyin purkamaan taas kesken jäänyttä haastattelua. Se vei mukanaan ja olin keskellä tapahtumia eri puolella Suomea. En malttanut lopettaa ennenkuin olin kirjoittanut kaiken. Välillä tunnin kävely hiljaisessa kaupungissa, koska muistin, että joka päivä pitää liikkua vähintään puoli tuntia. Missähän kaikki ihmiset olivat? Mökeillä vai äiti-päivällisellä?

Tänä äitienpäivänä iloitsen siitä, että saan työskennellä harrastuksieni parissa oman aikatauluni mukaan. Iltaisin tai aamuisin.

 

 7.5.2009 torstaina

Terveisiä Tampereen matkalta

Kahden päivän työmatka Tampereelle oli täyteen ladattu. Kolme haastattelua, luentojen seuraamista ja entisten työtovereiden tapaamisia. Ihanaa kokea se lämmin yhteenkuuluvaisuus, joka meillä veljesliittolaisilla on ollut ja yhä on. Minäkin tempauduin mukaan, vaikka teenkin projektihommia enkä "oikeasti" ole töissä. 

Ennen junalle lähtöä meillä oli tutustuminen Tampereen tuomiokirkkoon, joka on niin kaunis ja vaikuttava. Arkkitehtinä Lars Sonck, kirkon taiteiljoina Hugo Simberg ja alttaritaulun maalaajana Magnus Enckel. Alttaritaulu esittää ylösnousemusta, jossa on mukana 40 ihmishahmoa. Kirkkoa esitteli kirkkoherra Esa Eerola, joka on myös sotainvalidien luottamuspappi, sujuvasanainen kertoja. Oli vaikea lähteä kirkon penkistä rautatieasemaa kohti, varsinkin kun tuli jo kiire. Oli niin harras ja vaikuttava tunnelma. Muistelin meidän mikkeliläisten aikaisempia Tampereen matkoja, jolloin myös aina kävimme kirkossa katsomassa köynnöstä kantavia apostolipoikia, kuolemanpuutarhaa ja haavoittunutta enkeliä.

Junamatka olikin sitten vauhdikas, kun juna tuli varttitunnin myöhässä ja oli pelko ehtimisestä seuraavaan junaan. Riihimäellä melkein juosten tunnelin kautta Lahteen lähtevään taajamajunaan kuitenkin ehdin. Junassa sain seurakseni lahtelaisen ammattikoulun opettajan, joka tosin oli vaihtanut alaa. Sain taas kuulla, minkälaista oli ollut olla murrosikäisten, ei motivoituneiden nuorten pätkäopettajana ja  haalia  siihen lisätöitä. Kyllä se pani miettimään, ovatko säästöt kohdistuneet oikeisiin asioihin.

Lahdesta Kouvolaan sain keskustella atk-yksityisyrittäjän kanssa, joka kertoi, että lama on antanutkin pienyrittäjille enemmän työmahdollisuuksia. He ovat pystyneet hinnoittelemaan edullisemmin kuin suuret ohjelmistotalot. Nyt heillä oli menossa kustannuslaskennan tiimoilta yhteistyö Kouvolan sairaalan kanssa. Oli tosi mukava kuulla positiivisia asioita.

Matka sujui hyvin nopeasti ja uusia kokemuksia täynnä oleva reppu oli painava. Sulateltavaa riittää.

 

4.5.2009 maanantaina

Vappumietteitä

Lämmennyt kevätluonto kutsui mökkimatkalle. Järvi oli vielä jäässä mutta lumi sulanut maasta ja linnut saapuneet. Kuulin kurkien, joutsenten, kuovien ja peippojen laulua tai raakkumista, miltä se joutsenten ääntely kuulostaa. Pitkät valoisat illat ja auringonnousu aamulla - se laittoi kävelemään hitaasti. Ja olemaan paljolti hiljaa.

Olin ottanut mukaani televisionkin mutta kapulapa olikin jäänyt kotiin. Radiosta kuuntelin pääkaupungin vappuörvellystä mutta myös toivemusiikin soittajien mökkitunnelmia. Eipä tullut ikävä kaupunkioloihin.

Kotona odottivat monet asiat. Ikäneuvola-hankesuunnitelman hiominen ja haastatteluista sopiminen. Hyvin levänneenä oli hyvä tarttua hommiin.  

 

 

26.4.2009 sunnuntaiaamuna

Pieniä pettymyksiä

Niin ihana kaunis kevätaamu kotona Mikkelissä. Heräsin reippaana ja valmistauduin lukemaan Hesaria  mutta hups - sitäpä ei ollutkaan luukussa. Tosin Länsi-Savo oli, vaikken sitä ollut tilannut ja se tuntui tosi pieneltä lohdulta. Sunnuntaihesari on ollut mulle must-juttu. Kelasin uutiset netistä ja katsoin teeveestä mutta ei se tuntunut riittävältä. Lehden uusjakoa pitää odottaa vielä pari tuntia.

Tuo on tosi pieni murhe, kun uutisissa kerrotaan mahdollisesta panepidemiasta, koko maailmaan leviävästä sikainfluenssasta. Siitä ei vielä varmuudella tiedetä, onko se sitä, mutta tuntuu kauhealta. Maailman meno tulee muuttumaan radikaalisti, rajoittumaan ratkaisevasti.

Itse olen kovasti pohtinut Mikkelin kehitysasioita. Minkälaista on íkäihmisten (nyt taas käytetään kovasti seniori-nimitystä) ihanteellinen asuminen ja yhteisöllisyys? Mikkelin kaupunki haluaa kysyä sitä myös meiltä ikäihmisiltä. Pohdittavaa on. Tällä hetkellä tuntuu epäoikeudenmukaiselta se, että tulevaisuuspohdinnat ulottuvat kymmenen vuotta eteenpäin, kun vanhusten pahoinvointi on tätä päivää. Mitä heille voidaan tehdä? Pro Mikkeli yrittää julistaa jotain, mutta se on huutavan ääni korvessa. Onko vuoden kestänyt toisto vienyt asialta terää? Joko se on jankuttamista?

Yritän olla pohdiskeluissa mukana.

 

21.4.2009 tiistaina

Lomakkeet ovat aina vaikeita 

Tänään pistäydyin naapurissa auttamassa Kelan lomakkeen täyttämisessä. Huh - miten monimutkainen se lomake olikaan! Kun en ole taas aikoihin askarrellut lomakkeiden kanssa olin jo unohtanut miten pilkuntarkkaa hommaa se on pienen avun hankkimiseksi yhteiskunnalta isojen sairaskulujen peitoksi.

Samalla sain kuulla miten vaikeata avun saanti näiden vaikeiden lomakkeiden täyttämiseen on. Neuvontakeskus H neuvoo menemään neuvontakeskus S:ään, jossa pyydetään tulemaan sinä ja sinä päivänä varaamaan aika siksi ja siksi päiväksi, jolloin lomake voidaan täyttää. Tässä vaiheessa naapuri oli muistanut, että ehkä minä saattaisin auttaa. Olin iloinen, että sain auttaa. Mukavia, vaatimattomia sinnikkäitä ihmisiä, jotka pyrkivät tulemaan toimeen omillaan niin pitkälti kuin voivat. Ja auttavat muita vanhusnaapureita siinä missä voivat.

Tuntuu turvalliselta asua tässä talossa. Ehkä minuakin aikanaan joku auttaa..

 

19.4.2009 sunnuntai-iltana

Auringonsäteitä viikonloppuna

Heräsin aamulla kuuden aikaan siihen, että aurinko nousi taivaanrannasta ja ulotti säteensä vuoteeseeni. Nyt se on ehtinyt jo siihen asti, että vaatii verhot ikkunaan niinkuin joka kevät ja vaatii syksyyn saakka. Valoisuus ilahdutti mutta sain jatkettua vielä uniani.

Auringon lisäksi minulla oli mieluisa viikonloppu kummilapsen kanssa. Nuorta tuulahdusta yksin murjottamiseen. Lenkkeilimme, kävimme kirpputorilla, haimme pizzat vasta avatusta uudesta pizzeriasta ja ihmettelimme, mistä kaikki Mikkelin viisi tai kuusi pizzeriaa saavat toimeentulonsa. Tässäkään ei ollut muita asiakkaita kuin me.

Perehdyin yhteiseen ikäneuvola-asiaan ja laadin ensimmäisen luonnoksen toimintamallista. Huomenna tapaamme sen merkeissä. Mielenkiintoista pohdiskelua.

Kirjastosta sain käsiini Paulo Coelhon Alkemistin ja nautin sen lukemisesta. Siinä oli lause edellisestä kirjasta: "Vene on varmimmassa turvassa silloin kun se on satamassa, mutta ei veneitä ole rakennettu sen vuoksi."

Se sai minut hymyilemään.

 

16.4.2009 torstai

Mitä strategiaohjelma tarkoittaa?

Olin eilen keskustelutilaisuudessa, jossa puhuttiin Mikkelin kaupungin strategiasta. Sitä laaditaan nyt keväällä sekä eri lautakunnissa että kaupunginvaltuustossa. Joku kysyi, mitä se suomeksi tarkoittaa. Löysin suomennoksen tämän aamun Hesarista, jossa selvitetään Helsingin kaupungin ensimmäistä strategiaohjelmaa. "Strategiaohjelma määrittää kaupungin keskeiset tavoitteet ja kehittämiskohteet sekä tärkeimmät toimenpiteet alkaneelle valtuustokaudelle."

Hesarin kirjoituksessa sanotaan suurimman haasteen olevan sen, miten kaupunkilaisten palvelut taataan heikosta taloudellisesta tilanteesta huolimatta. Eräs poliittinen ryhmittymä oli ollut huolissaan siitä, miten kotihoidon lisääntyessä ikäihmiset jäävät vaille hoitoa. "Citykanikin on Helsingissä suojellumpi kuin vanhus", oli arvio.

Mikkelissäkin vanhusten hoitotilanne puhututtaa. Kaupunkilehden palstoilla oli hoidosta vastaava viranomainen kirjoittanut, että nyt Suonsaaren hoitotilanne on parempi, hoitajia on riittävästi. Seurassamme oli sieltä kuitenkin hoitaja, joka todisti toista. Vuorosta voi sairastapausten vuoksi vastata yksi tai kaksi uutta Tehotiimin hoitajaa. Hoitajat ovat uupuneita ja sairastuvat tai lähtevät pois. Päivän rutiinit minimimitoituksella vievät kaikki voimat. Mitä ajattelevat ja voivat vanhukset? Koska tulee itsekunkin vuoro päästä sängystä ylös, päästä pesulle, saada ruokaa, ulosviennistä ei voi talvisaikaan puhua, voikohan kesälläkään? Tämäkin hoitaja oli väsynyt mutta vielä halusi yrittää jaksaa vanhusten vuoksi. 

 Mikkelin vanhushoidon mitoituksen muuttamisesta oli sosiaali- ja teveyslautakunnassa äskettäin uusi yritys. Se päättyi kuitenkin lautakunnan äänestyksessä: puolesta  5 (3 demaria, 1 vihreä ja 1 kristillinen),  esitystä vastusti 6 (3 keskustalaista ja 3 kokoomuslaista). Mietitäänköhän tätä vielä lautakunnan strategiaseminaarissa? Onkohan kaikki kohdallaan. Mitoitusluvut voivat näyttää, että täytetään minimi mutta vanhusten tarpeet vaativat enemmän.

Espoon kaupungissa on käyty samanlainen mitoitus"taistelu" strategiassa mutta siellä se päättyi vanhusten voitoksi. Siellä ei hyväksytty mitoituksen laskemista alle valtakunnallisten suositusten eikä vanhusten makuuttamista käytävillä, siis ylipaikoilla.

Tilaisuudessa tuli esille myös se rumba, mitä käydään vanhuksen ensisijoituspaikkojen välillä. Parin viikon aikana vanhus on voinut joutua 3-4 eri paikkaan ja on aivan sekaisin olostaan. Tässä tapauksessa lähipiiristä löytyi omainen, joka otti vastuun ja pysäytti tilanteen.

Ensi viikolla aion vierailla yhdessä pitkäaikaishoitopaikassa, josta on syntynyt keskustelua.

 

 

14.4.2009 tiistaina

JYPPI Suomen mestari!

Minäkin olen hullaantunut tänä keväänä jääkiekkoon. Minusta on ihana sekä lukea että kuunnella peliselostuksia. Ja lopuksi vielä kuulla joukkueen valmentajan arvioita pelin sujumisesta. Jypin voitettua nyt mestaruuden valmentaja Risto Dufva osoitti suuruuteensa sanomalla: tämä oli niin paljon joukkueen peli kuin peli vain voi olla. Kun joukkue halus voittaa niin joukkue voitti. Niin tyyni ja rauhallinen valmentaja, ei syyttelyjä sinne eikä tänne vaan tosiasiat puhukoon puolestaan. Kyllä mikkeliläiset taitavat ottaa tästä voitosta hieman omaan pussiinsakin.

Huomenna on pakko ostaa Keski-Suomalainen, että saa tuntuman siihen jyväskyläläisten juhlaan.

 

 

7.4. tiistaina

Taidetta kirjaston kahvilassa

Eilen illalla avattiin kirjaston kahvilassa virikeohjaaja Kaija Paasosen keramiikka- ja taulunäyttely. Miten mahtavia töitä! Jokaisella taululla ja keramiikkaveistoksella oli oma tarinansa. Harmi, että meitä ei ollut avajaisissa enempää kuulemassa, kun Kaija kertoi töiden syntymisestä ja niistä kertovista tarinoista. Itse pidin eniten keramiikkalaivasta ja vuoristopuro-taulusta. Sininen kristallinen pulppuava puro ja taustalta tulviva valo olivat ihmeellisiä. Kaija kertoi itse pitävän eniten hymy-kaveritauluista. Olisihan se kiva hankkia omalle seinällekin taulu, jossa hymy-kaveri tuntuisi sanovan: Hyvää huomenta, tästä tulee hyvä päivä!

Soisin, että mahdollisimman moni näkisi tämän näyttelyn ja saisi siitä, väriä, iloa ja valoa harmaaseen arkipäivään.

 

 

5.4.2009 sunnuntai-iltana

Hohhoijaa - viikko on ohi

Ohjelmoitu, työntäyteinen mutta ihana viikko on kohta ohi. On pitänyt olla ketterä, virkeä, reipas ja aamuvirkku, että kaikki on saatu putkeen. Onko läksyt tehty, onko vaatteet viety pesukoriin, onko kengät ojennuksessa, onko koira ruokittu, onko illan harkka-ajat tarkastettu - hohhoijaa, niin monta asiaa.

Etukäteen sitä aina suunnittelee, mitä kaikkea viikossa voi saada aikaan. Arkirutiinit vievät kuitenkin niin paljon päivän aikataulusta, että ei siihen ylimääräistä sovi. Aamupala, päiväruoka, iltapala. Onko vielä nälkä?

Mutta ovathan aamut kouluun lähdön jälkeen olleet itselläni. Kaksi sanomalehteä aamukahvin kera on ollut nautinnollinen hetki. Keskisuomalaista tulee suorastaan ikävä!

Huomenna kutsuu Mikkeli. Ja suunnitelmat Kyyhkylän ikäneuvola/vanhusneuvolahankkeesta. MIelenkiintoisia haasteita!

 

 

1.4.2009 keskiviikko

Viikko Suomen Ateenassa

 

Jyväskyläläiset ovat hullaantuneet jääkiekon pelimenestyksen johdosta. Parhaitten miesten luistimissa kuvitellaan olevan pienet siivet - kuten Hermeksen, jumalten sanansaattajan sandaaleissa.

Keskisuomalaisesta on kiva lukea peliselvityksiä. Tappiosanaa ei käytetä vaan hävitty ottelukin antaa "fanfaarin lopputaisteluun".  Kaupungin itsetunto näyttää nousevan kohisten. Sivistyksen kehto, Suomen Ateena, haluaa näyttää nyt voiton merkit savolaisille. "Mitä Kuopiolla on tarjottavana - lörtsyjä Kuopion torilla", hehkutetaan.

Kävelen paljon eri puolilla kaupunkia ja ihailen kauniita rakennuksia ja väljää rakentamista. Luontoon sopeutuvaa. Vaikka keskustassa on sama ongelma kuin Mikkelissä: mihin autot pannaan parkkiin?

Jyväskyläkin painii samojen talousongelmien kanssa kuin useat muut kaupungit. Vuoden lopussa velkaa kirjattiin jokaista kaupunkilaista kohti 1930 euroa. Mikähän se luku on Mikkelin tilinpäätöksessä?

Viikko eri ympäristössä antaa väljyyttä omallekin ajattelulle. Mikä on minulle merkittävää?

 

29.3.2009 sunnuntai

Vanhusneuvosto meni ohi

Kaupunginhallituksen esityslistalla on huomenna vanhusneuvoston jäsenten vahvistaminen ja heistä puheenjohtajan nimeäminen. Eläkeläisjärjestöt ovat päättäneet neuvoston jäsenet. Sehän on demokraattista ihan oikeasti.

Minulla oli myös haaveita päästä osallistumaan vanhusneuvoston työhön. Se tuntui minusta kiinnostavalta, niin kuin tännekin olen kirjoittanut. Ymmärsin kyllä jo aikaisemminkin, että osallistumiseni Kyyhkylän eläkeläisissä ei yltänyt tähän toimintaan, koska toimimme epävirallisena ilman rekisteröitymistä. Ja ehkä porukkakin on liian pieni.

Selvitin valintajärjestelmää itselleni jo aikaisemmin ja tiesin varautua tähän. Kyllähän se sittenkin vähän harmittaa. Vähän samaan tapaan kuin lapsena, kun toivoi saavansa sinisen mekon ja joutui tyytymään harmaaseen.

Toivotan uudelle vanhusneuvostolle menestystä työssä vanhusten parhaaksi!

 

 23.3.2009 maanantai

Kyyhkylän eläkeläiset - saadaanko ikäneuvola

Olen lähettänyt 42 kirjettä Kyyhkylän mikkeliläisille eläkeläisille, jotta huomenna kokoonnumme pohtimaan Ikäneuvola- asiaa. Tai siis nyt ainakin kartottamaan, onko riittävästi kiinnostusta hankkeen eteenpäin viemiseksi. Ikäneuvola-asia yllättäen palasi kuvioihin ja ehkäpä lähti liikkeellekin vähän yli viikko sitten.

Huomenna se nähdään.

Ikäneuvolasta enemmän Ikäneuvola-välilehden alla.

 

 

 

15.3.2009 sunnuntai

Viikonloppumietteitä

Lauantaipäiväni kului yhden intohimoni; maahanmuuttajien kotouttamisen parissa. Unifem ja Zonta -järjestöt olivat järjestäneet Jyväskylään seminaarin, jossa käytiin läpi Luetaan yhdessä -kampanjan tuloksia. Osallistujia oli lähes sata. Kampanjan on määrä päättyä syksyllä ja nyt keskusteltiin, mitä sitten tapahtuu. Tarkoitus ei suinkaan ole, että se päättyy kuin seinään, vaan nämä järjestöt eivät enää ole takana. Me mikkeliläiset olimme myös sitä mieltä, että sen tulee jatkua, pakolaisille ei riitä pelkkä työvoimapoliittinen kielenopetus. Ehkä yritämme ottaa MIkkelin kaupungin edustajiin yhteyttä, että saisimme siihen tukea.

Tilaisuudessa tapasin yhden Nevalaisten sukuseuran jäsenen ja tunsimme heti olevamme sukulaisia. Iloinen kohtaaminen!

 

10.3.2009

Mitä Mikkeliin kuuluu

Selailin kuukauden Länsi-Savoja, en kaikkia, mutta huomattavan osan, päästäkseni kärryille, mitä täällä on tapahtunut. Kirjoituksissa huomasin yhteisen hieman toiveikkaan sävyn. Niinkuin kevään odotuksen pimeän talven jälkeen. Lama ei ole kaikonnut mutta ikäviä asioita ei pyritä nyt kärjistämään.

Kaupunki on lähestynyt myös Pro Mikkelin edustajia ja toivoo seisomista yhteisessä rintamassa, ei barrikaadeilla. Onkohan toiveena yhteisvoimin yhteiseen hyvään pyrkiminen.

Kevään lähestyminen on aktivoinut ihmisiä. Vapaaehtoiset Unifeminin aktiivit ovat päättäneet järjestää huhtikuisen lauantaipäivällisen afgaaniruuan merkeissä. Hieno ajatus. Hyvä ja vähän erilainen ruokanautinto ja tuotto Afganistanin naisille. Pieniä asioita mutta suuria tavoitteita.

Itselleni on ollut suuri asia se, että olen löytänyt elämäni kengät. Kuin unelmat. Koskaan ennen en ole onnistunut saamaan kenkiä, jotka heti sopeutuvat jalkaan  höyhenen kevyesti eivätkä jostakin kohtaa ala painaa, puristaa tai hiertää päivän, kahden tai viikon kuluessa. Ja nyt minä olen saanut jo kuukauden ajan joka aamu iloita, kun voin rakkaat, suloiset kenkäni sujauttaa jalkaani. Mikä kevät edessä!

 

Päivän motto: Onnellisuus on salaisuus eikä sitä voi määritellä (piispa Eero Huovinen).

 

 

 11.2.2009 keskiviikko

Vanhusneuvosto vielä nimeämättä

Olen odottanut tuota vanhusneuvoston nimeämistä mutta se viipyy ja viipyy.. Meneeköhän se paikka minulta ohi? Olen niin toivonut puheenjohtajan paikkaa!

Ps. Tämä Blogi lomailee nyt kuukauden. Sen ajan lepää maahanmuuttaja-apu, Unifem,  Kyyhkylä, Veljesliitto, Tsl, Spr, Nevalaisten sukuseura, Pro Mikkeli, Kirja Cafe ja demarikaverit. Ja muut kaverit.

 

Lomamottoni: Ilo on rakkauden verkko, jolla voi pyydystää sieluja. (Äiti Teresa).

 

 

8.2.2009 sunnuntai

Tuntematon sotilas kotikatsomossa

Katsoin eilen osan Kansallisteatterin televisiotaltioinnista. Osasta pidin ja osasta en pitänyt. Tänään katson sen kokonaan. Ehkä sen modernisointi on minulle kuitenkin liikaa?

 

5.2. Runebergin päivänä

Helsingin iloja ja murheita

Työviikkoni alkaa olla lopuillaan. Olen saanut kokea taas vaikuttavia - huikeitakin - hetkiä haastateltavieni kanssa. Työtä pitkä sarka ja kokemuksia sen mukaan. Ja se ihmeteltävää, että ihmiset ovat niin tyytyväisiä ja kaikissa olosuhteissa jaksaneet toimia aina parhaan mukaan. Työnantajallani ja yhteistyökumppaneilla on ollut tosi hyvä tuuri työntekijöidensä suhteen.

Eilen illalla sain nauttia pianomusiikista Sibeliusakatemian oppilaiden esittämänä. Ja mitä esityksiä! Nuorin esiintyjä oli 12-vuotias! Esityskappaleina oli mm. Eino J. Rautavaaran kappaleita ja kylläpä häikäistyin niistä. Tulisaarna sai minut suorastaan polvilleni! Se minun on saatava myös itselleni.

Tänä iltana minua kutsui avantouinti Rastilassa. Ihmisiä oli runsaasti mutta tunnelma siellä aika pienessä saunassa on aina lauhkea. Ja miksipäs ei - pulahdus kylmään veteen kirkastaa ruumiin ja sielun!

Kadut täälläkin ovat järkyttävän liukkaita. Kävelen töpöttämällä, kun pelkään liukastumista mutta haaveilen kesästä. 

Raitiovaunukokemukset ovat tällä kertaa olleet kamalia, niin paljon kuin oikeasti tykkäänkin "sporalla" ajaa. Nousin sattumalta ratikan jälkimmäiseen vaunuun ja ihmettelin, kun se oli neljän hengen seuruetta vailla tyhjä. Pian selvisi syy. Yksi riehui, kaksi joi suoraan pullosta ja yksi nukkui. Pelkäsin enkä uskaltanut siirtyä heidän ohitseen etummaiseen vaunuun. Huh! Ikävä Mikkeliin! 

 

1.2.2009 sunnuntai

Sosiaalinen Eurooppa - yhteinen tavoitteemme -seminaari

Olin eilen mukana tuossa Eu-meppien seminaarissa Helsingissä Paasitornissa. Nautin kauniista viime vuosisadan alussa rakennetuista tiloista, jotka on entisöityi upeasti. Seminaarijoukkoa oli lähes sali täynnä ja seminaari oli hyvin organisoitu.

Riitta Myller ja Lasse Lehtinen pitivät puheenjohtajina seminaarin hyvin aikataulussa ja Lasse Lehtinen lohkoi savolaisvitsejä väliin kuten ennenkin. Luennoitsijoina oli Catelene Passhier, Mikko Mäenpää, Jukka Ahtela, Esko Antola, Pentti Arajärvi, Reino Paasilinna ja Jutta Urpilainen sdp:n tervehdyksen tuojana.

Asia oli hyvin tiivistä ja siinä oli minulle paljon uutta, kuten se, että kaikesta lainsäädännöstä 2/3 tulee EU:sta. Pois lähtiessäni tunsin itseni hyvin paljon enemmän Eu-kansalaiseksi kuin sinne mennessäni. Ja ehdottomasti aion äänestää Eu-vaaleissa (kuten ennenkin) ja tehdä työtä sen eteen, että kaikki tuttavanikin äänestävät.

Lissabonin sopimus oli paljon esillä - tuleeko se vahvistetuksi vai ei?  Ja että elämme globaalissa maailmassa, emme enää voi yksin lintukodossamme asioitamme määrätä.

Antoisa, mielenkiintoinen päivä. 

 

 

26.1.2009 maanantai

Yhä Pro Mikkeli kansalaisliike

 Lyseolle oli kokoontunut runsas kaksikymmentä kansalaisliikkeen aktivistia keskustelemaan kansalaisliikkeen tiedottamisesta ja toiminnasta. Mukana oli myös kaksi kaupunginvaltuutettua - aktivisteja hekin - jotka käyttivät lyhyen puheenvuoron sisäänajostaan. Molemmat kehuivat, että kausi oli aloitettu runsaalla koulutuksella ja asioihin perehdyttämisellä. Yleisö ymmärsi, että se oli parannusta aikaisempiin valtuustokausiin. Hyvä niin.

Atk-vastaava Antti Pajatsalo oli rakentanut hienot kotisivut osoitteeseen: www.promikkeli.fi ja opasti niitten käyttöön. Minä ryhdistäydyin kotona ja kirjoitin sinne blogin tiedottamiseen liittyvistä asioista.

Mika Juhakoski veti puolitoistatuntisen hallitusti ja yleisö osallistui keskusteluun. Toiveena on hyvää elämää Mikkelissä. Asioihin suhtaudutaan positiivisesti eikä epäkohtia kaivamalla kaiveta.

Kesken tilaisuuden poikkesi eräs kaupunginhallituksen varajäsen esittäytymässä. Väitettiin, että kukaan ei ollut häntä pyytänyt, vaan hän tahtoi tulla. Politiikka ei tullut esille esittäytymisessä, vaan hyvä tahto olla yhteistyössä kansalaisliikkeen kanssa. Näinhän se pitää uskoa: kaikki me haluamme hyvää yhdessä. Ja että Mikkelissä on jo syntynyt uuden kauden itu.  Ja näin varmaan yksi ja toinen valtuutettu ja kaupungin hallituksen jäsen tulee esittäytymään ja toimimaan yhteistyössä!

 

 

25.1.2009 sunnuntai

Hiljaiseloa 

 Valvoa, nukkua, syödä, laiskotella ja sama uudestaan. Näin voi tehdä, kun kukaan ei komenna. Puhelin on vaiti, ovikello ei soi, lehdet on luettu. Mitähän unta näen ensi yönä?

 

 

20.1.2009 tiistai

Pro Mikkeli aloittaa uutta vuotta

Tänään kokoonnuimme vanhus- ja vammaistyöryhmän toimintasuunnitelman laatimisen merkeissä. Mitkä ovat tämän vuoden tavoitteet? Mikä on päätavoite? Missä vaiheessa Mikkelin vanhushuolto tällä hetkellä on? Mitä voidaan tehdä?

Meitä oli pieni mutta asialle paneutunut joukko. Vilkasta keskustelua syntyi etenkin kotihoidon tarpeista ja tukemisen tavoista. Missä tapauksessa vanhukselle riittää saattajapalvelu ja milloin pitäisi puhua henkilökohtaisen avustajan palveluista, kun tarve onkin kasvanut huomattavaksi.

Keskusteluissa todettiin, että Mikkelissä on huomattava määrä vapaaehtoisia, jotka ovat saaneet peruskoulutusta myös vanhusten tukitoimintaan. Miten heidät saataisiin koordinoitua, niin että auttajat ja autettavat kohtaisivat. Ja myös niin, että eri yhteisöjen - seurakunta, Punainen Risti, Dementiayhdistys ja muut - vapaaehtoiset muodostaisivat yhden kokonaisuuden, josta erimuotoista apua olis saatavilla.

Lupasin selvittää, mikä on omaishoidon tukea saavien määrä tällä hetkellä. Pitäishän sen tiedon olla saatavilla?  Ja onko sitä lisätty tälle vuodelle talousarvioon.

Pro Mikkelin työskentely jatkuu ensi maanantaina yleisötilaisuutena Lyseolla. Lupasin kertoa Senioriliikkeen perustamisvaiheista. Tehtäväkenttää tässäkin riittää.

 

 

 

 

18.1.2009 sunnuntai

Pakkasta ja politiikkaa

Pakkanen on pitänyt lähes koko viikonlopun sisätiloissa. Onneksi kummilapsi oli vieraanani, niin että en ihan höperöitynyt. Mukavaa vaihtaa ajatuksia nuoren ihmisen kanssa!

Nyt oli aikaa myös perehtyä muitten blogikirjoituksiin ja Mikkelin luottamusmiesvalintoihin. Niin paljon kun politiikkaa ja sen liepeillä käytävää keskustelua rakastankin, menevät ne ratkaisut yli ymmärrykseni. Jotenkin sitä vaan haluaa uskoa vilpittömiin, yhteiseksi hyväksi tehtyihin ratkaisuihin. Paljon pitää vielä opiskella, että politiikan sisin avautuu!

Huomenna kokoontuu ensimmäiseen kokoukseensa uusi valtuusto. Onnea työlle! Ainakin he ovat saaneet valtakirjansa suoraan kaupunkilaisilta.

Seurailen esityslistoja ja pöytäkirjoja. Miten helppoa se onkaan tämän ystäväni netin avulla.

 

14.1.2009 keskiviikko

Senioriliike vai senioriliitto

Tälle päivälle jäi Helsingissä aikaa ja niinpä poikkesin Kampin palvelukeskukseen, jossa oli Senioriliikkeen toinen perustava kokous. Yleisömenestys oli hirmuinen kun paikalle oli tullut 400 ihmistä - itse asiassa sali oli suorastaan pumpattu täyteen kun paikkoja oli vain 350:lle. Menestys johtui tietysti hankkeen vetäjästä, karismaattisesta Sirkka-Liisa Kivelästä, vanhustieteiden professorista, jolla sattui tänään olemaan 62. syntymäpäivä.

Nimi on vielä vahvistamatta, keskustelua syntyi, kumpiko nimimuoto olisi parempi. Liikkeen tarkoitus on pysyä epäpoliittisena järjestönä, joten väliaikaiseen hallitukseen ehdotetut kaksi tunnettua kansanedustajaa tyrmättiin heti alkuunsa.

Liikkeeseen on ilmoittautunut noin kuukauden aikana jo 740 jäsentä - kyllähän se kertoo suuresta tarpeesta. 

Moni järjestökonkari halusi esittää omia kokemuksiaan, mikä hidasti ja venytti tilaisuutta.

Mielenkiintoinen ja varmasti tarpeeseen syntynyt kansalaisliike.

 

11.1.2009 sunnuntai

Television äärellä

Pitkän joulukauden jälkeen on kiva, että normaali arki alkaa. Televisiosta tuli suosikkini Arto Nybergin ohjelma ja haastateltavana ollut Ruben Stiller aloittaa perjantaina Pressiklubin juontamisen. Odotan sitä innolla, sillä tykkään Rubenista. Teema tarjoaa hyviä historiallisia ohjelmia ja tänäänkin vietin pitkän tovin seuraten ohjelmaa Mussolinista. Julmaa historiaa. 

Viron historia on ollut myös kiinnostukseni kohde viime aikoina ja siksi oli mukavaa seurata ohjelmaa Kamrat Viro. Toimittaja Anna Laine tekee sitä mielenkiintoisesti.

Televisio houkuttelikin tänään niin, että suunnittelemani kuntoilun aloittaminen jäi. Kuukaudesta on jo 11 päivää kulunut. Pitäisi ryhtyä toimeen.

Kenties huomenna?

 

8.1.2009 torstai

Luottamusmiespaikkoja

Neuvotteluja, äänestyksiä, riitelyä vai sopuisia ratkaisuja ovat luottamusmiespaikkojen jaot eri puolueitten kesken? En ymmärrä mutta tunnen ilmapiiristä sen paineen, mikä niihin näyttää liittyvän. Olen lakannut olemasta sinisilmäinen mutta ainahan sitä elättää jotain kipinää oikeudenmukaisista ratkaisuista. Niin ei nytkään kuitenkaan näytä käyvän. Olen itse yhdestä ratkaisusta hyvin kiinnostunut mutta en sittenkään ota sitä niin kuoleman vakavasti. Olen huomannut, että tehtävää minulla riittää, vaikkakaan toimiani ja tahtoani ei puolueessa katsota toiveeni arvoiseksi.

On kiva herätä joka aamu siihen tunteeseen, että voin itse päättää omista asioistani.

 

4.1.2009 sunnuntai

Verkkosukka-asiaa

Eihän siitä voinut ylpeä olla, että puheenjohtaja Jutta Urpilainen esiintyi iltapäivälehdessä kevyissä tamineissa. Tuntuu siltä, että demaritouhu, tai siis demariaatteen markkinointi menee aina vain hullummaksi ja hullummaksi. En tiedä missä ovat nyt aatteen vartioijat, jotka näkisivät nenäänsä pitemmälle. Näitä toilauksia pahentaa se, että media-avustaja ei ole tehtäviensä tasalla vaan kommentoinneillaan - tai niitten kiertelyillä - lisää tuulta purjeisiin.

Muistelen Riitta Uosukaisen suorasukaisuuksia, jotka hirvittivät kokoomusporukkaa mutta hauskuttivat muita kansalaisia. Hänellä oli karismaa ja vahva asema puolueessa, mitkä pelastivat aina hänet kiperistä tilanteista.

Mikähän puheenjohtajamme pelastaa ja opastaa oikeille teille? Vahvan luottamuksen ja uskottavuuden herättämiseksi aatteen puolesta, joka on tarkoitettu tavallisten ihmisten hyväksi, ei aina vain mielikuvien synnyttämiseksi.

Miten surullinen olenkaan tämänhetkisestä tilanteesta.

 

2.1.2009 perjantai  

Aina ikämietiskelyä

Olen mielistynyt Suomen kuvalehteen ja sen kalliista hinnasta huolimatta en ole pystynyt siitä luopumaan. Tänäänkin se tuli taas ilokseni. Viikon Hän-jutussa haastatellaan Kirjailijaliiton puheenjohtajaa Tuula-Liisa Varista. Hän pohtii ikäkysymystä, miettien ensin miltä puheenjohtajaksi lähtö näyttää ulospäin - tuleeko "vanha akka -viestejä" - näin: "Olen terve, energinen, minulla on aikaa ja hyvät rutiinit. Jos kaksi tuttavaani, presidentti ja työministeri, pystyvät, niin kyllä kai minäkin 600 ihmisen putiikin pystyn hoitamaan."

Tuula-Liina Varis on 66-vuotias.  Aina sama kysymys iästä, ei ammattitaidosta ja kyvystä.

 

  

1.1.2009 - uuden vuoden alkaessa

"Työ on rakkaus tehtynä näkyväksi. Jos et pysty työskentelemään rakkaudesta vaan pakosta, sinun tulisi jättää työsi ja istua temppelin portilla keräten almuja niiltä, jotka tekevät työtään ilolla." Kahlil Gibran

Aion toteuttaa tuota ajatusta. Teen sitä, mikä minusta on mukavaa, mikä tuottaa minulle tyydytystä ja mitä oikeasti haluan tehdä. Sen mitä teen, teen rakkaudesta.

Kaikki tänä vuonna tulee perustumaan tähän ajatukseen.

 

 

31.12.2008 - vaalivuoden päättyessä

Inventoin tänään pienen kahvilan varastoa niinkuin kirjanpitolaki määrää. Samalla mietin oman vuoteni inventaariota. Mikä oli plussaa, mikä miinusta?

Kuntavaaliehdokkuuden pyörteisiin heittäytyminen oli minulle innostava mutta kylmiltään liian vaativa asia. Mielenkiintoinen vaihe se oli ehdottomasti. Opin paljon politiikan sisällöstä, lähiyhteisöni oli hankkeessa kiinnostuneena ja tiiviisti mukana ja lisäksi sain paljon uusia ystäviä. Kaksi kuukautta kului kuin olisin ollut jatkuvasti liikkuvassa junassa. Muistelen aikaa lämmöllä.

Oikeastaan en osaa erotella asioita plussan tai miinuksen kannalta. Enemmän olen kiitollinen tästä huimasta kokemuksesta, joka ehdottomasti oli tämän vuoden tärkein asia. Tein sen, mihin pystyin ja se riittää minulle.

  

29.12.2008 maanantai

Mikkelissä valoa - toivottavasti

Yllättäen koko syksyn kestäneen Mikkelin kaupungin huonon taloustilanteen riepottelun jälkeen on joulukuussa syttynyt jouluvalot talouteenkin. Ahkerana kirjoittajana tunnettu kaupunginvaltuutettu Jukka Pöyry on nyt löytänyt toiveikkuutta Mikkelin taloudenpidossa ensi vuodelle. Ainakin aiheen päätellä, että talous on kääntynyt parempaan suuntaan ja että kaupunginjohtaja on saanut otteen talouden tasapainottamisesta.

Kirjoituksessa on tosin epäilyksiä yllätyksistä, jotka voivat pilata hyviä odotuksia. Seurantajärjestelmä saa kiitoksia luotettavuudesta. Kuinka ajantasaisena seurantajärjestelmä toimii, ei kuitenkaan selviä kirjoituksesta. Kirjanpitäjän ammattia harjoittaneena muistan, että tilinpäätös valmistuu ja vahvistetaan yleensä vasta maaliskuussa. Silloin vasta voidaan todella puhua päättyneen vuoden talouden tilanteesta Mikkelissä.

Toiveita Pöyry esittää myös tavallisille kuntalaisille kaupungin kulujen pienentämisestä, joka syntyy kun elämän tapoja tarkistetaan ja muutetaan terveellisempään ja liikunnallisempaan suuntaan.

Kun nyt vuoden viimeisinä päivinä tallustaa Mikkelin pahkuraisia ja liukkaita katuja, ei tuota liikunnallisuutta tee kyllä mieli yhtään lisätä. Hyvä kun välttämättömät asiat, ruisleivän ja maitolitran, saa kaupasta haettua.

On hyvä olla positiivinen ja optimistinen. On hyvä toivoa mutta talouskirjoittelussa  on hyvä olla myös faktat ajan tasalla.

 

 

 

26.12.2008 perjantai, tapaninpäivä

Jouluaatto Kisahallilla

Jouluaatto Heikki Hurstin joukoissa on runsaalle sadalle vapaaehtoiselle muistiin jäävä kokemus. Päivän järjestelyt alkavat aamulla jo kahdeksalta,  jolloin vapaaehtoisten joukko vyöryy hallille ja hyörinä alkaa. Aluksi pöytien siirtelyä, voileipien tekoa, sitten pöytien kattausta, mukaan annettavien pussien pakkaamista, joulukukkien laittamista ja momenmoista muuta puuhaa ennenkuin ovet aukeavat kello 12 ja juhla alkaa. Ulkopuolella odottavien, noin 1200:n ihmisen jono purkautuu sisätiloihin.

Tv-kamerat ovat paikalla ja kuvaavat, miten Heikki Hursti nyt isänsä ja äitinsä, Veikko ja Lahja Hurstin, jälkeen vastaanottaa vieraat toivottaen jokaisen kädestä pitäen tervetulleeksi. Vapaaehtoiset laulavat "Jouluyötä juhlayötä" ja "Heinillä härkien" koko vastaanottoajan. Huomiota kiinnittää se, että joukossa on paljon myös tavallisia ihmisiä, ei vain ns. syrjäytyneitä.

Kun vieraat ja vapaaehtoiset ovat siirtyneet katsomon puolelle, juhla alkaa. Hursti puhuu lyhyesti mutta lämpimästi.  Hurstin sisarukset - paikalla on nyt viisi kuudesta - laulavat "Maa on niin kaunis" ja sitten laulaa heidän setänsä, 82-vuotias oopperalaulaja Harras Hursti. Vielä kuullaan lasten laulua ja herkimpänä ehkä kolmevuotiaan pojan laulamana "Tuiki tuiki tähtönen". Tunnelma on niin läheinen, että tuntuu kuin olisimme perhejuhlassa.

Juhla jatkuvat jouluruuan tarjoamisella. Vieraat siirtyvät porrastetusti ruokapöytiin. Vapaaehtoiset kantavat keittiöstä pöytiin lautaset, joissa on kinkkua ja perunoita, lanttu- ja porkkanalaatikkoa ja rosollia. Perinteinen jouluruoka siis. Jälkiruokana vielä hedelmäsalaattia. Ruokailutilaan mahtuu noin runsas sata - tai ehkä kaksi sataa - kerrallaan, joten vauhtia pöytien uudelleen kattauksessa riittää. Ruokailun jälkeen on vielä kahvitarjoilu eri pöydästä pullan ja tortun kera. Ja lähtiessä jokainen vieras saa mukaansa ruokakassin, jossa on myös vaatteita.

Vapaaehtoisten tarjoilujonossa seisoo myös japanilaistyttö, jota oli kehotettu tulemaan Kisahallille syömään ilmaista ruokaa. Hän on ymmärtänyt, että ruokaa saa, kun on ensin toiminut vapaaehtoisena. Vapaaehtoisia on nyt niin runsaasti, että hänet ohjataan suoraan ruokapöytään.

Vapaaehtoisten joukossa on tällä kertaa runsaasti nuoria, tyttöjä ja poikia. Heidän ripeyttään tarvitaankin.

Köyhien joulua Hurstien hengessä vietettiin nyt 30. kerran.  Hyvää Joulua ja joulun sanomaa.

 

 

22.12.2008 maanantai

Vaaleanpunainen pantteri

Ystäväni kertoi, että häntä oli verrattu vaaleanpunaiseen pantteriin. Vaikka vastoinkäymisiä oli kertynyt pienestä pitäen pitkä liuta, oli hän aina kuitenkin pystynyt selviytymään. Ihan niinkuin piirrettyjen pantteri, joka litistyttyään aivan littanaksi vain ravistelee itseään ja kohta marssii jälleen pystyssä.

Jäin miettimään mistä ihmiset saavat voimia selviytymiseensä ja mikä taas toisaalta tekee jonkun voimattomaksi vähäisemmästäkin vastoinkäymisestä. Itsetunto on tietysti välttämätön vahvuus ja hyvä sosiaalinen ympäristö, yhteisö ja ystävät ja kanssakäyminen heidän kanssaan. Rakastava ilmapiiri.

Joulun sanomaan kuuluu välittäminen ja heikommista huolehtiminen. Mahtaako se toteutua tänä aikana? Mitä pitäisi tehdä, että joukossamme kulkisi enemmän vaaleanpunaisia panttereita?

 

16.12.2008 tiistai

Opettajan tehtävissä 

Tänään kokoonnuttiin viimeisen kerran tänä vuonna Unifemin pääasiassa kiintiöpakolaisnaisille tarkoitetulla suomen kielen opetus- ja keskustelutunnilla. Olin nyt ainoana vapaaehtoisopettajana ja tietysti nyt tuli paljon oppilaita, enemmän kuin oli mahdollista yhteen ryhmään ottaa. Kaksi muuta opettajaa olivat jo joulun valmisteluissa. Minulla oli neljä burmalaista (myanmarilaista) naista, jotka ovat tulleet Suomeen 2006 ja 2007. Heidän kielitaitonsa on eri tasoilla mutta ovat käyneet tässä vapaaehtoisryhmässä koko syksyn ajan ja ovat innokkaita oppimaan.

Tänään keskusteltiin aiheesta, mihin ammattiin kukin haluaisi valmistua. Useammalla oli toive tulla lähihoitajaksi mutta yksi sanoi haluavansa maanviljelijäksi. Mitenhän Suomessa nainen voisi päästä maanviljelijäksi omistamatta maata?

Luimme yhdessä helppoa tekstiä Helsingin Sanomista alennusmyyntien alkamisesta jo ennen joulua. Haluan aina keskustella myös tavallisista arkipäivän asioista. Vaikka he kaikki ovat saaneet paljonkin perustietoa suomalaisesta yhteiskunnassa, aina tulee yllättäviä kysymyksiä.

Monikulttuurikeskus Mimosassa oli myös kymmenvuotias irakilainen tyttö, jonka suomen kieli on kehittynyt tosi nopeasti, vaikka hän tuli vasta viime huhtikuussa. Hänen mielestään suomen kieli on helppoa vaikka kaikki muut sanovat että vaikeata. On siinä varmasti ahkeruudellakin osansa.

Tämä vapaaehtoistyö on minulle tosi mieluista.

 

14.12.2008 sunnuntai

Onnellista elämää

"Onnellista elämää en ole koskaan tavoitellut, vaan mielenkiintoista. Onni syntyy sivutuotteena."

Näin sanoi Helsingin yliopiston vararehtori Hannele Niemi 60-vuotishaastattelussa Hesarissa.

Hyvin sanottu.

 

 9.12.2008 tiistai

Pikkujouluissa

Spr:n käsityökerho vietti tänään syyskauden loppumista pikkujoulun merkeissä. Osallistujia olikin ennätysmäärä: yli 40 naista ja lasta, sudanilaisia, myanmarilaisia ja afganistanilaisia. Juotiin kahvia ja teetä, laulettiin muutama suomalainen joululaulu ja sitten afgaanirouvat sekä sudanilaisrouvat lauloivat ja tanssivat. Vielä sudanilainen pikkutyttö lauloi suomalaisen joululaulun ja myanmarilaiset lauloivat omalla kielellään. Rummutettiin ja taputettiin pöytään ja peltiämpäriin ja henki oli tosi mukava. Yhtä jengiä me kaikki!

6.12.2008 

Itsenäisyyspäivänä

Poikkeuksellisesti menin tänään Mikkelin kaupungin järjestämään itsenäisyyspäivän juhlaan enkä Kyyhkylään, kuten tavallisesti. Mikaelissa juhlapuhujana oli Eero Kaitainen, joka on keväällä jäämässä eläkkeelle. Puhe oli siten jonkinlainen testamentti. Ja kyllä hän olikin tahtonut ja saanut runsaan puolen tunnin puheeseen mahtumaan paljon asiaa. Mikkelin taloudellisen tilanteen, sosiaali- ja terveydenhuollon menojen hallinnan - asukkailla pitää olla vastuu terveydestään; toriparkin, jonka rakentaminen on hänen mukaansa valitettavasti viivästynyt valituksen vuoksi, matkakeskuksen rakentamisen ja sähköyhtiöiden fuusioitumisen (todennäköisesti) - siitä tulee kaupunkilaisille 100 miljoonaa euroa ja muuta hyvää! Puhe oli tyypillinen insinöörin kuivahko puhe, jossa on kaikki mahdolliset elementit niinkuin jonkun koneen kokoamisessa kaikki mutterit pitää olla paikallaan. Oli puheessa nostalgiaa lähes kolmenkymmenen vuoden palvelun jälkeen ja tietysti myös toiveikkuutta - kyllä Mikkeli on hyvä kaupunki ja tulee aina vain paremmaksi.

Tilaisuudessa jaettiin myös Pro Mikkeli -mitali ja sen sai nyt prof. ihotautilääkäri Raimo Suhonen. Suhonen kiitospuhe oli riemullista kuultavaa, kun hän useaan kertaan hauskasti kiitti 40 vuotta sitten löytämäänsä vaimoaan, joka uhrasi psykologiuransa perheen vuoksi. Mikkelin keskussairaalan lääkäriviran hän uskoi saaneensa kahdella hakupapereiden päällimmäisellä todistuksella: toinen oli Savolaisesta osakunnasta ja toinen konekirjoitustodistus!

Ennen tilaisuutta saimme nauttia Suomen lippu-leivoksia kahvin kera ja tilaisuuden muu ohjelma oli perinteisen isänmaallista päättyen Mikkelin mieslaulajien ja yleisön yhteisesti laulamaan Maammelauluun.

 

4.12.2008 torstai

Mustien autojen Helsinki

Muutaman päivän työrupeama Helsingissä sattui tosi kansainväliseen aikaan. Etyj tuntui täyttävän koko kaupungin. Mustia autoletkoja kulki lujaa, poliiseja oli runsaasti näkyvillä ja liikenne puuroutui Mannerheimintien ja Pasilan suunnalla. Tänään seurasimme Itä-Pasilan toimistolta Messuhallin lähelle saapunutta mielenosoitusjoukkoa, kuulimme rytmikkäitä huutoja ja näimme useita poliisiautoja. Hotelli Holiday Inn oli saanut vartijan katolleenkin. Mielenosoituksen sisällöstä emme kuitenkaan saaneet selvää.

Sää oli kehno ja se harmitti, kun jouduin ajamaan tuulilasikorjauksessa olleen autoni Herttoniemestä Mikkeliin. Siitä olin iloinen, että korjaus oli monta sataa edullisempi kuin olin arvellut, mutta ajaminen Helsinginpään ruuhkaliikenteessä ja myöhemmin pimeällä ja sohjoisella Mikkelin tiellä vaati äärimmilleen terästäytymistä ja pääsinkin onnekkaasti kotiin.

Nyt on edessä Mikkelin tapahtumiin perehtyminen Länsi-Savon välityksellä. Joko sivut täyttyvät joulumainonnasta vai onko jotain uusia uutisia ja tapahtumia?

Tililleni oli tulla tupsahtanut veronpalautus. Millähän hemmottelen itseäni?

 

30.11.2008 sunnuntai

Eläkeläiset eivät enää väsy ja väisty

Otsikko on tämän päiväisestä Hesarin jutusta, jonka on kirjoittanut Anna-Stiina Nykänen. Lainaan kirjoitusta: "Vielä nyt ikäihmiset ovat määräänsä nähden näkymättömiä. Osa heistä on laitoksissa, osa yksin kotona, aktiivisimmat vetäytyvät talveksi etelään ja kesäksi mökille. Mutta kun suuret ikäluokat  vanhenevat, he tuskin jäävät sivuun. Heitä on paljon, he ovat pitempään paremmassa kunnossa - ja heillä on eri asenne. Heillä on suuret odotukset niin sanotun kolmannen iän varalle eli eläkkeelle jäämisen ja hoivattavana olemisen väliselle ajalle".

Niin, näkymättömiähän meidän odotetaan nyt olevan. Kun pistäydyin entisellä työpaikalla toistamiseen syksyn aikana, sain kuulla "Voi Kaarina, etkö sinä ole huomannut, että olet eläkkeellä". Se oli tietysti tarkoitettu puoliksi vitsiksi mutta puoliksi todeksi. Ei se kuitenkaan minun korvissani kuulostanut hauskalta.

Yksi suosikkiblogeistani on Mikkelin kehitysjohtaja Soile Kuitusen blogi. Ilahduin hänen viime kirjoituksestaan "Kuntakin tarvitsee strategista herkkyyttä ja ketteryyttä".  Siinä hän ottaa kantaa 65+ asukkaisiin kirjoittamalla ..

"Yksi tällainen mahdollisuus kumpuaa ikääntymisestä. Valtuuston perehdyttämispäivässä asiasta keskusteltiin eri näkökanteilta. Ja ideoitiin myös sitä, mitä tämä voisi konkreettisesti tarkoittaa. Mikkeli voisi profiloitua 65+ -asukkaiden hyvänä, turvallisena asuinpaikkana, jossa viihdytään ja jossa on erinomaiset edellytykset yhteisölliseen ja muutoinkin laadukkaaseen elämään."

Just näin! Tämän edestähän minä haluan tehdä työtä. Olla aktiivinen, kantaa ottava, epäkohtiin puuttuva mutta elämään ja kanssaihmisiin myönteisesti suhtautuva. Haluan elää vielä täydesti omien toiveitteni ja edellytysteni mukaisesti mutta en myöskään paheksu niitä ikätovereitani, jotka ovat valinneet "passiivisen" eläkkeellä olon.

Monien mahdollisuuksien Mikkeli.

Viisas välittää vanhuksista.

 

 27.11.2008 torstai

Kulttuuritarjontaa Mikkelissä

 Eilen illalla olin kirjaston Mikkelisalissa kuuntelemassa muitten kulttuurinälkäisten mikkeliläisten kanssa Teivas Oksalan esitystä suomentamastaan Vänrikki Stoolin tarinoista. Tunnin esitys oli ladattu niin täyteen tietoa että kaikkea en millään pystynyt omaksumaan mutta herätti minussa kyllä uuden kiinnostuksen tarinoihin ja myös Runebergiin. Valmistauduin ostamaan kirjan omistuskirjoituksella mutta se loppui ennenkuin ehdin pöydön luo. Esityksen jälkeen syntyi vilkas keskustelu aiheesta ja sen jälkeen oli mahdollisuus tutustua Suomen sotaan liittyvään näyttelyyn. 

Mikkelisalissa oli runsaasti kuulijoita, joista useat tunnistin vaalitaistoni ajalta.

 

 24.11.2008 maanantai

Aamutelevisiosta ja iltariennoista

Aamutv kuuluu suosikkeihini. Mukavaa juoda aamukahvia television aamulähetys seurana. Tänään siellä oli maanantaiseen tapaan aamutohtori, jolla aiheena - kuinkas muuten - liukastumiset. Siis vanhusten liukastumiset pääasiassa. Suomessa yli 65-vuotiaita on 1,2 miljoonaa. Heistä vuosittain 7000:lle tulee lonkkamurtuma, joista arvioidaan kertyvän kuluja 400 miljoonaa euroa. Hoitoon joutuneista 5 % kuolee ja 5 % jää pysyvästi laitoshoitoon.

Säikähdin uudemman kerran! Ei riitä pelkät kenkien urapohjat ja liukuesteet vaan nyt tarvitaan jalkoihin myös lihasvoimaa. Mistä nyt löydän sopivan kuntosalin harjoitteluun? Pitää aloittaa etsintä. Vaatimuksena kohtuuhintainen ja rauhallinen ilmapiiri. Ikäihmisille sopiva.

Illalla oli vapaaehtoistyön kurssin toiseksi viimeinen jakso. Siellä mietittiin ryhmätyönä, millaisen vanhuksen itsekukin haluaisi autettavakseen. "Iloisen, tyytyväisen ja mukavan vanhuksen", vastasi pari. Yritin sanoa, että sellaiset saattavat olla harvassa, kun ikää on riittävästi. Ne kärttyisät, ikävät ja valittavat vanhukset vasta apua tarvitsevatkin, yritin todistaa. Ja että auttajan pitää olla niin vahva, että vaikeankin vanhuksen kohtaaminen onnistuu niin, ettei auttaja koe ikäviä tunteita henkilökohtaisina.

Yöpöydällä on Lasse Lehtisen kirja "Siivetönnä en voi lentää".  Nokkelaa tekstiä, vaikkakin kirjan paksuus vähän arveluttaa. Ehkä siivu sitä kuitenkin antaa hyvät yöunet.

 

23.11.2008 sunnuntai

Afgaanien luona kylässä

Eilen lauantaina olin ystävättäreni kanssa afgaaniystäväperheen luona päivällisellä. Perheen isäntä haki ja toi autolla, joten jalkani ei rasittunut. Koko perhe oli vastassa ja halaamassa ovella. Tuntui, että olimme odotettuja ja tervetulleita vieraita. Perheessä on kuusi lasta, mutta mitään mekastusta tai riitelyä ei kuulu. Kummallista!

Ruoka oli valmista ja saimme käydä heti syömään. Ruokalajeja oli viisi ja kulhollinen ihanan ilmavaa riisiä. Oli maukkaita kastikkeita ja myös iso kulho kotitekoista paksua jugurttia, jota söimme ruuan ohella sekä raikasta kevyttä salaattia. Juomana vesi ja omenamehu. Koska kyseessä on muslimiperhe, viinoja ei tietenkään tarjota. Emmekä me kaivanneetkaan maukkaan ruuan maun turruttamiseen.

Jällkiruokana nautimme teetä pähkinöiden, manteleiden ja pikku naposteltavien kanssa.

Puhuimme keskenämme suomea, epäselviä asioita perhe selvensi darin kielellä. Perheestä - kuten muistakin afgaaniperheistä  - jää aina uskomattoman lämmin tunne. Toisiaan kunnioittavat ja huomioivat perheenjäsenet, joiden kanssakäymisestä huokuu viesti: me pidämme yhtä.

Mietin, miten tärkeätä tämä samanlainen perheyhteys olisi meille nyt niin rikkinäisten kotien suomalaisperheille.

 

 

21.11.2008 perjantai

Mikkelissä alkanut talvi

Palasin eilen illalla Helsingistä junalla. Lähtiessä maa oli kuiva eikä korviini tallentunut pelkoa lumisateista ja laitoin siksi jalkoihini syksyiset kävelykengät. Mutta Mikkelissä maa oli valkoinen lumesta ja sitä satoi koko ajan lisää. Tunsin, että nyt pitää kävellä varovasti, koska lumi tuntui olevan nuoskaista. Keskityin kävelyyn mutta yks kaks jalkani lipesi ja tein pitkän liu´un ja olin maassa. Reiteni tuntui venyvän ja venyvän ja pelästyin, miten tässä käy. Silmissä säkenöi tähtiä ja koski vietävästi. Joudunkohan tästä menemään sairaalaan? Varovaisesti liikkuen pääsin kuitenkin kävelemään pari sataa metriä kotiini.

Mietin, miten saisin selville, onko vamma sellainen, että pitäisi lähteä lääkäriin. Soitin sairaanhoitaja-ystävälleni, jonka kanssa käytiin oireita läpi. Koska olin kuitenkin kyennyt liikkumaan, kyseessä saattaisi olla vain lihasvenähdys. Päätettiin, että mietitään aamulla uudestaan. Niinpä särkylääkkeen turvin kävin nukkumaan ja nukuinkin hyvin aamuun saakka. Aamulla olo oli ankeaa, en kyennyt istumaan mutta saatoin kävellä. Hurraa - ehkä ei sittenkään mitään vakavampaa!

Päivällä jouduin pakosta asioimaan kaupungilla ja ensi töikseni hankin kenkiini liukuesteet. Vaikuttavat kömpelöiltä ja vaikeilta laittaa mutta estänevät nappuloidensa kautta liukastelun. Toivottavasti. Liukuesteet maksoivat 27 euroa. Toinen liukuestemalli, joka laitetaan vain kantapään alle, maksaa suunnilleen saman verran. Jossakin kunnassa kunta kustantaa kaikille yli 65-vuotiaille tällaiset. Ainakin tästä asiasta pitäisi muistuttaa enemmän. Liukastelun seurauksena voi tulla vakavat ja pitkäaikaiset vammat.

 

16.11.2008 sunnuntai

Yhtenäiskoulusuunnitelma kuohuttaa

Sunnuntaiaamupäiväni olin jälleen varannut lehtien lukuun. Hesarista jäi mieleen kajaanilaismiehen matka Helsingin herroja katsomaan mielipidekirjoittelun  metropolipullistelusta jälkeen. Toivotonta toivoa. Helsinki murskaa suuruudellaan muut, sanottiin jutussa.

Kaupunkilehdessä oli mielipidekirjoitus yhtenäiskoulusuunnitelmasta. Asia on esillä huomisessa valtuustossa. Kysymys on Siekkilän, Kalevankankaan ja Vanamon koulun lopettamisesta ja siirtymisestä Raviradantien AMK:n tiloihin. Opettajat ja vanhemmat eivät näe tulevia koulutiloja riittävinä ja koko suunnitelman olevan vielä pahasti keskeneräinen. Opettajat ovat syksyn mittaan ottaneet julkisuudessa toistuvasti kantaa hankkeeseen perusteluna sen, ettei lasten huoltajia ja koulujen henkilökuntaa ole kuultu asiassa. Nyt pelätään, että asiaan halutaan ratkaisu nopeasti vanhan valtuuston aikaan. Se voi tapahtua jo huomenna.

 

13.11.2008 torstai

Pro Mikkelistä ja muusta

Tämä viikko on ollut huima, kun olen saanut kokea kahden loistavan mikkeliläisen neurologin "itsensä alttiiksi panemista".  Ensimmäinen oli tiistaina afasiayhdistyksen, niin ymmärsin, järjestämä tilaisuus Mikaelissa, jossa oli Martti Solismaan valokuvia - voiko joku oikeasti ottaa semmoisia kuvia! - runoja, myös afasiapotilaiden kirjoittamia, kirpaisevia,  ja ihanaa huilumusiikkia; hieno kokonaisuus, joka jätti sanattomaksi. Ja itse Martti Solismaa, joka esiintyi kuin oman kylän poika, ei tuommoisia lääkäreitä ole oikeasti olemassa! Niin empaattinen, mahtava ihminen, että hetken unohdin, että eihän Mikkelissä oikeasti ole lääkäreitä ollenkaan!

Ja entäpä tänään. Pro Mikkelin järjestämä yksivuotistilaisuus, jossa aluksi oli Naapurin tätien musiikkiesitys - "Sikojen rakkaudesta" ja muista lauluja - voi miten ihania kuulla! Ja sitten keskustelutilaisuus, mitä vuoden aikana on saatu aikaan ja mitä aiotaan jatkossa tehdä. Puheenjohtajana nyt pitkästä aikaa Mika Juhakoski, läsnä viisi uutta valtuutettua ja kaksi meitä varavaltuutettua ja kolmisenkymmentä muuta ja päällä henki, että yhdessä saadaan enemmän! Uudet valtuutetut toistivat, että toimitaan mikkeliläisten parhaaksi eikä äänestetä niinkuin ryhmissä käsketään ja ollaan yhteydessä Pro Mikkeliin. Jäi hyvä mieli. Mika Juhakoski oli niin sympaattinen ja terävä - "pysytään rajoissa" - että mieleen tuli, mistä tuommoisia lääkäreitä tulee ja miten ne kaikkien paineiden alla jaksavat. Siis miten he oikeasti ovat kiinnostuneita ihmisistä eikä vain rahasta ja miten he jaksavat. Liitän heidät iltarukoukseeni.

 

10.11.2008 tiistai

Tasa-arvoasioita

 Onhan se aika koomista, että tasa-arvoministerin avustaja, mies, kohtelee naisia hävyttömästi. Omasta mielestään tämä - ministerin mukaan - vain halaili naisia. Iltalehden mukaan ministeri Wallin kertoo, että avustaja on esiintynyt humalassa muissakin tilaisuuksissa mutta tuskin on yksin siinä kategoriassa. Sitä sattuu hänen havaintojensa mukaan eri piireissä. Ja avustaja selittää jälkeenpäin katumustaan ja perustelee käytöstään humalatilalla ja väsymyksellä. Väsymyskö oikeuttaa kourimisen? Voi näitä miesten puolusteluja!

Lenita Airisto laukoo tämän päivän Helsingin Sanomissa kantansa virkamiesten juopotteluun: "Virkaan liittyvissä tilaisuuksissa solmitaan kontakteja, ei juopotella. Esimiesten pitäisi käyttää harkintakykyään ja ennalta pyrkiä estämään tällaiset tapahtumat ottamalla alkoholiin liittyvissä asioissa käyttöön nollatoleranssi. Poliitikot palvelevat Suomen kansaa eivätkä itseään."

Eivät nämä tapahtumat ole uusia. Mieleeni tulee tuttavani kertomus -90-luvulta, jossa päällikkötasoa oleva mies tarrasi tisseihin ensi kättelyssä. Silloin siitä vaan ei sopinut puhua. Mutta ollaanko me nytkin liian nössöjä? Pikku kuohunta ja sitten taas kaikki jatkuu ennallaan eri piireissä..

 

4.11.2008 tiistaina

Unelmat pois sivuiltani

Vierastin jo alun alkaen puolueeni unelma-virityksiä. Minusta unelma sanana ei istu tähän aikaan. Yritin kuitenkin olla puolueelleni lojaali ja perustin sivuilleni Unelmia-välilehden ja  mietin, mitkä voisivat olla minun unelmiani. Yksi oli kaupunginvaltuustoon pääsy ja sehän melkein toteutui, kun olen nyt varavaltuutettu.

Olen tyytyväinen elämääni. Olen saanut olla terve ja minulla on säännöllinen toimeentulo työeläkkeestäni. Harrastan monia mielenkiintoisia asioita ja ystäviäkin on. Mitä vielä unelmoisin?

Vietin alkuviikon päivät Helsingissä arkistoinnin merkeissä. Sain matkustaa täpötäydessä ratikassa ja käydä kuuntelemassa Kansalliskirjastossa esitystä Waltarin kirjoista keräilijöiden kohteina. Mannerheimintiellä oli taas isoja katutöitä, niin että puikkelehtimista riitti. Rautatieaseman seudulla näin monen ihmisen kaivavan roskiksia. Onko se merkki lähestyvästä lamasta?

Vaikka Helsinki on minulle tuttu ja mieluisa kaupunki, huomenna on kuitenkin mukava palata kotiin Mikkeliin.

 

 30.10.2008 torstai-iltana

Vaalien jälkitunnelmissa

Monenlaista menoa on kertynyt vaalien jälkeenkin. Maanantaina olin Pro Mikkelin mielenterveys- ja päihdetyöryhmässä. Marja Kuronen kertoi, että MIEPÄ-hanke (vai raportti) on annettu konsulttityönä psykiatri Kari Pylkkäselle tutkittavaksi. Länsi-Savon yleisöosastossa kirjoitellaan, kuka Miepästä on ymmärtänyt ja mitä. Markku Aholaisesta on nyt tehty syntipukki lausahduksestaan "en ymmärtänyt kirjasta" vaikka paneelissa muutkin todistivat samaa. Ajattelin ensin kirjoittaa itsekin vastinetta mutta se ei hyödytä asiaa.

Kyyhkylässä pidettiin Tuki- ja Perinneyhdistyksen hallituksen kokous. Saimme kuulla suruviestin, että hallituksen jäsen, professori Erkki Huokuna oli kuollut. Kunnioitimme hienon ihmisen muistoa hiljaisella hetkellä.

Seija Korhosesta vaalien äänikuningattarena oli tehty juttu eiliseen Länsi-Savoon. Vanhusneuvola on saatava Mikkeliin, oli Korhosen lupaus. Kävin kaupungin sivuilla lukemassa Vanhusneuvoston pöytäkirjat ja löysin sieltä keväältä ajatuksia hankkeesta. Näytti siltä, että ei siitä ole vielä aloitetta tehty.

Tänään olin Eilan päivillä ja mukana oli myös ystäviämme, afgaanirouvia. Iloista puheensorinaa ja kakun syöntiä. Kerroimme, mikä päivä tuleva lauantai on. Pyhäinpäivä eli vainajien muistoksi vietettävä päivä. Ymmärrämme toisiamme hyvin mutta aina tulee uusia sanoja, joita on selitettävä.

Televisiouutiset ovat saaneet lisäväriä Sauli Niinistön ehdotuksesta verohelpotuksista luopumisesta yhteiskuntarauhan vuoksi. Vanhanen ja Katainen eivät suostu.

Sade ropisee ikkunaan. Mikkelissä on kuitenkin kiva elää.

 

 

Vaalipäivän iltana klo 23.30.

100 prosenttia ääniä laskettu ja minulla 59 ääntä (kuten myös Tapani Varjuksella). Se oikeuttaa varavaltuutetun paikkaan. Viimeiseen. Toivottavasti äänet säilyvät myös tarkistuslaskennassa. Olen iloinen! Ensimmäistä kertaa mukana ja ikää 66-vuotta. Pidän tätä saavutuksena.

Viisas välittää vanhuksista. 

 

26.10.2008 sunnuntaiaamu, vaalipäivä

Kahden kuukauden työkeikka lopussa

Vielä eilen torilla oli vaaliteltta ja olin siellä mukana. Tuuli riepotteli telttaa mutta aurinko paistoi ja ihmisiä kävi ihan mukavasti. Keskustelin espoolaisen miehen kanssa, joka kertoi kaupungin terveyspalvelujen yksityistämisestä ja epäili, ettei se ole kaupungille aina edullisinta. Saksalaisille miehille sanoin, kun  totesivat, ettei heistä ole äänestyksessä hyötyä, että"Sozialdemokratisch Partei weit Herzen haben".

Olin ostanut tulitikkuaskeja ja tuikkukynttilöitä jaettavaksi. Kynttilöitä kaksi sataa ja tikkuaskeja sata. Niissä ei ollut nimiä eikä numeroita ja jaoimme niitä yhdessä toisen ehdokkaan kanssa. Suurin osa ihmisistä kertoi jo äänestäneensä. Ihmisten kanssa oli mukava jutella ja keskustelimmekin teltalla, että olisi kiva järjestää joskus kahvittelua ilman äänten kalastelua.

Illaksi olen kutsunut ystäviäni kylään, sekä suomalaisia että afganistanilaisia. Syömme yhdessä ja seurustelemme. Suomeksi. Valituksi tulemisen kynnys ei kohdaltani ylittyne, joten nämä eivät ole voitonjuhlat.

Mutta olenpa saanut nauttia vaalityössä mukana olemisesta.

 

24.10.2008 perjantai

Vaalipaneeli Ruralia-kahviossa

Pro Mikkeli oli järjestänyt vielä yhden keskustelutilaisuuden  yhdessä Esteryn kanssa; suomeksi kai Etelä-Savon sosiaali- ja terveysalan järjestöt. Aiheena oli vammaispalvelut Mikkelissä. Huomasin, että olin jo aika väsynyt samoihin syksyn ajan vireillä olleisiin keskusteluaiheisiin ja siihen sävyyn, joka hallitsee keskustelua. Pysytään menneessä ja kerrataan aina vaan yksittäisiä tapauksia. Kaikki tietysti myöntävät Matkapalvelukeskuksen valinnan virheelliseksi ja toiminnan olleen kaikkea muuta kuin hyvä. Nyt kuitenkin on tehty päätös, että siitä luovutaan ja halutaan parempaa palvelua.

Paneelissa oli kaksi kaupunginvaltuutettua, joukko ehdokkaita ja yleisöä, yhteensä ehkä kolmisenkymmentä. Paljon aikaa sai aivovammaisten päivätoiminnan, klubitalon lopettaminen tai rajoittaminen - minulle jäi epäselväksi, kummasta oli kyse. Toiminnan vetäjä kertoi kuulleensa, että sote-johtaja oli sanonut "eihän nää tartte sitä". Klubitalo on toiminut Ray:n rahoituksella ja kun rahoitus on loppumassa, kaupunki ei odotuksista huolimatta jatkakaan sitä. Tämä kuten niin moni vammaisryhmä tarvitsee helpotusta elämäänsä. Miten asia hoidetaan rahattomassa Mikkelissä? Uudet valtuutetut ovat tiukoilla.

Minua ärsytti keskustelun kevyet poliittiset lausahdukset, kuten että "päätöksentekotavoissa sotketaan asiat ja päätöksentekotavat". Niinhän se on, että vaalin alla on pakko puhua vaikka mitään asiaa ei olisi sanottavanakaan.

En käyttänyt puheenvuoroa. Enkä kertonut puoluettani enkä numeroani.  Tämä oli viimeinen vaalipaneeli minulle. Paljon tietoa on tullut ja mielenkiintoisia ihmisiä olen tavannut.

Ystävä oli tullut kaupunkiin ja kävi aamukahvilla. Sanoi minua kansalaisaktivistiksi. Se kuulosti hyvältä ja siitä olen ylpeä.

Lipputangossa liehuu Suomen lippu. On YK:n päivä ja lähden Graanille  myymään Unifemin aktivistien tekemiä leivonnaisia.

 

21.10.2008 tiistai

Vapaaehtoistyötä

Päivä on mennyt vapaaehtoistyön merkeissä. Iltapäivällä opetin burmalaisille ja sudanilaisille maahanmuuttajanaisille suomea. He hallitsevat jo suomen alkeet ja puhuvatkin jo kohtuullisesta mutta kaipaavat lisäopetusta. Unifem vastaa tästä projektista, johon osallistuu suomen kielen sekä eläkkeellä että työssä olevia opettajia ja muutama meitä muita. Mukavia opetettavia.

Illalla osallistuin Suomen Punaisen Ristin kurssille. Meitä oli parikymmentä ystävätoiminnassa mukana olevaa ihmistä. Kurssi oli antoisa ja sain taas tutustua uusiin kivoihin ihmisiin.

Montako päivää vaaleihin on aikaa?

20.10.2008  maanantai

Etelä-Savon radion ja Länsi-Savon vaalikeskustelu

Kirjaston lukusali oli täynnä kuulijoita ja paneeliin osallistujia. Hauska idea oli, että nuoret valtuustoehdokkaat päästettiin viimeiseksi puoleksitunniksi paneeliin vastaajiksi. Nuoret selvisivät aika hyvin, joku osallistujista oli tosin melko valmistautumaton.

Keskustelut kulkivat tasaisia entisiä latuja. Kysymykset olivat aika neutraaleja, joita on puitu jo pitkin syksyä. Kaupungin talous laitetaan kuntoon velkaa vähentämällä. Siihen saadaan varat uuden mahdollisen energiafuusioyhtiön osia myymällä tai muuta omaisuutta myymällä. Väliaikainen veronkorotuskin sai kannatusta. Yrityksiä toivotaan saatavan kaupunkiin lisää ja Saimaan rantatontteja myydään asuntotarpeisiin

Yleisö sai esittää panelisteille kysymyksiä kirjallisena. Ensimmäisenä luettiin kysymykseni, miten valtuutetut aikovat jatkossa kehittää Kyyhkylää hyvinvointipalveluja tarjoavana laitoksena, niin että rahaa palveluista tulee myös maakunnan ulkopuolelta. Puheenjohtaja antoi Juntuselle ja Seppälälle - olivat lähinnä - puheenvuorot. Molemmat lupasivat, että kaupunki huolehtii Kyyhkylän kehittämisestä.

Olin pahoillani, kun puheenjohtaja ei maininnut minun, kysyjän, nimeä. Myöhemmin muitten nimet mainittiin.

 

17.10.2008 perjantai

Vaalimainoksista

Tutustuin lehtien henkilövaalimainoksiin sillä silmällä, että ketä äänestäisin parhaan mainoksen perusteella. Yleissilmäys oli, että mainokset ovat levottomia ja sekavia. Muodoissa on käytetty liian monia tekijöitä, on nuolia ja suunnikkaita sinne ja tänne ja liian monia värejä. Niihin on yritetty sisällyttää kaikki mahdollinen, entiset teot ja uudet pyrkimykset. Eniten minua miellytti yksinkertaiset lyhyet vaalilauseet ja selkeät kuviot. Suuret ilmoitukset tuntuivat ärsyttäviltä. Siitä kai ne kertovat, että rahaa on käytettävissä. Pitää selvittää netistä markkinoinnin tutkimuksista, onko niillä varma yhteys myös vaalitulokseen.

Henkilön ympärille tehdyt vaalilehdet tuntuvat mielenkiintoisilta mutta terähän niistä näyttää puuttuvan. Makeaa, suklaakuorrutettua kakkua ei jaksa paljon syödä.

Olen varannut viikonlopun itselleni selvittääkseni, mitä mahdollisuuksia Mikkelillä on. Mahdollisuuksia elinkeinoelämän kehittymiseen, joka takaa perheiden hyvinvointia ja takaa inhimillisempää hoivaa myös heikoimmille. 

 

16.10.2008 torstai

Mikkelin markkinoilla

Kaksi päivää työssä torilla vaaliteltalla markkina-aikaan oli uusi kokemus. Ihmisiä kävi jatkuvana virtana, joku tunnisti minut keskustelutilaisuuksista ja joku lehtikirjoituksista ja se tuntui kivalta.Tietysti tuttujakin kävi toivottamassa tsemppiä. Aika kului nopeasti, kahvia ja pullaa meni niin paljon kun sitä muut ehti kantaa, ja vaikka sää oli viileähkö, vahva pukeutuminen esti vilustumisen. Iltapäivällä tulivat koululaiset kärttämään ilmapalloja yhä uudestaan ja uudestaan ja selvisi, että niistä päästettiin ilma/kaasu ulos niin että syntyi Aku Ankka-ääni. Joku kyllä epäili, että ne vetää sitä heliumkaasuakin henkeen.

Keskustelua markkinaväen kanssa syntyi mm. siitä, minkälaista kaupunkia Mikkeli on nyt tekemässä, onko se lapsiperheiden Mikkeli vai vanhusten Mikkeli. Helsingistä Mikkeliin muuttanut eläkeläispariskunta ei ainakaan ollut kokenut kaupunkia omakseen ja oli palaamassa  takaisin Helsinkiin. Siinäpä sitä onkin yhtälöä ratkaistavaksi: yhtälailla lapsiperheiden ja vanhusten Mikkeli.

Vihreiden sivuilla oli blogi vanhusneuvolasta ja kävin etsimässä aiheesta tietoja netistä. Eipä ollut paljon toteutuksia, aloitteita ja keskustelua kyllä. Vastasin blogiin ja kirjoitin Kyyhkylän eläkeläisille.

Tänään kävin äänestämässä kaupungintalolla. Nyt se kansalaisvelvollisuus on täytetty.

 

 

14.10.2008 tiistai

Kyyhkylän työtoverieni, meidän eläkeläisten, tapaaminen

Meitä on kokoontunut vajaa parikymmentä eläkkeellä olevaa kyyhkyläläistä silloin tällöin. Nyt olimme kokoontuneet vähän tämän minun vaaliteemani puitteissa. Tunsin tarvetta tarjota kahvit ja samalla selvittää, mitä ajatuksia ja odotuksia heillä on. Kaikki olivat huolissaan - niinkuin minäkin - miten meidän oma terveyden vaaliminen onnistuu. Monet Kyyhkylän eläkkeellä olijoista ovat terveydenhuollon ammattilaisia; ylihoitajia, osastonhoitajia, sairaanhoitajia, farmaseutteja, kuntohoitajia; vain muutamia mainiten. Siitäpä syntyikin ajatus, että ryhdymme suunnittelemaan pilottityönä oman ikäpolvemme ikäneuvolan toteuttamista. Hyvä idea! Tästä alkaa suunnittelu. Tässä vaiheessa siinä on mukana vain Kyyhkylän eläkeläiset. Kustannukset pyritään minimoimaan. Ammattitaito on kaikkien meidän hallussa. Kaikki tiedämme sotainvalidien hoitoon tavalla tai toisella osallistuneina, mitä hyvä vanhustenhuolto parhaimmillaan on. Tästä se alkaa!

 

13.10. maanantai-iltana vielä

Tänään oli viimeinen Pro Mikkelin järjestämä vaalikeskustelutilaisuus. Aiheena oli mielenterveys- ja päihdekysymykset. Vaalipaneelissa oli nykyisessä valtuustossa istuvia valtuutettuja ja uuden valtuuston ehdokkaita, kaikkiaan seitsemän. Puheenjohtajana toimi psykiatri Marja Kuronen ja veti kaksituntisen keskustelun kunniakkaasti. Keskusteluun sisältyi myös vaaliliturgiaan liittyvää hyvinvoinnin toivetta.

Tilaisuus alkoi Kurosen esittämällä kysymyksellä: Mitä tekisitte, jos huomaisitte, että lapsenne alkaisi oirehtia ja voisi pahoin. Jokainen paneelin vastaajista kertoi, että ottaisi lapsen keskusteluun ja sitten huolehtisi, että lapsi menisi kouluterveydenhoitajalle tai ensineuvoon tai akuuttityöryhmään, matalan kynnyksen paikkaan. Kuulosti aidosti siltä, että kaikki nämä vanhemmat huolehtivat lapsistaan ja oireita ei tule.

Toisena aiheena oli Miepä-hanke, joka on kestänyt pari vuotta. Miepä tarkoittaa mielenterveyden ja päihteettömyyden selvittämistä ja se on pääosin sosiaali- ja terveysministeriön rahoittama. Paneelin osallistujat olivat joko jossain vaiheessa osallistuneet siihen tai selvittäneet sitä netissä. Hanke sisältää suuren määrän "seudun toimijoita sekä valtakunnan arvostettua osaamista eli asiantuntijuusmassaa". Miepä-hankkeeseen on ladattu paljon odotuksia, kertoivat panelistit.

Olin perehtynyt Miepän nettisivuihin ja ärsyyntynyt. Niin teoreettista kukkaiskieltä rankoista asioista. Siksi minun oli pakko kysyä Marja Kuroselta, onko hankkeessa riittävästi kuultu mielenterveyden asiantuntijoita. Ja että minusta hankkeen esittely vaikutti niin teoreettiselta ja erikoiselta myös tekstiltään, kun puhutaan elämänrunoudesta, hengenalueista, taiteesta, hengellisyydestä ja luovuudesta sekä tulokulmista, että yhteys käytäntöön näkyy huonosti. Jatkoin, että nuoren mielenterveyspotilaan totuus on useimmiten sitä, että takana on oltava ainakin yksi itsemurhayritys, että hoitoon on mahdollista päästä. Marja Kuronen vastasi, että hän oli ollut pahoillaan, kun heidän osuutensa oli poistettu raportista.

Valokuvaaja räpsi minusta kuvia ja otti nimen ylös. Mihinkähän lehteen se tulee?

 

13.10.2008 maanantai

Pro Mikkeli -liikkeen kyselystä ja vaalimainostamisesta

Sunnuntai-ilta kului kyselyn vastauksien miettimisessä. Kysymykset olivat hyvin laajoja kaupungin taloustilanteesta, sosiaali- ja terveydenhuollosta, koulutuksesta ja kulttuurista sekä kaupungin elinkeinoelämän kehittymisen tukemisesta. Kai siinä oli tarkoituksena selvittää mitä kaikkea ehdokas oli mennyt lupaamaan ja jotka lupaukset eivät ole mahdollisia toteuttaa. Siitä olin helpottunut, että minulla on vain nämä tärkeät: yksinäisyyden torjuminen ja terveyden vaaliminen. Muistan joka aamu herätessäni, että kaupungilla on 15 miljoonaa velkaa ja illalla olen kiitollinen, että en ole vielä tarvinnut rasittaa kaupungin ylikuormitettua terveydenhuoltoa. Siitä johtuu tämä vaalilupausten vaisuus. Ja toisaalta siitä, että työssäni taloussihteerinä lähes 30 vuoden ajan opin tuntemaan talouden rajat.

Sunnuntain lehdissä oli jo runsaasti henkilö-vaalimainoksia. Mietin niitten sisältöä, miten niihin yritetään saada mahtumaan kaikki mahdollinen monilla väreillä ja fonteilla.  Kaikki ei näyttänyt nappiin osuneelta. Itse olin ajatellut, että en laittaisi henkilökohtaista vaalimainosta jo sen kustannuksen vuoksi ja toisaalta siksi, että se ei ole minusta minulle sopivaa. Eilen kuitenkin tämä mielipiteeni jo horjui. Horjumisen aiheutti  se, että puolueen yhteismainoksessa olen ilmoittanut ammatikseni arkistonhoitajan, joka olin työurani viisi viimeiset vuotta mutta luottamusta mahdollisiin äänestäjiini olisi herättänyt varmasti enemmän taloussihteeri-nimikkeen käyttö. Mitenhän minun päätökseni käy?

 

11.10.2008 lauantai

Vaaliteltalla sateessa

Aamu oli jo sumuinen ja sade alkoi jo heti yhdeksältä. Välillä tihkuen ja välillä tuulen kanssa ja kovempana. Ei ollut helppoa yrittää siinä jakaa ilmapalloja, namuja  ja vaaliesitteitä. Ja tarjota kahvia. Jotkut pysähtyivät keskustelemaan. "Kannattaako demarit veronkorotuksia? Muutan pois heti, jos Mikkelissä korotetaan veroja", oli yhden teltalla kävijän kannanotto. "Ei, eihän me", vastasin. Toinen toistuva kysymys oli, että rakennetaanko toriparkki. "Ei kai se ole tarpeen, ei kai", sanoin. Vaikka muistin, että onhan se jo kertaalleen hyväksytty, onko se enää purettavissa. Jos vireillä oleva valitus pikkutorin osalta ei tuo muutoksia. Tuttuja oli mukava tavata ja muitten ehdokkaitten kanssa jutut luisti. Onhan tämä tosi yhteisöllistä ja mukavaa, ajattelin. Vaikka epäilen, että ei minun vaalikoriini lisä-ääniä tullut.

Kokoomusnuorten vaaliteltalta kuului kova pauke. Hakkasivat pesukonetta. Viesti oli se, että älä lyö kaveria, lyö konetta.

 

 

10.10.2008 perjantai

Jutta Urpilainen Mikkelissä

Vaaliehdokkaat ja äänestäjät täyttivät kirjaston Mikkeli-salin demarien vaalitilaisuudessa. Juontajana oli hauska mies Jyväskylästä, Vesa Karvinen, joka hallitsi porukan naurattamisen. Sopivasti niin, että tunnelma pysyi iloisena. Jutta Urpilainen piti vaalityön kohottamispuheen itsevarmalla ja rennolla otteella.

Vaalien teemoiksi on valittu unelmakyselyjen perusteella terveys, sivistys ja menestys ja ne tulivat puheessa tietysti korostuneesti esille. Kuva televisiossa esiintyneestä vähän jäykähköstä puheenjohtajasta muuttui inhimillisemmäksi ja empaattisemmaksi. Varsinkin kun kakskymppinen kummityttöni halusi kysellä nuorten vaaliasioista ja niiden korjaamisesta, Jutta Urpilaisella oli aikaa ja halua syventyä keskustelemaan hänen kanssaan - ja myös minun - ja niin, että ei ollut mitään kiireen tuntua. Hyvä puheenjohtajan ominaisuus on halu kohdata ihmisiä ja olla samanaikaisesti myös aidosti läsnä.

 

8.10.2008 keskiviikko - kaunis syksyinen päivä

Pro Mikkelin koulukeskustelutilaisuus

Kaksi tuntia kului nopeasti Mikkelin koulujen tilasta keskusteltaessa. Puheenjohtaja piti keskustelun hyvin hallinnassa ja ylipitkiä puheenvuoroja ei juuri syntynyt. Läsnä oli muutama kaupungin valtuuston ja opetuslautakunnan jäsentä vastaamassa, miksi oli tapahtunut niin kuin oli mutta ennen kaikkea runsaasti koulujen opettajia ja rehtoreita sekä vaaliehdokkaita.  

Erityisesti jäi mieleen Päämaja-koulun rehtorin puheenvuoro siitä, mikä koulussa on muuttunut. Hänen mukaansa ensiksikin lapset ovat muuttuneet. Rehtori oli joutunut viikon sisällä kohtaamaan 4-5 tosi vaikeata huostaanotto tyyppistä lastensuojelullista tapahtumaa. Aikuiset voi pahoin ja paha olo siirtyy lapseen. Hänen mukaansa syksyn lomautukset ovat saaneet liian suuren painoarvon, vaikka se olikin se, mikä katkaisi kamelin selän. Toiseksi hän totesi, että opettajuus on muuttunut. Opettajan ammatti ei ole enää kutsumusammatti vaan se on työtä työn joukossa. Se on myös samalla osa yleistä ihmisten muuttumista, jossa vaaditaan mulle kaikki heti. Sitten vielä kokonaisuus, mitä tehdään, on muuttunut. Työnantaja syytää tehtäviä tehtävien perään ja viikonloputkin joutuu tekemään selvityksiä eri viranomaisille.

Kuluvan syksyn ongelmia ovat olleet lomautuksen aiheuttamat ongelmat, liian isot ryhmät, tehtävien lisääntymisestä aiheutuva jatkuva kiire ja kouluavustajien puute. Koulussa ei voida puhua opetuksesta vaan sitä on pidettävä säilöntäpaikkana. Näin opettajat purki tuntojaan.

Millä tavalla koululaitosta tulisi kehittää?

Keskustelussa monet opettajat painottivat sitä, että opettajia ei ole otettu koulua koskeviin suunnittelutyöryhmiin. Lisäksi suunnittelut ovat lähteneet aina tilojen optimoinnista eikä niin että suunnittelun lähtökohtana olisivat olleet lapset ja heidän tarpeensa.

Rakennemuutos nähtiin väistämättömänä ja lukiot jouduttaneen yhdistämään. Lomautuksiin johtaneita sitä taas selviteltiin - kuntaliitosten jäljiltä neljän kunnan hallinto ja  virkaporras.

Päämajakoulu - jossa tilaisuus oli - on lakkautettavien koulujen joukossa. Miksi paras koulu pitäisi lopettaa? Koska siitä saa parhaan hinnan oli vastaus. Siis pelkkää ekonomiaa.

Pahalta kuulosti.

 

 

7.10.2008 tiistai

Kyyhkylän kuntoutussairaalan 35-vuotisjuhla

Kyyhkylän juhlasali oli täyttynyt kutsuvieraista sekä talon asukkaista ja kuntoujista. Tunnelma oli juhlava. Savon sotilassoittokunta soitti yhtä sydämeen käyvästi kuin ennenkin samoin kuin Eino Grönin ääni oli tunnelmoiva. Eräs työtoverini totesikin, että mikään ei ole muuttunut Kyyhkylässä, kun minä olen siellä ja Eino Grön laulaa niin kuin  70-luvulla.

Ohjelmaa oli koottu sopivasti ja puheet eivät olleet liian pitkiä. Ne sisälsivät Kyyhkylän historiaa ja kaupungin kehitysjohtajan tervehdyksessä myös hiukan tulevaisuutta. Kyyhkylän tulevaisuus sisältää myös hallittua riskinottoa.

Kyyhkylän toiminnalle on myönnetty laaduntunnustus, sertifikaatti, ja se sai aikaan monet kiitokset Kyyhkylän osaavalle henkilökunnalle. Kuulosti hyvältä! Muistan kuinka eräässä tekemässäni haastattelussa - ei Kyyhkylässä - haastateltava totesi, että koskaan ei ollut saanut kiitosta työnantajan taholta. Ehkäpä tuohon kiitokseen ja henkilökunnan muistamiseen tänä päivänä panostetaankin enemmän.

Kyyhkylän kuntoutustyölle olisi paljon käyttöä Mikkelin ikäihmisten parissa. Emme vaan vielä ole oppineet oikein hyväksymään sitä, että hyvästä kuntoutushoidosta voi maksaa vähän enemmän mutta se voi tuoda laatua elämään. 

 

 6.10.2008 maanantai

Vanhusneuvoston keskustelutilaisuus

Kaupungin päiväkeskuksen tilaisuudessa oli runsaasti äänestäjiä ja ehdokkaita. Paneelissa oli puolueiden nimeämät vastaajat valtuustosa ja kaupungin hallituksesta. Käsiteltäviä aiheita oli varattu kolme, joihin tosin vain kahta ehdittiin käsitellä. Jokaisen vastaajan kun piti laajasti puhua siinä sivussa puolueensa vaaliasiaa.

Ensimmäisenä aiheena oli vanhusneuvolan perustaminen. Kaikki muut paitsi vasemmiston edustaja ("kaupungilla henki, että mitään ei rakenneta vaan on purkulinja") kannattivat neuvolan perustamista ja puhuivat kauniisti ennalta ehkäisyn merkityksestä ja vihreän valon palamisesta asialle. Epäselväksi kuitenkin jäi, onko neuvolahankkeessa tehty aloite, joka etenee ("pitää muistuttaa virkamiehiä") vai onko se hylätty tunnetulla 7-6 päätöksellä ("ei voi kohdentaa lisäresursseja").

Toisena aiheena oli omaishoidon tuen taso. Tuki on minimissään noin 300 eurosta vähän yli 600 euroon, josta maksetaan vero. Ilmassa oli useammalla esityksiä, että tuki tulisi maksettavaksi valtion varoista. Keskustelussa ei tullut ilmi, että Mikkelissä ei kuluvana vuonna ole annettu yhtää omaishoidon tukipäätöstä, vaikka kriteerit ovat täyttyneet ("ei ole annettu yhtään kielteistä päätöstä" oli yhden valtuutetun tieto).

Kolmaskin aihe piti olla mutta aika loppui. Yleisöltä tuli kysymys, voisivatko edustajat luopua kokouspalkkioistaan, kun muiltakin on säästötoimissa vähennetty palkkaa. Lopputulos 4-3 luopumisen puolesta kuulosti kuitenkin hurskastelulta.

Paneelin edustajat keskustelivat vielä keskenään, kenellä on päätösvalta ja vastuu. Siis onko se sosiaali- ja terveyslautakunnalla vai kaupunginhallituksella. Jäi epäselväksi.

 

 

 

 

 5.10.2008 sunnuntai

Mitä myönteistä Mikkelissä?

Muutaman päivän Mikkelistä poissa olon jälkeen menin kaupungin netti-sivuille katsomaan, mitä kriisitilanteelle kuuluu. Oli yllättävää lukea uuden kehitysjohtajan blogia, jossa hän toivoo löydettävän myös myönteisiä asioita tai ainakin niin, että joitakin asioita voitaisiin nähdä myös myönteisessä valossa. Miten se sitten onnistuukaan, kun syksyn lomautukset ja säästöt koskettavat niin monia sekä työntekijöinä että kohteina, onkin toinen juttu. Kun itse on saanut olla säästöohjelmien ulkopuolella, on helppo ajatella, että pitäisi yrittää löytää tie ulos ongelmista.  Työntekijöiden pitäisi saada tehdä työtään normaaliin työtahtiin eikä yrittää suoriutua neljän ihmisen työpanosta vastaavasta työmäärästä ja vanhusten saada tuntea, että heitä kohdellaan ihmisarvoisesti eikä melkein kuin juoksujalkaa ohittaen.

Länsi-Savo on osallistunut kriisikeskusteluihin ikäänkuin öljyä liekkeihin lisäten. Oikean tiedon välittäminen on tärkeää mutta samojen asioiden kuukausikaupalla toistaminen ei voine helpottaa saatikka auttaa ketään. Vaikeat taloudelliset ongelmat eivät ole tänä syksynä ainoastaan Mikkelin ongelma.

Myönteiset uutiset eivät liene kaikki kiven alla. Löytyisiköhän edes pieniä uutisia myönteisen Mikkelin suuntaan. Uutisia tästä kaupungista, joka kuitenkin on niin rauhallinen ja kaunis kaupunki mukavine ihmisíneen.

 

 

1.10.2008 keskiviikko

Lapsenlapset

Aina niitä on ikävä, lapsenlapsia. Kolmea vilkasta, energistä ja jalkapalloilua harrastavaa poikaa. Sanon usein, että mikään ei ole teille kylliksi hyvää. Hyvä tarkoitti tällä kertaa tuliaisiksi tuotua öljyyn säilöttyä fetajuustoa. Kukin sai oman fetapurkkinsa. Miniä ostaa säästösyistä vain veteen säilöttyä fetaa. Mietinkin, kun katselin poikien ruokailua, mikä määrä rahaa kuluukaan viisihenkisen perheen ruokamenoihin. Ja salaattia salaattia kuluisi joka aterialla pesuvadillisen verran. Herkkua kaikista.

Yritin keskustella viime viikon tapahtumista ja kysellä, mitä opettaja oli yläasteikäisille pojille puhunut. "Hiljainen hetki pidettiin. Mitään ei puhuttu. Isän ja äidin kanssa on puhuttu". 

Koulussa oli alkanut yhteiskuntaopin opetus ja siitä saimmekin aiheen yhteiseen keskusteluun mummon vaaliehdokkuudesta. Ehkä käytännön esimerkit auttavat läksyjen teossa.

 

30.9.2008 tiistai

Nyt on aikaa jutella

Kännykkä toisensa jälkeen pirisee mitä erilaisemmilla äänillä. "Ei haittaa, vaikka soitit. Junassa ollaan mutta nyt on aikaa jutella." Siinä sitä sitten kuunnellaan toisten matkustajien kanssa työasiat ja yksityisasiat. Ja aina uudestaan ja uudestaan, kun puhelu katkeaa. Eihän se haittaa, onhan tässä aikaa kuunnella..

Kännykkäkulttuuri on noussut meillä päähän. Se on ehdottomasti tärkein asia, oli sitten missä tahansa. Kokous keskeytyy, kun kännykkä soi. "Tuli tärkeä puhelu". Muut odottavat. On tärkeää, että on aina tavoitettavissa - niinkö vai niin kai. Sihteerit ja tekniikka eivät pysty hoitamaan asiaa edes tunnin ajaksi.

Olin pari vuotta sitten mikkeliläisille uuden kaupunginjohtajan kunniaksi  järjestetyssä tervetulotilaisuudessa. Kaupunkilaiset saivat esittää kysymyksiä, joihin uusi kaupunginjohtaja lupasi vastata. Kesken tärkeän kysymyksen - kaupungin mielenterveystyön ahdingon - kaupunginjohtajalle tuli puhelu ja hän poistui. Tämä asia ei saanut edes kuuntelemisen arvoa. Kenties illallakin klo 20 oli välttämätöntä, että kännykkä oli  ensisijainen kommunikaatioväline, läsnä oleva ihminen, kuntalainen, vasta toinen.

Joku aika sitten olin bussimatkalla Euroopassa ja oli ihana matkustaa, kun bussissa ei tirissyt, viheltänyt tai rallattanut mitä erilaisimpia ääniä. Eikä kuulunut turhanpäiväisiä pölötyksiä. Bussin ikkunassa oli kännykän kuva ja rasti päällä. Sitä kunnioitettiin täydellisesti. Ja kuitenkin niilläkin matkustajilla oli kännykät.

 

 

 


Blogit 25.9 - 27.9.2008

Kolme ensimmäistä blogia

 

25.9.2008. torstai

Matkalla Pohjois-Savossa

Syksyinen matka lapsuuden maisemiin Pohjois-Savoon sai murheellisen sävyn vakavien uutisten vuoksi. Seurasin uutislähetyksiä ja haastatteluja ja tunsin ahdistusta. Miksi tämän nuoren elämässä oli näin päässyt tapahtumaan? Ajattelin niitä nuoria, joilla nyt ei mene hyvin ja odottavat pääsyä mielenterveyden hoitoihin. Jonot ovat pitkiä, puolen vuoden jonotus maksusitoutumisen saamiseksi kunnallisen terveydenhuollon tarjoamaan psykoterapiaan on tavallista.  Ja kenellä nuorella tai vanhemmilla on sitten omia varoja kustantaa terapia. Tuntuu surulliselta.

Tulomatkalla kuuntelin radiota, jossa haastateltiin lastenpsykiatri Raisa Caccioratea (nimi ei ehkä ole oikein kirjoitettu). Häneltä on illmestynyt kirja: Pelastakaa pojat. Haastattelussa psykiatri pohti, miksi yhteiskunnassamme erityisesti pojat voivat huonosti. Internettiä syytetään mutta toisaalta se antaa pojille mahdollisuuden kokea yhteisöllisyyttä. Toinen asia on, mikä sitten on väkivaltaisten videoiden ja pelien osuus väkivallan lisääntymiseen. Sitä on tutkittu ja tutkitaan ja neuvoja etsitään.

Kolmen neljätoistavuotiaan pojan mummona aion lukea kirjan. Voisinko minä sen luettuani myös auttaa omia lapsenlapsiani etsimään ja löytämään elämästä hyviä asioita.

Jatkoa illalla..

Numerot tuli vaalikoulutuksen yhteydessä. 163. Vaalitiimistäni tuli viesti: Öitä numero 163! Se lämmitti. Koulutuksessa jouduin pohtimaan, miksi järkevän mikkeliläisen kannattaa äänestää juuri minua. Piti löytää vähintään kolme asiaa. Minulle tuli viiden minuutin aikana mieleen seuraavat: tunnen Mikkelin ja ikäpolveni ongelmat, olen rohkea ja uskallan avata suuni, minulla on monipuolinen pitkäaikainen elämänkokemus ja minulla on paljon aikaa. Tästä lähdetään hommiin!

 

26.9.2008 perjantai

Heräsin aamulla hyvin levänneenä katsomaan ykkösaamua ja perjantain jälkiviisaita. Keskustelu kulki viikon ikävissä tapahtumissa alakuloisissa merkeissä mutta keskustelijat olivat nyt hyvin tasavahvoja niin ettei päällepuhumista tai keskeytystä tapahtunut. Tai aihe oli niin murheellinen, että jokainen malttoi mielensä. Jälkiviisaat on minulle joka perjantainen täytyy-katsoa ohjelma ja siitä viikonloppuni oikeastaan alkaa.

Kaupungilla asioidessani tapasin entisen työtoverini, jonka kanssa poikkesimme kahville. Mukava rentouttava hetki. Jutellessamme taas kerran sain todeta, miten työssäolevien työtahti on aina vaan kiireisempi kaikkialla. Ja miten helppoa on olla eläkkeellä, kun voi itse säädellä menemisiään. Vaikka tekemistä löytyy yllin kyllin ja sitä itsellänikin on, mutta kun on vapaus valita tekemiset ja suunnitella ne, ei niistä tule rasitteita.

Tänään kuukausi vaaleihin!

 

27.9.2008 lauantai

Millä rahalla saa kaivon?

Yllätyin aamulla ulos lähtiessä, että olikin niin kaunis ilma. Olin valmistautunut kovaan tuuleen ja sateeseen ja pukeutunut sen mukaisesti.

Yhdeksän aikaan torilla oli vielä hiljaista, ainakin kävelykadulla. Varsinaisella torialueella oli vielä monia myyntikojuja ja muutama vaaliteltta ja niitten ympärillä kuljeskeli ihmisiä. Aurinko paistoi ja ihmiset olivat hyväntuulisia.  Kun keräyksessä on menossa jo kolmas päivä, useat joutuivat sanomaan, että ovat jo antaneet moneenkin kertaan. Nuori koululainen mietti äitinsä kanssa: Millä rahalla sen kaivon saikaan? Lippaaseen tipahti kymppi.

Suomen Punaisella Ristillä on hyvä maine keräysten toteuttajana ja siksi ihmiset luottavat ja antavat mielellään. Ja erityisesti Nälkäpäivä-keräys näyttää olevan ihmisten suosiossa. Aikaisemmin on todettu, että vanhemmat ihmiset antavat mielellään mutta nyt oli ilahduttavasti nuoria perheitä, joissa lapset pudottivat kolikoita. Ja hymyilivät kun saivat kiitos-tarran palkkioksi.

Puolen päivän jälkeen ilma alkoi viilentyä ja syksyn koleus tuntui enemmän. Oli aika lopettaa ulkona ja rientää nauttimaan lämmintä kahvia.