Yhteystiedot

Kaarina Vienola

kaarina_vienola@hotmail.com

21.7.2019 Sunnuntaina

Kirjojen parissa

Asiasta oli keskusteltu jo pariin otteeseen, mutta vasta eilen aloitin mökkikirjastoni läpikäymisen. Olen säästellyt mielestäni mielenkiintoisia kirjoja luettavakseni, sitten kun minulla on paljon aikaa, siis eläkkeellä ollessani. Se on vain aina siirtynyt ja siirtynyt eteenpäin. Eläkkeellä oloa on kulunut jo pitkään, mutta vasta nyt aloittaminen ja poistojen suorittaminen tuntui lupaavalta.

Ensimmäiseksi tartuin Johannes Virolaisesta kirjoitettuihin elämänkertoihin: Yhden äänen presidentti ja Muistiinpanoja ja myllykirjeitä, vuosilta 1985 ja 1984. Poliittiseen historiaan liittyvään harrastukseeni liittyneitä kirjoja, jotka nyt huomasin tulleen ei-kiinnostaviksi. Siis poistoon. Ensin kuitenkin  pitää kevyesti selata, vaikka Virolaisen ja Kekkosen ristiriidat on aika lailla muistissa. 

Matkakirjoja olen paljon eurolla ostanut kirjastojen poistomyynnistä. Nyt odotti vuoroaan Bonnista kertova saksankielinen matkaopas. Päivästä tulikin oikein sakasalais-sävytteinen, kun radiosta tuli Suomen Saksan suurlähettilään haastattelu, joka ihmetteli sitä, miksi Suomessa opiskellaan niin vähän saksaa. Kun myy tavaraa jollekin maalle  pitäisi osata maan kieltä. Ostaa voi millä kielellä tahansa, hän totesi. Bonnin matkakirja on saksaksi - pitäisiköhän yrittää oman mielenkiinnon vuoksi kerrata taas kerran saksaa ja kannattaisikohan tuota kirjaa vielä säästää. Saksa tuli esille myös Hesarin kulttuurisivuilta Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 kirjan esittelystä. Vonnegut osallistui nuorena Saksassa sotimiseen. Kirja pitää lainata.

Helteiset päivät ovat ennustuksen mukaan tulossa. Ehkä riippumatto varjossa on sopiva kirjapinon läpikäymiseen. Nyt päällimmäisenä pinossa on Martti Joenpolven romaani: Yö jona jäät vahvistuivat. Kirjan takakannen teksti kuulosti houkuttelevalta:

"Yö jona jäät vahvistuivat" on yhteiskunnallista jos moraalistakin tilintekoa. Se on samalla yksilöllisyyden puolustuspuhe tänä aikana, jolloin massoittava ja yhdenmukaistava yhteiskuntakeskeisyys uhkaa peittää yksilön näköalan olemassaolon kokonaisuuteen.

Kirja on vuodelta 1971. Onko mitään muuttunut näinä vuosina?

Kirja-operaatio uhkaa venyä.

 

17.7.2019 KESKIVIIKKONA

Kirkossa oli pehmustetut penkit

Viime sunnuntaina minut oli kutsuttu sukulaiseni rippijuhliin Vaasaan. Matkaa Mikkelistä Vaasaan on melkoinen huikonen ja olin aluksi huolestunut, miten matkanteko sinne onnistuu, mutta autoileva ystäväni tuli apuun ja sanoi ihan noin vaan kevyseti, että kyllä hän voi lähteä ajamaan sinne. Olin yllättynyt mutta iloinen. Matkakilometrejä en osannut etukäteen vielä laskea. Matkasuunnitelmiin tuli vielä mukava helpotus, kun meille tarjottiin yöpymismahdollisuutta Tampereella sekä mennen että tullen. Olin kiitollinen ja iloinen ja ryhdyin valmistelemaan juhlaviikonloppua.

Lauantaipäivän sää oli autoilulle mukava ja olimme Tampereen kyläpaikassamme hyvissä ajoin, kun sitä ennen olimme selvinneet melkoisista viitoista ja navigaattorin ohjeista, jotka tekivät pääni melkein kipeäksi. Autoilun hallitseva kuljettajani ymmärsi joka tapauksessa tulkita ohjeet oikein ja pääsimme perille.

Sunnuntain rippijuhlan alkamisaika oli iltapäivällä joten aamulla ei ollut kiirettä lähtöön ja matkallakin meillä oli aikaa pysähtyä ja ihailla viljavia Hämeen laajoja peltoaukeamia. Monta kertaa jouduimme toteamaan, että ei meillä Savossa tällaista ole.

Kirkon edessä oli jo joukko juhlaan osallistuvia ihmisiä, samoin kuin meidän omia sukulaisia. Iloista keskustelua, lasten juoksentelua aukeamalla ja juhlamieltä oli ilmassa. Kirkko - Mustasaaren kirkko - oli minulle entuudestaan vieras. Ripillipääsevien nuorten joukko oli aika pieni, joten kirkko ei tullut täyteen. Alttaritaulu oli kaksiosainen enkä muista sellaista ennen nähneeni, muuten kyllä perineiset aiheet.  Penkkiin istuessani ihmettellin, että täällähän on pehmustetut penkit. En tiedä, miten yleinen tapa tuo pehmustaminen on, ehkä minulla on liian harvat kirkossa käynnit ja seurakunta-asioiden seuraamiset. Ajattelin kuitenkin, että tämä tapa ei olisi Savossa yleinen, mutta saatan olla väärässä.

Oli hienoa saada osallistua näihin rippijuhliin. Nuori reipas ja rohkea ja iloinen sukulaiseni oli päivän isäntä. Juhlat jatkuivat kirkon jälkeen nuoren kotona, jonne tulivat tämän nuoren kutsusta myös pappi ja isoiset ja toivat lisää juhlan tuntua lauluesityksellään. Mahtavat äidin järjestämät tarjoilut ja seurustelu muiden vieraiden kanssa oli hauskaa eikä siitä meinannut osata irrottautua paluumatkalle. Kuitenkin lopulta niin tapahtui ja Tampereen majoituspaikassamme uni tuli tapahtumarikkaan päivän jälkeen nopeasti.

Maanantaipäivänä kotiin Mikkeliin saapuessamme kysyin varovasti, paljonkohan autoon tuli kilometrejä. Tuhat kilometriä meni rikki, oli vastaus. 

Oli hieno muistiin jäävä viikonloppu.

11.7.2019 torstaina

Lyhyt mutta mielenkiintoinen televisiohaastattelu

Matkapyrähdysten vuoksi kesäajan television katselu jää välillä viikoiksikin vähäiseksi. Eilen siihen syntyi kuitenkin oikein "jano" ja halusin seurata ajankohtaista uutta haastatteluohjelmaa "8 minuuttia". Sekä haastattelija että haastateltava olivat minulle entuudestaan vieraita. Uteliaana asetuin television ääreen seuraamaan ohjelmaa.

Haastattelun aihe koski ajankohtaista kevään politiikkaa keskustapuolueen vinkkelistä.  Ja miten keskustapuolueen kannatus saadaan nousuun ja miksi se on jäänyt niin vähäiseksi. 

Haastateltavana oli keskustalainen uusi tämän kevääm kansanedustaja. Nuori, luultavasti alle kolmekymppinen mies. Selkeäpuheinen, laaja-alainen, asiansa hallitseva. Ihmeteltävää oli luonnollinen käytös ja puhe, kuin tottuneella esiintyjällä. Tänään löysin siihen selvityksenkin kun etsin hänestä tietoja: hänellä on diplomaattitaustaa ja se on antanut leimansa.

Kun olen pitkin kevättä kuunnellut monenlaista riitelyä ja kähinää politiikan kentiltä tuntui tosi miellyttälltä kuunnella levollista selkeää puhetta. Ja jotenkin tuo aihekin keskustapuolueen heikosta menestyksestä tuntui koskettavalta, vaikka en ole ollut puolueen äänestäjä. Muistissani on kyllä mielikuva toisellakymmenellä ollessani, miten isälleni selvitin, ketä, silloin maalaisliittolaista minä kannatan. Isä hymähteli.

Kun on juuret maaseudulla niin on helppo toivoa parempaa menestystä maaseutulaisille. Kun junan ikkunasta katsoo vihreitä maisemia eikä asutusta näy, suree miksi kaikki haluavat muuttaa eteläiseen Suomeen, ruuhka-Suomeen. 

Haastateltava, Joonas Könttä oli eilisen päivän ilontuoja. Yhtälailla iloa toi haastattelijakin, jonka nimi ei jäänyt mieleen, koska hän oli minulle uusi ja ensikertainen. Kun politiikka kiinnostaa minua - miksi - kyselevät ystäväni, on ihanaa kuulla uusia tuoreita mielipiteitä. Ja samalla nauttia asioista, jotka tuottavat mielihyvää. 

Menestystä ohjelmalle, haatattelijalle ja haastateltavalle.

 

25.6.2019 tiistaina

Mustarastaan laulaessa

Sää vaihtelee helteestä viileään. Päivällä mittari voi näyttää lähes kolmekymmentä astetta ja yöksi laskea alle kymmeneen. Vaihtovaatteita pitää löytyä samaan tahtiin. Veden lämpömittaria ei ole mutta kun tykkään viileästä vedestä se on tuntunut sopivalta. Kun kelloon sidottua aikataulua ei juuri ole, päivät tuntuvat lomalta, vaikka kaikenlaista askartelua päivän mittaan löytyykin. Mikä se loman nimi sitten eläkeläisellä onkaan?

Lintuja kesämaiseman liepeillä on runsaasti. Rastaat hyppelevät marjapensaiden äärellä marjojen toivossa. Olen yrittänyt rakennella pelättimiä mutta en ole varma niiden vaikutuksesta. Joutsenet kirmaavat vielä harvakseltaan järvellä siivet vettä loiskien. Näyttää siltä, että yksinäinen joutsen ei ole löytänyt kumppania, vaikka on kovasti yrittänyt. 

Tiellä linnunpoikaset ihmettelevät ja ovat jatkuvasti vaarassa jäädä auton alle. Emot kirkuvat pellolla varoitushuutoja. Ei ole kiirettä, antaa poiskasten harjoitella.

Luonto ympäröi: metsä, pelto, järvi. Syvää vihreää, järven sinistä ja taivaan valkoista. Muu maailma on televisioruudun ja puhelimen ulottuvilla. Hiljaisuus on ihana lahja, nautin suuresti tästä enkä vaihtaisi mihinkään. Mutta kuitenkin välillä "pistäydyn" muussa maailmassa - enhän pysty täydelliseen paastoon - seuraan kotikaupunkini ja Suomen ja muiden valtioiden politiikkaa.  Ja mieleen jää harmittelu: voi voi, menikö tuo oikein, eikö olisi ollut muita, omasta mielestä oikeudenmukaisempia ratkaisuja.

Kirjoja on pino pöydällä kuten muinakin kesinä. Ihana Lapinlahden kirjasto, paljon uutuuksia joita helppo löytää, mahtava palvelu ja siksi kaupoilla käydessä pakko poiketa.

Yksi kolmasosa kesäkuukausista kohta mennyt mutta kaksi vielä jäljellä. Hidasta hiljaista ajan kulumista, aamujen ja iltojen nautintoa, mustarastaan laulua.

9.6.2019 sunnuntaina

Kaupunkilomalla

Ajatus yhteisestä kaupunkilomasta syntyi viime elokuussa sukulaistytön rippijuhlissa; entä jos lähdettäis ensi kesänä yhteiselle Berliinin muutaman päivän matkalle. Talvi kului nopeasti ja toukokuussa ryhdyttiin tositoimiin. Tehtiin yhteinen toivelista lennoista, majoituksesta ja käyntikohteista ja pääsimme yksimielisyyteen.

Kun halusimme saada matkasta mahdollisimman paljon irti varasimme menomatkalle aamulennon, jotta silloinkin meillä olisi mahdollisimman paljon aikaa kaupungilla. Päivä tuntuikin tosi pitkältä, kun olimme hotellilla jo aamupäivällä ja koko pitkä päivä aikaa aloittaa kaupunkiin tutustuminen.

Hotelli sijaitsi lähellä kaupungin keskustaa Alexander Plazia, mutta runsaiden tornitalojen joukosta meillä meni aikaa löytää se. Yritimme kysellä sitä, mutta useimmat sattuivat olemaan turistelja ja puistelivat vain päätään. Lopulta saimme oppaan mukaamme, joka neuvoi majapaikkamme. Oli yllättävän ystävällisiä kohtaamisia kaikkialla, vaikka etukäteen oletin, että turistien paljouden vuoksi palvelu olisi nihkeämpää.

Olin etukäteen yrittänyt perehtyä oppaiden avulla tämän päivän Berliiniin mutta miljoonakaupunki sisältää niin paljon vaihtoehtoja, että kaikki sekoittuvat päässä puuroksi. Kartta oli kyllä mukana, mutta sen laajuuden vuoksi vaikeasti hallittavissa.

Kolme kokonaista päivää kului nopeasti kävellen ja bussien kanssa. En tykkää metroista enkä uskalltautunut käyttämään niitä ja matkakumppani tyytyi siihen. Se tiesi minulle pysymistä samassa kävelytahdissa - kaikkina päivinä kilometrejä kertyi reippaasti yli viisi. Mutta onnittelin itseäni, kun pärjäsin nuoren tahdissa mukana.

Aloitimme ja päätimme matkamme Unter den Lindenillä, lehmusten alla. Katu ei ollut rusaiden rakennustöiden vuoksi parhaimmillaan, mutta löysimme ihanan tuomiokirkon, DDR-museon, Branderburg portin ja sen läheisyydessä olevan Holokaustin muistomerkin. Aurinko paistoi kuumasti mutta vaihdoimme aina kadun varjoiselle puolelle, kun siihen oli mahdollisuus.

Olin yllättynyt, kun nuori matkakumppanini oli niin kiinnostunut lukuisista historiallisista nähtävyyksistä ja onneksemme saimme niitä niin paljon mahtumaan lyhyeen matkaamme. Hän totesikin, että täällä olis voinu olla viikonkin.

Lähtöaamuna istuimme täydessä TXL-bussissa hyvissä ajoin - olimme vihdoin saaneet selville, että bussilippuja myydään hotellin vastaanotossa, kun emme automaatteja löytäneet kaupungilta. Tegelin terminaali oli ruuhkainen ja ehkä siksikin, että oli perjantaipäivä.  Kännyssä tehdyn lähtöselvityksen jälkeen pääsimme turvatarkastuksen jälkeen odottamaan kotiin lähtöä. Pelkäsin tuota selvitystä, että tapahtuu jotain odottamatonta mutta haparoinnin jälkeen se kuitenkin onnistui.

Ymmärsin, että matka oli mukava molempien mielestä, vaikka ikäskaalaa oli niin paljon. Kauppakeskuksissa viihdyimme ja aikataulu pysyi tai venyi sovitun mukaisesti välillä ostoksilla ja välillä kahvitauoilla. Matkan varrella nautimme ranskalaista (pizzaa), vietnamilaista ja italialaista ruokaa. Kaikki maukasta ja kaikki uusia kokemuksia.

Berliini - kiva kaupunki. Hyvä matkakumppani - matkan ilo.

26.5.2019 sunnuntaina

Kesä alkamassa

Poikkesimme mökkireissulla ruohonleikkurin bensaostoksille ja huomasimme, että viereiseen taloon oli ilmestynyt näyttely- ja kahvilamainos, tarkemmin sanottuna nurkkakahvilan mainos. Minä mietin oliko tämä kahvila ollut jo viime kesänä enkä ollut huomannut sitä. Poikkesimme sisään, kun kerran oli aukioloaika ja saimme kuulla että se oli aloittanut vasta edellisellä viikolla. 

Tilasimme kahvit ja kinkkupiirakan ja keskustelimme iloisen kahvilanpitäjän kanssa. Näyttely oli koottu karjalaisesta elämänmenosta pääosin samassa talossa asuneelta perheeltä. Esineistö näytti mielenkiintoiselta mutta emme vielä malttaneet jäädä katsomaan sitä, vaan lupasimme tulla paremmalla ajalla. Käynnistä jäi hyvä mieli. Tuli mieleen lähellä kirkonkylää oleva mainos - Lapinlahti elää ja uudistuu. On mukavaa, että tällaisia pieniä kivoja juttuja syntyy.

Kivaa ei kuitenkaan ole se, että lehdistä joutuu lukemaan punkkien lisääntyvästä määrästä. Se tietää myös mökillä varppeillaan oloa, nurmikon matalana pitämistä ja joka-iltaisia punkkitarkastuksia. Ja punkkisairauksien tunnusmerkkien muistiin palauttamista. Se on varsinainen kesäkiusa, josta ei pääse eroon ja jolle tärkeintä on etukäteishuolellisuus. Niitten kanssa on vaan opittava elämään.

Luonto on sateitten jälkeen kauneimmillaan kauniine heleine vihreine lehtineen. Ikkunan ääressä järvelle tuijottaessa saattaa kulua pitkäkin aika, olipa sitten tyyntä tai tuulta. Ja valoisaa aikaa tuijotteluun riittää myöhään iltaan.

Neljä vuodenaikaa, meidän rikkautemme.

20.5.2019 maanantaina

Valmistumisjuhlissa

Kun opinnot olivat ohi, lopputyö oli hyväksytty ja maisterin tutkinto valmis, oli valmistumisjuhlien aika. Lapseni lähipiiriin kuuluva nuori lähetti kutsun juhliin minullekin. Ilahduin kovasti ja lähdin ilolla osallistumaan juhliin. Aurinko osallistui myös ja paistoi pilvettömältä taivaalta.

Vieraiden saavuttua nuori maisteri kertoi sympaattisesti lopputyön vaiheista ja kiitti työtä eri muodoin auttaneita. Se kuulosti sydämelliseltä ja aikaansai paljon taputuksia. Puheen jälkeen seurasi musiikkia, hänen kaksi ystäväänsä esittivät sellolla ja pianolla ihastuttavaa musiikkia, My way, ystävyydestä kappale ja Mozartin keskeneräiseksi jääneen kappaleen. Ja vielä tunnussävelen Frendit-televisio-ohjelmasta. Kaunista, niin kaunista. 

Musiikin jälkeen seurasi tarjoilu, ihania salaatteja ja mansikkakakkua kahvin kanssa. Iloinen puheensorina ja lasten kirmailut kehystivät juhlan viettoa.

Juhlien kunniavieras oli juhlien vanhin osallistuja, kaikkien rakastama, reippaasti yli 90-vuotias mummi. Oli ihanaa kuulla, miten paljon hän nautti tilaisuudesta; kun tervehdin häntä niin hän sanoi, että hän on aikaisemmin sairastellut ja muistikin ollut  huono, mutta nyt hän on parantunut ja muistikin on hyvä. Samalla tavalla itsekin koin, tuntui että juhlien ansiosta vuosista karisi kymmenen ikävuotta pois. Paljon ihania iloisia nuoria, joiden välittömyyden vuoksi kaikki tuntuivat nauttivan tilaisuudesta.

Ja kaikkein parasta oli juhlien järjestäminen kunniavieraan, tämän ihanan mummin omassa asuinympäristössä, vanhainkodissa. Sunnuntaipäivästä oli saatu varattua muutama tunti tähän yksityistilaisuuteen ja varmastikin niin, että siitä ei koitunut haittaa muille.

Ihana päivä, kivat muistot, paljon iloa ja halauksia.

13.5.2019 maanantaina

Äitienpäivän kiitollisuutta

Äitienpäivän onnittelut alkoivat puhelimessa Ihhahhaa ihhahhaa  -onnittellulaululla. Sanat eivät vielä tulleet julki, mutta laulu kuulosti hurmaavalta. Muitakin onnitteluja kertyi päivän mittaan niin, että koko jälkipolvi täytti velvollisuutensa. Ihanaa ihhahhaa!

Menoja oli kaikille kertynyt niin että vieraita ei ollut eikä kakkua tarvinnut valmistaa,  omia mielitekoja kyllä toteutin. Puhelinonnittelut olisivat  riittäneet mutta ilmestyihän illan suussa hieno ruusukukka parvekkeelle. Ja siinä jo paljon kukkia.

Äitienpäivän vietto aiheuttaa monenlaisia ajatuksia. Sitä markkinoidaan uhrautuvan äidin teemalla, josta en oikein pidä. Enemmän ajattelen kiitollisena sitä etuoikeutta, mitä lasten kasvamisen ja kehittymisen taustana olo tuo. Että he löytävät elämänpolkunsa, kiinnostuksensa ja ilonsa ja ystävänsä ja selviävät. Ja että siinä kasvussa on saanut olla mukana.

Iloinen kukkien täyttämä kevättapahtuma, perinteitten ja omien valintojen muokkaama  päivä itsekullekin.

11.5.2019 lauantaina

Kotimaan matkailua

Kevään aikana oli kertynyt tarpeita ja mielitekoja kotimaan matkailuun ja ne päätettiin yhdistää yhteen vajaan viikon kestävään turneeseen. Autolle annettiin lomaa, päätettiin käyttää helppoja ja osin halpojakin juna- ja bussiyhteyksiä. Niinpä otettiin mukaan vaan välttämättömät varusteet eikä reppu tullut liian painavaksi. 

Lauantaiaamun liikenneyhteydet oli tarkistettu ja vierailukohteitten yöpymiskohteet myös, joten astuimme junaan kevyin mielin. Pieksämäellä jäi aikaa kävelytuokioon ja aseman kirjojen selailuun ja matka jatkui. Ensimmäinen kohteemme oli Tampere jossa meitä oltiin vastassa. Päivä oli keväinen ja aurinkoinen, oli mukava olla liikkeellä. Halusin poiketa kauppaan etsimään paikallista leipää ja niin maukas siemenleipä ja muita härpäkkeitä lähti mukaamme.

Perille tullessamme sisältä kuului iloista puhetta, kun aikaisemmat vieraat olivat jo ehtineet paikalle. Tampereella oli tämän viikonlopun aikaan sählyturnaus, johon koululaispoika oli osallistumassa valmentaja-isänsä kanssa. Tunnelma oli rento ja välitön, eikä yhtään voivottelu- eikä hermostunutta meininkiä. Tunsimme olevamme kotonamme. 

Kahvittelun jälkeen kiirehdimme kävelykierrokselle keskustaan ja kierroksen lopuksi piti poiketa kivan oloiseen paikkaan olutlasilliselle. Kaupunki tuntui mukavalta, vaikka meitä peloteltiin uudesta jäähallin rakennelmasta, jonka vaikutusta kaupunkikuvaan ihmiset epäilevät. Matkan varrella olevat omakotitalot olivat ryhdikkäitä ja hyvin hoidettuja ja kauniita. Jäi mukava mieli.

Ilta sujui leppoisasti ja yöllä nukutti hyvin.

Aamulla meillä oli mukavasti aikaa ja isäntäväkemme saattoi meitä puistojen ja nähtävyksien kautta pizzatapaamiseen. Ravintolan- Napoli nimeltään - edessä oli jo kymmenkunta ihmistä ennen sen avaamista ja me ihmettelimme sitä vähän. Kysyessämme ruokakavereiltamme he sanoivat, että tamperelaiset ovat tottuneet tähän johottamiseen ja siltä se näyttikin meidän kahden tunnin ruokailumme ajan. Jonoa riitti koko ajan.

Paikka oli sisustukseltaan kiva, minun mieleinen ja palvelu oli nopeaa ja ystävällistä ja salaatit, pizza ja jälkiruokana Tiramisu ihana päätös kaikelle. Olin ihan lumoissani ja nautin siitä, että ei ollut kiirettä. Kaksituntinen oli loistoaikaa myös seurustelun vuoksi - kiitos ruokavieraittemme.

Mutta seuraava kohteemme oli Helsinki ja niin olimme taas junassa. Yön lepo oli tarpeen kahta seuraavaa Helsingin päivää varten. Tuttuja kohteita ja hieman kokousta ja työtä ja omatoimiruokaa. Tavallista Helsinki -menoa.

Olimme ohjelmoineet matkailuumme vielä käynnin Turussa. Puolentoista tunnin junamatkan päässä Helsingistä, junaikkunoista keväistä varsinaissuomalaista maisemaa ihastellen. Perille tultuamme meillä oli jo nälkä ja kun tiellemme osui lounasravintola, jossa näytti olevan paljon ihmisiä eli ravintolan, Metropolin, arvelimme olevan hyvän, nautimme päivän lounaan. Ja ruokaa oli kyllä tarjolla ja edullisesti pitkä buffet-pöytä. Hyvää ja maukasta ja nälkä lähti.

Iltapäivällä kävimme vielä Turun kyläkohteemme uudessa kauniissa kodissa. Avara, valoisa ja viherkasvien rakastama koti. Ja vehreässä kauniissa ympäristössä. Meillä oli vielä runsaasti aikaa, vaikka oli vain päivän matka,  ja saatoimme kierrellä kaupungilla isännän esitellessö paikkoja. Mielenkiintoinen oli julkisuudessakin ollut tieto toriparkin rakentamisasiasta: vajoamista savisen pohjan vuoksi tapahtuu mutta mihin se vaikuttaa ja jatketaanko rakentamista vai ei.

Jäljellä oli vielä yksi Helsinki-yö ja hiljainen  aamubussi toi meidät takaisin Mikkeliin. Laskimme yhteen matkamme kustannukset ja olimme tyytyväisiä, että matka oli onnistunut ja mukava ja matkalippujen netti-vertailujen vuoksi edullinen. Ja tuntui kivalta kevätmatkalta!

4.5.2019 lauantaina

Mukava lounastuokio

Ei otettu etukäteen selvää, mitä ruokaa Lounashuoneella eilen tarjottaisiin mutta mentiin vaan sisälle summamutikassa. Oven vieressä oli viikon ruokalista ja sehän lupasi uunikalaa - kiva juttu kun kalaa juuri toivottiin.

Salissa oli paljon ruokailijoita mutta löysimme meille paikat. Siitä sitten vaan tarjottimen kanssa ruuan valintaan. Kala oli tehty hauskasti koko pellillinen kuin pannukakku, mietin heti miten se pysyy kasassa mutta saan varmaan niksit selville. Sitruunakastike oli hyvää, punajuuri on minulle mieluinen kasvis ja vihanneskeittomahdollisuuskin oli. Salaattipöydästä löytyi vielä runsaasti kevyttä ruokaa ja jälkiruokana odotti perinteinen marjakiisseli ja kahvi. Näillä kyllä nälkä lähtee. Ja juomana ihanaa kotikaljaa.

Pöydässä istuessani päätin kysyä, olisiko yksi Hujopeista lounaan tarpeessa ja soitin - ja kas, hänellä oli nälkä ja hän tuli läheltä vain muutaman korttelin päästä. Se toi paljon eloa ruokailuumme. Ystäväni arvuutteli ikäänsä ja kertoi lukevansa kaikki punaisten jalkapalloilijoiden sivut jo aamuneljältä, jolloin lehti tipahtaa postiluukusta. Keskusteluaiheita riitti, ruoka maistui ja iloisena ja kylläisenä erosimme toisistamme.

Oli kiva keskipäivän hetki, tuntui että saimme runsaasti energiaa loppupäiväämme.

2.5.2019 torstaina

Kirjoitusvimmaa

Mukanani kulkee taas nippu makulatuuripaperia (käytetäänköhän tuota nimitystä enää) siksi, että tulisi sopiva hetki aloittaa tai jatkaa kirjoittamista suunnitelmallisesti monta tuntia kerrallaan. Aivot kehräävät aiheita, siis ei muuta kun tarttuisin toimeen. Iltayö vierähtää pitkälle kun asiat kelaavat päässä. Uni kuitenkin lopulta sammuttaa palon ja ilon, jatkukoon toisena päivänä.

Selvittelen kuitenkin kirjoittamisen mahdollisuuksia ja muiden hankkeiden sysäämistä syrjään. Vimma jauhaa taustalla ja saattaa se johtaa toteuttamiseenkin. Nyt kuitenkin päivät kuluvat haravoimiseen, pohtimiseen, hiljaiseen menoon. Ja niin kauan kuin tuo asian miettiminen tuottaa iloa, se on hyvä.

Olen sattumanvaraisesti lukenut mielenkiintoisia kirjoja. Ralf Gothonin kirja Luova hetki toi mieleen vaikuttavan tilaisuuden, jossa Gothon oli soittamassa. Kirja on niin musiikkiterminen, että en pystynyt siihen keskittymään. Mutta nimi on hieno ja ehkä vielä joskus otan sen käsiini ja luen niin hitaasti ja vaikka monta kertaa, että se uppoaa.

Toinen kirja, jota olen usein aloittanut ja myös kesken lopettanut, mutta josta pidän, on Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu. Eilen mieleeni jäi Paavolaisen osallistuminen Helsingissä sotainvalidien kirjallisuusiltaan sekä kertomukset Mikkelistä Mannerheimin ja mikkeliläisten kohtaamisesta.

Kirjoittamisen onnistuminen vaatii paljon lukemista ja paljon kirjoittamista. Tiedän sen ja nautin molemmista. Se, että kirjoittamisella olisi selkäranka tai juoni, vaatii enemmän ponnistelua kuin olen tähän asti tehnyt. Pitää ponnistella enemmän, ymmärtää ja heittäytyä sanojen kiehtovuuteen ja tehdä työtä. Nythän on edessä paljon valoisia päiviä ja öitä, ehkä kuuntelen kutsua kynän ja paperin ääreen.

30.4.2019 tiistaina, Vappuaattona

Kevään kohinaa

Viimeiset jäälautat ja hileet poistuivat mökin edustalta pari päivää sitten. Tilalle idästä puhaltanut voimakas tuuli toi ruoholauttoja, jotka odottavat vielä maalle siirtoa. Vesi huokuu kylmyyttä eikä houkuttele rantatöihin. Ehkä huomenna, ehkä tänään. Nurmikon lehtipeite on sensijaan yhden tiukan haravoimispäivän jälkeen jo poissa. Siitä seurasikin saunomisen kera loistounet kellon ympäri.

Rannalta kuului minulle harvinainen linnun ääni, kuin trumpetilla puhallettu. Minua valistettiin, että se on harmaahaikara ja se on kyllä ollut näillä kulmilla jo vuosikausia. Miten en ole sattunut kuulemaan ihmettelin.  Muuten lintuja on vielä harvakseen joutsenia ja sorsia lukuunottamatta. Joutsenet pitävät kovaa meteliä reviirien ja kumppanien jaosta - useana ilta rääkymisseurueessa näyttää olevan kolme joutsenta. Pellon laidalla tepasteli sorsapariskunta herra sorsa edellä ja kävelyseurani totesi, että siinä oli oikea järjestys.

Istutin ruukkuihin muutamia orvokkeja väriä tuomaan. Minusta keltainen on kevään väri maastossakin leskenlehtien puhjettua mutta vielä maa on niin kylmää, että kukkia ei näy. Kullerot ja narsissitkin ovat vasta pienellä alulla.

Järvi on antanut jo ensimmäiset kalansa. On hauska suunnitella monenlaisia kalaruokia, tuntee olonsa suorastaan ylelliseksi. Millä maustaisin tänään, löytyisikö maustehyllystä jotain uutta?

Puut eivät ole vielä hiirenkorvilla mutta vihertäminen lähellä. Vappusima on vaihtunut puolukkamehuksi, luonnon hiljaisuus karnevaalien tilalle. Kiitollisuus niin monesta asiasta täyttää mielen, tästä alkaa kevät 2019.

 

26.4.2019 perjantaina

Matkustaminen on taitolaji - vai onko?

Suunnitelmiini ei ole vuosikausiin kuulunut lähteä Tukholmaa, Tallinnaa tai Viipuria kauemmaksi, kunnes minulle esitettiin kysymys, voisinko matkustaa pariksi viikoksi Malesiaan. Mietin asiaa monelta kantilta ja monta päivää, kunnes ratkaisuni oli valmis: miksikäs ei. Päällimmäinen ongelmani oli se, että joutuisin matkustamaan yksin, kun kukaan ystävistäni ei ollut valmis niin pitkään matkaan - he sanoivat etteivät uskalla lähteä terveydellisistä tai muista syistä.

No mutta kun kerran on sanonut: miksikäs ei, niin on pakko ryhtyä toteuttamaan matkaa, kun ensimmäinen edellytys eli että passi oli voimassa, oli kunnossa. Aikaa matkalle lähtöön oli pari viikkoa, joka tuntui riittävältä mutta sujui nopeasti.

Malesian lämpötilan sanottiin olevan yli kolmekymmentä astetta, joten vaatetuksen tuli olla hellevaatteita, jotka olin syksyllä jättänyt kesämökin kaappiin eikä ollut tilaisuutta hakea niitä. Siispä piti tehdä puhelinkierros, löytyisikö ystäviltäni apua ja kyllä löytyi. Hihattomia puseroita ja sortseja ja hameita tuli laukkuun riittävästi. Ja myös lentovaatteita matkalle. Lentosukat oli oma ehdoton vaatimukseni ja niinpä sain myös ne matkalle ja ne palvelivat hyvin. Niin ja pitihän minun lainata tarpeeksi iso matkalaukkukin.

Lento matkakohteeseen vaati koneen vaihdon ja se kokemus oli minulle ja läheisilleni etukäteen jännittävä ja moni kysyi eikö minua pelota. Vaihtokenttä oli Singapore, joka tietojen mukaan on hyvin suuri ja siksi sitä pidettiin minulle vaikeana. En osannut sitä etukäteen pelätä, kun vaihtoaikaa oli mennen tullen riittävästi. Niinpä sitten yhtenä päivänä olin matkalaukkuineni ja käsimatkatavaroitteni kanssa junassa menossa kohti Tikkurilaa ja sieltä paikallisjunalla lentokentälle. Kun en lähes viiteen vuoteen ollut lentomatkoja tehnyt, Vantaan kenttä oli muuttunut paljon ja sain olla tarkkana löytääkseni kohteet ja kyselläkin ohjeita, jolloin sain vastauksen että "se on kyllä siellä mutta kaukana, ainakin puolen kilometrin päässä". Löytyihän se lopulta ja sain vesipisteestä täyttää tyhjän vesipulloni ja jäädä odottamaan keskiyöllä lähtevää konetta.

Ensimmäinen lento oli Finnairin koneella, mutta suomen puhetta en kuullut kyllä henkilökunnalta enkä matkustajilta. Oman tulkintani mukaan kaikki näyttivät malesialaislta tai ainakin sieltä päin.

Yö sujui yllättäen hyvin nukkumarupeamilla, käytävällä kävelyllä ja veden juomisilla. Toki ruokaakin tarjottiin, kohta koneen lähdettyä ja aamulla ennen Singaporeen tuloa. Kun en osannut pelätä koneen vaihtoa etukäteen, ei se vaikuttanut pelottavalta perilläkään. Suorat pitkät käytävät, selvät viitat ja aikataulut ja - hupsista - olinkin oikealla paikalla odottamassa toisen koneen lähtöä. Ystävieni ansiosta lähtöselvitys oli tehty jo etukäteen eikä siinäkään syntynyt vaikeuksia.

Päivä oli vaihtunut illaksi paikallisen aikataulun mukaan ja puolentoista tunnin lennon jälkeen olin perillä lämpimässä illassa ja kahden viikon oleskelu - mielelläni nimitän sitä hemmottelulomaksi, kun kaikki oli räätälöity niin helpoksi minulle -  kaukana kotimaasta saattoi alkaa.

Mutta aika kului nopeasti ja edessä oli paluumatka, joka myös oli hyvin ohjeistettu minulle ja selvisin kaikkine vaihtoineni kotimaan kylmään kevääseen onnellisesti.

Menomatkalla kysyin vieruskavereiltani, mistä he olivat tulossa ja he sanoivat että Norjasta ja Oulusta, ehkä niissä on kiva käydä,  kun kotona mittari näyttää yli kolmeakymmentä. Tulomatkalla vieruskavereikseni osui pohjoiskarjalaisia matkustajia ja se tuntui mukavalta.

Nyt jälkeenpäin ajattelen, kun matkasta on kulunut pari viikkoa, että ehkä suhtauduin ja suhtaudun yleensä matkustamiseen liian huolettomasti. Mutta mitä pitäisi pelätä: että myöhästyy koneesta, että menee väärään koneeseen, että ei osaa lukea ohjeita vai mitä? Terveyteen suhtaudun vakavasti, mutta ajattelen, että pelkkä ikään tuijottaminen ei ole este.

Minulle tämä kevään täydellinen breikki oli huima kokemus ja siitä olen hyvin kiitollinen.

1.4.2019 maanantaiaamuna

Ystäväperhe sai oleskeluluvan

Aikaa ehti kulua lähes kolme ja puoli vuotta siitä, kun he tulivat Suomeen ja  turvapaikkahakemus oli tehty. Suomen kieli sujuu hyvin perheen äidillä kuten useimmilla muillakin perheillä äidit puhuvat parhaiten, samoin kuin kouluikäisellä lapsella ja perheen isäkin puhuu ymmärrettävää suomea. Pienellä pojalla sanavarasto on sensijaan vähäisempi paitsi jalkapalloiluun liittyvä sanat. Samanikäisiä suomalaisia lapsia kun ei ole ollut leikkikavereina.

Kun minä ja perhe tietysti vieläkin enemmän olimme odottaneet tuota oleskeluluvan saamista, oli riemu valloillaan, kun perheen äiti soitti: olemme saaneet oleskeluvan - ja se tuntui huikealta. Lapsetkin puhuivat puhelimessa ja minä onnittelin heitä kaikkia ja olin tavattoman iloinen: vihdoinkin, nyt se jännitys on poissa ja tavallinen elämä voi alkaa.

Olin yllättynyt, miten paljon tuo päätös vaikutti lapsiin. Silmät loistivat ja Iloisuus ja avoimuus tuli eri tavalla esille ja tuntui kuin he kävelisivät kevyemmin ja juttelisivat enemmän ja hymyilisivät ja oli niin monta asiaa, mitkä näyttivät nyt monen vuoden jälkeen niin erilaiselta.  Iloitsin itse heidän kanssaan ja toivoin voivani olla avuksi heidän monissa kotoutumisasioissaan.

Tietysti en osaa kuvitella millaista on odottaa vuosikausia turvapaikkaa yhdessä pienessä huoneessa, kun koko ajan joutuu jännittämään: entä jos päätös onkin kielteinen eikä turvallista paluuta ole. Ja millaista heidän odotusaikansa on; kun kysyin aina tavatessa tai puhelimessa: mitä kuuluu tai onko kaikki hyvin, vastaus oli aina: kiitos hyvää kuuluu, kaikki on hyvin. Eipä tehnyt mieli itse marmattaa omia pikku murheita senjälkeen.

Nyt vanhemmilla on edessä hakeutuminen koulutukseen ja valmistua ammattiin ja molemmilla on kova halu päästä töihin, niin pian kuin se on mahdollista. Ja tietysti hankkia hyvä suomen kielen taito.

Tämä ystäväperheen turvapaikkahakemuksen myönteinen ratkaisu on ollut minulle suuri ilo ja tietysti ajattelen, että sen soisi olevan niin monen perheen kohdalla samanlainen, mutta sitä voi vaan toivoa. Kun perusteet ovat oikeat ja omaan maahan palaaminen on turvatonta Suomi ja muut maat voisivat tarjota turvallisen elämän mahdollisuuden.

Tänä maanantaiaamuna aurinko paistaa, olen lähdössä matkalle ja eilen jaksoin uida 500 metriä ja mielestäni kevyesti. Ja minulla on ystäviä, niinkuin kaikilla pitäisi olla. Minun pitäisi vastata kysyttäessä, mitä kuuluu, oikeasti, että hyvää kuuluu.

27.3.2019 keskiviikkona

Auringonnousuun herääminen

Hämmästyin tänä aamuna, kun kello oli vasta kuusi ja aurinko nousi jo taivaanrannasta. Maaliskuun viimeiset päivät ovat jo menossa ja kevät on hiipinyt ihan kuin salavihkaa ulottuville. Tiet ja kadut alkavat olla sulat ja jäättömät ja on pakko uskoa että pitkä talvi on selätetty. Siispä valoa kehiin ja kesää kohti.

Huomasin, että tuo auringonnousun huomaaminen antoi minulle uudenlaista energiaa. Tästä ajasta on pakko pitää kiinni enkä saa menettää sitä huomaamattomasti. Pitää elää kiinni vuodenajassa ja nauttia siitä. Nyt tuntuu siltä, että osaankin elää niin.

Iltapäivällä käsiini osui lehti, joka kirjoitti - taas kerran -  muistisairauksien ehkäisemisestä. Tällä kertaa juttu perustui ruotsalaisiin pitkäaikaisiin tutkimuksiin ryhmissä, joissa toiset elivät ns. passiivista elämää ja toiset monenlaisia eri juttuja harrastavien elämää. Pääjuju oli siinä, että harrastukset olivat myös tavallisia kuten neulominen, joka kolahti minuun eli tarvinnut olla esimerkiksi mitään säännöllistä ja ankaraa liikuntaa vaan seurannan tulosten mukaan siihen riitti monenlainen aktiivinen mielenkiinto eri kohteisiin. Siis vapaata tavallista menoa mutta elämässä kiinni ja joku jatkuva mielenkiintoinen asia takataskussa ja mielessä.

Minä kohtasin matkallani monta kiinnostavaa asiaa, kuten Pieksämäellä odottaessani asemahallissa seuraavaa junaa, minut yllätti kirjahylly, johon matkustajat olivat jättäneet sekä lehtiä että kirjoja. Minua miellytti eniten pieni kirja Shanghai ohoi !, jonka oli kirjoittanut Einari Wiren ja kas kummaa, hänen isänsä, josta kirja kertoi, oli kotoisin Porista. Sinnehän minä olin menossa, mikäs johtolanka tässä on, mietin. Oli kiva lukea ja ihan uudenlaisesta asiasta, seikkaluista seitsemällä merellä. Matka tuntui sujuvan nopeasti ja mukavasti.

Niinpä kevät ja kirjat kulkevat mielessä mukana. Yksi aktiivilaji ajattelen minä.

24.3.2019 SUNNUNTAINA

Ostin junalipun 

Minulla on matka länsirannikolle ja minun piti ostaa junalippu. Matkaan sisältyy kaksi vaihtoa ja jo etukäteen minulla oli aavistus, että tämä lippuhankinta ei ole helppo juttu. Epäilin, että se ei onnistu yhdellä kertaa eikä helposti niinkuin nettilippujen hankkimista mainostetaan; ja niin myös kävi. 

Läppärini hyväksyi kyllä kaikki naputteluni vaihdoista ja jopa mennen tullen mutta vaikeudet alkoivat siitä kun halusin liput myös paperimuodossa. En luota siihen, että liput löytyvät puhelimestani, koska aina puhelimelle voi tapahtua jotain, virta loppuu tai puhelin sumenee kerta heitolla tai jotain muuta kummallista. 

Valmiiden lippujen ollessa jo näytillä, kone ilmoitti, että tämä on vahvistus mutta tämä ei kelpaa matkalipuksi. Tämän voi tulostaa joko matkan kuitiksi tai siltä varalta, että matkalippu häviää, mutta ei sitä miten tuo vahvistus muuttuisi paperitulosteiiseksi matkalipuksi. Kone kertoi, että lippu on mennyt myös sähköpostiin, niinkuin oli tarkoitus, mutta eipä sitä sinne saapunut. Hiki virtasi ja lippu oli pimennossa, etsin tai painelin sitten mitä tahansa.

Muistin silloin, että VR:llä oli myös puhelinpalvelu, joka ehkä oli maksutonkin ja niinpä soitin sinne. Saattoi siinä kulua kymmenkunta minuuttia tiedotuksia: palvelemme teitä , hetken kuluttua, mutta musiikki soi taustalla eikä kiirettä ollut.  

Vihdoin minulle vastattiin ja minulla oli edessäni vahvistusnumero, joka tarvittiin ja niinpä puhelinpalvelijani lähetti minulle lipun sähköpostiin ja kaikki meno- ja tulopaikkani löytyivät yhdeltä paperilta. Hohhoijaa miten helpottunut olin.

Tiesin, että lipun lipun voi ostaa kyllä R-kioskilta eikä palvelumaksu taida enää olla kalliskaan ja myös lippuautomaateista, mutta en tiedä miten ongelmallista tällaisten moni-vaihtojen lipun osto on niitten kautta. Mietin, eivätkö viisaat it-ihmiset pystyisi rakentamaan helpompaa lipunostosysteemiä, meitä heikompia ikääntyneitä tietokone-taitajia kun on suuri määrä ja matkustamiseen olisi nyt aikaa. Tähän asti on neuvottu: menkää tietokonekurssille, ja niin tietysti on mentykin, mutta tässä tapauksessa tarvittaisiin vaivattomampi ohjelma ja se palvelisi paremmin. Ajattelin, että kun puhutaan niin paljon pelien suunnittelusta niin eikö yksinkertaisen matkalipun ostamis-ohjelma olisi helppo tehdä.

Mutta nyt aurinko paistaa, lippu on laukussa ja matka voi alkaa.

 

20.3.2019 keskiviikkona

Kuinka sinä voit ?

Pysähdyin tänään tuohon minulle tehtyyn kysymykseen. Änkytin vähän kun yritin vastata, että ihan, ihan hyvin. Ei minulla mitään erikoista, tai jotain sinne päin. Ihan tavallisesti.

En tiedä, miksi tuo kysymys tuntui niin kummalliselta. Johtuiko se siitä, että en ole ollut kyseisen kysyjän kanssa puheissa pitkään aikaan enkä osannut odottaa tuollaista. Yleensähän kun kysytään vointia, edellytyksenä on tieto jonkunlaisesta rempasta tai huonovointisuudesta, päättelin minä. Minä huomasin olevani allerginen tälle asialle ja pelkäsin ikärasistista suhtautumista. Olin itse pelkkä kysymysmerkki.

Ryhdistäydyin ja mietin, että ehkä hän ja muut heittävät tuon kysymyksen vain iloisena heittona ja tervehdyksenä.  "Miten voit ja hyvää vointia" painivat samassa sarjassa, samoin kuin yhteistoivotus "voidaan hyvin".

Ehkä tämä minun yliherkkyys "voimiselle" johtuu pitkästä ja raastavasta vanhuskeskustelusta, kurjista kertomuksista vanhusten hoivasta. Se on tuntunut siltä, että vanhuus ja eläkeikä on pelkkää matalalentoa ja ikävää oloa. Kun ystäväpiirissäni näen kuitenkin paljon iloista elämää, mukana oloa ja tyytyväisyyttä, ärsyynnyn helposti. Tämän päivän keskusteluni oli yksi osoitus siitä.

Tietysti itse olen kiitollinen, että voin vastata kysyjälle, että voin ihan tavallisesti. Yritän noudattaa yleisiä hyvän voinnin ohjeita, johon kuuluu myös hyvät elintavat. Lakritsasta olen luopunut ja useimpina päivinä yritän kävellä useamman kilometrin. Uiminen on myös hyvä koko elämäni pituinen harrastukseni.

Minulla on hyvä mieli ja hyvä vointi, uskallan kai niin sanoa.

.

19.3.2019 tiistaina

Valokuvien maailmassa

Olen viettänyt viime viikkoina paljon aikaa valokuvien parissa. Niitä on ollut kansioissa ja irrallisina, tunnistetietojen kanssa ja ilman. Niitä on ollut seitsemältä vuosikymmeneltä ja lukumäärältään satoja kuvia. Minun tehtävänä oli saada niihin järjestystä ja poistaa turhat kuvat. Joistakin tapahtumista oli useita tuplakappaleita, ne oli helppo poistaa. Sitten taas oli paljon kuvia, jotka olivat lähes toistensa kaltaisia ja se laittoi miettimään, mikä niistä oli paras. Pienet ilmeiden erot tekivät niistä erilaisia. 

Tämä valokuvamaailma oli yhden järjestön osaston laajan toiminnan kuvausta. Se oli kiehtova kertomus järjestön pitkästä toiminnasta. Alussa paljon nuoria innostuneita ihmisiä mustavalkoisissa kuvissa ja kuvat useimmiten kokouskuvia. Suoraselkäisiä miehiä tummissa vaatteissa. Joitakin kuvia myös naisista omissa kerhoilloissaan. 

Viisikymmenluvulla tulivat lapset mukaan kuviin. Oli kesäleirejä ja joulutapahtumia, joissa oli kymmeniä lapsia. Paljon iloa ja elämää. Lapset olivat kuvissa joukkoina, ei yksityisesti kuvattuna. 

Suurten kokousten kuvat olivat juhlallisia ja osoittivat mahtavaa  joukkohenkeä ja läheisyyttä. Yhteiset kokemukset liittivät ihmisiä toisiinsa. Kuvilla oli voimakas sanoma: me kuulumme yhteen, me olemme tehneet parhaamme ja me jatkamme yhdessä. 

Vuosikymmenien kuluessa luonnon mukaisesti ihmisen elämä hiipuu ja elämäntaival päättyy.  Lähtijät saatettiin matkaan jäljelle jääneiden jäähyväisten kera. Viimeinen palvelus, hyvästijättö ja haikeus, yhden ystävän tai kaverin matka oli päättynyt. Yhdessä häntä saatamme, yhdessä häntä muistamme. Viimeisessä valokuvassa näemme saattajat ja kukkakummun.

Valokuvat kertovat paljon omasta ajastaan. Mietin, mitä jää jäljelle meidän aikakautemme känny-kuvista meidän jälkeemme. Mistä pilvestä ne löytyvät ja mikä niissä on aitoa ja mikä muokkauksen tulosta. 

Yli puolen vuosisadan valokuvien kuvakertomus oli minulle mahtava kokemus.

13.3.2019 KESKIVIIKKONA

Terveisiä maalismarkkinoilta

Tänään sää suosi sataprosenttisesti markkinaväkeä. Aurinko paistoi oikein silmiä häikäisevästi valkoista lunta vasten ja pakkasasteita oli vain muutamia. Oli mukava liikkua ihmisiä vilisevällä torilla.

Aluksi etsin ystäväni kanssa kahvipaikkaa, mutta sepäs olikin tiukassa, vasta kolmannesta paikasta löytyi meille vapaa pöytä. Puolukkapiirakka maistui mainiolta ja kahvikin oli hyvää. Viereisessä pöydässä istui tutunnäköinen ihminen ja minä kyselemään tämän uuden tarinainnostukseni myötä: oletko sinä se ja se eläkekaveri, johon sain vastauksen, että joo olen. Huomasin nimittäin, että hän piti päänsä sellaisessa asennossa, joka kertoo, että voi kun tuo ihminen ei minua tunnistaisi. Syyllistyyhän sitä itsekin joskus samaan, kun tilanne on sellainen että ei jaksa tai on kiire tai joku muu syy. Joka tapauksessa rupattelimme nyt hetken aikaa ja molemaat lähdimme pois.

Vaalitelttojen kuja oli niin täynnä ihmisiä, että emme yrittäneetkään pyrkiä sinne ja varsinkin kun meillä ei ollut oikein kysymyksiäkään. Ja kun emme vaalikahvejakaan kaivanneet, kun olimme jo kahvitelleet.

Maalismarkkinat ovat Mikkelissä kevään iso tapahtuma. Kaupunkiin tulee perinteisesti maaseudulta paljon ihmisiä ja se on kivaa. Ilmapiiri on leppoisa, ihmiset halaavat toisiaan, niinkuin mekin paria vastaantulija-ystäväämme. Markkinapäivä, aurinko ja alkava kevät on ilon synnyttämä yhdistelmä.

Mietin, mitä uutta markkinoille voisi syntyä vaalitouhujen, jotka usein sattuvat markkinoiden aikaan, lisäksi, mutta en keksinyt. Ehkä sen pitäisi olla lapsille osoitettu, jos ei nyt ihan sirkustelttaa mutta sinnepäin, toimintaa kuitenkin. Olisko se tarinateltta ?

Mukava päivä, hyvä mieli. Jälleen.

10.3.2019 sunnuntaina

Kävin kohtaamiskahvilassa

Naistenpäivän iltana maahanmuuttotoimisto Mimosa oli järjestänyt Story Sharing Cafe-tapahtuman. En tiennyt etukäteen tapahtumasta juuri mitään mutta esitteestä selvisi, että se on rento ja kotoisa tapahtuma, jossa maahanmuuttajat, turvapaikanhakijat ja kantasuomalaiset voivat kohdata kahvipöydissä, pienessä porukassa ja kuunnella ja jakaa tarinoita eri puolilta maailmaa ryhmän opastamina.

Meidät ohjattiin heti ovelta tasapuolisesti eri pöytiin kielitaidon perusteella. Pöytäämme tuli  kolme suomalaista naista ja liettualainen ja afganistanilainen nuori mies, jotka molemmat puhuivat hyvää keskitason suomea, kuten he asian ilmaisivat. Meidän oli joka tapauksessa helppo keskustella ja tunnelma oli välitön. Meillä oli nippu keskustelun aiheita ja oli yllättävän helppo keskustella yksinkertaisista asioista: muistoista, perheistä ja muusta. Viimeinen aiheemme oli yllättävä: minä ja hiukset, mutta siitäpäs vasta syntyi naurun aihetta. 

Liettualainen keskustelijamme kertoi huomanneensa, miten vähän suomalaiset kertovat tunteistaan. Ne jäävät aina kuin kuoren alle ja pakkohan se oli myöntää. Puhumme me mitä tahansa, niin harvoin kerromme mitään omista tunteistamme. Säätä ja politiikkaa on helppo hämmentää mutta itsemme pidämme piilossa. Mutta miksi niin, ajattelin kotiin kävellessäni, eikö olisi helpottavaa kertoa omasta iloisuudesta, onnellisista tunteista tai myös epäonnesta. Mutta meillähän on tuo sananparsi: kell" onni on se onnen kätkeköön.

Pidin kovasti The Story Sharing Universum projektin esitteestä, jossa kirjoitetaan mm. näin: Kun kohtaamme toisemme muukalaisina kahvipöydän äärellä, kaikki ovat esiintyjiä ja kaikki ovat katsojia. Yhdessä pelaamme yksinkertaista tarinanjakamisleikkiä. Kun kaikki ovat samalla viivalla, tasavertaisina, kukaan ei ole objekti vaan kaikki ovat subjekteja. Ei ole heitä ja meitä. On vain me.

Tapahtumassa oli kahvittelun lisäksi myös musiikkia ja kuulijoiden tarinoita. Oli virkistävä, hauska ja monipuolinen ilta. Tuli hyvä mieli.

26.2.2019 TIISTAINA

Kirjat ovat aarteita

Puoli seitsemän televisio-ohjelma kuuluu suosikkeihini ja vähän aikaa sitten taas hurmaannuin, kun eräs suosikkini Juha Hurme oli siellä puhumassa mm. suomen kielen hienoudesta ja erityisesti Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Se sai minut etsimään ja löytämään kirjan omasta kirjastostani. Kirjani on vain virsikirjan kokoinen, peräisin 30-luvulta ja sisältää myös muita Kiven teoksia.

Luin veljesten tuttua tarinaa mutta pysähdyin niin monien ihanien ilmaisujen vuoksi. Tästä Hurmekin puhui miten loistava lahjakas kirjailija meillä oli 1800-luvulla, jolloin suomen kielellä kirjoitettuja kirjoja oli niin vähän tai ei siis juuri ollenkaan. Ja miten hän pystyi luomaan niin mahtavan kirjan ja monta kirjaa. 

Kirjani on pientä pränttiä ja vaatii keskittymistä mutta toisaalta se vie niin vähän tilaa, on  siis sopiva matkakirja.

Toinen kirjasytyke minulle tuli eilisestä hesarin Kalle Achteen nekrologista, joka vei minut kirjastoon lainaamaan hänen Optimistisen psykiatrin muistelmansa sekä myös pari muuta hänen kirjoittamaansa kirjaa. Achte on kirjoittanut niin lämpimästi, suvaitsevasti ja mukaansa tempaisevasti että vietin koko eilisen illan kirjojen parissa. 

Yksi esimerkki kirjan tekstistä: Isän täyttäessä 50 vuotta Lahdessa kysyi Etelä-Suomen Sanomien reportteri häneltä, "ketä merkittäviä henkilöitä" oli ollut onnittelemassa häntä. Isä sai silloin "raivarin", kirosi puhelimeen ja käski lehtimiehen mennä helvettiin. Hänen mielestään kaikki hänen vieraansa olivat samanarvoisia, eikä hän voinut asettaa heitä eri arvoluokkiin, kuten nousukasmainen ja yksinkertainen lehtimies oli tekemässä.

Achteen teksti jatkuu: Isääni nauratti suuresti kertomus Amerikasta saapuneesta pojasta. Tämä ei ollut nähnyt vanhempiaan moneen vuoteen, ja heidät nähdessään hän kirosi: "Isä perkele, äitee saatana."

Kalle Achtee oli syntynyt Mikkelissä Lähemäellä, joka siihen aikaan kuului Mikkelin maalaiskuntaan.

Vanhuudesta Achtee kirjoittaa, että mitä paremmin pystymme vanhetessa säilyttämään joustavuuden suhteessa itseemme, lähimmäisiimme ja potilaisiimme, sitä parempana pysyy itsetuntomme ja kykymme nauttia elämästä. 

Achtee kirjoittaa myös, että hän pitää mahdollisena, että optimismilla tai pessimismillä on yhtä suuri tai suurempi merkitys ihmisen elämässä kuin lahjakkuudella tai onnistumisen tahdolla. 

Hieno kirja, hieno mies.

19.2.2019 tiistaina

Kolme sisarta - teatterissa

Pitkään suunniteltu teatterikäynti toteutettiin neljän teatteriharrastajan kanssa viime lauantaina. Kaunis aurinkoinen päivä, mukava matkaseurue ja varma autonkuljettaja antoivat hyvät puitteet matkalle.

Saavuimme hyvissä ajoin keskustaan ja auton parkkitalo löytyi helposti ja parkkeeraaminen onnistui hyvin. Aikaa oli vielä ottaa vauhtia Ateneumin kahvilasta ennen teatteriin menoa. Ihastelimme Kansallisteatterin rakennusta ja veistoksia ja sisällä maalauksia. Kolme sisarta alkoi.

Ystäväni oli etukäteen kertonut, että se on moderni versio sisarista ja niin se kyllä olikin. Heti alussa näyttämön yläosassa pyöri videoesitys sisarusten keskustelusta ja alhaalla näyttämöllä oli toinen esitys lavastetussa tilassa. En pysynyt mukana, mitä kaikkea oli menossa koko ensimmäisen jakson aikana. Paljon tapahtumia, kovaa menoa ja melua. 

Väliajan jälkeen olin enemmän kärryllä ja pysyin mukana. Työ, rakkaus ja tulevaisuus olivat tietysti teemoina. Ja jokaisella meistä on oma "Moskovamme",  jonne kaipaamme.

Kun minulta kysyttiin tykkäsinkö esityksestä, minun oli vaikea vastata. Punainen lanka oli sama kuin aikaisemmissakin sisarissa. Ja Tsehovin henki oli kaiken yllä. Oli minun oma vikani, että olin jälkeenjäänyt, kun nyt ei näytellä enää pelkkien kirsikkapuiden alla.

Paluumatkalla keskustelimme paljon esityksestä ja jäin yksin ymmärtämättömyydessäni 3-1. Ihastelimme kaikki loistavia näyttelijöitä, mahtavia suorituksia kolmen tunnin ajalta.

Esitys jätti mieleen paljon ajattelemisen aihetta.

10.2.2019 sunnuntai-iltana

Mikä on loskakelipäivänä kivaa

Valtavat lumikinokset teiden varrella eivät kauaa kestäneet sellaisenaan vaan parin plussa-asteen lämpötila alkoi tänään sulattaa niitä. Liukkaat muhkuraiset kadut eivät olleet kivoja kävellä mutta hiljaa ja varovasti matka edistyi. Kahvipulla oli loppu eikä leipominen huvittanut. Piti siis lähteä kauppaan päivän herkkuhetkeä varten.

Tihkusade ei houkutellut pitemmälle kävelyretkelle ja uimahalliinkin menon jänistin. Sen sijaan tartuin taas Jorma Palon kirjaan "Kun vallanpitäjät vilustuivat". Olen lukenut sitä aikaisemminkin, mutta se sattui eteeni ja kiinnosti jälleen. Kirjassa kerrotaan vallanpitäjien sairauksista ja heidän tekemistään väärinkäytöksistä. Asiat olivat paljolti jo ennestään julkisuudessa käsiteltyjä ja minulle tuttuja mutta tässä tarkoin tosiasioihin perustuvia lähdeviitteineen, Jorma Palon, neurologian professorin esittäminä. Ja kirjan lukeminen  miellytti ennenkaikkea pakona harmaasta päivästä.

Iltapäivä kului mukavasti ja nopeasti kahvitauko mukaan luettuna. Vesipisarat lätisevät ikkunaa vasten mutta sisällä on lämmintä. Televisio ei ole auki, vanhushoivan kiemurat ovat viime aikoina niin moneen kertaan tulleet käsitellyiksi, että jatkuvat toistot ärsyttävät. Ja kuka nyt tietää, miten asioita voidaan nopeasti korjata ja mitkä ovat oikeasti tulevaisuudessa kestäviä ratkaisuja. Voi voi, ajattelen minä. Pakko selvittää ja hoitaa mutta ei niin suurella kiihkolla.

Tänään tuntui, että päivä on jatkunut jo paljon ja valoa riittää pitkälti iltapäivään, vaikka on vasta helmikuun alku. Valoisuus laittaa suunnittelemaan kevätkautta, mikä olisi kivaa maaliskuussa ja mikä huhtikuussa. Mielikuvitus lentää, bussiliput ovat halpoja ja mainoksia tupsahtaa eteen jatkuvasti. Vai pitäisikö pysyttäytyä vain mielikuvituksessa, muistella menneitä keväitä ja nauttia niiden tapahtumista. Se saattaisi olla tähän päivään sopiva juttu.

8.2.2019 perjantaina

Iloista yhdessäoloa Omatorilla

Kuumien vanhusuutisten keskelle sopi hyvin meidän työyhteisömme eläkeläisten kuukausikokoontuminen. Saimme jälleen alustajaksi entisen työtoverimme, joka toimii ja tietää ja on vastuussa  paikallisesta vanhustilaanteesta.

Meitä oli koossa runsaat kaksikymmentä eläkeläistä aamukymmeneltä. Liian aikainen tapaamisaikahan se meille useimmille on, mutta tämä aika oli hyvä virkamiehille. Saimme kokoontua Mikkelin tunnetulla Omatorilla, yhteisellä kohtaamispaikalla. Omatori sijaitsee keskellä kaupunkia torin varrella ja on avoin ikäihmisille ja muillekin terveysongelmissa painiskeleville.

Saimme kuulla Mikkelin vanhushuollon - mikähän on oikea sana: huolto vai hoiva - tilanteesta. Täällä ei ole tullut esiin sellaisia tilanteita, joista viime viikkojen lehdet ovat kirjoittaneet, kertoi vanhusasiantuntijamme. Hän kertoi, että ikäihmisten määrän lisääntymiseen on varauduttu etukäteen ja asioita siten pohdittu ja suunniteltu jo hyvissä ajoin viime vuosina. Se kuulosti hyvältä ja antoi valoa tulevaisuuteen. Kuuntelimme ihan hiljaa ja voisinko sanoa innostuneesti, kun nuo uutiset kuulostivat hyviltä kaiken kirjoittelun jälkeen.

Vanhushoivan uusista muodoista, perhehoidosta ja kiertävästä perhehoidosta, meille myös kerrottiin. Sekin kuulosti hyvältä mahdollisuudelta. Vielä saimme tutustua apuvälineosastoon, pieniin "härpäkkeisiin", kuten niitä nimitetään. Omatorin vapaaehtoisten "vaparien" ylläpitämästä aulakahviosta nautimme hyvät pullakahvit.

Omatorin tilat vaikuttivat avarilta ja jäivät mieleen houkuttelevina. Sinne lupasimme poiketa vast`edeskin. Palvelu oli kaikkialla ystävällistä ja huolehtivaa. Olin itse ja niin ymmärsin kavereittenikin olevan iloinen päivästä. Ruusuista tulevaisuutta emme odota mutta pienistä lähteistä koostuu loppuelämämme voima. 

3.2.2019 sunnuntaina

Vihamielinen vanhuus

Mennyttä viikkoa on hallinnut julkitullut vanhustenhoidon huono taso. Televisio ja lehdet ovat suoltaneet vanhuskurjuuden tietoja kaikki päivät. Hoitajat ovat avanneet kielletyt tietonsa ja kertoneet ne julki. Yksityinen ja julkinen vanhustenhoito on saanut osansa, vaikka paljastukset alkoivatkin yksityisestä leiristä.

Olen yrittänyt pohtia asiaa omien kokemusteni pohjalta. Kuulun samaan yli 75-vuotiaitten vanhusten joukkoon ja voisin olla jo noiden keskustelujen piirissä. Onneni on kuitenkin toimia vielä itsenäisesti ja pääosin ilman apuja. Ikäleima minulla tietysti on.

Lähisukulaiseni ovat yksi toisensa jälkeen menneet manan majoille saappaat jaloissa, joten en ole joutunut kokemaan läheisten vanhusvaihetta. Mieleen tulee serkkuni, joka vaikean sairauden jälkeen sai kuolla omassa kodissaan kotihoidon tukiessa. Hän osasi itse vaatia mutta toisaalta oli tyytyväinen ja kiitollinen saamastaan hoidosta. Hänen etunaan oli myös se, että hän asui pienessä kunnassa, ihmiset tunsivat toisensa.

Minua on kiusannut viikon keskusteluissa vihaisuus. Se on tuntunut kuin olisi ollut äärimmilleen pingotettu pallo, joka nyt on saatu puhkaistua. On syytä sysissä kuin sepissäkin, asiat ovat menneet liian pitkälle. On yritetty luoda ns. rikkaiden ja köyhien rintamat, ne joilla on rahaa, on mahdollisuus parempaan hoitoon.

Minua pelottaa lähestyvät vaalit ja vanhuusongelmien käyttö populistisesti. Kunpa löytyisi viisaita ehdokkaita ja viisaita ehdotuksia ja myöhemmin sen mukaisia sopimuksia. Ei vanhenemisen tarvitse olla kurjaa ja vihamielistä.

30.01.2019 keskiviikkona

Loman viettoa

Kaipaan silloin tällöin kylpylälomaa ja joskus se toteutuu kuten nytkin tammikuun viimeisellä viikolla. Kylpylöissä on oma viihtyisä ilmapiirinsä, leppoisaa oleskelua, valmista ruokaa ja mukavaa seuraa. Toivon kylpylältä rauhallista ilmapiiriä ja ystävällistä palvelua.

Viime vuoden onnistuneen kylpylämatkan ansiosta palasin samaan pohjoissavolaiseen paikkaan. Siihen vaikuttivat monet syyt, paikan edullisuus, oman savon murteen kuuleminen ja se savolainen leppoisuus. 

Matkan teossa jännitti pakkaskausi ja lumisateet, miten ne mahtaa vaikuttaa kulkuyhteyksiin. Kaikki sujui kuitenkin hyvin ja olin perillä kylpylässä sovitusti. Ilmoittautuminen ja huoneeseen majoittuminen kävi vaivattomasti ja pian istuimme jo ruokapöydässä. Henkilökunta oli ystävällistä,ikäänkuin pikkusukulaisia ja siitä tuli heti hyvä mieli.  Loma oli alkanut.

Toisen päivän hoito-ohjelmaksi olimme valinneet jalkahoidot ja se se vasta juhlaa oli. Ihana rentoutunut olo lisääntyi entisestään ja ihailu loistavaa ammattitaitoa kohtaan. Olipa se mukavaa.

Kirjoja löytyi kirjastosta ja musiikkia kuului sopivasti aulasta. Suomen tämän hetken kurjat puheenaiheet hoivan huonosta tilasta ei tällä kertaa nostattanut mielessä aaltoja. Onhan tämä ollut jo tiedossa tuli vain mieleeni.  Nyt en suostu ajattelemaan sen pitemmälle, koska se tulee olemaan esillä jatkuvasti.

On huoleton lomamieli ja toivon että se vie pitkälti kevääseen. Työtä ja huolettomuutta - hyviä arjen rakennusaineita.

18.1.2019 perjantai

Kun veto on poissa

Se alkoi hiljaa ja hitaasti. Aluksi huomasin vain, että ääneni oli muuttunut matalammaksi mutta mihinkään ei koskenut. Ehkäpä olen vain vähän vilustunut, ajattelin ja että se menee nopeasti ohi. Seuraavana aamuna olo oli kuitenkin jo raihnainen, kurkkuun koski ja nenä oli nuhainen. No niin, olen saanut flunssan, oli selvää. 

Yritin aluksi pika-paranemiskonsteja, kuumaa inkivääri- ja hunajateetä. Ruoka ei tuntunut maistuvan, appelsiini- ja kirsikkamehu tuntui hyvältä. Olo oli vielä odottavainen, ehkä pääsen tästä vähällä. Päivät kuluivat lojuen ja yöt yskimisen  ja niiskuttamisen kanssa. Paraneminen ei kuitenkaan nopeutunut vaikka ostin avuksi buranaa. Viikko vierähti, kuumetta ei ollut mutta olo tuntui surkealta ja oli pakko luovuttaa. Tämä tauti on vain kestettävä nyt ja muut ajatukset suunnitelmat siirrettävä syrjään.

Toisaalta tuo lojumisen jatkuminen tuntui hyvältä. Se oli kuin tyhjässä tilassa olemista, ei mitään impulsseja mihinkään suuntaan eikä itseenkään päin. Täydellistä tyhjäkäyntiä. Pieniä askeleita samettisessa ympäristössä, ei nälkä eikä jano eikä mistään harmi. Voiko sellaista olotilaa sanoa hyväksi - ei toki. Pienten kipujen muistutus palautti arkeen, on vain jatkettava lepoa ja odottamista. 

Ystävät olivat kuulolla kyselyillään, mikä on vointini ja tarvitsenko apua. Se tuntui hyvältä. Neuvot olivat, että pitää vaan malttaa odottaa. Sitä noudatan ja vedän peiton korviin, ehkä huominen päivä on jo entisenlainen.

6.1.2019 sunnuntai - loppiainen

Voiton riemuja

Millainen mestari on - sellainen joka ei opeta vaan kannustaa oppilasta tekemään kaikkensa tuodakseen esiin sen tiedon ja taidon, joka tällä on jo luonnostaan. (Paulo Coelho, Jousen tie).

Tämän aamun heräämistä vauhditti Suomen nuorten jääkiekko-ottelun voitto. Aamuyön jännittävä ottelu oli jo takana ja tulos oli heti tiedossa ja riemuun sai heti yhtyä - ovat ne sentään huippuja! Tuntui, että omakin askel nousi kevyemmin ja mieli säkenöi iloa. Siitä oli helppo jatkaa aamun touhuja.

Paulo Coelho kuuluu lempikirjailijoihini ja tuo lause sattui silmiini hänen nimiinsä tehdystä kalenterista tämän päivän sivulta. Minusta se kuvaa hienosti mestarin tai tässä tapauksessa valmentajan tai joukkueenjohtajan välttämättömiä ominaisuuksia. Ajattelen, että vain näin syntyy huippusuorituksia, oli ala sitten mikä tahansa. Ja että tämä on myös meidän tavallisten puurtajien toive: kannustus antaa puhtia hyviin suorituksiin. Löytämään meistä sen tiedon ja taidon, joka meillä on olemassa mutta piilossa. Ja jota ominaisuutta kenties vähättelemme, olemme kainoja ja vaatimattomia ja peitämme sen. 

Urheilu ja sen seuraaminen jakaa ihmiset moneen leiriin. On huipputuloksiin tähtääviä ammattimaisia urheilijoita, on urheilusta ja liikunnasta sinänsä nauttivia ja harrastukselle paljon aikaa antavia urheililjoita ja meitä, jotka nautimme urheilun seuraamisesta ja suoritusten analysoinnista. Ja sitten vielä heitäkin, jotka eivät halua olla missään tekemisissä urheilun kanssa - lehtien urheilusivut kääntyvät nopeasti ohi. Ei kiinnosta ei kiinnosta on vastaus, kun yritän kysellä kannanottoja. Sekin on tietysti ok, valinnanvapaushan meillä on.

Tämän vuoden kuudes päivä on menossa. Taivas on vielä aamunharmaa ja voi sellaisena koko päivän säilyäkin. Lumisade ja myrsky on laantunut, lumenauraajat viimeistelevät katukäytäviä. Päivässä on oma ilon vireensä, kiitos kaikkensa tehneiden nuorten pelaajiemme.

31.12.2018 maanantaina

Vuoden viimeisenä päivänä

Still going strong - näin sain lukea  Erkki Tuomiojan arvion jostakin ikäihmisestä hänen uusimmasta päiväkirjastaan. Lause jäi soimaan korvissani.  Yritin miettiä tuolle sanonnalle vastakohtia - kovasti ikääntynyt, väsynyt, ikänsä tasoinen, viimeistä lepoa odottava - onhan niintä ilmaisuja liuta.

Oma arvio itsestäni on, että luulen kuuluvani tuohon strong-joukkoon. Ja tunnen monia samanlaisia ikäkavereita. Elämä maistuu vielä, on voimia, liikunnaniloa ja reippautta  kohtuullisesti. Ja ennenkaikkea on - mitä tuosta sanonnasta ei ilmene - paljon ystäviä ja läheisiä ympärillä. Ajattelen, että se on yksi tärkeimmistä perusasioista.l

Yritän elää kohtuullisesti, syödä kaurapuuroa ja ruisleipää ja kalakeittoa ja yleensä paljon kalaa. Mutta myös syödä nirsoilemata lapsuutena saamani kasvatuksen mukaan. En kannata mitään yhden liikkeen oppia, elämä koostuu niin monenlaisesta palikasta.

Tänään maa on valkoinen mutta taivas pilvinen ja harmaa. Kulkemani kauppareitin varrella sairaalarakennuksen seinä on julkinen taidenäyttely vihreine värineen ja perhosineen. Siitä on kehkeytynyt monenlaista keskustelua: joidenkin mielestä hukkaan heitettyä, toisten mielestä ilahduttavaa. Kuulun tuohon jälkimmäiseen ryhmään.

Tämän vuoden 365 päivää, 365 mahdollisuutta ovat pian ohi. Uudet mahdollisuudet ovat edessä. Yritän käyttää ne oikein.

26.12.2018 keskiviikkona, tapaninpäivänä

Joulu on yhdessä oloa

Luin lehdestä englantilaisesta kirjailijasta,  Charles Dickensistä, joka on kirjoittanut muun muassa suuren suosion saaneen Saiturin joulu-näytelmän. En ole tuota nähnyt vaikka sitä on useana joulunseutuna esitetty Mikkelissäkin. Dickens korostaa jouluaatteessaan joulun vieton yhdessä olon merkitystä eikä niinkään joulun lahjanjaon merkitystä.

Tänä jouluna toteutui jälleen tuo ihailemani dickensiläinen joulunvietto. Meitä oli koossa tusinan verran aikaisempia tuttuja ja uusia vieraita monesta heimosta. Kuulosti kivalta kun vierasjoukon kunniavieras ja vanhin osallistuja sanoi: kyllä ossoo olla hyvvee ruokoo. Hän on pitkän linjan pohjalainen ja me savolaiset olimme tyytyväisiä ja ylpeitä kuullessamme sen, vaikka itse asiassa ateriat olivat useiden ihmisten yhteispanos. Kun tarkemmon rupesin miettimään niin meitä oli mukana paljasjalkasia helsinkiläisiä ja karjalaiset sukujuuret omaavia savolaisten ja pohjalaisten lisäksi.  Taisi mukana olla yksi hämäläisten edustaja. Heimojen yhteishenkeä kyllä löytyi riittävästi.

Oli mukavaa, että ennen joulua tehty sopimus lahjattomasta joulusta piti. Joskus on käynyt niin, että tällainen sopimus on tehty ja sitten kuitenkin joku on pettänyt ja hankkinut lahjoja ja se on tuntunut itseltä kurjalta. Tällä kerralla oli ilo nauttia kahden nuorimman paaperon lahjojen lahjailoista: toinen sai ensimmäisen isopyöräisen kuorma-auton ja toinen vähän isompi korvakuulokkeet. Olivat vähän eri tason lahjoja.

Joulusta jäi ihana lämmin rakkauden täyttämä mieli. Hyvä joulu.

19.12.2018 keskiviikkona

Joulun etsintää Ikeasta

Halpa bussikuljetus Ikeaan houkutteli ja niinpä viime lauantaiaamuna istuin ennen yhdeksää bussissa matkalla kohti Kuopiota. Minulla oli mukana ystävä, joten matka sujui nopeasti seurustelun kera.  

Perillä kuljettaja sanoi meidät pois laskiessassaan, että tavataan sitten kello 16 tässä samassa paikassa. Ystäväni otti valokuvan autosta ja taustastakin, joten helpottuneena riensimme ostosten perään, ajattelimme, että meidän on helppo löytää lähtöpaikalle.

Sisällä liityimme muiden ostajien joukkoon kärrymme kanssa.  Aluksin kiertelimme pienempiä kauppoja ja ihailimme monia tavaratoita mutta ne eivät kuitenkaan päätyneet kärryymme. Sitten aloimme kiertää laajoja Ikean eri osastoja. Meillä molemmilla oli oikein ostoslistatkin, mutta ne olivat lopulta vain pieni osa ostosten koko määrästä. Pienten tavaroiden hinnat tuntuivat niin hämmentävän halvoilta; 99 tai 9,99 senttiä, ja se aiheutti monen tavaran ottamista kärryyn.  

Meillä oli runsaasti aikaa ostosten tekoon, välillä nautimme kahvitkin, ja hyvissä ajoissa olimme jo kassajonossa mutta lähelle päästyämme saimme huomata, että se olikin pikakassa, jossa oli rajoitettu ostosmäärä ja ehkä epäilimme omia pikakassa toimintojamme.

Minun pääostokseni oli tv-taso ja ihailin  miten hyvin tavaroiden siirto oli suunniteltu. Siinä ei rasittunut naisen kädet, vaan se toimi hyllystä kassan kautta ulkopuolelle hienosti. 

Ostoskierroksen tehtyämme aloimme etsiä bussin kohtaamispaikkaa ja siitäpä alkoikin vaikeutemme. Aamukuvamme mukaan bussin pitäisi tulla paikkaan, jossa kuvamme mukaan mainokset olivat, mutta se ei kuitenkaan täsmännyt. Siitä piti sitten lähteä etsimään ja kyselemään, mistähän bussit noutavat ostosmatkailijansa. Puhelinsoiton jälkeen saimme tietää, että meidän tapauksessa se oli ovi B, ja me seisoimme ovella A joka taas oli talon toisella puolella. Hohhoijaa - kyllä siinä meinasi kylmä hiki tulla. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ikea sinänsä on koko päivän seikkailu, joka tarjoaa  ostoskierroksen, lasten leikkipaikkoja ja monia kahvi- ja ruokapaikkoja. Arvelen, että viime viikonloppu taitaa olla vuoden vilkkain myyntiaika ja ihmisiä on sen mukaisesti liikkeellä jonoihin asti. Meillä oli etunamme se, että aikaa oli niin runsaasti ja mitään ei tarttunut kiireen vuoksi tarpeettomana valintana kärryymme. Loppuseikkailumme johtui siitä, emme oivaltaneet Ikean laajuutta, emme olleet kartalla niinkuin sanotaan, mutta ehkä opimme siitä jotakin.

Paluumatka sujui jälleen iloisella puheensorinalla. 

12.12.2018 keskiviikkoaamuna

Pikkujoulun vietossa

Eilen illalla kokoonnuimme me eläkeläiskaverit viettämään pikkujoulua. Tärkeintä osaa esitti kiva paikka, hyvä ruoka ja mukava seura. Meitä oli mukana runsaat kaksikymmentä, hyvän kokoinen joukko. 

Olimme pukeutuneet pyhävaatteisiin ja varustautuneet iloisella mielellä. Ruokavalinnat olimme tehneet jo etukäteen. Kaikki tulivat sovitussa ajassa ja juhlamme saattoi alkaa. Toivotin lyhyesti tervetulleeksi, lauloimme yhteisesti Arkihuolesi kaikki heitä ja niin pääsimme aloittamaan alkuruuan nauttimisen. Se oli kauniisti laitettu ja maukas kalaa sisältävä lautanen.

Pääruokavaihtoehtoina oli kalaa tai lihaa, myös kasvisvaihtoehto olisi ollut, mutta kukaan ei sitä valinnut. Minun valintani oli kala ja se oli tosi herkullista siikaa lisukkeiden kera ja sitä oli riittävästi. Tämän lautasen jälkeen lauloimme taas yhdessä ennen jälkiruokaa, herkullista maustekakkua puolukkajäädykkeen kera. Sen keralla maistui kahvi hyvin.

Olimme onnistuneet saamaan pianonsoittajan tilaisuuteemme ja se oli ihanaa. Saimme kuulla sekä joulumusiikkia että muuta tuttua musiikkia. Nuori musiikin opiskelija sai loihdittua oikeaa juhlan tuntua soitollaan.

Puuropuheen korvasin Ollin pakinalla vuodelta 1947. Sen nimenä oli Ei mitään ja se kertoi ravintolasta, jossa ei saanut palvelua. Minusta hieno pakina, vaikka oli tuttu jo entuudestaan. Ja vaikka tämä ravintola tarjosi meille tosi hyvän palvelun ja oli ihan päinvastainen. Kerroin ennen pakinaa, että en ole mikään stand-up koomikko, ainoa mieleeni tuleva hupijuttu oli se, kun näin ketun juoksevan keskellä kaupunkia Porrassalmenkadun yli. Hahhaa - citykettu.

Juhlapaikkamme oli loistava. Rakastan tiiliseinäisiä, kellariravintoloita  muistuttavia ravintoloita ja tämä oli sellainen. Melkein kuin piipahdus ulkomailla. 

Saimme hyvää ystävällistä palvelua, mielialamme oli jouluinen,  ainakin näin ymmärsin. Näin oli hyvä laskeutua jouluun.

Ravintola Holvi minun suosikkini, musiikki minun iloni, kaverit minun ystäviäni.

1.12.2018 lauantai-iltana

Tuulisella torilla

Kylmä tuuli puhalsi kovaa vaatteidin.enkin läpi, kun pysähdyin odottamaan ja seuraamaan vihreitten vaalitilaisuutta. Ihmisiä oli ennen tilaisuuden alkua ehkä parikymmentä, kahvia ja glögiä ja nättejä sydänpiparkakkuja oli tarjolla ja puheensorinaa  erotti tuulen huminasta.

Veli Liikanen esittäytyi ja kertoi tavoittelevansa sekä kansanedustajan että Eu-edustajan paikkaa. Se oli minulle yllätys, luulin että hän oli ehdokkaana vain Eduskuntaan. Hän piti tärkeänä, että Itä-Suomesta tulee edustajia puolustamaan maakuntaa. Se kuulosti hyvältä, niinhän sen pitää ollakin. Tavoitteiden sisältö jäi minulle viluissani epäselväksi, oliko niitä hyvien liikenneyhteyksien, ennen kaikkea nopean radan rakentaminen ja ilmaston muutokseen vaikuttaminen. Tuuli näytteli puheen aikana liian suurta osaa.

Pian saapui odotettu puheenjohtaja Pekka Haavisto hymyilevänä ja sympaattisena. Olin pohtinut mielessäni uskaltaisinko mennä kysymään turvapaikkahakijoiden tilanteesta, pitkälle venyneestä odotuksesta hakemusten käsittelyssä. Kiertelin torilla ympyrää, mutta en kuitenkaan uskaltanut mennä. Perustelin jänistämistäni sillä, että en osaisi esittää kysymystä niin asiallisesti, että saisin odottamani vastauksen. Että he pyrkivät tekemään kaikkensa käsittelyn nopeuttamiseksi ja että heitä ei voi palauttaa turvattomiin oloihin.

Kävellessäni torilta pois tunsin oloni raukkamaiseksi. 

. .

12.11.2018 maanantai

Kävin elokuvissa

Ystäväni lahjoitti minulle elokuvalipun, joka antoi aiheen mennä nauttimaan siitä. Elokuvateatterin aulassa oli jo varttitunti ennen elokuvan alkamista runsaasti ihmisiä. Suurin osa keski-ikäisiä tai vanhempia. Kassa veloitti lahjalipun lisäksi pari euroa uusista tehosteista. En oikein ymmärtänyt, mitä se tarkoitti ennen kuin elokuva alkoi ja tehosteet toimivat.  Ääni  kiersi ympäri teatteria ja varmaankin normaalia voimakkaampana. En tiedä, mikä on normaali elokuvan ääni.

Elokuva oli Oma maa, äskettäin teatterihin tullut suomalainen elokuva. Kauniita maisemia, suomalaista elämänmenoa, hyviä näyttelijöitä, läheistä suomalaista historiaa heti sodan jälkeiseltä ajalta. Kaikesta en pitänyt, en tiedä oliko se liian tuttua ja oliko siinä liian paljon pieniä sivupolkuja, en tiedä johtuiko se siitä vai siitä, että olen käynyt liian vähän elokuvissa, en ehkä osaa vertailla muihin elokuviin. 

Katsojia on kuitenkin parin viikon aikana ollut jo yli satatuhatta, kyllähän se vetoaa ihmisiin ja on suosittu. Minä syytän itseäni siitä, että olen käynyt niin vähän elokuvissa. Kun mietin kumman valitsen: televisio-ohjelman, elokuviin menon vai kirjan lukemisen, niin kirja on vienyt voiton. Ehkäpä minun näkökenttäni on tullut liian kapeaksi.

5.11.2018 maanantai

ÄLÄ P-----E

Nyt on siis maanantai, viikon alku ja tämä kirjoituspaikkani pienessä; vai onko Mikkeli keskisuuri, kaupungissa. Viime loppuviikko kului isossa pääkaupungissa. Matkustin ystäväperheen kanssa etsimään kaamokseen valoa. Matka alkoi suotuisasti, bussikuljettaja oli ystävällinen ja nuorin matkalainen ehti ottaa matkan aikana kunnon päikkärit.

Helsinkiin tultuamme lapset odottivat kovasti metrolla matkustamista ja kiire siihen oli kova. Päivä oli kulunut jo iltaan ja ihmisiä oli paljon liikkeellä. Yritimme mennä nopeasti vaunuun, nuorin alle kouluikäinen ensimmäisenä, jolloin kuului vihainen huuto:älä p-----e; pojan käsi oli osunut vanhan naisen matkalaukkuun. Huutoa myötäili läpitunkeva vihainen katse meitä kaikkia kohtaan. Pelästyin ja yritin rupattelemalla vaimentaa hämmentävää tilannetta ja onneksemme tämä vihainen poistui parin pysäkin jälkeen.  Tummatukkaiset nappisilmät jatkoivat ihmettelyn jälkeen junan vauhdista ja maisemista nauttimista.

Toinenkin vähän samanlainen kannanotto sattui Itäkeskuksen metrolaiturilla, jossa myös vanhempi nainen kielsi lasta puhumasta kovaa: puhe koskee hänen korviinsa. Metrojunia meni ja tuli ja minun korviini niistä syntyi meteliä, mutta nähtävästi hän ei kokenut näin.

Nautin matkasta ja toivon, että myös perhe nautti ja kaamokseen oli tullut meille kaikille hieman valoa. Olin itse yllättynyt noista episodeista ja ymmärsin, että samanlaista ajatteiua kantavat monet ihmiset sisällään. Ehkä tämäkin perhe on tottunut tämänkaltaiseen kohteluun, ehkä se ei ollut heille niin iso asia kuin minulle.

Jotenkin tällainen suhtautuminen, suorastaan vihamielisyys, vaan aina satuttaa minua. 

31.10.2018

Juva yllätti

Tänään, sateisena aamuna suuntasimme virkistysmatkan Juvalle. Minulla oli mielessä hieman epäilystä matkakohteesta sen läheisyyden vuoksi. Ajattelin, että se on monelle liian tuttu ja muutenkin liian lähellä, vain puolen tunnin ajomatkan päässä. Mitäpä näkemisen arvoista sitä nyt ihan naapurissa on.

Lähtijöitä ilmoittautui kuitenkin kaksikymmentäviisi, mikä on yleisin virkistymatkalaistemme määrä. Pohdimme lähtiessä miten paljon tietyöt hidastavat matkaamme mutta semmoisia esteitä ei ollut.

Ensimmäinen kohteemme oli Juvan uljas ja komea kirkko. Olimme onnistuneet saamaan seurakuntamestarin oppaaksemme ja saimme kuulla kirkon historiasta ja nykypäivästä kattavan selostuksen. Kiertelimme kirkon sisällä ja sateesta huolimatta poikkesimme kirkon takana olevalle sankarihautausmaalle ja näimme sekä sankarivainajien muistomerkin että myös JR 49 :n muistomerkin. Saimme kirkossa kuulla, että Juvalta oli kaatunut rintamalla yli 400 juvalaista.  Joka kerran tuo sankarivainajien suuri määrä sävähdyttää.

Toinen kohteemme oli ruokailu Partalan kuninkaankartanossa. Saimme nauttia maittavan monipuolisen aterian. Lohisalaatti oli minun suosikkini monen ruokalajin joukossa, ihmettelin miten raikkaaksi, kauniiksi ja niin hyvänmakuiseksi se oli saatu. Ei onnistu minulta. Hyvä marjakiisseli ja kahvit täyttivät vatsat kukkuroilleen.

Ostoskierrokselle mentiin huoltoasemalle, vaikka se hassulta kuulostaakin. Juvalla sieltä löytyi uskomattoman runsas tarjonta ja monta joululahjapakettia lähtikin mukaan. 

Viimeisenä kohteenamme oli teehuone lähellä Juvan keskustaa. Kauniit ryhdikkäät rakennukset  pihan ympärillä ja teehuoneen kammarit lumosivat ainakin minut. Teejuomat leivosten kera olivat iltapäivälle sopivia. Ja  niin ystävällinen palvelu oli lisämauste niinkuin edellisessä kohteessamme.

Mukava onnistunut kiireetön päivä toi harmaaseen syksyn päivään paljon iloa. 

18.10.2018 torstaina

Karpalossa

En muista, että olisin aikaisemmin ollut karpaloita poimimassa. Olin kyllä nähnyt  niitä jossain suon laidassa ja tiesin, että ne eivät kasva ryppäissä kuten puolukat ja eivät ole siten yhtä helposti kerättäviä.

Valmistautuminen alkoi kumisaappaiden ostolla. Olin pitkin kesää etsiskellyt itselleni pitkävartisia saappaita mökkieloa  varten mutta asia oli kaatunut aina hintaan. Niin meinasi käydä nytkin, kun saapasparin hinta läheni sataa euroa. Kaverit neuvoivatkin, että onhan niitä halvalla kirpputorilla ja Tokmannilla. Tuohon neuvoon en kuitenkaan  tarttunut vaan siirryin kenkäkaupasta toiseen. Haaveenani oli löytää pitkävartiset keltaiset saappaat mutta sellaisia ei löytynyt ja päätin vaihtaa värin punaiseen. Kengät istuivat jalkaan hyvin ja olivat kauniit. Nokian mallia,vaikka minua heti valistettiin, että eivät ne ole Suomessa tehtyjä.

Lapsellisen iloisena eväspaketti ja vesipullo mukana olin valmis lähtemään karpalonkerääjien mukaan. Sää oli pilvinen ja aurinkoisten päivien jälkeen vähän koleakin mutta vaatetusta oli riittävästi. Yhdet sormikkaat piti leikata kynsikkäiksi,  kun kylmyys saattoi käydä käsille.

Metsätie johti lähelle suomaisemaa ja lampia. Suomättäät upottivat ja oli täysi työ etsiä kuivempia mättäitä, mihin astua. Karpaloita en nähnyt vaikka kaverini keräsivät niitä selkä köyryssä. Punaiset marjat olivat niin piiloutuneet punertavien sammalten  joukkoon, että oli vaikea havaita. Niinpä jo retken alkuvaiheessa tajusin, että ämpärini ei tulisi täyttymään, vaikka vähitellen minäkin löysin marjoja sieltä täältä. Kokemusta kuitenkin puuttui.

Maisema oli hiljaisen kaunis. Kuivaneita männyn käppyröitä, jäkäliä ja monivärisiä sammalmättäitä, näkymät olivat maalauksellisia, Ja tyyni lampi kaiken keskellä.

Parituntisen kävelyn saalis ei ollut kummoinen mutta mieli ja kunto nt auttivat. Saappaat olivat loistavat, istuivat hyvin jalkaan eivätkä hanganneet mistään. Odottavat nyt ensi kesää valmiina käyttöön.

Tämän marjaretken jälkeen arvostan entistä enemmän marjan poimijoita ja Mikkelin toria. Rakastan karpaloita ja niitä löytyy jo pakastimesta.

Päivän nimeksi annan karpalossa uusissa saappaissa.

15.10.2018 maanantaina

Turun lumoissa

Edellisestä Turussa käynnistä oli kulunut jo pari vuosikymmentä ja kaupunki pulpahti aina silloin tällöin houkuttelevana esille mutta ei lähtemiseen asti. Ehkä suurimpana syynä on ollut pitkä matka Etelä-Savosta. Viime viikonvaihteessa se kuitenkin toteutui, tankki täyteen bensaa ja matkalle. Edessä oli nelisensataa kilometriä.

Sää oli yllättävän kesäinen ja ruska loisti pitkin matkaa. Miten keltainen väri voikin eri puissa hohtaa erilailla. Se häikäisi ja piti muistuttaa mieleen, että nyt ollaan menossa etelään eikä pohjoiseen. Uskomaton väriloistokokemus.

Majapaikkamme olimme varanneet Kupittaan kaupunginosasta. Esittelyssä sanottiin, että hostellimme on viiden tähden hostelli ja se tietysti herätti uteliaisuutta. Minkähänlainen hinnaltaan niin edullinen hostelli, joka kertoo omaavansa viisi tähteä, on. 

Hostellista oli matkaa keskustaan vain runsas kilometri - miten se keskus sitten määritelläänkin. Huoneita oli kymmenkunta ja sisään tultuamme yllätys oli melkoinen. Kynnysmatossa luki Welcome friends ja kaikki sisällä oli uskomattoman kaunista, viihtyisää ja puhdasta. Minulle aivan unelmapaikka. Ja samaan näytti yhtyvän kaikki vieraskirjaan kirjoittaneet. Täydellä sydämellä valmistettu ja hoidettu majapaikka vieraiden ihmisten käyttöön. 

Itse kaupunki oli pienen kävelymatkan päässä, Tuomiokirkko ja Aurajoki lähellä. Koska oli lämmintä ja oli perjantai-ilta, ihmiset istuivat joen varren terassiravintoloissa ja olivat iloisia. Se vaikutti minuun niin huumaavasti samoin kuin kaikki nuo historialliset ja kauniit rakennukset. Kyselin oppaaltamme, missä ovat tämän kaupungin katutyöt ja rakennusten korjaukset ja meidät vietiin katsomaan toriaukiota. Se ei kuitenkaan poistanut minun hurmiotani.

Ehdimme tutustua kirjastoon, tuomiokirkkoon, pariin museoon ja katsella joenvarren ja vanhan torin rakennuksia. Ja tietysti myös useita houkuttelevia ravintoloita sisältävään kauppahalliin. 

Taas kerran oli pakko todeta, miten hienoja kaupunkeja meillä on maassamme. Turku tietysti jo historiansakin vuoksi ensimmäisten joukossa.

Viikonloppu jäi superina mieleen. 

4.10.2018 TORSTAINA

Kierrätys on hyvä asia

Syksyn päivät vaihtelevat: tänään paistaa aurinko, eilinen oli harmaa alakulon päivä. Eiliseen tuli virtaa, kun sain siivousinnostuksen ja etsin kaapeista monenmoista tavaraa, jotka olivat menettäneet tarkoituksensa tai rikkoutuneet. Niinpä ne lastattiin autoon ja vietiin lentokentän suuntaan kierrätystä varten. 

Kierrätyskeskuksen piha oli jo täynnä autoja, vaikka oli vasta aamupäivä. Osa ihmisistä toi pois samoinkuin minä, itselleen tarpeetonta tavaraa ja osa etsi kotiinsa uusia huonekaluja tai kodinkoneita tai monia muita asioita. Asiakaspalvelijoita oli useita, jotka auliisti ja kohteliaasti opastivat. Ystävällinen ilmapiiri tuntui vallitsevan kaikkialla. Se tuntui mukavalta ja  houkutteli kiertelemään myymälässä, vaikka varsinaista ostotarvetta ei ollut.

Tulomatkalla keskustelimme, miten hyödyllistä kierrättäminen on. Jätteiden lajittelua tehdään jo suositusten mukaan jokapäiväisesti. Kuitenkin kertyy paljon muuta tavaraa, jota kodin jätteisiin ei voi eikä saa laittaa, joka itselle on tarpeetonta mutta ehkä tarkistuksen ja korjaamisen jälkeen on käytettävissä. Tai sitten turvallisesti ja asiallisesti hävitettävissä.

Ajattelen, että kierrätyksen tarpeellisuudesta pitäisi puhua ja muistuttaa enemmän. Minulle käynti kierrätyskeskuksessa toi iloista mieltä. Palvelulla oli siinä merkittävä osa.

30.9.2018 sunnuntaina

 Riemua jalkapallokentällä ja katsomossa

Syksyn ensimmäiset koleat päivät eivät houkutelleet katsojia kauden viimeiseen mikkeliläiseen kakkossarjan otteluun, jolloin katsojien lukumäärä jäi kahteen ja puoleen sataan mutta me kylmyyttä uhmanneet katsojat saimme nauttia vauhdikkaista suorituksista ja onnistumisen huumasta.

Länsi-Savo otsikoi raporttinsa: Pallo-Kissoilla lähes kympin kausi. Arvio tuli heidän valmentajaltaan. En yritä arvioida kauden kokonaisuutta muuta kuin seuraamieni vajaan kymmenen ottelun kautta ja niissäkin vain oman mieltymykseni lävitse. Jalkapalloilun sääntöjä ja hienouksia tuntematta tunnelmasta ja suorituksista nauttiminen on  niin henkilökohtaista. Olen ihastunut tämän kesän Kissajoukon iloiseen tiimihioitumiseen ja yhdessäoloon, yrittämiseen, ponnisteluihin ja eteenpäin menoon.

Yritin ottaa suosikkipelaajiltani selvää, miten eteentulevat väistämättömät epäonnistumiset hoidetaan  jälkeenpäin ja sain vastaukseksi: ne on vaan unohdettava. Ei niitä märehditä myöhemmin. Mutta varmastihan se vaatii oman pään tuntemusta: tätä murhetta en kanna mukanani. 

Pelaajien treeneihin osallistumisen  ja peliin valmistautumisen kurinalaisuus on näyttänyt vastuulliselta. Motivaatio on ollut vahva koko joukkueessa ja luonut edellytykset tulokselle.

Jalkapalloa sanotaan kuningaslajiksi. Sen seuraaminen on koukuttavaa, innostavaa ja iloa tuottavaa. Oman suosikkijoukkueen pelaajan pallon maaliin saamisen riemussa saa olla osallisena. Hurraa - se oli hieno suoritus ja saa taputtaa raikuvasti.

Jalkapallo-ottelut olivat yksi tämän kesän helmistä. Kiitos pelajaat!

25.9.2018 tiistaina

Kesän jäähyväisiä 

Viimeiset salaatinlehdet on leikattu maasta irti ja persiljat laitettu pakkaseen. Tuuli riepoo koivunlehtiä sinne sun tänne ja aallot tulevat jälleen rantaa kohti. Mittari näyttää alle kymmentä astetta - syksy on jo läsnä.

Keräilen viimeisiä kaupunkiin mukaan tulevia tavaroita yrittäen miettiä tarvitsenko niitä vai en  talven aikana. Näinhän se käy joka syksy ja turhaa edestakais-kuljetusta tapahtuu aina. Olo on haikea ja siitä pitäisi irrottautua. Kuinka monta kuukautta talvielämä kestää ja kuinka monta kesäkuukautta olen saanut täällä olla, yritän miettiä mutta ei se  helpota.Välillä ajattelen mikä helppous olisi pysytellä yhdessä kodissa ilman siirtymistä toiseen ja palata taas toiseen kotiin. Mutta kesä on aina kesä ja tämä on valintani.

Kaupunkiasumiseen siirtyminen vaatii totuttautumista. Aamulehti tulee jo ennen kello kolmea mutta sen lukeminen ei oikein innosta. Samat narinat ovat esillä, tyytymättmömyys pongahtaa esille sieltä sun täältä. Mietin pitäisikö ottaa kantaa noihin mielipiteisiin. Päädyn siihen, että ei vielä. Pitää laskeutua hitaasti sivistyksen maailmaan.

Syksyn uudet kirjat odottavat niihin tarttumista. Paranoidi optimisti -kirja Nokiasta tulee markkinoille lokakuun puolivälissä ja siitä odotan keskusteluja nuoren talouspolitiikasta ja johtamisesta kiinnostuneen Hujopin kanssa. 

Yksi polku on jo edessä avoinna. Siitä se syksykin lähtenee käyntiin. Toivon niin.

11.9.2018 TIISTAINA

Kymmenen pisteen päivä

Laitoin eilen illalla herätyskellon aamuksi soimaan jo puoli seitsemältä, kun huomasin että Huomenta Suomi ohjelmassa esiintyy fanittamani poliitikko Hjallis Harkimo. Olen jo kaivannutkin hänen esille tuloaan. Tämän aamuiseen esiintymiseen syynä oli Harkimolta ilmestynyt kirja. Mikähän sen kirjan nimi oli  - unohdin jo. Se pitää saada luettavaksi.

Televisiossa oli muitakin poliitikkoja aamun mittaan mutta minä keskityin vain Harkimoon, joka oli yhä edelleen idealistinen - tästä liikkeestä ei tule poliittista puoluetta ja asioista äänestetään, netissä kai, ja kukaan (?) ei kerää etuja vain puolueelle tai itselleen. Tietysti minuun kolahti myös Harkimon ilmoittama luopuminen Veikkauksen hallintoneuvoston vai mikä elin se on, jäsenyydestä, kun hän jätti kokoomuksen. Myöhemmin kuuntelinkin radiosta kansanedustajien eduista niin Alkossa kuin Veikkauksessakin. Nämä eduthan ne meitä tavallisia puurtajia kivistää.

Poliittisen aamun alun jälkeen tuli puhelinsoitto ystävältäni ja pian sen jälkeen ämpärillinen luomuluumuja. Hupsista miten onnelliseksi tulin!  Piti ryhtyä äkkiä selaamaan luumupiirakan reseptejä ja kokeilemaan aluksi paria minulle ihan uutta piirakkaa. Tähtianis-luumupiirakan ohitin vielä samoin kuin inkivääri-luumupiirakan, vaikka ne ohjeet tuntuivat mielenkiintoisilta mutta jäivät odottamaan. Ilahduin kun löysin tiedon, että luumuja voi myös pakastaa:  luumut halki ja kivet pois ja pakastukseen ja niin talveksi on monta herkkupäivää tulossa  eikä tarvitse sokerissa hilloksi kaikkea keittää.

Iltapäiväkahvin, jonka sain nauttia ystäväni seurassa, (joka tietenkin kehui minun aikaansaannoksiani) jälkeen soitin yhdelle Hujopeista ja sain päivääni lisää energiaa ja ohjelmaa viikon varrelle. Syksyisen vesisateen alkaminen ja harmaat raskaat pilvet taivaalla ei haittaa. 

Mietin, miten onnellinen olen. 

23.8.2018 TORSTAINA

Terveellisten elintapojen etsintää

Tämän aamun kauppareissulla kaupassa oli esillä ja tarjouksessa sydämen malliset, ehkä kahden tulitikkulaatikon kokoiset kauraleivät. Leivät olivat halkaistuja ja niiden pinta oli  vielä lämmin. Siis taatusti tuoreita.  Kotoa lähtiessä olin päättänyt että en ostaisi leipää, koska minulla oli sitä pakastimessakin. Näin kuitenkin kävi.

Kauralla on minulle kova terveellinen kaiku. Olen tietysti mainostenkin uhri mutta uskon myös sen vaikuttavuuteen. Pitkään pidin kaurapuuroa pannassa, mutta viimekertaisen Viipurin matkan aamiaisella oli niin ihanaa samettista kaurapuuroa, ehkä siihen oli laitettu hunajaa tai se kauraryyni oli erilaista kuin mitä pikapuuroissani olen tottunut. Puuro oli uskomattoman maukasta.

Kauraryynien ohella opettelen käyttämään kauramaitotuotteita ja kaurakaakaojuomaa. Luetteloa voisi jatkaa miten pitkälle vaan, mutta minä aloitan tästä. Kauraa paljon.

Toinen elintarvike, jonka käyttöä taas aloitan, on maustamaton jugurtti marjojen kera. Puolukka, punaviinimarja ja mustikka ovat tarjolla.

Syy, miksi ravintoasiat ovat täyttäneet mieleni, on Hesarin haastattelut ja kirjoitus pitkän iän salaisuudesta. Siihen ei löydy yhtä mallia. Joku voi nauttia joka päivä alkopaukun tai polttaa sikaaria ja elää vanhaksi ja joillekin toisille siitä tulee kuolemantauti. 

Liikunnan merkitys pitkään ikään on osoitettu tutkimuksissa. Liiku ja elä pitkään terveenä. Tämä on minulle helppoa ja luonnolleni sopivaa. 

Terveellisten elämäntapojen ohjeet ovat mielestäni kuin tietokone-ohjelmat: ne tarjoavat kehikon, joka meidän on täytettävä omalla elämällämme. Uskottava siihen, mitä noudatamme mutta emme saa olla pikkutarkkoja. Moniin asioihin ei löydy selitystä.

Yhden vaikuttavan elintapaohjeen yritän myös opetella: en murehdi niitä asioita, joihin en voi vaikuttaa. Tiedän, että se ei ole helppoa. 

Yritän muistaa, että positiivisuus on myös elintapa-valinta.

9.8.2018 TORSTAINA

Miksi olla kitisijä ?

Tuulee viilentävästi, mukavasti. Lämpöasteet ulkona lienevät lähellä kolmeakymmentä ja sisälläkin kaksikymmentäviisi, mutta se ei nyt haittaa. Mökki sallii hyvän ilmanvaihdon. Tämä nyt sattuu olemaan hellekesä, onko se alku jatkuville hellekesille vai yksi parillisen vuoden lämpimistä kesistä. Jossakin oli tieto, että parillisina vuosina kesät ovat olleet lämpimämpiä. 

Kesän keskusteluaiheet ovat tietenkin pyörineet säässä. Siitä onko ollut tukahduttavan kuumaa vai vain siedettävän kuumaa. Ja jokaisella lienee oma sietämiskynnyksensä, mikä tuntuu hyvältä. 

Helteisen kesän hyviä puolia on ollut hyttysten vähyys. Olin varautunut niihin hankkimalla useita hyttyskiehkuroita ja niitä ei ole juuri tarvinnut. Hyttysten sijaan on kuitenkin tullut ampiaisten suuri määrä, mutta olen yrittänyt elää niiden kanssa sovinnossa. Kerrotaan, että ne eivät pistä jos et hätyytä niitä. Olen säästynyt pistoksilta.

Helle on antanut oikeuden laiskotella kun ei jaksa kuumuuden takia tehdä töitä. Riippukeinu on kutsunut ja kirjojen lukeminen on ollut miellyttävää. Puut ovat sopivasti varjostaneet pahimmat kuumuuden hetket.

Kirjastosta löysin taas uutuuksia, jotka ovat vieneet mukanaan. Kimmo Oksasen ja Heidi Piiroisen *Ohikuljetut - erään kerjäläisperheen tarina* on uskomattoman hieno kirja, joka kertoo romanikerjäläisistä Romaniassa ja Suomessa.  Olen lukenut ja katsellut kuvia kaksi päivää enkä pysty ymmärtämään miten tuo kirja on saatu aikaan. Ihmeellistä, kunnioitettavaa. 

Ohikuljetut on paksu kirja mutta ohut ja myös hieno kirja on J.K.Rowlingin *Tästä alkaa elämä - epäonnistumisen ilo ja mielikuvituksen tärkeys*. Kirjan sivumäärä on vain 70 sivua ja nekin löyhästi kirjoitettua. Kirjan sisältönä on J.K.Rowlingin puhe Harvardin yliopiston valmistuvalle luokalle. Takakannessa sanotaan:

*Maailman parantamiseen 

ei tarvita taikuutta,

sillä kaikki voima

on jo valmiina 

sisimmässämme.*

Ei ole syytä kitinään.

14.7.2018 lauantaina

Jalkapallokesän varjossa

Televisio on tänä kesänä tarjonnut paljon jalkapalloilua MM-kisojen ansiosta. En ole niitä paljonkaan katsellut, vaikka toisaalta olen jalkapalloilusta kiinnostunut, mutta se koskee pääasiassa vain livenä oman paikkakunnan jalkapallorientoja. Säännöt ovat jääneet minulle arvoitukseksi ja nautin enemmän ainoastaan hyvistä suorituksista. Intohimoisia jalkapallon seuraajia on kuitenkin ympärilläni sen verran, että televisiolähetysten aikataulut on ollut pakko huomioida. 

Ottelujen tulokset antavat paljon tulkitsemisen ja keskustelun aiheita. Itselleni niistä on mieleeni jäänyt päällimmäiseksi jalkapalloilun sisällys tiimipelaamisena. MM-kisoissakin on käynyt ilmi, että suuret jalkapallotähdet ovat joutuneet luovuttamaan asemiaan yhteen pelaamisen hyväksi. Se on näyttänyt minusta hyvältä.

Mitä sitten olen sen tilalla tehnyt, kun television katselu on ollut vähäistä? Tyhjentänyt pakastinta, leiponut viimeisistä mustikoista piirakkaa ja punaherukoista puuroa. Pian alkaa uusi säilöntäkausi, millainen se sitten onkaan, pakastimen on oltava tyhjä. Kiirjoja on ollut edelleen lähettyvillä, viimeksi löysin omasta kirjastostani kirjan Nalle Puh ja johtamisen taito. Esipuheessa sanotaan, että jos et ole johtaja, johtajan taidot voivat auttaa sinua hoitamaan omat päivittäiset tehtäväsi paremmin. Kirja on hauska, leikkimielinen ja iloinen. Kannen takaliepeessä kerrotaan toisesta Nalle Puh kirjasta, jonka on kirjoittanut Benjamin Hoff: Nalle Puh ja Tao. Benjamin Hoffille Nalle Puhin huoleton yksinkertaisuus on esimerkki siitä, miten elämä on oikein oivallettava. Puh kysyy nykyajan ihmiseltä mihin tämä kiireellään ja tehokkuudelltaan pyrkii, kun tärkeintä on nykyhetki. 

KIrja on painettu vuonna 1997 - onkohan mikään muuttunut kahdessakymmenessä vuodessa.

Pätkä kirjasta: Olen ollut Hölmö ja Harhautunut, hän sanoi (Puh), olen Aivan Älytön Karhu.

Olet Koko Maailman Paras Karhu, rauhoitti Risto Reipas.

Paras - kuka missäkin omasta mielestä, niinhän sen pitää olla.

 

 

2.7.2018 maanantaina

Juhannuksen viettoa ulkomaalaisten vieraiden kanssa

Jo vuosi sitten saimme viestin, että he, ulkomaalaiset ystävämme merten takana haluaisivat kokea suomalaisen juhannuksen vieton. Mikäs siinä vastasimme, kun meillä on juhannuksen aikaan yleenä paljon sukulaisia tai muita vieraita, joten tervetuloa vaan. Olemme tottuneet vieraisiin. Vuosi sitten kaikki tuntui niin helposti järjestettävältä.

Juhannus läheni ja minulle alkoi tulla paineita mökkivastaavana ympäristöstä, mökin siivouksesta ja  ruokahuollosta. Tietysti myös järjestely jokaiselle mieleisestä nukkumapaikoista aiheutti huolta.

Yritin pitää mielessäni pää-ajatuksen, että tämä on suomalaisten kesänviettotapaa, kokoontua ahtaisiin mökkeihin, luottaa että sää on suopea ja kaikki ovat iloisia. Joskus päähän vilahti ajatuksia ja huolia, olenko ottanut kaikki huomioon, riittääkö ruoka, onko siivottu tarpeeksi ja monia muita juttuja. Nyt jälkeenpäin ihmettelen, että minua ei huolestuttanut ollenkaan miten selviämme kielen kanssa. Miten tulemme ymmärretyiksi puolin ja toisin. Tiesin, että useimmat meistä hallitsivat jonkin verran englantia mutta olisiko se tarpeeksi. Osaisimme sanoa: nice to meet you mutta mitä muuta. 

Juhannuksen aatonaatona he sitten tulivat matkalaukkunsa kanssa. Edellinen pysähdyspaikka oli ollut Venetsia, joten tuntuihan se hienolta saada sellaisesta paikasta vieraita savolaiseen mökkimaisemaan. Ja jännitys alkoi laueta, luomulihapullia oli valmiina uunipellillinen, raparperikiisseli edusti suomalaista jälkiruokaa - vaikka ei se ehkä paras vaihtoehto ollut, mutta kun päässäni takoi ajatus että suomalaista suomalaista ruokaa.

Vieraat osoittautuivat rennoiksi ja mukaviksi ja sopeutuivat nopeasti omaan rytmiimme. Seuraavan aamun hurja tuuli ja sadekaan ei heitä saanut marisemaan, vaan he totesivat että näemme nyt monenlaista Suomen säätä. Juhannuskoivut laitettiin rapun pieleen ja  saunavastat odottivat kylpijöitä. Kovat sateet olivat poistaneet jo metsäpalovaroituksen ja saimme yhdessä katsoa juhannuskokon palamista. Juhannuspäivän muurinpohjaletut maistuivat ja vieraat jopa halusivat kokeilla niiden paistamista mutta totesivat, että pääpaistaja oli NUMBER ONE.

Ihmeellistä oli se, että mitään kieliongelmia ei syntynyt. Kaikki puhuivat jo saunomisesta alkaen (kuulin jälkeenpäin) englantia niin kuin sitä olisivat aina puhuneet. Eikä vieraskoreutta syntynyt, nuorin juhannusjuhlaan osallistunut parivuotias juoksi vieraan luota toisen luo ja läpsäytti käsiään vieraiden kämmeniin. Oli kiva lämmin tunnelma.

Paikkakunnan mahtaviin näköalanäkymiin tutustumisen jälkeen oli pakko todeta, että yhdessä vietetty aika ja juhannus oli ohi. Olimme kiitollisia erilaisesta yhteisestä savolaisesta perinteisestä juhannuksesta, josta vieraatkin lausuivat ja kirjoittivat monia kauniita sanoja.  

Jäi kivoja muistoja.

16.6.2018 lauantaina

Punkkien metsästystä ja karkoitusta

Niitä, punkkeja,  on nyt liikkeellä, läpi Suomen ihan pohjoisinta Lappia lukuunottamatta, kertovat uutiset. Pieniä, tuskin nuppineulanpään kokoisia tähän aikaan vuodesta, mustia kuin pilkkuja ja kahdeksan jalkaa alla. Niitä on pelättävä, koska ne saattavat levittää tauteja. Niitä on monia lajeja ja oikeastaan niiden oikea nimi on puutiainen. 

Olen syönyt kahtena aikaisempana kesänä vahvan antibioottikuurin, kun punkin pistämisjäljen ympärille tuli ihomuutoksia. Nyt olen päättänyt yrittää välttää punkin ihoon kiinnittymistä kaikin keinoin, vaatetuksella ennen kaikkea. Kuljen huppari päällä ja sukat housunlahkeiden päälle tiiviisti kiedottuina, ettei edes noin pieni eliö pääse kiinni. Olen lukenut, että vaatteen läpi ne ei mene.

Hyttyshäätösuihkeissakin näyttää lukevan, etttä sopivat myös punkkien häätämiseen. Katsotaan sitten, miten käy. Kokeiltava kuitenkin on.

Somessa oli kirjoituksia punkkien pyydystämisestä vedettävän valkoisen flanellikankaan avulla. Punkithan ei sillä lopu mutta ehkä siitä selviää, onko niitä paljon, sanottiin kirjoituksissa. Minäkin riensin ostamaan kangasta (vaikka minulle tästä vinosti hymyiltiin) ja vetelin sitä pitkin ojanvartta, jossa niitä pitäisi olla. Yhtäkään ei tarttunut. Leikki peliä koko juttu, arvelin. Kangaskaupan myyjä sanoi monen kysyneen samaa kangasta.

Toinen häätökeino -ehdotus tuli pyöräilevältä jälkikasvulta, jotka oli keskustelleet toisten pyöräilijöiden kanssa ja kuulleet, että valkosipulin syönti auttaa.  Todistuksen oli antanut pariskunta, joista toinen söi valkosipulia ja punkkeja ei tullut ja toinen joka ei syöny, punkkeja ilmestyi. Niinpä tästä innostuneena menin ostamaan valkosipulia ja odotan samaa punkkien pakenemista.

Kesään kuuluu harmiakin, mutta niiden kanssa on opittava elämään. Tänä kesänä minulla on tällainen ohjenuora. 

12.6.2018 tiistaina

Kirjojen lumoissa

Tuulee pohjoisesta, joten on hyvä syy lukea kirjoja ja Lapinlahden kirjastosta tein taas löytöjä. Ensimmäiseksi tartuin Kalle Päätalon Kirjailijan elämä -elämäkertaan. Edessä on 490 sivua kirjailijan elämää. Tuulkoot sitten mistä tahansa.

Jo kirjan etusivu vei mukanaan. Tarkoin merkittyjä päivyritietoja sää-, tapahtuma- ja kirjan kirjoittamistietoja. Esimerkiksi VII-luku alkaa kello 8.34, ketä kävi, mitä tapahtui ja mikä oli sään laatu. Ja mikä oli kirjoitetun liuskan numero, kuten 351. Hyvin yksityiskohtaisesti päätalomaiseen tapaan.

En ole lukenut Päätalon kirjoja neljäänkymmeneen vuoteen. Syy, miksi en, johtuu siitä, että nuorena sanelin joitakin Päätalon kirjoja nauhalle ja silloin kirjojen äärimmäinen pikkutarkkuus ja tapahtumien hitaus ärsyttivät niin paljon, että sen jälkeen en ole edes yrittänyt palata kirjoihin uudestaan. Pari vuotta sitten sain kirjastosta tietää, että nyt on menossa uusi Päätalon suosiokausi, kirjastojen kirjojakin luetaan kirjojen hajoamiseen asti. Silloin mielessäni kävi, että pitäisi yrittää.

Elämäkerrat ovat aina kiinnostaneet minua. Olen miettinyt, johtuuko se osittain siitä, että olen tehnyt paljon arkistotyötä, jossa tiedot pohjautuvat dokumentteihin tai muistitietoihin. Ja tarinoihin, joissa on mukana mielikuvitusta, mutta joka kerrotaan tai ilmenee muuten. Ne ovat ihmisten tarinoita.

Kirjailijan elämän takakannessa kerrotaan, että elämäkerta käy myös painia toden ja kerronnan välillä. Kuinka hyvin Päätalo pysyi totuudessa ja omaelämäkerrallisessa Iijoki-sarjassaan. Mitä tapahtumia hän muunsi ja väritti? Mistä jätti kertomatta?

Onhan tämä vähän jännityskirjallisuuttakin.

2.6.2018 lauantaina

Kesätunnelmissa

Varkain mutta toisaalta ryöpsähtäen alkoi tämä kesä. Kuukausien nimet menivät sekaisin, millään ei voinut uskoa, että menossa oli vasta toukokuu vaikka lämpötila ja luonnon merkit näyttivät ihan muuta. Vielä ei voi tietää tuliko kesään yksi lisäkuukausi vai kuluuko koko kesä vain etuajassa. 

Minulle kesän alku tietää nautintoa uida avovesissä. Ensin kylmemmässä vedessä, mikä tuntuu ihanalta ja vähitellen lämpenevässä vedessä. Uiminen kuuluu minun ykkösliikuntaharrastuksiini läpi vuoden ja harrastan sitä aina kun siihen on mahdollisuus. 

Kesä lisää vierailuja itselleni ja läheisille ja se on mukavaa. Lähi-ihmiseni piipahtavat, tulevat ja menevät, vaihdetaan kuulumisia, syödään yhdessä ja jatketaan eteenpäin kysymällä koska tavataan seuraavan kerran. Ihanaa, tämä on kesää.

Kesämökki kiehtoo ja antaa voimia, mitä se olikaan: voimaannuttaa. Aikataulutonta aikaa, kirjojen lukemista, touhuamista ja jouten oloa. Kesää tämäkin.

Pääskyset etsivät pesäpaikkaa, löytävät sen lopulta ja rakentavat pesänsä. Luin jostakin, että se tietää niile tuhat lentoa ennenkuin pesä on valmis. Luonnon ihmeitä.

Ja kaiken huippuna jalkapallokausi - mahtavat illat nauttia omien pelaajien ja muiden yksilö- ja tiimisuorituksista, läpsyttää käsiä kannustukseksi ja ja huutaa epäuskoisesti pitkä heiiiiiiiiiiii tuomioista ja iloita onnistumisista ja miettiä syitä virheistä. 

On se juhlaa, on se kesää, on se iloa. 

 

 20.5.2018 sunnuntaina

Ihastuttavaa palvelua

Meitä oli nelisenkymmentä matkailijaa, jotka lähdimme Mikkelistä päivän virkistysmatkalle. Säätiedotuksissa oli peloteltu ukkoskuuroilla mutta se osui matkallamme vasta paluumatkalla varttitunti ennen Mikkeliä, joten saimme tehdä matkamme kuivin jaloin.

Meille oli varattu matkan alkuvaiheessa, reipas tunti lähdöstä, aamukahvit entuudestaan tuntemattomasta paikasta Rantasalmen kirkonkylältä eikä minulla ollut minkäänlaista mielikuvaa paikasta. Ehkäpä ajattelin, että se on pieni ja ahdas, tavallinen  ajan kuluttama paikka. Yllätys oli kuitenkin positiivinen, kun tulimme perille. Kahvipaikkamme, Rinssi Eversti oli valoisa, avara, kivantuntuinen paikka, josta oli näkymä myös järvelle, ehkä Saimaalle?

Pöydät oli valmiiksi katettu ja isäntä kiirehti heti tervetulleeksi toivotettuaan kysymään, kenelle meistä oli pyydetty tarjoilussa erikoispalvelua ja myös hoiti sen ystävällisesti heti alussa. Sämpylät olivat sellaisia maukkaita itsetehtyjä, jotka pitivät nälkää poissa pitemmän ajan. 

Isäntä kertoi hauskasti talon historiasta, josta tunnelma vielä kohosi. Meillä ei ollut aikataulun suhteen kiirettä, mutta olisi tehnyt mieli jäädä pitemmäksi ajaksi. Poikkesimme vielä lähellä sijaitsevassa puodissa, jossa myös asioiminen ja palvelu oli viehättävää.

Olemme ryhmämme kanssa tehneet päivän virkistysmatkoja monien vuosien ajan ja aina tuo hyvä palvelu saa minut lumoihinsa. Sitä osui kohdallemme myös tämän päivän muissa kohteissa, mutta oli myös kiireen tuomaa, ei nyt suoraan epäystävällisyyttä mutta riittämättömyydestä aiheutuvia ahdistavia katseita. Yritämme antaa aina mahdollisuuksien mukaan kehittävää palautetta, jos näemme toivomisen varaa.

Oli mukava päivä. 

10.5.2018 HELATORSTAINA

Onko naapureista huolehtiminen tarpeen

Kauan sitten jaoin aamuvarhaisella päivän sanomalehtiä kesälomituksen ajan. Lehtien jako alkoi - muistaakseni - aamuyöllä kahden jälkeen ja hyvällä jakoalueella, jossa oli kerrostaloja jako oli suoritettu parissa tunnissa. Kesäajan valoisuus ja hiljaisuus ja luonto olivat mukavia juttuja mutta herääminen tuohon aikaan ei ollut mukavaa enkä siihen oikein tottunut. Samoin nukkumaan meno kahdeksalta, jotta yöunta olisi tullut tarpeen, oli vaikeaa. Onneksi tuo työaika oli kuitenkin lyhyt. 

Mieleeni on jäänyt erikoisesti yksi muisto tuolta ajalta. Lehden jakajaa oli pyydetty ilmoittamaan, jos eräässä tietyssä osoitteessa oli edellisen päivän lehti vielä ottamatta. En tiedä kuinka kauan tuo pyyntö oli ollut voimassa ja kuinka kauan postin jakaja sitä hoiti, mutta tehtävä tuntui kuitenkin vaativalta. Minun aikanani edellisen päivän lehti oli joka tapauksessa joka aamu poissa.

Olen miettinyt tätä samaa asiaa nyt kun itse olen iässä, jossa jonakin aamuna tuo lehti jää ottamatta ja miettinyt kuka sen huomioi ensimmäisenä ja kuinka kauan siihen voisi mennä. Ja huomioisiko joku naapuri sen ennen muita ja olisiko siihen velvollisuutta. Toisaalta lehtiä tilataan ja luetaan digitaalisesti, joten tämähän ei silloin toimi.

Vanhuskirjoittelua on lehdissä paljon. Äskettäin paikallislehdessä kirjoitettiin, että Etelä-Savon maakunnassa on Suomen maakunnista suurin ikääntyneiden huoltosuhde. Tilastokeskuksen mukaan huoltosuhde täällä oli viime vuonna 72.8 kun koko maassa se oli 60.1 ja matalin luku oli Uudellamaalla 51.1. Luku tarkoittaa kuinka paljon sataa työikäistä kohti on alle 15-vuotiaita ja yli 65 vuotta täyttäneitä.

Yritin miettiä, miten tämä otetaan huomioon Sote-valmistelussa tai yleensä paikallisessa vanhustenhuollossa. Ajatellaanko siinä, että tänne enemmän ja etelään vähemmän huolenpitoa. Epäilen, että tuskin. Saako tämä maakunta uudessa maakuntajaossa isomman rahapotin. 

Onhan meillä vielä parempivoipaisilla ikääntyneillä mahdollisuus ottaa yhteyttä huoltoportaisiin ja kertoa naapureistamme tai tuttavistamme huolemme. Ja luulen, että se järjestelmä toimii. Me olemme vaan niin tottuneet omiin lokeroihimme ja olemme epävarmoja, onko huolenpito naapureista tarpeen ja uskallanko.

Rakentavat uudet ideat - jos vanhat eivät enää toimi - vanhusten mielipiteiden ja toiveiden suurempi huomioiminen ja ylipäänsä positiivisempi ote keskusteluun olisi tarpeen. Olisiko silloin kanssakäyminen naapurinkin kanssa helpompaa. 

22.4.2018 sunnuntaina

Innostusta 

Monenlaista sekamelskaa on tämän kevään politiikan kentillä. Suurimpana puheenaiheena tietenkin soteen liittyvät asiat. Takakireitä väittämiä eri päätösten toteuttamisten seurauksista. Hallituksen sanomana se, että jotakin on pakko tehdä, entiseen ei voi jäädä, mutta mikä on se muutos, mikä on hyvä yhteiskunnalle ja veronmaksajille. 

Mikä on sitten oppositiopuolueiden sanoma? Mitä näistä kiivaista puheista on jäänyt mieleen? Nyt äkkiä tulee mieleen vain jako julkiseen ja yksityiseen terveydenhuoltoon, joista jälkimmäistä markkinoidaan vauraiden ihmisten palvelijana ja julkista vähäväkisten huoltajana. Hohhoijaa - hyvin epäselvää!

Loppuviikon uutisissa putosi virkistävä uutispommi - julkisuudessa paljon paistatellut Hjallis Harkimo ilmoitti eronneensa kokoomuksesta, koska oli tyytymätöän puolueen harjoittamaan politiikkaan ja varsinkin menettelytapoihin. Syytös oli karkeasti yksinkertaistaen se, että puolueen päätökset tehdään pienessä piirissä, niihin ei kansanedustaja voi vaikuttaa. Ja että hän äänestää sote-uudistusta vastaan ellei siihen tehdä muutoksia.

Seurasin lauantain ykkösaamun kolmen vartin lähetystä ja nautin. Rohkea, selkeäsanainen Harkimo puhui uskottavasti ja haastattelija kysyi selvästi. Oli pitkästä aikaa oikein oikein innostava päivä. Viime viikot ovat olleet niin kyllästymiseen asti täynnä Paavo Väyrystä, että tekisi mieli kysyä, eikö mikään voima saa häntä katkolle tiedotusvälineistä. Rasittavaa seurattavaa, jolla ei mielestäni ole demokratian kanssa tekemistä. 

Mutta tämä Liike Nyt - liike antaa minulle paljon positiivista virtaa. Tietysti tykkään siitä, että sen perustamisessa on mukana kokoomuslainen ja sosiaalidemokraatti antamassa mielikuvaa, että olemme kaikki veljiä tai sisaria keskenämme ja tärkeimpänä tavoitteenamme on kaikkien hyvinvointi. Vahvojen ja vauraiden ja heikkojen ja köyhien. Tiedän, että olen tässä kohtaa naivi mutta annan tämän mielikuvan hallita mieltäni.

Seuraan innolla, mitä tapahtuu. Saa nähdä, tuleeko tuosta Liike Nyt -liikkeestä oikeasti laajempaa liikettä ja keskustelun avointa foorumia.

Virkistää sen esiintulo kuitenkin. 

3.4.2018 Tiistaina

Pääsiäisen viettoa

Etukäteen ajateltuna pääsiäinen tuntuu hyvin pitkältä ajalta. Monta pitkää päivää vapaata ohjelmatonta aikaa. Vähän tehokkaamman siivouksen antamaa hyvää mieltä, ruokasuunnittelun tuomaa luovaa mieltä ja kutsuttujen ja satunnaisten vieraiden virkistävää mieltä. Monta päivää ja monenlaista iloa.

Tänä vuonna olin aloittanut suunnittelun ajoissa. Ruokalistan ostoksia tein pitkin alkuviikkoa ostoslistan kanssa iltaisin. Karkkimalja täyttyi erilaisista pikku napostelteltavista ja pähkinävalikoima täydensi muita herkkuja. Pääsiäiseen yleensä kuuluvan lammasruuan valmistaminen ei kuulu taitoihini, joten sen tiputin pois. Sen sijaan yrttimaustettu uunilohi oli listallani. Pellin täytin monenlaisilla juureksilla ja niinpä pääosa ruuista valmistui yhdellä kertaa.  Tiesin, että vieraani tykkäävät kanttarelleistä ja olin säästänyt niitä hyvän määrän muhennosta varten. Kahvin kanssa minulla oli helppo puolukka-kardemumma- sekä mustikkapiirakka. Vaniljakastike antoi molempiin oman lisänsä. Ja kun vielä lisäherkuksi oli mutakakkujäätelöä olin tyytyväinen aikaansaannoksiini ja niin ymmärsin että vieraatkin olivat.

Televisio tarjosi paljon hyvää ohjelmaa. Eilen illalla ihastuin isä Ambrosiuksen haastatteluun. Sympaattinen haastateltava ja haastattelija. Lempeätä keskustelua, ymmärrystä ja laaja-alaisuutta. Ja ekumeniaa. Haluan sen katsoa uudelleen Areenasta.

Radiota kuunnellessani mieleeni jäi, että pääsiäisen sanomaan kuuluu myös hyvät teot. Pohdin sitä ja sen esiintuominen tuntui minusta hyvältä. Mikä sitten on hyvä teko ? Se on jokaisen ihmisen itse päätettävissä, miten hyvän teon määrittelee. Vaatiihan se ajattelemista, ehkä luovuttamista, ehkä vaivannäköä. Hyvä teko on kuitenkin yksipuolista, itsestä lähtevää. 

Oli hyvä yhdessäolon ja yksin olon pääsiäinen. 

16.3.2018 PERJANTAINA

Muisteluja kultaisesta lapsuudesta

Kirjailijakertomuksia lukiessani silmiini osui maininta Karin Kihlmanin kirjoittamasta kirjasta: Kultainen lapsuus Impilahdella. Kun olen käynyt Impilahdella ja kuullut muutenkin kehuttavan pitäjän kauneutta kirja kiinnosti ja lainasin sen kirjastosta. Kirjan hakunumero 85.22 aiheutti vähän ongelmia mutta kirja löytyi lopulta kuitenkin lasten osastolta. 

Kirja sisältää kannesta lähtien ihania piirroksia ja kertomuksia lapsista ja erilaisista tapahtumista 1900 -luvun alkuvuosin. Perheeseen kuului äiti ja neljä tyttöä ja sen lisäksi muita sukulaisia ja renki ja piika. Perheen isä oli kuollut vain 36-vuotiaana ja hänet haudattiin samana päivänä kun nuorin lapsi kastettiin. Se tuntuu nyt traagiselta mutta elämä suurperheessä peitti varmaan paljolti surua.

Kokonaisuudessaan kirja henkii iloa ja onnellisuutta. Yksinkertaisia tavallisia tapahtumia mutta aina ympärillä paljon ihmisiä. Mietin samalla omaa lapsuuttani ja niinhän se oli minunkin lapsuusmaisemissani: aina paljon ihmisiä ympärillä ja tavallista turvallista elämää, jonka katkaisi joskus pienet matkat ja juhlahetket.

Kultainen lapsuus kuulostaa sadulta mutta se on totta. Se on vanhempien ja sisarusten rakkautta ja huolenpitoa, auringonpaistetta ja hellyyttä, mutta ennen kaikkea huolettomuutta. Kultainen lapsuus kulkee  mukana koko elämän ja antaa voimaa. 

Kultainen lapsuus Impilahdella - ihanan rakastettava kirja. Ja ihana Impilahti. Karin Kihlmanin sanoin: Niin lämmin ja kaunis oli hänen lapsuuden maansa, ettei sen hohto taida koskaan mielestä himmentyä. 

.

14.3.2018 KESKIVIIkkONA

Mikkelissä maalismarkkinat

Kevätkauden iso tapahtuma Mikkelissä on maaliskuun toisen viikon maalismarkkinat. Tori täyttyy myyjistä ja kojujen ympärillä kuljeskelevista ihmisistä. Kadun varret ovat enstistäkin täydemmät autoista, miten lienee tilanne parkkitalossa ja toriparkissa. Sinne kun ei niin mielellään kulkupeliä viedä.

Rinkelikahvit tuli jo juotua kun ohikävelijä väitti tuulen olevan niin raakaa ja tulevan pohjoisesta, joten kahviseisokki olisi paikalleen. Mikäpäs siinä, siivous on helppo keskeyttää hetkeksi ja pitää siitä taukoa. Lumisadekin näyttää niin pöllöytyvältä että ei houkuttele ulos markkinoiden pariin. Tosin eilen ystäväni kertoi, että hän ostaa markkinoilta aina kaalipiirakkaa ja se jäi mieleeni syyksi lähteä etsimään myyjää. Saa nähdä miten tässä käy.

Ostosten teko on itseltäni yleensä jäänyt vähäiseksi. Kalakauppiaat tarkistan kyllä, onko mieleistäni kypsää kalaa myytävänä. Markkinoilla säännöllisesti käyvillä ihmisillä on aina valmiina lista markkinaostoksista ja kuulemani mukaan myös löytyy paljon edullista ostettavaa.  Enemmän minua kiehtoo tapahtuma sellaisenaan, suosittuna kuljeskeluna.

Ehkä reipastun ja lähden ulos toria kohti ja etsin myös puolueitten kojut ja kyselen kuulumisia. Politiikassa on monia kuumia aiheita tänä keväänä.

Maaliskuu on puolessa välissä ja viimasta huolimatta mennään kevättä kohti.

28.2.2018 keskiviikko

Pakkaspäiviä

Hupsista - tätä vuotta on kulunut jo kaksi kuukautta! Viikot ovat tuntuneet hitailta, varsinkin tämä kuluva, kovan pakkasen ja viiman viikko. Kaikenlaisia esteitä kertyy mieleen, kun pohdin uloslähtöä. Toisaalta mieleeni palaa lapsuuden pakkas- ja lumipyrypäivät, jolloin ulkona olo tuntui hauskalta. Miten ei muistu yhtään liian kireän pakkasen aikoja?

Joutilaiden päivien joukkoon mahtuu muutama toimeliaskin. Omaa arkistoa olen pölläyttänyt muutaman kerran, jotakin raaskinut poistaakin, mutta enimmäkseen olen palauttanut paikalleen ajatuksella, että siihen on vielä kiva palata. Miten se on niin vaikeata, luopuminen ?

Aamuaurinko on herättänyt muutaman kerran ennen kahdeksaa. Siihen valoon on kiva herätä ja aloittaa päivä hitaasti. Television aamulähetyksistä olen riippuvainen, niin ykkösen, kolmosen kuin vähän myöhemmin myös femman lähetyksistä. Tänä aamuna nautin suuresti femman ohjelmasta: Koskaan ei ole liian myöhäistä. Ohjelma oli vaikuttava ja surumielinen, itsellekin kyyneleet tulivat pakosti. Tarina kertoi tyttären ja isän tapaamisesta kuudentoista vuoden jälkeen, jolloin tytär oli vain kaksivuotias.  Ohjelma oli tosi hienosti toteutettu.

Pöydällä odottaa dvd:nä Oscar-voittajan Michael Haneken käsikirjoittama ja ohjaama elokuva, Rakkaus. Takakannessa kerrotaan, että "Rakkaus on kuin täydelliseksi hiottu pianosonaatti: Kuulas, hillityn tunteikas ja kaikessa surumielisyydessään tavattoman kaunis."

Harmina on tällä hetkellä se, että televisio ja tietokone eivät suostu yhteistyöhön. Pitää ryhtyä etsimään ratkaisua.

12.2.2018 maanantaina

Keskitalven uneliaisuutta

Aamuhämärä, hetki keskipäivän valoa, iltapäivän hämärä ja pimeä ilta. Sitä ne ovat olleet viime viikot. Joskus aamuisin on päivälle ollut vähän suunnittelua mutta pian on päivä luisunut hiljaisoloon. Hyvät unilahjat ovat vieneet osan aamutunneista ja auttaneet saamattomuudessa. Lukeminenkin on ollut jotenkin ryhditöntä. Mielenkiintoisilta näyttäviin kirjoihinkaan en ole saanut otetta vaan se on jäänyt luku sieltä toinen täältä.

Mikähän keskitalven oireyhtymä tämä onkaan saatan kysellä itseltäni. Samanaikaisesti sallin sen itselleni.

Uneliaisuus on houkutellut herkkujen nauttimiseen. Lakuja, suklaata, pullaa ynnä muuta. Ylimääräisiä kahvihetkiä mielessä ajatus, että vain tämän kerran mutta siitä se on helposti luisunut monipäiväiseksi herkutteluksi.

Minulle nämä keskitalven päivät ovat lepopäiviä. Mielessä viipyilee jo ajatus keväästä ja kesästä. Päivien valoisat aamut, linnunlaulut ja aurinko. Mielessä innostus moneen asiaan. Ja ennenkaikkea elämänilo. 

Mutta vielä vähän aikaa vetelehtimistä, uneliaisuutta ja omaan itseen vajoamista. 

Sitten alkaa kevät.

21.1.2018 sunnuntaina

Junamatkailua

Suunnitelmissa kaikki näytti niin helpolta ja nappiin osuvalta. Matkaliput myös rajan toiselle puolelle sai ostaa netissä ja junayhteydet olivat ihanteellisia, vain kymmenkunta minuuttia junan vaihtoon ja siinä ajassa ehtisi raiteelta toiselle alikulkujenkin kautta. 

Juna tuli ajoissa ja kumppanin pelko junan myöhässä olosta oli poissa. Itse olin jo unohtanut talvijunailun vaarat. Istuimme tyytyväisenä ja ihailimme Mäntyharjun kaunista asemarakennusta lumisessa talvimaisemassa. Juna kuitenkin seisoi ja seisoi ja aloimme huolestua kymmenminuutistamme. Vihdoin konduktööri kuulutti viivästymisen syyn: rahtijunan veturi oli hyytynyt ylämäkeen edessämme matkalla Kouvolaan. Junallamme ei ollut muuta mahdollisuutta kuin odottaa Kouvolasta saapuvaa uutta veturia eikä tietoa odotusajan kestosta ollut. 

Junassa oli lentokentälle ja sairaalaan menossa olevia ihmisiä, joita tuli takseja hakemaan  jatkamaan matkaa. Me odotimme junan liikkeelle lähtöä. Helsingistä saapuva Viipuriin ja Pietariin matkalla oleva Allegrojuna ei odottaisi Kouvolan asemalla yhtään. Konduktööri kertoi seuraavan Allegron tulevan Kouvolaan viiden tunnin päästä. Lohdutuksena saimme ravintolavaunuun seitsemän euron kahviliput.  

Kului tunti ja kymmenen minuuttia ja juna jatkoi matkaansa. Kouvolan asema oli yhtä harmaan talvinen kuin Mikkelissäkin. Yritimme kuluttaa aikaa kävelykierroksella etsien kirjakauppaa. Kysyin vastaantulevalta ja vastaus oli : ei ole kirjakauppaa, ne on kaikki tuolla Veturissa. Se paikka ei kuulostanut kävelymatkan päässä olevalta ja palasimme asemarakennuksen suojiin. Yläkerroksen ravintolassa oli vilskettä ja asiakkaita runsaasti. Maltoimme odottaa eläkeläisten edullisemman ruokailuajan alkamista yhdeltä, aikaa kun oli.

Odotusajan loppu kolme tuntia kuluikin siellä ystävällisen henkilökunnan palvelussa. Ruoka maistui ja nälkä lähti ja aikanaan seuraava Allegrokin tuli. Junan tulli- ja rajanylitystarkastukset sujuivat sutjakkaasti ja pian olimme Viipurissa. Päivä oli vaihtunut illaksi mutta olimme kuitenkin perillä.

14.1.2018 sunnuntaina

Kysymys ministerille

Olin jo aikaisemmin yrittänyt ministerin puheille mutta silloin en löytänyt Mikkelistä sitä kahvilaa, missä hän oli puhumassa. Lehdessä kerrottiin, että se sijaitsee sisäpihalla mutta etsin väärältä kadulta. Eilen kuitenkin onnistui.

Kahvilassa oli vaalitilaisuus ja se oli täynnä ihmisiä kuuntelemassa hiirenhiljaa ministerin puhetta. Puheen loputtua kysyttiin oliko kysyttävää ja minä nostin kättäni ja kysyin, miksi Mikkelissä ei ole verotoimistoa. (Ensiksi sanoin kyllä että kaikki me äänestämme Niinistöä; tarkoitin tietysti kahvilassa olevia.)

Ministeri oli tietoinen asiasta, että puhelinasiointi on vaikeaa, koska se ruuhkautuu. Joku paikallaolijoista totesi, että Mikkeli esitti itse oman toimiston lopettamista, aluksi kokeiluna. Palvelujen oletettiin hoituvan puhelimella tai netissä. Veroneuvontaa hoidettiin myös kaupungin järjestämänä yhteistoimintapisteenä.

Joku yleisöstä myös totesi, että valtion säästöjä piti jostakin aloittaa ja tämä oli syy. Asia ei kuulu oikeusministerille ja ministeri Häkkänen lupasi viedä asian eteenpäin ministeri Orpolle. 

Ministeri puhui yritteliäisyydestä ja ahkeruudesta ja minusta veroasiat ja niiden kuuliainen hoito kuuluvat kiinteästi suomalaiseen työelämään. Eikä pelkästään yrittäjä-toiminnan vuoksi. Monet ystävistäni kyllä totesivat, että heillä ei ole ollut asiaa verotoimistoon vuosikausiin, kun taas toiset olivat tosi kiukkuisia veroasioiden hoidon hankaluuden vuoksi. Pitkät ajat puhelimessa roikkumista ja päivän matka toisiin kaupunkeihin asioiden selvittämiseksi.

Tähän aikaan kuuluu hokema, että kaikki hoituu netissä. Pitäisi vain opettaa kaikkia ja varsinkin ikäihmisiä netin käyttöön. Siirtymäaika vaatii kuitenkin omat palvelunsa ja toivoisi, että siihen löytyy keinot ja myös se raha, minkä se vaatii. 

Mikä on se sana, jota terveydenhuolto käyttää - asiakaslähtöinen palvelu - olisiko siihen tarvetta viranomaisillakin ?

31.12.2017 SUNNUNTAINA

Päiväkirjasta - Pumpernikkelejä

4 munaa

420 gr sokeria

315 gr makeita manteleja

420 gr vehnäjauhoja

1 teel.soodaa

Munat vatkataan sokerin kanssa; kuoritut kokonaiset mantelit, vesitilkkasessa liuotettu sooda ja jauhot lisätään hyvin hämmentäen. Taikina kaaviloidaan noin 3 cm.paksuiseksi levyksi ja siitä leikataan noin 8 cm levyisiä kaistaleita, jotka kypsennetään voidellulla pellillä, tavallisessa uuninlämmössä. Leipien vielä kuumina ollessa leikataan ne viipaleisiin ja kuivataan.

Löysin jännittävän ohjeen vuosikymmenten takaa, ehkä 30-luvulta. En ole sitä kokeillut mutta tallensin sen sitä varten. Jonakin päivänä minä leikkelen niitä viipaleisiin mutta ihmettelen mitä varten ne kuivataan. Se on varmaan ollut yleinen leivonnainen kun sitä ei tarkemmin selitetä. 

Pysähdyin miettimään kulunutta vuotta, kun ystäväni toivotti minulle parempaa tulevaa vuotta. Sanoin, että se on ollut minulle hyvä enkä tiedä millainen olisi parempi vuosi. Olen saanut olla terve, minulla on ollut ystäviä eikä elämä ole ollut yksitoikkoista. Omasta puolesta ei ole toivomuksia (tarkoitan niinkuin saduissa) mutta ystävieni puolesta kyllä. Enemmän kuin toivomuksiin luotan kuitenkin tekoihin, on yritettävä tehdä kaikki mahdollinen sen eteen mitä toivoo. Taitaa kuulostaa hurkastelulta.

Uudenvuoden toivotuksista mieleeni jäi toivotus:

Vuonna 2018 sinulla on

12 lukua,

365 mahdollisuutta.

30.12.2017 lauantaina

Kurkistus sairaalamaailmaan

Ystäväni joutui vaikeaan leikkaukseen ja sen jälkeen jatkohoitoon. Luultavasti sairaalahoito kestää useampia viikkoja. Tilanne alkaa nyt näyttää vakaalta eikä suurinta pelkoa enää ole. 

Olen yrittänyt miettiä, miltä minusta tuntuisi samassa asemassa. Se ei ole helppoa, kun nyt toimin ja liikun omin voimin. Menen ja tulen miten haluan. Olisinko sitten mallipotilas vai kiukkupussi, kun toimintani olisi rajoitettu.

Ensimmäinen havaintoni oli henkilökunnan jatkuva kiire, melkein juoksujalkainen toiminta. Se ei kuitenkaan ollut hermostunutta menoa vaan kohtelu näytti ystävälliseltä. Potilaalle maltettiin hyvin selittää asioita ja toteuttaa toiveita. Näytti hyvältä.

Osasto oli iso ja potilaita oli enemmän kuin paikkoja. Pitkin käytäviä oli myös potilaita sängyissään. Näytti ahtaalta. Mietin onko tilanne nyt tilapäinen vai jatkuva, tuoko uusi sairaala paremmat olot. 

Piti miettiä paljon, millä ystäväpotilasta voisin ilahduttaa. Jaksaako hän lukea, maistuuko joulusuklaat ja saako kukkia edes viedä. En niitä sitten vienytkään, kun ensimmäisellä  käynnillä huomasin, miten ahdas huone oli. Kukat olisivat vaan pahentaneet tilaa.

Keskustelimme ystäväni kanssa suomalaisen terveydenhuollon antamista mahdollisuuksista. Meillä on ollut tähän saakka mahdollisuus tasapuolisesti saada hoitoa sairauksiimme. Siitä olimme molemmat kiitollisia. Yleinen huoli on syntynyt uuden soten myötä tulevaisuudesta. Säilyykö sama tasa-arvo. Sitä emme tiedä.

Olen kävellyt sairaalasta kevein askelin. Ystäväni on hyvässä hoidossa, mieliala kohenee fyysisten vaivojen väistyessä ja elämä näyttää valoisammalta. Käynnit ovat myös minulle olleet tarpeellisia pysähtymisiä ja antaneet ajattelemisen aihetta.

Pimein vuodenaika on ohitettu, vähän kerrassaan kevät lähestyy ja valo lisääntyy. Kiitoliisuus monesta asiasta täyttää mielen.

16.12.2017 LAUANTAINA

Jouluvalmisteluja

Vaatekomerossa odottaa muovikassillinen Löytöeläintalolle meneviä vanhoja ja kuluneita lakanoita, pyyhkeitä ja verhoja. Ne ovat aikansa odottaneet mahdollista uusiokäyttöä mutta kun sitä ei ole tullut, on aika hylätä ne. Kissat saavat tarvitsemansa. Ongelmana on vain se, että löydän oikean osoitteen, kaikki sanovat että talo on helppo löytä, mutta saa nyt nähdä. 

Tuosta alkoi minun joulusiivoukseni. Kaapin sisältö ulos ja kaikkien tavaroiden läpikäynti: tuota tarvitsen, tuota en tarvitse. Helpotti.

Toinen joulukauden alku on perinteisesti ollut piparkakkujen teko ja niiden koristelu. Suurin osa niistä meni lasten joulupusseihin, mutta itsellekin jäi kohtuuttoman paljon syödä ympäri vuorokauden. Ne alkoivat maistua yöllä herättyäkin ja ihmettelin, oliko niitä lapsuudessa niukalti, kun nyt olen niille niin ahne. Nyt ne onneksi ovat loppuneet.

Joululahjojen miettiminen on minulle vaikeata. En halua antaa mitään periaatteella kunhan nyt on jotakin, vaan yritän miettiä ja kuulostella mikä sattuisi olemaan mieluisa. Mutta onneksi lahjojen antaminen ja saaminen on tullut vähäiseksi, hyvän joulun toivottaminen ja tapaaminen on korvannut sen. Minusta hyvä juttu.

Joulun aika tuntuu kaihoisalta monien sukulaisten ja ystävien menetysten jälkeen. Jouluun  liittyi aina puhelintervehdykset ja kuulumisten vaihtaminen. Väistämättä ne kertaantuvat mielessä ja tuovat haikeutta. Luopuminen on elämän laki on kuitenkin hyväksyttävä.

Mielessä päällimmäisenä on kuitenkin ilo. Ystäviä, lapsia ja lapsenlapsia on lähellä ja kaukana, kaikki on hyvin.

Joulu on lähellä,  monenko yön päässä. 

Ilon ja rakkauden juhla.

 

6.12.2017 Itsenäisyyspäivänä

Itsenäisyyspäivä, ystävyyden päivä

Sain aamulla tekstiviestin, jossa luki: hyvää ystävänpäivää. Ajattelin ensin, että lähettäjälle oli tullut virhe mutta sitten päädyin siihen, että hän oli sen tarkoituksella muotoillut näin. Se tuntui oikeasti hyvältä.

Itsenäisyyden sata vuotta -teema on ollut esillä pitkin syksyä ja minä suomalaisena olen tuntenut kiitollisuutta ja ylpeyttä asiasta. Pienenä maana olemme ponnistelleet tunnetuksi ja arvostetuksi kansakunnaksi. On ollut mahtava sata vuotta. Olemme selvinneet sodista, maamme on hyvinvointivaltio ja demokraattinen. Useimmat kansalaisistamme voivat hyvin ja pääsevät käyttämään mahdollisuuksiaan tasapuolisesti. Nuoret voivat matkustaa ja hankkia työpaikkansa myös Suomen rajojen ulkopuolelta. Maailma näyttää avoimelta, monien valintojen kentältä. Suomi ei ole sulkeutunut ja hyvinvoinnista yleisesti puhutaan paljon. Mutta kaikki eivät voi hyvin.

Kadulla ohitan ihmisiä, jotka vilkaisevat minua hartiat kumarassa ja kasvot apeina, enkä minä voi tehdä mitään heidän puolestaan. Hetken ajattelen miksiköhän he näyttävät niin alakuloisilta, mutta jatkan eteenpäin. Eihän meillä ole tapana pysähtyä kyselemään tai juttelemaan. Mitähän siitä nyt seuraisi. 

Ystävien puute on monen ikäiseni ongelma. Saman ikäiset kaverit ovat monelta kuolleet ja lapsia tai muita lähiomaisia ei ehkä ole. Järjestöjen ystäväpalvelusta saatat saada apua, jos rohkenet ottaa yhteyttä. Tai joku ulkopuolinen huomaa sinun yksinäisyytesi ja aloittaa keskustelun ja kertoo mahdollisuuksista. Eihän se helppoa ole, vaikka siitä yritetään tiedottaa ja kertoa ja etsiä yksinäisiä vanhuksia tai muita yksinäisyyteen uponneita.

Minulla on ystäviä ja ystäväperheitä ja lähiomaisia ja olen siitä kiitollinen. Ja yritän olla joillekin ystävä, antaa pientä iloa, hetken pyrähdystä. Tiedän, että on rajat. Minun itseni on voitava hyvin, että voin olla ystävä. Yritän pitää siitä myös huolen. 

Viime viikolla turvapaikanhakija -koululainen pysähtyi eteeni ja sanoi: Tuletko käymään meidän luona, mikä sinun nimesi on, minun nimeni on se ja se ja meidän huoneemme numero on se. Hänen perheensä on ollut yli kaksi vuotta Suomessa turvapaikan hakijana.

On asioita, joissa ihmiset eivät ole tasa-arvoisia. On asioita, joiden toivoisi olevan toisin. On asioita, joissa toivoisi oikeudenmukaisen ratkaisun.  Koko maailmassa, ei vain Suomessa.

Meillä on juhlapäivä, sadan itsenäisyysvuoden päivä. Toivon, että se olisi kaikille myös ystävyydenpäivä.

19.11.2017 sunnuntaina

Vapaapäivän viettoa

Tähän sunnuntaiaamuun oli ihana herätä, kun päivälle ei ollut mitään suunniteltua ohjelmaa. Päivä näytti harmaalta eikä ulkoilu kutsunut. Aamulehtien nettilukeminen jatkui hitaana päivään heräämisenä. Iisalmelaisen kansanedustaja Seppo Kääriäisen sympaattinen haastattelu toi lisää positiivisuutta. Hyvä oli mieli lukea.

Koti näytti kivalta siivouksen ja jouluesineiden esillepanon jälkeen. Pienet kynttilätuikut ikkunalla saivat odottaa iltaa. Hauska pieni valkoinen joulukuusi oli kuin koru ja joulutähti väriläiskä. Kaikki tuntui mieluisalta.

Kirjoja oli pikkupöydällä odottamassa lukemista. Päällimmäisenä erään läheisen suvun vaiheista kertova kirja. Sen vuoro ei ole vielä tänään.

Muistelma-kirjoitus vaati vielä tarkistamista, vaikka sen aineiston olen ensimmäisen kerran ajatellut olevan koossa. Yllättäen tuli esille vielä uusia kirjeitä ja valokuvia, joiden osuutta pitää vielä miettiä, olisiko niistä osa otettava mukaan. Ehkäpä, ehkä ei.

Hiljaisuus on käsinkosketeltavaa, kuulee joskus sanottavan. Niin myös tänään. Puhelin on hiljaa, televisio on kiinni, vieraat ovat poissa.

Akkujen lataamispäivä. Näin on hyvä aloittaa uusi viikko.

30.10.2017 MAANANTAI

Kirpputorilla

Viikonloppuna vietin aikaani kirpputorilla, tällä kertaa myyjänä. Tykkään kyllä kulkea kirpputoreilla myös katselemassa ja ihailemassa ja myös ostamassa. Nyt oli kuitenkin tarkoituksena saada tavaraa kaupaksi ja ennen kaikkea tukea vaikkakin vähäisesti, jalkapallotoimintaa.

Sää oli huono ja kirpputoripaikka oli kylmä vaikka olikin sisätiloissa. Lämmittämätön jäähalli vaati lämpimän pukeutumisen, pipon päähän ja lapaset käteen. Kirpputoreja oli viime viikkoina ollut useita eri paikoissa ja ehkä siksi asiakkaiden kiinnostus oli laimeaa. Hiljakseltaan heitä kuitenkin kävi mutta katselu taisi olla pääasiallinen tarkoitus. 

Sain kuulla myyjäkavereiltani, että toreille tulee aina jo ennen avaamista ihmisiä, jotka etsivät alihintaan hinnoittelijoita, toisin sanoen ymmärtämättömiä myyjiä. Vanhalla tavaralla ja taitamattomalla myyjällä näin käy. Ostaja nappaa tavaran ja myy sen eteenpäin hyvällä voitolla. Minä sain vihiä muutamien omien tavaroitteni arvoista ja hinnoittelin sen mukaisesti. Tavarat eivät menneet kaupaksi mutta tulipa kuitenkin parempi olo.

Tunnit kuluivat hiljalleen puhvetin tarjoilun ja naapurimyyjien kanssa seurustelun myötä. Kylmyys vaati sulkemisen jälkeen ärhäkkäät saunalöylyt mutta eipä siitä muuta harmia koitunut. Ensimmäisen päivän päätteeksi löysin itselleni vielä viereiseltä myyjältä elämäni kevyimmät kengät - ei ollut päivä mennyt hukkaan.

Myyntitavaroitteni joukossa oli puusta taidokkaasti tehty pieni kaunis hevonen mutta siltä puuttui häntä. Monet ostajat käyttivät sitä käsissään mutta - voi voi kun siltä puuttuu häntä. Lopulta hieman ennen myyntipöytäni sulkemista löytyi ostaja joka tiesi hevoselle omistajan. Hän naureskeli kertovansa ystävilleen, että hän kävi raviradalla ja osti sieltä hevosen. Kiva juttu - hevonen pääsi hyvään iloiseen kotiin.

26.10.2017 torstaina

Viipuri, lähellä Mikkeliä

Viipuriin ja Pietariin menevä Allegro -juna on houkutellut minua  useita kertoja mutta vasta nyt olen toteuttanut sillä matkustamisen. Matkalipun ostaminen passitietoineen netissä kävi helposti ja sain paperiliput käsiini. Kouvolassa vaihtoaikaa oli vajaa puoli tuntia ja junaan pääsi ilman tarkistuksia. Pian konduktöörejä oli vaunussa useita ja tarkastus tapahtui passista eikä menolippuja ennen Viipuria katsottu. Junassa kulki bistro-vaunu ja aamukahvi oli tarjolla. Kaikki kuulutukset sanottiin suomeksi, venäjäksi ja englanniksi. Vaunuissa kulki myös rahanvaihtaja mutta kurssi kuulosti huonommalta kuin pankeissa. Näin myös huomasin Viipurissa, pankkikurssi oli 0.67 ja junassa 0,61.

Vainikkalan rajanylityksen jälkeen tapahtui uusi tullitarkastus ja perillä Viipurissa oli kiemuraisen kulkureitin varrella parikin passin ja matkatavaroiden tarkastusta. Mutta kaikki tapahtui suhteellisen joustavasti ja aurinkoinen Viipuri otti matkailijansa vastaan. Aikaa Mikkelistä lähtöön oli kulunut vajaa kolme tuntia - 7.09 - 9.43. Menopaluun hinta eläkeläiseltä oli 74 euroa.

Pieni kahvila leipomoineen aseman kupeessa houkutteli ensimmäiseksi. Kahvia ja kaalipiirakkaa ja paljon muita leivonnaisia oli tarjolla. Pääsin heti suosikkini kaalipiirakan makuun. Paikka näytti vaatimattomalta mutta ihmisiä kulki tiuhaan ja useimmilla oli ruokapaketit pois lähtiessään, olisiko sen nimi meillä sitten noutokahvila.

Sää oli suotuisa, pakkasta oli pari astetta ja aurinko paistoi. Monet tutut kohteet houkuttelivat kauppahallista Torkkelinpuistoon ja Espilän ravintolaan, jossa ruokailun päätteeksi tarjoilija toi Viipurin historiasta kertovat piirustuskirjan. Hintaa kysyttyäni hän kertoi sen hinnaksi 400 ruplaa.

Se kuulosti paljolta enkä raskinut sitä ostaa. Vaihtokurssi on ennenkin ollut vaikeuteni ja niin osoittautui nytkin. Kotona tarkistaessan kurssia huomasin, että 400 ruplaa on euroissa vain 5,89. Se on vähän hienosta paksusta historiallisesta piirustuskirjasta. 

Viipurissa on paljon asioita, jotka tekevät siitä itselleni mieluisan. Leivoskahvilat, kansanruokalat, suositut ravintolat ja vanhat rakennukset ja tietysti suomalaisiin liittyvät kohteet ja historiat. Jokaiselta matkalta on jäänyt paikkoja, joista olen ajatellut, että tuohon tutustun seuraavan kerran. Niin kävi nytkin.

23.10.2017 maanantaina

Luovan työn kimpussa

Minua kiehtoo kirjoittaminen. Olen kerännyt vihkoja ja kyniä odottamaan milloin luovuus iskee päälle ja välineet ovat saatavissa. Kummasti vaan aina löytyy muuta tekemistä, aikataulu siirtyy ja asiat unohtuvat.

Eilen kirjastostani löytyi ohut opas vuosien takaa: Taitava kirjoittaminen. Yksi sen ohjeista oli, että kirjoittamaan ei opi muuta kuin kirjoittamalla. Kirjoita kirjoita ja kirjoita ja tee sitä säännöllisesti. Ja toinen ohje on, että lue lue ja lue. Näillä ohjeilla voi päästä alkuun mutta paljon muutakin vaaditaan. Keskittymistä, mielenrauhaa ja innostumista.

Tämä vuosi on ollut minulle hyvin monivaiheinen ja monivivahteinen. Paljon matkoja, paljon erilaisten ihmisten tapaamisia, paljon uutta ja paljon iloa. Palikat ovat olleet sekä levällään että kasassa mutta eivät kuitenkaan järjestyksessä. Tästäkö uusi oma luovuuden aalto voisi lähteä liikkeelle, pohdin. Uskon niin, tasapainosta, ilosta ja positiivisuudesta.

Työpöytä on täynnä kiinnostavaa aineistoa vuosien takaa. Silloin yritys jäi kesken mutta nyt se on ottanut haltuunsa. Uteliaisuutta henkilöhistoriaan ja aikakauteen linkitettynä tähän päivään.

Aineiston pohjalta mielessä liikkuu monia polkuja, jotka vaativat yhdistämistä. Aihe vaatii pysähtymistä, kelaamista edes ja takaisin ja miettimistä. Olenko oivaltanut oikein vai eksynkö väärille teille.

On mielenkiintoinen lokakuu ja loppuvuosi.  Tartun hommaan ja vien sen loppuun. 

Hyvä minä.

16.10.2017 MAANANTAINA

Sadetta paossa

Miten se mökin katon sateenropina ei tunnu yhtä pahalta kuin kaupungissa ikkunasta sateen katsominen.  Mökillä sade antaa luvan laiskotteluun, lukemiseen tai muuhun merkityksettömään. Kaupungissa sade tuntuu vangitsevalta, kahlehtii kodin seinien sisälle juuri kun mielessä olis monenlaista houkuttelevaa asiaa ulkopuolella. 

Pakenin siis sadetta vapauteen. Laukussa omenapiirakkaa, perunoita, porkkanoita, kaalilaatikkoa ja leipää ja juustoa. Niillä saattaisi selvitä viikonkin verran. Vähän mielessä kaihersi suurempi makean nälkä mutta uskoin selviäni siitä. 

Menomatka sujui kuivassa säässä mutta kilometri ennen määränpäätä alkoi sade ja sitä jatkui ensin vuorokauden jatkuvana kovana sateena ja toisen vuorokauden pienillä tauoilla. Aurinkoa ei näkynyt. Maa oli märkää ja liukasta mutta onneksi kumisaappaat olivat ehjät. Muistin rocksien petollisuuden ja sysäsin ne syrjään. Ja vettä tuli.

Saunapuut olivat kuivat ja kun sytykkeitä oli vielä jäljellä saunan lämmitys oli helppoa. Lempeää lämpöä riitti ja pikku pulahdus järveen virkisti ja rentoutti. Kesästä oli jäljellä  vielä voimaa säästä huolimatta. 

Järvelle veden pintaan tuijottaminen hiljaisuudessa oli viihdyttävää. Tuulen vire tuli pohjoisesta mutta aallot olivat matalia. Laaja järven selkä oli rauhallinen. Ilta jatkui ja hämärtyi. Tarvitsin valoa ja muuta tekemistä, ulkomaailma siirtyi kauemmaksi. 

Kirjavarastosta käteeni osui ensimmäisenä Kjell Westön kirja: Missä kuljimme kerran. Etusivulla lukee: Romaani eräästä kaupungista ja tahdostamme tulla ruohoa korkeammaksi. Ja toisella sivulla:  Ensimmäisenä sotatalvena Jali Widing saattoi vielä kuulla lumen satavan (1905-1917). Sotaan liittyvä kirja, sehän sopii minulle.

8.10.2017 SUNNUNTAIAAMUna

Wanhan ajan iltamissa

Tuo otsikko piti oikeastaan kirjoittaa Työväen iltamissa mutta muistin, että sitä ei mainittu mainoksissa muuta kuin että iltamat olivat Työväen sivistyliiton Mikkelin seudun Opintojärjestön järjestämät. 

Mietin, että mitähän tuo työväki -sana nykyihmiselle kertoo. Yritin pohtia, että se on työtä tekevä ja vielä työssä oleva ihminen, ihmisten joukko. Se on ajan mittaan leimautunut vasemmalle kallelleen, vasemmiston termiksi. Siitä sain eilenkin muistuman, kun kahvitauolla joku iltamissa oleva tuli sanomaan, että puoluehan ne nämä laskut maksaa. Puheenjohtajaa nauratti ja hän totesi, että nämä laskut maksaa kyllä opintojärjestö omista varoista.

Ohjelma oli onnistuneesti monipuolinen. Ihania kuorolauluja, pieniä näytelmiä, nuorten tanssiesityksiä, jotka valloittivat koko yleisön nuoret ja vanhat raivokkaisiin taputuksiin. Puolentoista tunnin ohjelma vei mukanaan eikä pitkästyttäviä taukoja syntynyt. Välillä hieman musiikkia ja hauskoja juontoja. Ja lopuksi tanssiin kutsuvaa musiikkia.

Vähän aikaa sitten käteeni osui vanhojen papereiden joukosta Martikkalan nuorisoseuran iltamien ohjelmaluonnos vuodelta  1951.

Juhlat alkoivat klo 18.

Yhteislaulua

Tervedyspuhe

Kuorolaulua

Lausuntaa

Soittoesityksiä

Kronikka

Kansantanhuja

Historiikki

Juhlapuhe

Väliaika 12 t. Kahvitarjoulua

klo 21

Yhteislaulua

Lipun vihkiminen (tämä olikin juhlavampi iltama)

Laulua

Lausuntaa

Vapaa sana

Näytelmä (Lukkarin arkityöt)

klo 23

Tanssia

Klo 02.00

Loppu.

Näin silloin -50-luvulla, samoja polkuja mentiin paljolti eilenkin.

Kaiken kaikkiaan kivat yhteisölliset mukavat iltamat.

28.9.2017 torstaina

Työtovereiden kanssa viisastumassa

Eilen oli mukava päivä. Kuunneltiin työtovereiden kanssa, mitä suunnitelmia Mikkelin kaupungilla on ikääntymisen ongelmien hoitamisessa. Ja suunnitelmia oli paljon ja koko ajan mietitään lisää.

Meitä oli koolla lähes kolmekymmentä innokasta. Olimme saaneet auditorion köyttöömme ja kaksi luennoijaa kertomaan uudistuksista. Lisäksi Essoten johtaja piipahti tervehtimään ja kannustamaan meitä yhdessäolossamme. Olimme otettuja ja tyytyväisiä.

Mitä sitten uudesta Sotesta on tällä hetkellä tiedossa? Valinnan vapaudesta kirjoitetaan ja puhutaan paljon ja kysyinkin siitä. Sain itselleni uutena tietona, että jos valinnan vapaudessa syntyy ongelmia, sellaisia että ei pysty itse valitsemaan, siihen saa apua,  henkilökohtaisen neuvojan. Luotan siihen enkä epäröi tai vaikeroi enää.

Toinen uusi asia oli nyt kokeilussa oleva henkilökohtainen budjetti. Ikäihmiselle laaditaan henkilökohtaisten tarpeiden mukainen budjetti. Erilainen eri ihmisille, eri tarpeille ikääntymisen myötä, että selviäisi mahdollisimman pitkään kotona eri apujen kanssa. Kuulosti hyvältä.

Ja ensi keväänä aukeaa torin laidalle Monitoimitilat. Mukavaa yhdessäoloa muun muassa. Kiinnostavaa!

Sosiaaliturvan ja terveyden muutoskokonaisuus on iso asia ja vaatii paljon työtä. Olen ymmärtänyt, että se on pakko tehdä. Me elämme pitempään kuin aikaisemmat sukupolvet ja vaadimme siten myös enemmän rahaa, kustannuksia. 

Olen optimistiluonne ja yritän olla hereillä. Itseni ja kavereidenkin vuoksi. Luotan Mikkelin innotatiivisiin ja ahkeriin luotsaajiin. Meidän parasta he yrittävät. Uskon niin.

9.9.2017 lauantaina

Riitelemisen säännöt

Parisuhteessa oleva keskustelukumppanini sanoi, että riitelemiseen piti laatia säännöt. Minä naurahdin, kun se kuulosti aluksi hauskalta. Olin kysynyt riiteleekö hän kumppaninsa kanssa ja hän vastasi, että tottakai. Mietin vähän aikaa ja säännöt alkoivat tuntua järkevältä. Riidellään mutta noudatetaan sääntöjä. 

Sitten aloin miettiä minkälaisia sääntöjä riitelemisessä pitäisi ja voisi olla. Riiteleminen sanana tuntuu ankaralta. Pitäiskö sanoa, että olemme asioista eri mieltä. Miten toisen mielipiteeseen pitää sitten vaikuttaa. Taivuttamalla, houkuttelemalla vai ehdottomalla omalla kannalla pysymisellä tyyliin tästä en luovu ja minä olen oikeassa. Vai jatkaa keskustelua tai riitelyä vaihtoehtoja tarjoamalla.

Yhtä huono periaate on, että toinen aina antaa periksi. On tossun alla tai on välinpitämätön. Kaikki käy.

Riita puhdistaa ilmaa sanotaan. Silloin riidan pitää päättyä kompromissiin ja sovintoon. Mökotys ja riidan aiheen leijuminen ilmassa on pahin vaihtoehto. Olen itse ollut monesti huono riitelijä. Olen taipunut ja suostunut mutta riita on jäänyt kytemään pinnan alle. Se on ollut typerää.

Pitäiskö sitten käytössä olla vuoroperiaate. Nyt tehdään niin kuin minä ehdotan ja seuraavan kerran niinkuin sinä. Mahtaiskohan se toimia.

Tämä aihe mietityttää minua. En osaa oikein nostaa riitaa saati sitten riidellä. Siksi minun on vaikea keksiä sääntöjä.

Mutta riiteleminen sääntöjen mukaan tuntuu mielenkiintoiselta.

31.8.2017  torstaina

Rantasalmella matkoilla

Häpeä tunnustaa mutta Rantasalmi on ollut minulle tuntematon pitäjä. Se ei ole kaukana Mikkelistä - yli 100 kilometriä - mutta en ole vaan tuntenut sieltä ketään eikä kukaan ole houkutellut minua sinne mukaansa. Mutta sen olen tiennyt, että Rantasalmi on aikanaan ollut mahtipitäjä. Myöhemmin päivällä sain kuulla, että Iisalmi on ollut 1800-luvun alussa mahtavampi. Se tietysti miellytti.

Viime lauantaina asia korjaantui. Ystäväni houkutteli Mikkeli-seuran järjestämälle päivän matkalle ja tulin aivan myydyksi. Oli monipuolinen ohjelma, mahtavat esittelijät ja hyvä ruoka. Päivä oli sateinen ja viileä, mutta se ei ainakaan itseäni haitannut, kun mukana oli sateenvarjo ja villatakki.

Menomatkalla pysähdyimme nauttimaan aamukahvit Rantasalmen eteläkärjessä sijaitsevaan Korhosen (vai oliko se Korholan) maatilamatkailutilalle ja tutustumaan tilan toimintaan ja museoon. Saimme kuulla tilan vaiheista - yksi matkailijoista kysyikin oliko tämä tunnettu Korholan komia talo - nousu- ja laskukausineen. Mielenkiintoista historiaa.

Seuraavaksi jatkoimme Rantasalmen pappilaan - siitä käytetään myös nimitystä Rantasalmen vanha pappila mutta mietin, mahtaako uutta pappilaa ollakaan. Ja pappila oli minulle päivän huippu. Hurmaannuin pappilan hienosti entisöidyistä tiloista ja pappilan tilojen esittelijän ja siellä asuvan ja pappilan vaimonsa kanssa omistavasta Jorma Kaimiosta. 

Pappilassa on asuintilaa yhteensä 500 neliötä ja se on alunperin rakennettu vuonna 1870. Siellä asui 1950-luvulta alkaen sekä kappalaisen että kirkkoherran perhe.  Jorma ja Maarit Kaimio olivat Rantasalmen kesä-asukkaita ja etsivät sieltä eläkeasuntoa ja niin pappila tuli heidän käsiinsä. Ulkoasu on suojelukohde. Kaikki huoneet, piispan kammari ja muut on entisöity taitavien arkkitehtien kanssa ja niinpä lopputulos on häikäisevä. Se ei kuitenkaan ole museo vaan se toimii kahden tutkijan työtiloina ja kotina. Molemmat jatkavat työuraansa eläkkeellä olostaan huolimatta. Jorma Kaimio on etruskologian dosentti ja Maarit Kaimio Helsingin yliopiston kreikan kieln ja kirjallisuuden professorina. Kulttuuri-ihmisiä.

Saimme kuulla ensin esityksen pappilan vaiheista ja myöhemmin tutustua pappilan molempien kerrosten tiloihin. Alakerran eteisen sininen tapetti oli vetoava ja Eliel Saarisen huonekalunurkkaus Ruusuryijyineen pysähdytti kuten niin monet muut tilat ja esineet talossa. Eliel Saarinen on asunut pappilassa kaksi ensimmäistä elinvuottaan.

Pappilan entisöiminen on ollut kulttuuriteko. Näin ajattelen. Vaikka kuulin joukostamme jonkun sanovan, että ei näillä eläkkeillä pappiloita korjata. 

Pappilasta oli kuitenkin lähdettävä ja matkamme jatkui Järvi-Suomen sydän-nimiseen paikkaan. Se muistuttanee ulkoasultaan kivikautisia asujaimistoja kauniin luonnon, jyrkkien kallioiden ja järven sylissä. Minä olin niin täpinöissäni pappilasta että en paikasta lumoutunut mutta kuulemamme mukaan se on suosittu matkailukohde ja näimmekin runsaasti autoja ja ihmisiä. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi.

Viimeisenä kohteenamme oli pistäytyminen taiteilijakotiin ja taulunäyttelyyn. Rakennus itsessään oli taideteos ja ympärillä oli mahtava luonto. Hieno käyntikohde tämäkin.

Oli hieno päivä. Mieleeni jäi mukavana tietona, kun Jorma Kaimion kertoi, että pappilaa käytetään myös rantasalmelaisten musiikki- ja muiden tapahtumien tiloina.

Rantasalmi - loistopaikka. Loistoihmisiä.

30.8.2017 keskiviikkona

Siniset ja punaiset 

Olen juuttunut jalkapalloiluun. Sen mukaansatempaantuvuuteen, vauhtiin ja iloon. Ja ennen kaikkea yleisön mukana oloon ja innostukseen. Viime sunnuntaina kaikesta tästä sai taas nauttia täysin rinnoin. 

Kesän säätä ei ole voinut paljon ennakoida ja nytkin sateenvarjoa piti miettiä mutta ei se mukaan lähtenyt. Paikallisottelun punaiset järjestäjät olivat ottaneet oppia edellisestä kevään ottelusta ja lippujen jonotusta ei syntynyt ollenkaan. Katselijoita soljui hyvissä ajoin, kun houkuttimena oli vielä ensimmäiselle kahdellesadalle ämpäri. Ja lippupisteitä näytti olevan riittävästi.

Paikallislehti hehkutti ottelua etukäteen merkittävänä sarjassa säilymisen suhteen molemmille  joukkueille ja se näkyi ottelun alkujaksossa. Pelaajat vaikuttivat hermostuneilta ja kun pelaajat liukastelivat kentän liukkauden vuoksi, lensi pallo välillä sinne tänne.

Sitten se tuli se janottu maali ja sen teki punaiset. Mikkelin Kissat. Peliin tuli lisää sähäkkyyttä mutta uusia maaleja ei enää syntynyt. Itse olin toivonut tasapeliä tyyliin 1-1, mutta se ei toteutunut. Tietenkin siniset näytti pettyneiltä mutta ehkäpä he pian muistivat että tämähän on vain jalkapalloa.

Mikkelin katsojayleisö on ollut uskollista - kevätderbyssä oli 2100 katsojaa, nyt 1500. Yleisön kommentteja sinkoilee tiuhaan ja se on minusta hyvä lisämauste pelille.

Minusta oli erityisen hauskaa, että sain seurata ottelua ystäväjoukon kanssa. Se oli minulle juhlaa. Ihana kesä ja sen monet tapahtumat ovat tehneet kesästä ikimuistoisen. 

On joskus satanutkin mutta enimmäkseen ollut aurinkoista. 

On ollut hyvä kesä.

8.8.2017 tiistaina

Onko ihanampaa aamua kuin tää

Näin kuului sunnuntaiaamuna Jurassic-juhlien jälkisoittoina Mikkelin matkakeskukseen asti. Kello oli yhdeksän. Istuin penkillä ja kuuntelin ihanaa laulua mutta penkin päässä nuokkuva nuori poika alkoi juttelemaan: Miten ne voi soittaa noin ärsyttävää musiikkia. En ollut samaa mieltä, koska laulu toi mieleeni mukavan muiston, mutta poika jatkoi: tietysti ne soittaa siksi että saavat telttakansan liikkeelle. Porukka on saatava liikkeelle ennen puolta päivää.  Niin kai, nyökyttelin.

Poika jatkoi keskustelua ja kehui Mikkelin Jurassic juhlien järjestelyjä ja ihmetteli,  miten mikkeliläiset saavat niin hyviä bändejä kaupunkiin, mutta aina ne onnistuvat, vaikka hän ei osannut sanoa millä keinoin. Ja muutenkin hän kehui Mikkeliä, kaupungissa on menomeininkiä.

Hän kertoi tulleensa Salosta, jossa meno tällä hetkellä on varsin alavireistä. Työpaikat ovat vähentyneet Nokian lähdön myötä eikä korvaavia paikkoja ole lähikaupungeissa. Turussa olis töitä mutta ei ole asuntoja - entä Uusikaupungin ihme minä kysyin - se on kaukana ja työ on toisenlaista. 

Joten kaupungin meno on kaikin puolin seisahtunut.

Oli mukava aloittaa juhlapäivän menomatka aamu keskustelulla ja kuulla kehuja kotikaupungista.

Taidan ruveta tykkäämään rokista. Vai mitä ne oikein soittavatkaan?

Hyvä Mikkeli - 

5.8.2017 LAUANTAINA

Olenko minä oikea kristitty

Luin Kirkko ja kaupunki-lehdestä, että kristinuskoon kääntyneitten pakolaisten uskoa tutkitaan, onko se oikeaa kristinuskoa. Tai onko se oikeasti kristinuskoa eikä turvapaikan saamiseen haettua lisätukea. Ymmärsin, että asialla on maahanmuuttovirasto.

Jäin miettimään omaa uskoani ja kristillisyyttäni. En ole käynyt viime aikoina kirkossa enkä joka ilta rukoile. Lähimmäisiäni ohitan huolettomasti enkä pysähdy heidän huoliinsa. Itsekäskin olen, ensimmäisenä tulee mieleen omat toiveet. Mietin milloin viimeksi olen noudattanut ohjetta: tehkää toisille se sama mitä toivoisitte itsellenne tehtävän. Niin monen monta asiaa on mennyt ohi, vaikka niiden pitäisi kuulua kristityn jokapäiväiseen elämään. Onko uskoni ollenkaan oikea?

Keskustelin uskon oikeellisuudesta ja mittaamisesta ystäväni kanssa, joka on hoitoalan ammattilainen ja hän ihmetteli, millä keinoin tuota mittaamista voidaan tehdä. Hän totesi, miten helppoa olisi osoittaa se verikokeella tai dna-näytteellä, jos se olisi niin näytettävissä. Mutta miten muuten se todistetaan? Keskustelulla, kuulustetulla ja raamatun tulkinnalla vai millä? En ymmärrä. 

Mielessäni tuntui pahalta. 

29.7.2017 LAUANTAINA

Iisalmessa tuntematon sotilas

Iltapäivällä en vielä tiennyt, että Iisalmessa esitetetään tuntematonta, mutta illalla olin jo katsomossa tuhannen muun katsojan kanssa. Liput naputteli nopeasti talon emäntä ja isäntä istui rattiin ja niin mentiin. Näytöksen alkuun oli vielä tunti mutta alettiin epäillä lähdettiinkö liian myöhään ja siltä se vähän näyttikin.

Mansikkaniemen tienoo oli autoja täynnä ja ihmisiä vaelsi jonoina mutta siihen mahduimme. Katsomon edessa kulki mies edestakaisin ja järjesteli paikkoja ja piti yleisöä hallussaan vitsejä laukomalla mutta en tuntenut häntä, kunnes minua opastettiin: Ismo Apell. Alku oli joka tapauksessa jo mukaansa tempaava.

Tuntematon sotilas on tuttu minulle useasta eri esityskerrasta niin teatterista kuin elokuvasta kuin tietenkin jo Linnan tekstistä, mutta aina se kolahtaa. Ja niin varmaan useimmille suomalaisille. Kuuntelin väliajalla nuorten katsojien keskusteluja, kun he kertoivat itku kurkussa sitä katsovansa. Se on osa suomalaisuuttamme.

Esityksessä oli paljon tehosteita, pelottavaakin pauketta, sen minkä ulkoilma-näyttämö sallii. Roolisuoritukset olivat hienoja ja koskettavia. Tuttuja ja rakastettavia.

Päällmmäiseksi jäi kuitenkin rauhan sanoma, ei sodan uho. 

Vaikuttavaa kesäteatteria, kiitos iisalmelaiset.

24.7.2017 maanantaiaamuna

Musiikkijuhlaa

Lieksan vaskiviikko on ollut ehdoton kesän tapahtumien suosikkini. Joka kesä sinne osallistuminen ei ole onnistunut mutta viime viikolla kyllä. Sää oli samanlaista kuin koko kesän - aurinko ja sade vaihtelee tiuhaan tahtiin. Nyt saimme osallistua niihin tapahtumiin, joihin ehdimme, kuivin nahoin. Kuulosti hauskalta, kun kävimme kaivoslaguunia ihailemassa jo konserttiaamuna  ja kysyimme järjestelyjä hoitavalta mieheltä mikä mahtaa olla sää iltapäivällä ja hän sanoi, että seinät on kyllä vahvat mutta katto voi vuotaa.

Seurasimme Lieksassa katutapahtumia muutaman tunnin ajan ja saimme nauttia paikallisen leipomon tarjoamasta oppilaskonsertista. Leipomon edusta oli täynnä ihmisiä ja iloinen tunnelma vallalla. Vaikuttava konsertti päättyi paikallisen musiikkiopiston rehtorin johtamaan kappaleeseen ja sai mahtavat tapatutukset kuten kaikki muutkin kappaleet. Ja aurinko paistoi.

Iltapäivällä alkavaan Ameriikan Poijat -konserttiin kaivoslaguunilla riensimme melkein tuntia ennen, kun muistimme edellisiltä vuosilta parkkipaikan tungoksen. Automme oli parkkipaikan neljäs - konserttiin mahtui nelisensataa ihmistä. 

Ameriikan Poijat ohjelmisto oli amerikansuomalaista seitsikkomusiikkia: Brass septet music from Finnish America. Seitsikon johtaja puhui hauskasti murtaen suomea ja otti yleisön haltuunsa välipuheissaan. Tuntui, että yleisö oli haltioissaan,  varsinkin minä. Itsenäiselle Suomelle huudettiin välillä HURRAA HURRAA HURRAA ja seitsikon soittama Jääkärimarssi kuulosti mahtavalta.

Ohjelmisto oli monipuolista suomalaista musiikkia, Toivo Kuulaa, Atso Almilaa, Tapio Rautavaaraa ja Hiski Salomaata ja myös vähän amerikkalaista.

Parituntinen konsertti oli huimaava enkä pysty sitä sanoin kuvaamaan. Kaivoslaguunin maagisuudella on tietenkin oma merkityksensä.

Tuntui mukavalta, kun kehuin väliajalla vieressäni istuvalle naiselle Lieksan leipomon ihanaa rusinapullaa ja hän vastasi: leipomo on hänen ukkinsa perustama. 

9.7.2017 SUNNUNTAINA

Helposti Helsingissä

Vietin pari päivää ystäväperheeni kanssa turistimatkalla Helsingissä. Mukana oli kaksi alle kouluikäistä lasta ja ohjelma oli alustavasti suunniteltu senmukaiseksi. Perhe ei ollut käynyt aikaisemmin Helsingissä ja perheen isä jäi nytkin suosiolla kotiin.

Lasten toivomus oli junalla matkustaminen ja toteutimme sen. Seurasin junalippujen hintojen vaihtelua etukäteen mutta en päässyt oikein selville periaatteista, enemmänkin hinnat tuntuivat muuttuvan sattumanvaraisesti. Matkapäiviksemme tulivat perjantai ja lauantai.

Junan konduktööri antoi lapsille junabingolaput, joissa piti tunnistaa ulkoa eri asioita. Se oli lapsista hauskaa ja varsinkin kun sai hakea palkinnot ravintolavaunusta, mehut tai jäätelöt. Matka sujui nopeasti.

Helsingin rautatieasemalta ostimme aikuisille kahden päivän lipun hintaan 13,60, jolla sai matkustaa mielinmäärin. Päivän lippu 24 tuntia olisi maksanut 9 euroa mutta arvelimme ettei se riitä meille. Lippu oli huoleton ja edullinen tapa matkustaa, vain ensimmäisellä kerralla vilautimme sitä koneelle ja sen jälkeen kuljetimme sitä mukana vain mahdolisia tarkastajia varten.  Yhden kertalipun hinta olisi ollut 2,90.

Lapset nauttivat ratikalla ja metrolla matkustamisesta. Niitä käytimmekin monta kertaa. Ensimmäisenä päivänä vietimme useita tunteja Itäkeskuksessa kaupoissa ja ruokapaikassa. Yllättäen tapasimme Mikkelin tuttujammekin ja sehän oli hauskaa. Kiertelimme kauppojen lisäksi kirpputoreilla, mutta emme löytäneet ostettavaa.

Pitkän päivän päätteeksi meille kaikille tuli uni nopeasti ja nukuimmekin yöpaikassamme melkein kellon ympäri. Seuraavana päivänä suuntasimme keskustaan ja Kampin torilla olikin melkoinen hulina musiikkitapahtumineen ja grillijuttuineen. Ilmapallojen jakeluun oli pakko jonottaa ja siitä alkoinen sitten jännitys, miten kauan pallo pysyy kädessä. 

Kampin ostoskeskuksessa lepäsimme kahvilassa ja nautimme mansikka-kermavaahtocroissantit, jotka olivat oikein sopivat välipalaksi.  Paluuliput olin varannut illan viimeiseen junaan seitsemän jälkeen mutta tekemistä ja näkemistä oli niin paljon, että tuli kiire, että ehdittiin junaan. Kävimme parissa aasialaisessa elintarvikekaupassa, josta perheenäiti sai täydentää varastojaan ja minäkin löysin uusia mausteita itselleni.

Paluujunassa meillä oli käytössämme  neljän hengen perhehytti, jossa oli väljä ja mukava matkustaa. Lisäksi lähellä oli lasten leikkivaunu joka tietysti lisäsi matkan hauskuutta.

Päivät olivat minullekin, joka olen sekä asunut että käynyt usein Helsingissä, mukavia vähän erilaisia päiviä kuin aikaisemmin.

Pakko sanoa, että koin olleeni turistimatkalla.

6.7.2017 torstaina

Jalkapalloviihdettä

Olen ihastunut jalkapallo-otteluiden seuraamiseen ihan kentän laidalta katsomosta käsin. Ihastunut siihen yhteishenkeen, nopeaan juoksuun, taktiikkaan ja kurinalaisuuteen, mitä monen kuukauden pelit vaativat. Ja siihen kovaan harjoituskauteen, mitä ilman palloilu ei onnistuisi.

Tällä viikolla olen ollut hämmentynyt mikkeliläisestä jalkapalloilun nopeista liikkeistä. Valmentajia laitettiin ulos, pelaajat joutuivat puhutteluun ja heitä ojennettiin sitoutumattomuudesta.

Olen saanut itse lähipiirissä seurata, miten paljon aikaa ja miten paljon täsmällisyyttä ja hyvää kuntoa vaativaa kesäkauden peleihin osallistuminen on. Olen ollut iloinen, että tällaisia nuoria on niin paljon - montakohan heitä kaikkiaan Mikkelissä on, kymmeniä joka tapauksessa. Reippaita, iloisia, kunnostaan huolehtivia, esimerkillisiä. Näin on minusta näyttänyt.

Minusta on kentän laidalla tuntunut, että jokainen tekee kentällä parhaansa. Aina ei kaikki mene nappiin, vastustaja on parempi tai heillä on parempi vire tai mistä kaikesta se johtuukaan. Olen silti nauttinut hyvästä pelaamisesta, vaikka pallo on liitänyt tolpan ohi ja maali jäänyt tulematta. 

Se, että Mikkelissä on kaksi samassa sarjassa pelaava joukkuetta, on hienoa. Se tuo sykettä peleihin ja antaa paljon keskustelemisen aihetta. Ja pelien jälkianalysointi on herkkuani, ammattilaisen näkemyksen tulosta.Ymmärtäisin, että niin se on monelle muullekin.

Sain syntymäpäivälahjaksi Jalkapallokirjan. Sitä on hauska selata, yrittää ymmärtää välillä vaikeita kuvioita. Ja kaikkea ei tarvitsekaan ymmärtää vaan nauttia hienoista peleistä.

Toivon, että solmut saadaan nopeasti selvitettyä ja rauha ja ilo palautuu kentille ja pelaajille. Ja katsojat saavat nauttia.

 

3.7.2017 MAANANTAINA

Aurinkoisia päiviä

Yritin miettiä, oliko kesäkuussa monta sateista päivää. Muistin oikeasti vain yhden, jolloin satoi kaatamalla. Oli niitä tietenkin enemmän mutta sellaiset sadeherkät päivät - tuota nimitystä käytti säätieteilijä - eivät jääneet mieleen. Lyhyet vesiropinat eivät menoa haitanneet.  Ja toisaalta sade on välillä tervetullut luonnon puolesta ja lukutaukojen puolesta. 

Mökillä olo on tuntunut ruhtinaalliselta. Aamuöiden valoisuus ja iltojen auringonlaskun purppurat ovat olleet mielelle taidetta. Kiire on pysytellyt poissa. Mökin tarpeelliset askareet olen tehnyt hitaassa tahdissa.  Vieraita on ollut sopivasti ja he ovat olleet mieluisia. On ollut ihana seurata, miten he ovat nauttineet maisemasta ja hiljaisuudesta. Se on ollut ilo minullekin. 

Kesän siirtyminen heinäkuulle kertoo nopeasta kesän ajan kulumisesta. Se laittaa miettimään, miten sitä hidastaisi. Pitäisikö yrittää vähentää yöunta ja valvoa enemmän, siirtää nukkumista talven pimeisiin päiviin. Ehkä se ei onnistuisi. Sensijaan kesän muistojen tarkka tallentaminen mieleen laventaa kesäaikaa, toivon. 

Eilen sain konkreettisen kesän muistojen tallentamis-lahjan, syntymäpäiväkirjan. Taitava valokuvaaja oli tallentanut syntymäpäivästäni huikeita valokuvia, joissa pulppusi ilo ja nauru ja ystävien läsnäolo. Selasin sitä uudestaan ja uudestaan ja ihmettelin, että minäkö tässä olen niin onnellisena ja iloisena. Hymyä ja naurua ja yhdessäoloa. Se oli ihana päivä täynnä mukavia muistoja. Niitten parissa kesä jatkuu, kesä. Ja ajatukset syksystä siirtyvät kauemmaksi.

Viikonloppuna sain vaihteeksi viettää viikonlopun ystäväni kesämaisemassa. Aurinko ja laineitten liplatus ja saunan lämpö ja veden viileys olivat kuin mansikkakermakakku, makeaa ja sydämen täydeltä nautittavaa. Yhteiset keskustelut - meitä oli kolme - taas kuin hyvän kirjan lukemista, totuuden etsimistä, rentouttavaa yhdessäoloa. 

Olisiko kesän motto ystäväni onnittelulause: vaikka olisi sata porttia,  laske ilo niistä kaikista sisään.

Tämä kesä tuntuu hyvältä.

31.5.2017 KESKIVIIKKONA

Repullinen rintsikoita

Matkaa oli suunniteltu pitkin kevättä ja sitä jouduttiin siirtämäänkin mutta vihdoin viimein istuimme kaikki neljä matkabussissa. Kohteena oli Tallinna ja tavallisesta matkasta poiketen myös siellä yöpyminen.

Bussi oli täynnä iloisia matkustajia ja matka sujui nopeasti. Aikaa oli varattu runsaasti, joten matkan varrella voitiin pysähtyä tauolle kaksi kertaa. Lähellä satamaa kuljettaja kertoi alkotuotteiden tuontisäännöt ja ohjeet, vaikka näytti siltä, että ensikertalaisia ei ollut muita kuin meidän ryhmässämme.

Laiva oli Europa, josta keskustelimme, oliko se täysin uusi vai joku uudistettu laiva, mutta joka tapauksessa se oli viihtyisä tilavanoloinen laiva. Ruokapaikoissa oli avarat merinäköalat ja ruokavalikoimia tuntui olevan riittävästi. Buffet-ruokailuun emme tällä kertaa osallistuneet samoin kuin laivan yökerho- ja muu musiikkitarjonta jäi vähäiseksi kuulemiseksi.

Aamu Tallinnassa oli aurinkoinen ja oli mukava kävellä kohti keskustaa ja majapaikkaamme. Matkan varrella poikkesimme Mere-puistotiellä aamukahville mutta siellä tarjoilija oli kenties herännyt väärällä kyljellä tai muu epäonni oli kohdannut, kun asiakaspalvelu oli ankeata ja melkeinpä vihaista. Olen mieltynyt paikkaan ja se on minusta kiva hiljainen kahvila aloittaa päivä laivan ruuhkien jälkeen. Mutta tällä kertaa kävi näin.

Jätimme matkatavarat hotelliimme odottamaan iltapäivän sisäänkirjautumista ja lähdimme tutustumaan vanhaan kaupunkiin kukkakujaa pitkin. Ihailimme mitä kauniimpia kukkakimppuja ja suunnittelimme ostavamme niitä seuraavana päivänä mukaamme, mikä jäi kuitenkin toteuttamatta. Mutta loistavat yksittäiset kukat ja asetelmat ja värit jäivät mieleemme.

Vanhan kaupungin kaduilla liikkui paljon turistiryhmiä ruuhkiksi asti. Kansallisuuksista näytti eniten olevan japanilaisia. Myöhemmin huomasimme hotellin ikkunasta, että satamassa oli suuri risteilylaiva, mikä selitti turistien määrän.

Poikkesimme tietysti Pikk-kadulla olevaan vanhaan ja ihastuttavaan Maias mökk-kahvilaan ja onneksemme saimme paikat terassilta, kun kahvila tuntui kuumalta ja täyteen ahdetulta. Hintataso tässä mainostetussa ja turistien suosimassa paikassa oli ehkä korkeampi kuin Suomessa. Esimerkiksi iso kahvi maksoi 3,50, rahkapiirakka 3 euroa mutta juusto- tai porkkanapiirakka 1,20 euroa. Kahvilasta palatessamme huomasimme lähikadulla parikin kivan näköistä kahvilaa, ehkä olisi syytä kokeilla niitä.

Kahvilan vieressä on kaunis Puha vaimu (Pyhän hengen) kirkko, jossa istahdimme hetken. Sinne oli pieni 1,50 pääsymaksu. Vitriinissä oli myytävänä paljon kauniita pieniä taide-esineitä mutta nyt emme niitä ostaneet.

Vanhaa kaupunkia aikamme kierreltyämme poikkesimme suomalaisten suosimaan kauppahalliin Mere-puistotiellä ja siellä meitä valisti yksi ostosmatkailija, että hän ostaa täältä aina repullisen rintsikoita, koska ne ovat niin edullisia. Meilläkin kului runsaasti aikaa, kun 50 %:n alennus pani paljon pohtimaan, onko tuote tarpeellinen vai ei.

Ostoskierroksen jälkeen pääsimme Viruhotelliimme lepuuttamaan jalkojamme. Ja heti ensimmäiseksi hurmaannuimme ikkunasta avautuvaan mahtavaan kaupunki- ja satamanäkymään. Se oli niin kaunis ja lumoava, että emme sanoja löytäneet. Ihana!

Vähän jo väsyneinä ja nälkäisinä hieman levättyämme menimme syömään Solaris-ostoskeskuksen - valitse ruokalaji ja maksa (ehkä nimi oli Lido) - ravintolaan ja saimme vatsamme täyteen. Oma kasvis-kana-salaatti-jälkiruoka maksoi 9 euroa. Ravintola näytti olevan suosittu mutta tilava. Olimme tyytyväisiä ja vielä ostoskeskuksen kenkäkaupoissa kierreltyämme olimme valmiita palaamaan hotelliimme.

Ennen nukkumaanmenoa oli pakko käydä pistäytäymässä yökerhossa mutta kova teknomusiikki ei ollut ainakaan minun korvilleni sopivaa.

Seuraavan aamun runsaan aamiaisen jälkeen teimme vielä suklaaostoksia Rotermannin Kalev- puodissa ja ihmettelimme ja ihailimme Rotermanni-cityä ja kaikkia sen erikoisuuksia.

Laivan paluumatkamenot ovat aina samanlaisia. Kaljakärryjä, juovuksissa olevia matkaajia ja laivan porttien avaumisen ruuhkaan valmistautumisia.

Satamasta oli hyvin järjestetty bussiyhteys kotipaikkakunnallemme ja ystävälliset ja avuliaat kuljettajat.

Jäi mukavia muistoja.

8.5.2017 maanantaina

Yksinäisten penkillä

Minulla oli ylimääräistä aikaa ystävääni odotellessa istua meidän mikkeliläisten rakastaman Stellan isossa aulassa. En ollut kahvituulella eikä ollut vielä nälkä, joten istahdin aulan penkille ilman tarjoiluja. Hetken kuluttua entinen työtoverini huomasi minut ja istahti viereeni. Kertasimme sairautemme ja muistimme tilanteet ja vatsamme hyvinvoinnin ja aika kului nopeasti. 

Hänen lähdettyään viereeni tuli anteeksipyydellen minulle tuntematon puhelias mies, joka kertoili kalastusjuttuja kirkkaista Konneveden vesistä. Melkein tunsin suussani paistetun muikun maun, kun hän kuvaili muikun nuotanvetoa. Ajattelin ämpärillistä muikkusaalista, josta saisi valmistaa keitettyjä, paistettuja ja uunissa valmistettuja muikkuja. Eipä ole kuitenkaan sattunut tälläistä minun keittiöni lähelle.

Nuo olivat mukavia iloisia rupatteluhetkiä. Se vaan on niin kummallista, että tuntemattoman ihmisen kanssa ei tahdo päästä juttelussa noin vaan extempore alkuun. 

Kadehdin espanjalaisia, jotka sirkuttavat busseissakin niin niin iloisesti, myös Helsingissä. Meillehän se ennakkoluulo syntyy helposti: mitähän tuolla on mielessä jos yrittää puheisiin tuntemattoman kanssa.

Jatkoin mielessäni ajatusleikkiä ja ajattelin, minkälaista se olisi jos meillä olisi näissä mahtavissa tiloissa ihminen - olkoon se aulaemäntä tai muu nimike - joka väijyisi yksinäisiä ihmisiä ja auttaisi puheen alkuun.

Eiköhän se mahtuisi sotesuunnitelmiinkin, ennalta ehkäisynä.

Jään odottelemaan.

30.4.2017 SUNNUNTAINA - VAPPUAATTONA

Jalkapallohurmiossa

Varustin eilen itseni hyvin lämpimillä vaatteilla ja villakäsineilla ja jalkapallokaulahuivilla ja kiirehdin paikalliselle kentälle katsomaan kauden ensimmäistä varsinaista peliä. Säästä ennustettiin huonoa mutta en kuitenkaan uskonut että siitä tulee niin huonoa kuin sitten tuli.

Ihmisiä kertyi molempaan katsomoon tasaisesti ja kentän laidallakin näytti olevan kymmeniä katsojia. Viimainen tuuli puhalsi lujaa ja mietin, vaikuttaako se pallon liikkeisin. Joukkueet marssivat kentälle ja joukkueiden kapteenien kättelyt näyttivät juhlallisilta. 

Ennen ottelua yritin ottaa selville oliko joukkueissa tasoero mutta sitä eivät minun   asiantuntija-ammattilaiset suostuneet kertomaan "kato ite" ilmaisuin.  Aika nopeasti minulle kuitenkin selvisi, että vieraat olivat etevämpiä ja nopeampia, varmaan myös ylemmällä sijoitustasolla. Pallo kulki pelaajalta toiselle helpommin ja suunnitellummin kuin kotijoukkueen. Puoliajan jälkeen omatkin löysivät enemmän toisensa ja peli kulki tasaisemmin. Toista jaksoa rasitti räntäinen lumisade ja sen myötä liukas kenttä, tuntui ihmeelliseltä, että pallo yleensä liikkui. 

Ymmärsin, että ottelun päättyminen tasalukemiin 1-1 oli ainakin kotijoukkueelle hyvä tulos. 

Kylmässä kelissä kuuma maukas makkara ja kahvi maistuivat erityisen hyvältä. Ja nuoret seurueemme jäsenet virkistivät muutenkin jähmettynyttä oloa. Onnittelin itseäni, etten ole säiden orja.

Nokkela jalkapallopeli on nautinnollista katsottavaa. Se näyttää shakkipeliltä, jossa siirrot ovat etukäteen mietittyjä mutta vaativat nopeutta ja hyvää tilannetajua toteutuakseen. Se on minusta hämmästyttävää enkä voi lakata ihailemasta sitä. Ei ihme, että sitä kutsutaan kuningaslajiksi.

 

23.4.2017 sunnuntaina

Kävin naapurimaassa 

Pitkittyneeseen kevään tuloon etsin vauhtia pikku matkalla Tukholmaan. Matkustajia tuntui olevan melko vähän, vaikka matkat olikin hinnoiteltu edullisiksi. Laivan lähtöä odotellessa poikkesimme ystäväni kanssa Kampin ostoskeskuksen kahvilaan. Ystäväni oli jo vieraillut siellä ja kehui sitä viihtyisäksi. Siellä on nojatuolia ja sohvia hän kertoi.

Niin olikin viihtyisää kun keskipäivän ruuhka-aika oli jo ohi. Hinnoittelusta huomioin, että Mikkelissä käyttämäni kahvilan leivonnaiset ovat kalliimpia, vaikka ajattelisin sen olevan toisin päin.

Laivassa päivitimme kevään tapahtumia ja kertasimme menneitä. Keskustelimme vähän vaaleistakin emmekä olleet kaikesta samaa mieltä. Hyvä niin, oli hauska esittää perusteita omille mielipiteille.

Laivalla nautitun aamiaisen jälkeen menimme perinteisesti bussilla keskustaan ostoskierrokselle. Kevään vaatemallisto ei houkutellut ostoksiin mutta sen sijaan löysin kesäksi itselleni mieluisat, sopivat ja nätit kengät. Jalkani kiittävät.

Drottningsgatanilla pysähdyimme terrori-iskupaikan äärelle lukemaan viestejä. Tavaratalon seinän vierellä oli yhä edelleen paljon kukkia.

Tavaratalossa myyjät olivat ystävällisiä kuten ennenkin mutta hämmästystä herätti se, että pari ruotsalaista asiakasta pysähtyi kysymään mitä etsimme ja voivatko he auttaa. Ehdin ajatella, että kyllä ruotsalaiset ovat ystävällisempiä ja auttavaisempia kuin suomalaiset mutta minun piti muuttaa käsitystäni kun Helsingin ratikassa mies opasti laivalta tulleita, miten maksu suoritetaan kännykän välityksellä. Kuulosti mukavalta.

Parin päivän katko tuntui aikaansa pitemmältä. Kevät ei vieläkään ole edennyt mutta mieli suuntaa sinnepäin.

12.4.2017 keskiviikkona

Vaalien jälkeen

Vaalisunnuntaini kului myöhään yöhön tulosten seuraamisen merkeissä. Olin iloinen vihreiden menestyksestä ja pettynyt demarien tappioon, vaikka se oli minusta odotettavissa. Ääntenlaskennan hitaus toi mieleen tunnelmat omista vaalitoimitsijana olosta. Vaikka minun vaalipaikkani olivatkin pieniä laskennan piti tapahtua näppärästi ja nopeasti. Me selvisimme silloin hyvin.

Nyt muutama päivä vaalien jälkeen puidaan vaalia monelta eri puolelta ja se on minusta kiinnostavaa, olenhan intohimoinen politiikan seuraaja. Itse olen vielä ymmälläni mistä minä halusin olla mukana päättämässä kun äänestin häntä ketä äänestin.  Olivatko esimerkiksi oman ikäluokkani terveys- ja hoiva-asiat ollenkaan kuntavaalien asiaa vai ovatko ne vasta maakuntavaalien päätösasioita. 

Kolme asiaa ovat jääneet jälkikäteen mieleeni vaaliteemoista: valinnan vapaus, varhaiskasvatus ja koulutusasiat.  Valinnan vapaus tullee esille muutaman vuoden päästä - onko se kaksi vai enemmän, näyttää olevan ilmassa. Hyvin keskeneräiseltä näyttävä juttu vielä.

Pettynyt olin siihenkin, että maahanmuuttoasiat ja monikulttuurisuus pidettiin lähes kokonaan poissa keskusteluista. Näytti siltä, että puolueet eivät uskaltaneet riskeerata asialla äänestäjiään. Ja tietysti  turvapaikkahakijoiden suuri määrä on myös tehnyt siitä tulenaran.

Politiikan seuraamisen väliin sain lukemisekseni Antti Eskolan Vanhuus -kirjan. Se on hieno pohdiskeleva kirja. Kirjan kannessa on alatekstinä Vanhuus - helpottava, huolestuttava, kiinnostava. Mietin, mikä noista osuu minuun ja totesin, että kiinnostava. En osaa ajatella että vanhuus olisi helpottava muuta kuin aikataulujen puitteissa, huolestuttava ehkä kun terveydellisiä ongelmia tulee mutta kiinnostava monessa suhteessa. Miten pitkään minun soluni ja geenini myötäilevät minun elämänhaluani ja fyysistä kuntoani on tietysti arvoitus. Se on osittain minun elintapavalintojeni varassa mutta ei kokonaan. Muistan, miten vanha tohtori sanoi jo -70-luvulla, että ihmisen perimä sanelee paljon mutta omat valinnat myös. Terveellisten elämäntapojen korostuminen on tullut trendiasiaksi myöhemmin.

Onko kuntavaaliedustajan iällä väliä? Kyllä niin, että pitäisi olla monen ikäisiä edustajia. On hyvä, että nyt valtuustoihin on tullut paljon nuoria edustajia, ehkä se tulee lisäämään myös  nuorten vaaleihin osallistumista.

Arvostan heitä, jotka haluavat tehdä  tätä työtä meidän muiden puolesta.

 

 

5.4.2017 Keskiviikkona

Ole vähän ystävä

Tässä keväässä on paljon myllerrystä. On kuntavaalit ja sen aiheuttama polemiikki jakajana hallituspuolueet ja oppositio. Asiat on toistettu kymmeniä kertoja, keskustelut jauhavat vanhoja uria ja väittämiä. Keskiössä (nyt niin usein käytetty sana) omalla kohdallani on soteuudistus. Muutoksia tulee mutta minkälaisia ja milloin. Pystynkö silloin päättämään itse valinnoistani vai onko minulla oltava avustava päättäjä, ystävä tai omainen. Ja mitä valittavaa minulla on ylipäänsä. Kaikki kuulostaa niin kummalliselta ja sekavalta. Utooppisia ilmaisuja mutta kova toteuttamisen kiire ja monta asiaa päällekkäin. Huh-huh.

Toinen tämänkin viikon alussa voimakkaasti esillä ollut asia on jo kohta kaksi vuotta jatkunut turvapaikan hakijoiden kriisi. Aluksi hetken niin lempeästi toivotettu sanoma: Suomi sanoo tervetuloa on muuttunut nyt kielenkäytössä haitaksi, pakkopalautukseksi, laittomuudeksi, ihmisten säilöönotoksi. Turvapaikan hakijoiden saamat kielteiset päätökset ovat tehneet heistä lainsuojattomia. Toistetaan, että näin sanoo Suomen laki ja toimitaan vaan lain mukaan. Tiedoista päätellen raja kielteisen ja myönteisen päätöksen välillä samoilla perusteilla näyttää ohuelta. Ja heidän kotimaansa turvatilanteesta ei myöskään löydy yhtä totuutta.

Oikeudenmukaisuus ja epäselvyys ja ihmisoikeudet ovat saaneet aikaan mielenilmaisuja, mielenosoituksia, puolesta puhumista.  Eihän ihmisiä näin voi Suomessa kohdella vai voiko. 

Uutisissa vilahti sanat: jotkut turvapaikan hakijoiden auttajat ovat yliaktiivisia. Ei siis pelkästään aktiivisia vaan siitä enemmän. Mietin, että minkälainen on yliaktiivinen ja missä kulkee raja ja mikä on hyväksyttävää. 

Tarkoittaako se sitä, että pitäisi olla leikisti ystävä, näytellä ystävää mutta pysytellä etäällä. Olla vain vähän ystävä. 

24.3.2017 PERJANTAINA

Kotiseuturakkaus

Vilkkaaseen viikkoon sisältyi yhtenä iltana kotiseutu-sisältöinen tilaisuus. Minut houkutteli sinne ystäväni osallistumisilmoitus ja ajattelin, että siitäpä tulee mielenkiintoinen ilta.  Mikkeli on ollut ystäväni kotiseutu vajaat kymmenen vuotta, saman verran kuin Suomen maassa oloaika. Odotin uutta näkökulmaa kotiseutuasiaan.

Olin siksi pettynyt, kun hän ei tullutkaan. En ole tullut kysyneeksi syytä, joku este tietysti tuli. Meitä oli parisenkymmentä osallistujaa, useimmat ikäisiäni mutta myös muutamia nuoria kulttuurialan opiskelijoita. 

Pohdin etukäteen mielessäni kotiseutukäsitettä ja se tuntui minusta vanhahtavalta. Kotiseutu tuntui kuulostavan paikoillaan omilla juurilla pysyttelemistä tai omia juuria kaipaamista. Siitä useimmat keskustelijat puhuivatkin, vaellusvuosien jälkeen synnyinseudulle palaamista.

Kulttuuritutkija esitti, että kotiseutu voi olla fyysisen paikan lisäksi myös henkinen olotila. Se kolahtikin minuun, joka mielelläni väitän, että minä viihdyn missä tahansa, kun vain tyyny ja peitto on mukana. Vai johtuukohan se siitä, että omien vaellusvuosini jälkeen olen aina saanut palata juurilleni, synnyinseudulleni, tuntea yhä uudestaan ja uudestaan sitä samaa onnen tilaa fyysisestä pysyvästä paikasta.

Etukäteen ajattelin, että hyvä yhteinen kotiseutukäsite voisi ulottua  tulevaisuuteen. Miten voisimme yhdessä muodostaa tilan, joka olisi avoin ja rikas ja rakas kaikille yhteisön jäsenille.

Olin harmissani, että olin väsynyt ja kykenemätön sinä iltana osallistumaan keskusteluun. Kotiseutuilta antoi itselleni kuitenkin paljon ajattelemisen aihetta.

14.3.2017 tiistaina

Masennuksen hyökyaalto

Se oli epätoivoinen kokous. Sen piti olla vapaa keskustelukokous ilman päätöksiä mutta se kääntyi yksipuoliseksi jankuttamiseksi ja inttämiseksi. Pahinta oli se, ettei voinut esitää mitään vasta-argumentteja tai omia näkökantoja, kaikki kääntyi vastapuolen leiriin. Kokouksen osanottajat katselivat toisiina, joku yritti esittää fiksusti yleisiä näkökohtia mutta se ei mitään hyödyttänyt. Kuin hyökyaalto kaikki kulki kohisten pään yli.  Itsekin yritin puhua neutraalisti - mutta ei - puhevirta pyyhki kaiken pois.

Kotiin tullessani olin ihan lysyssä. Tänään ihmettelen miten se saattoi niin voimakkaasti vaikuttaa. Siksikö että se oli niin päällekäyvää ja uhoamista ja siihen ei voinut vaikuttaa. Kaikki joutuivat alistumaan, vaikka tiesivät sen vääräksi. Jokainen käveli hartiat kumarassa kotiin, ainakin minusta tuntui siltä.

Yön yli nukuttuani eilinen tunnelma vaikutti vielä. Päivä oli harmaa, tiet liukkaita ja viima puhalsi. Mikään ei tuntunut kohentavan mielialaa. Ajatukset kiersivät kehää, umpisolmuja oli edessä. Ystävän kohtaaminen ja kevätsuunnitelmat kohottivat, valopilkkuja alkoi näkyä. Lounaskutsu ja seurustelu ystävien kanssa helpottivat. Ja kotona punainen lankakerä kutsui neulomaan; tästä tulee kauniit ja iloiset sormikkaat jalkapallopelien seurantaan. Pilvet näyttivät yhä olevan matalalla mutta ehkä eivät huomenna. Muutosajatuksia tuli mieleen.

Miten pitäisi menetellä, että en kokisi näin voimakkaasti? Porskutellako vaan eteenpäin, että maailma nyt vaan on tällainen. Pitäisikö paeta kokonaan tällaisia tilanteita, joista voi arvella jo etukäteen, että harmia tulee.  

Mutta kun ei voi. Kun ei voi hyväksyä epäoikeudenmukaisuutta, vääryyttä. Pitää siis käydä läpi nämä aallonpohjat ja kuoppaiset tiet. Ja tietää kokemuksesta, että parempi päivä tulee. Ilo ja aurinko.

7.3.2017 tiistaina

Kävin maailmanmestaruuskisoissa

Radio ja televisio olivat täynnä urheilua. Lahdessa oli menossa maailmanmestaruuskisat. Seurasin uutisista tuloksia mutta en aktiivisesti varsinaisia kilpailuja. Sitten tuli mahdollisuus lähteä paikanpäälle. Sää oli aurinkoinen, se houkutti, mutta jalkakäytävät hyvin liukkaita, se pelotti. Iltapäivä kuitenkin sujui onnekkaasti - pysyin pystyssä.

Lahden asemalta kisapaikalle oli mielestäni melkoinen kävelymatka, seuralaiseni mielestä se oli lyhyt. Siinä näkyi taas ikäkausien ero. Olimme varanneet runsaasti aikaa ennen kilpailun alkamista, joten kiirettä ei ollut. Ihmisiä käveli harvakseen ohitsemme.  Perille päästyämme saimme nähdä, että paljon porukkaa oli jäänyt paikalle edellisten kilpailujen jälkeen. Ruokajonoissa oli kymmeniä ihmisiä. Kävelimme niitten ohi kohti mäkimonttua, jonka rinne oli jyrkkä ja liukaskin, mutta selvisin siitäkin.

Kovaäänisistä tuli koko ajan puhetta ja musiikkia, joten meno oli melkoista. Puolalaisten ryhmä puna-valkoisine lippuineen oli asettunut ihan mäkimontun juureen ja aidan viereen. Voiton odotusta oli ilmassa. Yksi kisaturisti esiintyi ilman paitaa ja näytti saavan suosiota. 

Mäkikatsomot ja rinteet täyttyivät ja hypyt alkoivat. Yleisö huusi ja hurrasi ja tunnelma oli melkoinen. Minua alkoi paleltaa, vaikka olin pukeutunut hyvin. Paikoillaan olo kostautui. Lupasin seuralaiselleni, että seuraamme ensimmäisen kierroksen, mutta sitten lähdemme. Ihmisiä alkoikin liikehtiä silloin ja luikertelu ihmisjoukon läpi vaati taitoa. Nytkin sivuutimme myyntikojut ja kävelimme reippaasti Lahden asemaa kohti, jossa meille jäi aikaa nauttia välipalaa. Juna tuli täyteen iloisia puheliaita ihmisiä, joista mekin saimme seuraa.

Päivän saldoksi jäi hyvä mieli isosta suomalaisesta tapahtumasta, olla hetken osallisena siinä. Yritin miettiä, minkälaista siellä olisi ollut olla vapaaehtoisena työntekijänä tai kisaturistina monta päivää. Varmaan huikeeta. 

Mäkihyppy näytttää hurjalta, minusta jopa pelottavalta. En ymmärrä, miten hyppääjä säilyttää tasapainonsa ja mistä sen voiman pitkiin liukuihin saa. Suosiosta päätellen se tuottaa ihmisille paljon iloa.

26.2.2017 sunnuntaina

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi  - teatteria Imatralla

Savonlinja oli järjestänyt huolettoman teatterimatkan Imatralle. Aikataulukin oli kiva, lauantai-iltapäivä. Bussi oli täynnä iloista pääosin ikäistäni teatteriväkeä. Matkan varrella oli mukava katsella Saimaan puhtaan valkeita lumimaisemia. Ihmettelin miten pitkälle Saimaa ulottuukaan ja miten laaja se on. Paluumatkalla Puumalan silta ja keskusta loisti valoissa kuin ulkomaan kohteet.

Imatra on minulle vieras paikkakunta. En saanut bussista käsin selvyyttä, missä keskus sijaitsee vai onko siellä monta keskusta. Teatteri oli kuulema rakennettu vanhan puretun teatterin paikalle ja vaikutti ensi näkemältä pienehköltä. Paikkaluvuksi kuulin noin 200.

Ruotsalaiskirjailijan kirjoittama näytelmä oli vauhdikas ja vaati keskittymistä mutta toisaalta vei mukanaan. Satavuotias -päähenkilö oli loistonäyttelijä ja ihastutti. Ideakin oli hauska - en tykkää siitä enkä siitä enkä vanhainkodista ja niinpä karkaan muille maille. Historiaan liittyvää seikkailua olikin ylllin kyllin ja meno huikeeta. Tykkäsin tekstistä ja näyttelijäsuorituksista ja lapsinäyttelijä, jolla oli pieniä osia, oli hyvä ja rento esittäjä.

Mietin näytelmää tämän päivän vanhusuutisia vasten.  Keskustelu on puisevaa ja yksitotista - perusteluna tietysti, että vanhuus on pahimmillaan kurjaa, puisevaa ja yksitotista. Mistä siihen sitten iloa ja vauhtia syntyisi? Karkaaminen sinänsä jo on pelottava asia, tietenkin, eikä siitä pysty huumoria veistämään. Ei pitäisi leikitellä vakavilla asioilla.

Teatterikokemukseni oli hulvatonta iloa ja menoa vakavien asioiden liepeillä. Näyttelijät olivat hyviä ja väliajan kahvi suomi 100 vuotta leivoksineen kruunasi tauon.

Nautitaan teattereistamme ja iloitaan.

23.2.2017 torstaina

Yhdessäoloa muistin merkeissä

Meillä entisillä kyyhkyläläisillä oli taas yhteinen kokoontuminen ja teemaksi oli valikoitunut muisti.  Onneksemme yksi osallistujistamme oli erikoistunut viimeisinä työvuosinaan muistiin ja aivoterveyteen ja jatkaa sitä nyt vapaaehtoistyönään.

Läsnäolijoita oli taas lähes kolmekymmentä ja yhdessäolo aloitettiin kahvilla.  Ulkona oli liukas keli ja ajankohtakin oli aamupäivällä mutta kumpikaan ei estänyt yhteentuloa. Luennoitsijamme oli rutinoitunut esityksessään ja tempasi mukaansa koko joukon. Esitys oli tavallista arkista tietoa, joista jotakin jo tiesimme mutta tietomme sai vahvistusta. Esitys ei sisältänyt terveydenhoidon teorioita eikä siinä vitseillä kosiskeltu yleisöä. Esityksen aikana ja senjälkeen saimme keskustella teemasta ja itseämme askarruttaneista asioista.

Mitä jäi itselleni tärkeimpinä mieleen? Tietysti aivoterveydestä kohtuullisen elämäntavan noudattaminen, paheiden välttäminen ja aivoja muistitehtävillä vaaliminen. Olkoot ne sitten sanaristikoden ja sudokoiden tekemistä tai kielen oppimista tai jotain muuta. Ja tietysti liikunnan suuri merkitys sekä yleensä muuhun fyysiseen terveyteen kuin aivojen hyvinvointiin.  Kohtuulliseen elämään saattaa  sisältyä ruokalusikallinen konjakkia ja mikä olikaan punaviinin määrä - lasillinenko mutta ei joka päivä. 

Muistin heikentymisen toteaminen oli useimmille jo tuttu. Esimerkkeinä lähimuistin huononeminen, arkiaskareiden vaikeutuminen ja monet muut asiat. Unohtelu ylipäänsä. Alustuksen pitäjä korosti muistitestien tärkeyttä, jotta lääkitys alkaisi riittävän ajoissa, vaikka se ei paranna sairautta mutta hidastaa sen etenemistä.

Oli kiva maanantaipäivä. Hyvän tiedon lisäksi oli mukava taas vaihtaa kuulumisia kavereiden kanssa.

12.2.2017 sunnuntaina

Maaninkavaara - loistavaa mikkeliläistä teatteria

Ystäväni pyysi minua eilen illalla mukaansa teatterin ensi-iltaan. Minulla oli päivällä etukäteen sovittuja menoja mutta arvelin ehtiväni ja niin tapahtuikin. Sää oli jo lauhtunt ja oli mukava kävellä jo hyvissä ajoin ja samalla varata kahvit tauolle etukäteen.

Katsomo vaikutti lähes täydeltä. Ihmettelyä herätti se, että mukana oli nyt paljon nuoria. Tavallisesti katsomo täyttyy meistä myöhäisemmän keski-iän ihmisistä.

Mutta minkälainen näytelmä se olikaan! En muista, millloin teatteriesitys olisi vienyt niin mukanaan kuin tämä. Pääosien esittäjät Janne Kyyhkynen ja Tuuli Aninkari pitivät esityksen langat niin tiukasti otteessaan, että minkäänlaista pitkästymistä ei päässyt syntymään. Hyvää empaattistä lämmintä näyttelemistä, vaikka aihe olikin vähän rankka. Näin sanoivat myös muut jututtamani tuttavat.

Esitteessä korostettiin esityksen fanaattisuutta ja kyllähän se sitä oli. Pääjuoni kertoo kilpaurheiluun valmentamisesta ja valmentajaisän kunnianhimosta mutta esityksessä on myös muita tasoja. Romantiikkaa, surua, yksinäisyyttä, kiusaamista.

Väliajalla meillä oli yhteinen pöytä kesämikkeliläisten kanssa. Hiljaista on Mikkelissä, he sanoivat. Niin on talvella me säestimme. Se on toista kesätorilla, he jatkoivat ja totesivat kirjailija Miika Nousiaisen toista näytelmää, Juurihoito, esitettävän Kansallisteatterissa. Minä parahdin, että minun piti olla tänä iltana siellä katsomassa, mutta päivän muut menot esitävät sen. Tuntui, että enkeli lensi huoneen läpi.

Näytelmästä jäi mieleen halu lukea Nousiaisen tämä Maaninkavaara -kirja ja myös muuta tuotantoa. Minulla on siinä suhteessa laiminlyöntiä. Mutta ihanaa on todeta, että Mikkelin teatteri on voimissaan. 

Mikkeli - kulttuurikaupunki - onko sellaista mainosta missään?

3.2.2017 perjantaina

Tukipilari - tuki pilari

Mikkelin kahviloista Tukipilari on jäänyt minulle tähän viikkoon asti tuntemattomaksi. Olen jotenkin tiennyt, että tällainen kahvila toimii melkein keskustassa, mutta jostakin syystä se ei ole sattunut matkani varrelle. Olisko yksi syy ollut aukioloajan lyhyys, neljä tuntia, tai sitten vain en ole tullut liikkuneeksi sillä kadun osuudella.

Minulle kerrottiin, että Tukipilari on toiminut jo 23 vuotta. Se toimii seurakunnan alaisuudessa ja tarkoituksena on olla myös avoin keskustelu- ja tapaamispaikka yksinäisille puheseuraa kaipaaville ihmisille. 

Tukipilari toimii täysin vapaaehtoisin voimin. Työvuoroja kertyy toiveiden mukaan yhdestä päivästä useampaan päivään kuukaudessa. Ymmärsin, että useat ovat toimineet yhdessä jo monia vuosia. Yhteen hitsautunutta yhteistyötä. 

Minua viehätti kahvilan selkeä konstailematon sisustus. Voisiko sanoa, että somisteina toimivat myynnissä olevat käsityöt ja ajoittaiset taidenäyttelyt. Mielestäni hyvin lempeä pehmeä pysähdyspaikka. Ei meteliä eikä musiikkia. Loistopaikka keskustelulle.

Kahvilan yhteydessä toimii myös kirpputori. Tästäkin toiminnasta kertyvät varat menevät diakoniatyöhön. Hieno kohde kaappien kevätsiivoukseen.

En ymmärrä, miksi olen niin innostunut tästä uudesta *tuttavuudesta*.  Siksikö, että minussa yhä asuu pieni kahvilanpitäjän kaipaus menneiltä vuosilta. Mukava saada siihen vähän korviketta ja kevätvaloa.

Tukea me tarvitaan ja pilareita mihin nojata.

31.1.2017 tiistaina

Turvapaikka

Minulla on hämmentynyt ja surullinen olo tämän päivän maailmassa. Ihmiset ovat tulleet niin eri arvoisiksi. On meitä hyväosaisia, joilla on tällä hetkellä turvallisessa maassa turvallinen koti ja kohtuullinen toimeentulo. Sitten on heitä toisia, joilla kotimaa ei ole turvallinen eikä vaihtoehtoa näy.  

Turvaton hakee turvaa. Hän hakee sitä itselleen, perheelleen, lapsilleen. Hän etsii parempaa turvallisempaa elämää tulevaisuudessa. Heitä tuli Suomeen runsas vuosi sitten kolmekymmentätuhatta. Jotkut lähtivät pois, maa ei ollutkaan sellainen kuin joku oli kertonut tai he olivat luulleet. Useimmat ovat jääneet.

Mietin millaista on elää epätietoisuudessa kuukaudesta toiseen. Välillä toiivoa ja välillä pelätä. Yrittää opiskella, olla kiitollinen ja kuitenkin pelätä kielteistä lopputulosta.

On vaikeaa yrittää auttaa. On vaikeaa, kun ei löydä keinoja. On vaikeaa, kun yrittää sanoa, että yrittää auttaa mutta ei voi auttaa.

Minulle sanotaan, että nyt toimitaan näin. Poliittisesti on päätetty, että toimitaan näin. Että näin on hyväksytty. Yritän yhä kysellä lisää, syytän joitakin hampaattomuudesta, mutta he sanovat etteivät he voi tehdä mitään. Näin on päätetty.

Minua kylmää. 

26.1.2017 torstaina

Tähtitorilla vaalitohinaa

Tänään pysähdyimme pitemmäksi aikaa seuraamaan vihreiden vaalitouhua Mikkelin tähtitorille. Kahvilan pöydät olivat niin varattuja, että meidän piti liittyä pöydässä jo istuneeseen seurueeseen ja se osoittautuikin mukavaksi ratkaisuksi. Juttua syntyi ja hyvää tuulta. Ihmiset olivat meille entuudestaan tuntemattomia, mutta se ei haitannut. Otimme kantaa ohi kulkeviin tunnettuihin kaupungin ihmisiin ja puhuimme vähän paikallista politiikkaakin.

Vihreät esittelivät ohjelmansa napakasti ja nopeasti. Kahvilappuja jaettiin halukkaille ja jonoa syntyi kahvilan eteen. Tällä kerralla emme olleet tässä jonossa. Puheiden tavoitteet painottuivat lapsiin ja nuoriin, varhaiskasvatukseen ja opiskeluun ja nuorten työllistymiseen. Odotimme eläkeläisiin kohdistuneita tavoitteita ja tulihan niitä: valmistautumista vanhuuteen eli ennalta varautumista.  Minun mielestä mukavasti esitetty, ei ylihehkutusta eikä varsinaisesti mitään lupauksia, että näin tulee tapahtumaan.

Rakastan politiikan seuraamista. Tänäänkin tunsin, että on mukava odottaa kevättä, kun on tapahtumia ja paljon kannanottoja eri puolueisiin ja poliitikkoihin.  Niitä voi sitten omassa mielessään pohtia, vastaavatko ne minun omia ajatuksia.

Jää ja liukas lumen pinta peittää vielä kävelykadut ja kävely on aika niljakasta ja kurjaa. Runsaan kahden kuukauden päästä vaalien aikaan kevät on jo pitkällä, valoisuus lisääntynyt ja ehkä kadutkin enemmän sulaneet. 

Ajattelen, että silloin on kevät jo parhaimmillaan.

10.1.2017 tiistaina

Nuori ja vahva - vanha ja raihnainen

*Kun minä olin nuori minä tein raskaita töitä isän kanssa, minä olin heinäpellolla ja ajoin hevosta ja monia muita töitä mitä miehet tekivät* kertoi tuttavani kun istuimme kahvilla. *Ja kun minä vein hevosen tarhaan hevonen sanoi höröhöö*, hän jatkoi iloisesti. Pian kahdeksankymmentäneljä vuotta täyttävä hauras vanha nainen.

Olen kuullut nämä jutut monta kertaa aikaisemmin mutta aina ne kuulostavat lämpimiltä muistoilta. Ymmärrän että hän haluaa unohtaa niiden kertomisessa tämän hetken raihaisuutensa, kivun ja yksinäisyyden. Kuuntelen niitä ja ajattelen, mitähän minun mielestä kumpuaa silloin, kun muistot ovat tärkeämpiä kuin nykyisyys. Nyt en sitä tiedä.

Näitten käyntien jälkeen yksinäisyyden ilme jää pitkäksi aikaa mieleeni. Tänäänkin ystäväni kysyi käynnin jälkeen, miksi minun ääneni on niin surullinen. Yritin väittää vastaan, että ei kai, mutta mietittyäni asiaa ajattelin, että tuo vierailu viipyi vielä mielessäni.

Tämän talven sanastossa on esiintynyt usein sana kärkihanke. Tämän hallituksen kärkihankkeita ovat ne ja ne. En ole huomannut, että siellä olisi esiintynyt yksinäisyyden ja turvattomuuden tunteen poistaminen vanhuksilta.  Vai ovatko ne niin mahdottomia poistaa, vanhuksia liian paljon ja taloudellisia resursseja liian vähän.

Niin kai se on. Vanhuus on salakavalaa, kauniit muistot tuovat hetkiksi iloa. Pitäisi vaan olla kuulijoita. 

7.1.2017 lauantaina

Kävin kuuntelemassa Timo Harakkaa

Joulunjälkeiseen hiljaiseen aikaan sopi hyvin piristysruiskeena demaripuheenjohtajaehdokkaan tilaisuus Mikkelissä. Pakkasta oli runsaat kaksikymmentä astetta mutta se ei ollut estänyt meitä noin viittäkymmentä kuulijaa lähtemään liikkeelle. Aurinko paistoi Einonvintin ikkunasta ja kahvi ja korvapuusti maistui hyvin.

Ehdokas Harakka aloitti leppoisasti esittäytymisensä ja otti yleisön haltuunsa. Kuuntelimme kaikki hiljaa, mitään supattelua tai pitkästymistä ei näyttänyt syntyvän. Estäytymisessä ei ollut sättimistä hallituspuolueita eikä nykyistä puheenjohtajaa kohtaan. Miellyttävä alku.

Yleisön kommentit ja kysymykset seurasivat esittäytymistä. Minäkin viittasin ja kerroin informaatikko-lapseni kehuista Harakan Luoton loppu-kirjasta. Hän sanoi pitävänsä kirjaa hyvin talousasiantuntija-otteella taitavasti kirjoitettuna. Kysyin, miten hän itse kehuisi omaa taloudellista asiantuntijuuttaan ja pyysin kertomaan muista kirjallisista tuotteista. Harakka luetteli valiokunnat, joissa hän eduskunnassa on jäsenenä. Kuulosti vahvalta.

Yleisön kysymykset pysyivät kiinnostavina ja Harakka vastasi niihin napakasti - paitsi yksi vastaus sisälsi monta polkua.  Mitään varsinaisia järjestösanakiemurteluja ei kuitenkaan puheenvuoroissa tullut esille.   

Timo Harakka on taitava esiintyjä, hyvä puhuja ja ymmärtääkseni myös hyvä kirjoittaja.  Lähtökohdat tuntuisivat olevan kohdallaan. Harakka puhui moneen otteeseen tulevaisuuden sosialidemokratiasta ja nuorison mukaan saamisesta. Siinä on monen miettimisen paikka. Yleisöpuheenvuorossa ehdotettiin, että politiikasta pitäisi puhua enemmän arkipäivässä ja arkisesti kahvipöydässä ja milloin missäkin. Sen pitäisi tulla lähelle ihmistä, osaksi elämää, osaksi asioihin vaikuttamista. Kuulosti hyvältä.

Miten sitten nuoret saataisiin kiinnostumaan? Kun olen kuullut nuorten nauravan ja melkein ihastelevan median esille nostamille poliittisen käyttäytymisen ylilyönneille, olen miettinyt mitkä siistimmät jutut nostaisivat kiinnostusta.  Mitä sellaista saataisiin liitettyä urheiluun, opiskeluun tai työhön niin, että se ottaisi tulta.

Miten politiikka opittaisiin ottamaan osana yhteiskunnan asioiden hoitoa eikä se olisi huvittavaa käsillään kävelemistä tai ikävää kiusallista asiaa, johon ei haluta paneutua.

Tämä loppiaispäivän tilaisuus antoi monenlaista ajateltavaa.

3.1.2017 tiistaina

Viisikymmentä vuotta työelämää

Eilen illalla juhlin ystävieni kanssa. Eilen tuli kuluneeksi viisikymmentä vuotta siitä, kun aloitin pitkäaikaisen työsuhteeni. Sitä ennen olin ollut opiskelun lomassa työssä lyhyitä jaksoja, mutta varsinainen työurani alkoi tuolloin vuonna 1967 ensimmäisenä arkipäivänä.

Minkälaista työ ja elämä oli silloin? Asuin Helsingissä, työpäivät kestivät kahdeksasta neljään, välillä oli ruokatunti, jonka aikana nautin joko omat eväät tai Eromangan lihapiirakan tai munkin tai esimiehen tarjoaman ison viinerin. Omaa työhuonetta ei ollut, kirjoitin sanelusta hakemuksia, valituksia, eduskunta-aloitteita ja vastauksia kirjeisiin. Näin tapahtui joka päivä. 

Ensimmäisen työpäiväni tehtävät muistan hyvin. Minulle annettiin tehtäväksi etsiä huoltokortistosta itäsuomalaisia köyhiä perheitä, joille eräs lääkäri halusi lahjoittaa rahaa. Se herätti minussa suurta kunnioitusta lahjoittajaa kohtaan. Myöhemmin sain kuulla, että lahjoittajalla oli siinä omat verotusetunsa. Hyvä teko joka tapauksessa.

Vuodet kuluivat vauhdilla ja tehtävätkin vaihtuivat. Kirjanpitoa, henkilöstöasioita ja arkistoasioita. Eläkkeelle jääminen tuli ajankohtaiseksi ja otin haasteen vastaan vuoden mietittyäni. Miltä työstä jääminen tuntui silloin? Ensiksi oli parit eläkejuhlat eri työpisteissä, juhlat olivat tosi mieleenjääneet, lämpimät ja iloiset. Sitten seurasi pitkä reppureissumatka ja sen jälkeen pitkä kesämökkikausi.  Se oli kiva vuosi.

Mutta sitten minua pyydettiin jatkamaan osa-aikaisesti. Arkistoissa oli töitä ja sitä oli mukava satunnaisesti tehdä. Tuntuiko se edes työltä? Mukavaa aikaa.

Ja eteen tuli myös uusia mielenkiintoisia asioita. Kotikaupunkiin oli muuttanut pakolaisia, joihin oli helppo tutustua ja mukava yrittää auttaa suomen kielen oppimisessa. Ja ystävystyä ja samalla oppia uudesta vieraasta maasta ja kulttuurista. Kuva maailmasta laajeni huomattavasti.

Eilenkin vietimme monikulttuurisen juhlan. Hauskan, huiman ja lempeän juhlan. Onnellinen alku tähän vuoteen.

Kerroin tätä tarinaa tänään ystävälleni, joka pysähtyi kahvikupilliselle kauppakeskuksessa.

Hän kysyi: Mutta saatko sinä palkkaa, jos teet yhä töitä?

Nauroin ja kysyin häneltä samaa. Yritin selittää, että olen kiitollinen siitä, että minulla on ollut ja on yhä mahdollisuus tehdä mielenkiintoisia asioita. Nimitän sitä työelämään osallistumiseksi. Pitäisikö sillä olla joku muu nimi?

Viisikymmentä vuotta - 

27.12.2016 tiistai

Mikä on ollut minun paras jouluni?

Näin kysyi kuopukseni jouluaattona. Totesin heti, että ei jouluja voi asettaa paremmuusjärjestykseen. Ensimmäiseksi paras, toiseksi paras ja niin edelleen. Yksinäisimmän tai surullisimman joulun voi nimetä mutta ei muuten voi laittaa jonoon. 

Joulut kytkeytyvät omaan ikään ja elämäntilanteeseen. Lapsuuden jouluissa on oma muistojen kultaama hohde. Ensimmäiset oman perheen joulut vaativat oman perinteen rakentamista uusista palikoista. Muistot ovat monenlaisia. Myöhemmät joulut ovat vaihdelleet perhejouluista - tai monen perheen yhteisestä joulusta kuten tänä vuonna - matkajouluihin. Joulu ulkomailla, joulu merellä, joulu Lapissa. 

Tänä jouluna erityisesti viehätti monen sukupolven vauhdikas yhdessä olo. Ikähaitari oli viidestä vuodesta yhdeksäänkymmeneenneljään. Mukana opiskelijoita, työssä olijoita ja eläkeläisiä. Mikä ihana kokoonpano! Saatoin siirtyä seurasta toiseen ja uusi mielenkiintoinen keskustelu oli edessä.

Ja tietysti monien toiveiden mukainen runsas ruokapöytä ja hidas kiireetön ruokailu. Nautin kovasti. Minun roolini järjestelyissä oli vähäinen mutta olin kyllä suunnittelussa mukana.

Vanhin meistä senioreista oli ihastuttava ja tietysti juhlan keskipiste. Muistojen kertomista ja nuorten kanssa seurustelua.  Oli huikeaa olla läsnä ja kuunnella ja saada osallistua.

Joulu juhlista jaloin. Kiitollisena saan sen tänäkin vuonna niin sanoa. 

26.12.2016 maanantai, tapaninpäivä

Kateissa kaksi sanaa

Olin ihastunut niihin sanoihin enkä muistanut niitä kuulleeni yhdessä. Sanojen lausuja kysyi useampaan kertaan, enkö tosissaan ollut kuullut niitä aikaisemmin. En ollut. Ne kuvasivat jotain tapahtumaa, näin muistelin. Mutta sitten tapahtui se, mitä tällä vuosikymmenellä tapahtuu. Unohdin sanat. Jäljelle jäi hyvänolon ja ilon tunne mutta sanat olivat poissa. Ja vieläkin pahempaa tapahtui. Sanojen lausuja lähti uupuneena viime matkalleen enkä enää voi yrittää kysellä, jos nuo sanat puheessa toistuisivat.

Yritin etsiä kirjastosta noita sanoja tai olisiko parempi sanoa tuota sanapartta. Lainasin Tavvoo savvoo mutta ei sieltä löytynyt. Tämän kirjasen sanaparret tuntuivat olevan muutenkin vähän eri paikkakunnilta, vaikka oli siellä minulle tuttujakin. Lainasin toisenkin sanaparsia koskevan mutta ei sieltäkään tullut apua. 

Olen lukenut, että monet kirjailijat pitävät muistivihkoa käsilaukussaan kirjoittaakseen heti muistiin mitä kokevat kuulevat tai näkevät. Minäkin sanojen kadottamisesta oppineena toivoin joululahjaksi muistivihkoa ja sainkin sen. Siihen mahtuu tosin vaan viikon kokemukset mutta se on alkua järjestelmälle. Nimeän sen Vuoden viimeinen vihko 2016. Sitten hankin heti uuden ja laitan sen nimeksi Uuden vuoden ensimmäinen.

Ikkunasta näen, että kadut kiiltävät liukkauttaan. Ihmisiä on hyvin vähän jalkaisin liikkeellä. Ehkä minun on etsittävä nastakenkäni ja rohkaistava itseni liikkeelle liikkumisenkin vuoksi. Ja joulun jälkeisen tunnelman löytämiseksi. Vielä hiljaisen ja viivyttelevän vuoden viimeisten päivien tunnelman, joka kysyy mitä tänä vuonna tapahtui ja miten sen itse koin.  Jäinkö itse liiaksi kiinni minua lähellä tapahtuneisiin asioihin vai pääsinkö eteenpäin ja näinkö vaihtoehtoja.

Harmaassa päivässä kajastaa keskipäivän valoa. Jotakin katoaa, jotakin pysyy, jotakin uutta tulee. Näin tapahtuu aina kaikkina vuosina, kaikille ihmisille. Joulun rakkauden hengen kokeneena uskallan luottaa siihen.

21.12.2016 keskiviikkona

Joulumietteissä

Olenko pääsemässä joulutunnelmaan? Luulen, että olen. Ystäviä on ympärillä, paketteja vaihdetaan, ei paljon mutta kuitenkin jotakin. Hyvän joulun toivotuksia sanotaan puolitutuillekin, mukana kulkijoiden kanssa muistellaan enemmän kulunutta vuotta.

Joulu on hyvän tahdon juhla. Kaikki ei kuitenkaan ole hyvin, ei Suomessa eikä kauempana. Pahan tekijöistä kuulemme taas uutisissa ja se aiheuttaa lisää pelkoa. Uhka säilyy taustalla. Yritämme löytää mieleemme entisenlaista rauhaa ja turvallisuutta.

Olen saanut valmistautua jouluun leppoisasti. Vähän valmisteluja, läheisten käyntejä ja sitä ennen joulusiivoustakin. Rentoa yhdessäoloa, jouluaattoon valmistautumista, kirjoihin paneutumista. Kirjavarastostani löysin Pekka Kuusen Tämä ihmisen maailma, lähes viisisataasivuinen järkäle kooltaan ja tiedoiltaan. Uskomaton aikaansaannos vuodelta 1982, yli 30 vuoden takaa. Mielenkiintoista luettavaa moneksi viikoksi. Mietin, onkohan kirja vielä tälläkin vuosikymmenellä ajan tasalla. Mutta mielelläni palaan kuitenkin -80-luvulle.

Minulle on tunne, että tämä joulu merkitsee minulle käännekohtaa. Mihin sitten, en ole vielä varma. Mielessä liikkuu kiinnostavia kohteita ja  iloista odotusta. 

Ensin kohti joulua, sitten vanhan vuoden jättämistä, uuden aloittamista.

On hyvä mieli.

16.12.2016 PERJANTAINA

Paljo nuori

Näin sanoi minulle turvapaikanhakija-ystäväperheen isä, kun kerroin hänelle ja toisille läsnäoleville ikäni. He kertoivat, että heidän maassaan minun ikäinen nainen on jo hyvin vanha.

Paljo nuori. Nuo sanat jäivät pyörimään mielessäni ja hymyilyttivät koko illan. Turhaan olen joskus murehtinut miten vuodet kuluvat ja ikää karttuu. Sanat eivät ihan täsmää puhdasoppiseen suomen kieleen mutta ovat niin hellyttäviä, että en halua unohtaa niitä. Ovathan ne kuitenkin niin kuvaavia - ei niin vanha mutta ei ihan nuorikaan. Ihana sanapari, ainakin minulle.

Olen askarrellut suomen kielen parissa pitkin syksyä ja yrittänyt löytää helposti omaksuttavaa suomea ja opettaa sitä - mutta voi miten vaikeaa se on. Oppimisen halu ja yrittäminen ilahduttavat, kun opiskelija onnistuu ja yhteisymmärrys syntyy.

Rakastan suomen kieltä ja sen rikkautta. Ehkäpä kiinnostus kieleen ja kirjoihin uppoutuminen ja uteliaisuus on yksi keino pysytellä elämän menossa mukana. Ja samalla myös olla paljo nuori.

10.12.2016 LAUANTAINA

Eläkeläisten juhlaa

Vietimme eilen eläkeläisryhmämme pikkujoulua. Siihen kuului hyvää ruokaa, vähän joululauluja ja puuropuhe, jonka piti ystävämme historioitsija Hannele Wirilander. Paikaksi olimme valinneet Mikkelissä vanhan puutalon suojissa toimivan Nanda-kahvilan. 

Ruoka oli minun mieleistä, vaikka kaikki ei ollut ihan perinteistä. Kinkku oli salaatin muodossa, ei isoina viipaleina, mutta se sopi mulle, koska oli kevyempi versio. Jouluruokia oli kuitenkin lanttu- ja muina laatikoina. Minulle herkullisimpia olivat pinkkisillitorttu ja jälkiruuan tiramisuversio. Maittava joulupöytä joka taeenpauksessa.

Osallistujia oli lähes kolmekymmentä, joten puheensorinaa ja iloisia ilmeitä riitti. Ikähaarukka oli 65vuodesta 88 vuoteen. Reippaita ja pirteitä kaikki ja näytti siltä, että jokainen nautti yhdessä olosta. Oli mukava tunnelma ja parituntinen vierähti nopeasti. Hannele Wirilander kertoi vähän  Rouhialan kartanon historiasta ja jouluista lämpimästi ja mukaansa tempaavasti. Kiva puuropuhe vaikka ei ihan perinteinen. Minä en kyllä tiedä, mitä puuropuhevaatimuksia edes onkaan - hilpeyttä, hulluttelua vai mitä - tämä ainakin oli meille sopiva.

Lopuksi minulle annettiin joulukukka kiitoksena vuoden vetovastuusta.  Mukavahan se oli vastaanottaa, vaikka teen tätä työtä vapaaehtoisena ja omaksi ilokseni.

Työpaikkamme motto on ollut Veljeä ei jätetä ja sitä samaa pyrimme jatkamaan omassa piirissämme, vaikka se kuuluisikin nyt Siskoa ei jätetä. Terveyden hiipuminen ja voimien väheneminen uhkaa meitä kaikkia mutta silti yritämme olla toisiimme yhteydessä. 

Maailma on kylmä paikka, kavereita tarvitaan.

 

7.12.2016 KESKIVIIKKONA

Tunnetaan vastuuta

Suomalaisten enemmistöön kuuluvana istuin eilisen illan television ääressä. Aluksi olin vähän pitkästynyt linnan kutsujen ohjelman venyttämiseen haastattelujen ja vanhojen ohjelmapätkien näyttämiseen. Tietenkin tekijät yrittivät parhaansa viihdyttämisessä ja monipuolisuudessa, mutta ei kolahtanut minuun.

Ohjelma sähköistyi nyt kuten aina heti Jääkärien marssin soidessa ja historian kavalkaadin edetessä. Ryhdikäs entinen komentajamme Jaakko Valtanen johti sotaveteraanien ja lottien joukkoa, joita oli kutsuttu runsaasti. Saimme nähdä huomaavaisia, yhtä aikaa iloisia ja liikuttavia kättelyjä presidenttiparin ja vieraiden kesken. Suuri kunnioitus molemmin puolin tuli esille. 

Jono jatkui ja ihmettelyä herätti, miten juontajat pystyivät niin tarkkaan tietämään vieraiden nimet ja mitä he edustivat. He olivat etukäteen läksynsä hyvin opetelleet. Hieno juttu. Pukujen ja kampausten arviointi kuului myös meidän illan ohjelmaamme. Monia kauniita veistoksellisia asuja ja kauniita kampauksia. Yksi meidän joukostamme oli sitä mieltä, että tukan auki pitäminen - heiluvat hiukset - oli moka ja kun aamulla kuuntelin televisiosta muotiasiantuntijaa oli hän myös samaa mieltä. Onhan näiden juihlien pukeutumisella omat vanhat säännöt, mutta niille näytetään nykyään haettavan rajoja. Oikein vai väärin, en osaa sanoa kun pukukoodit ovat minulle vieraita. Ja muutkin koodit, onko esimerkiksi oikein että julkkishenkilöiden revolverihaastatteluissa heitä sinutellaan, vaikka sinuttelu onkin yleistä. Olisivatko arvokkaat juhlat sen arvoiset, että noudatettaisiin vanhoja tapoja?

Minulla on ollut onni seurata näitä kutsuja perinteisesti muutaman ystävän kanssa. Aluksi emäntä tarjoaa juhlavan alkulautasen - kauniisti asetellun ja maittavan -  sitten seuraa uuniriiisipuuro  hedelmäsopan kanssa. Uutta ja perinteistä syötävää. Mukava alku illalle, kun runsas neljä tuntia suomalaista juhlaa television välittämänä oli edessä.

Ilta sujui nopeasti, presidenttiparia haastateltiin uudestaan ja heiltä kysyttiin suomalaisuudesta, mikä siinä on tärkeintä. Presidentti vastasi, että tunnetaan vastuuta ja ollaan oikeudentuntoisia. 

Illan kohokohta oli mielestäni tämä presidenttimme, johtajamme sanoma: meidän tulee tuntea vastuuta ja tuntea, mikä on oikein.

 

20.11.2016 sunnuntai

Jyväskylässä virkistysmatkalla

Eläkeläisporukkamme suuntasi syksyn virkistysmatkalle Jyväskylään. Osallistujia, joista osa oli omia ystäviä, kertyi lopulta runsas kaksikymmentä. Lauantaiaamu oli harmaa mutta ei sateinen. Kuljettajaksi saimme vanhan luottokuljettajamme, iloisen ja avuliaan miehen. Matka alkoi mukavissa tunnelmissa.

Lähdimme hyvissä ajoin, koska osa porukasta halusi ostoksille ja me muut tutustua Alvar Aallon suunnittelemiin rakennuksiin, joita Jyväskylästä löytyy runsaasti. Kiertelimmekin kaupunkia *Pokemon*-periaatteella kun olin poiminut netistä mielenkiintoiset talot ja osoitteet, mutta meillä ei ollut mukana navigaattoria. Toisaalta se oli hauskaa; onkohan se tämän kadun varrella vai seuraavan.

Löysimme Tietotalon, Viitatornin (Jyväskylän *torahammas* - 13-kerroksisen asuintalon - aikanaan ympäristöstä huomattavasti erottautuneen rakennuksen), Yliopistoalueen rakennuksia, uimahallin joka tosin oli huppujen sisällä, ja arkkitehti Wiivi Lönnin Jyväskylän juomatehtaan, joka nykyään on luovan ammattikunnan käytössä. Kaunista ja harmoonista kaupunkikuvaa.

Sotainvalidien muistomerkin *Veljeä ei jätetty* Cygnaeuksen koulun pihalla näimme myös. Muistomerkki on Heikki Häiväojan veistämä ja kuvaa kadun puolella katoavaa hirsirakennusta, vertauskuvallisesti myös Sotainvalidien Veljesliiton toiminnan aikanaan loppumista. Koulupihan puoleisessa sivussa on kuvattu sodan runtelemaa metsää.

Matkan päätapahtuma oli teatteriesitys *Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä*. Lasse Pöystille Bengt Ahlforssin aikanaan kirjoittama näytelmä oli hellyttävä, lämmin ja paljon ajatuksia herättävä. Esityksen valinnasta sain paluumatkalla kuulla pelkkää kiitosta.

Tällä virkistysmatkalla ohjelmaamme ei sisältynyt ravintolaruokailua kuten tavallisesti mutta suurempi nälkä ei päässyt yllättämään teatterikahvion maukkaan broileripiirakan ansiosta. Ja kotimatkalla saimme suumme makeaksi Pandan tehtaanmyymälästä.

Matkanjohtajana olin tyytyväinen Savonlinjan ystävälliseen ja huomaavaiseen palveluun, mukavaan matkarupatteluun ja Jyväskylän laajemman kaupunkikuvan mudostumiseen.

Ja ennenkaikkea tähän yhteiseen henkeen - olemme yhdessä niin kauan meitä huvittaa ja me jaksamme.

15.11.2016 TIISTAINA

Digiloikkaa vanhuksille

Päivä päivältä näyttää varmemmalta, että netin käyttö tulee olemaan meidän ainoa tiedotusväylä ja yhteys muuhun maailmaan. Enää ei puhuta iästä, jolla on armahdettu tähän asti ikääntyneitä ja tarjottu vanhanaikaisia paperi- tai muita malleja yhteydenpitoon.  Nyt tämä on ohi ja annetaan ymmärtää, että se on vain halusta kiinni, tietokoneen käytön oppiminen. Toitotetaan vaan, että kaikki oppii kun vaan haluaa. Tiedän, että se ei ole totta. Voidaan siirtyä digimaailmaan, joka on kaikille tarjolla. 

En ole itse teknisesti lahjakas mutta pärjään tietokoneen kanssa avun turvin jotenkuten. Minulle pelastuksena on ollut se, että käytin tietokonetta työssä ollessani. Totuin siihen. Tietokoneitten ja ohjelmien muuttuminen aiheuttaa kuitenkin ongelmia. Aina herää kysymyksiä ja konetakkuja, joihin tarvitaan viisaampia, digiasiantuntijoita. Kohdalleni niitä on onneksi osunut.

Kuuntelin tänä aamuna Esko Ahon puhetta saman asian puolesta. Hän sanoi, että välttämättä kaikki vanhat ihmiset eivät enää opi käyttämään tietokonetta. Siihen voi olla monta syytä. Fyysinen ja psyykkinen väsymys epävarmuuden ohella voivat olla asioita, jotka estävät oppimisen.  

Aho huusi apuun viikonlopun Slush -taitureita. Huomion kiinnittämistä digimaailman heikoimpiin. Jos sormet eivät pysy näppäimillä, kone takkuilee ja päähän koskee - onko sitten pakko kiusata itseään epämiellyttävällä asialla.

Ihmettelen, miten hiljaa tästä asiasta ollaan. Lehdet hehkuttavat yhdeksänkymppisten tietokoneen käytöllä, joka on sinällään hieno asia. Kuitenkin unohdetaan, että ihmiset ovat erilaisia ja eteneminen digimaailmaan on ollut liian nopea ja ehdoton. Tuntuu siltä, että eletään nuoren digimaailman ehdoilla.

Missä ovat kaikki eläkeläisjärjestöt ja vanhustenliitot ja muut puolustajat?

Herätkää - auttakaa - pelastakaa!

9.11.2016 KESKIVIIKKONA

Vilkas kansainvälinen päivä Mikkelissä

Päivän nimi oli International Mikkeli Day. Stellan tähtitorilla oli jo alusta lähtien runsaasti ihmisiä. Tuolit olivat varattu ja ihmisiä liikkui runsaasti käytävällä. Monikulttuurinen ilme näkyi kaikkialla.

Päivä alkoi kaupunginjohtajan maine-tervetulopuheella. Maine ansaitaan ja se syntyy sisältäpäin ja se syntyy tekemisestä. Kaupungin elinvoimainen toiminta vaatii voimaa, pöhinää ja luovuutta. Hän päätti puheensa, että Mikkelissä erilaisuus otetaan vastaan ja monikulttuurisuuden merkitys on hyvin perusteltavissa. 

Ohjelmassa vaihteli musiikki, puheet, esittelyt ja tanssi. Neljä tuntia ohjelmaa oli hyvin koottu ja erityisesti oli ajateltu nuoria. 

Oli hauska seurata kansainvälistä yleisöä, jo aikaisemmin muuttaneita maahanmuuttajia ja Suonsaaren turvapaikanhakijoita ja heidän tapaamistaan ja iloista keskustelua. Näytti siltä kuin kaikki olisivat yhtä suurta perhettä.

Hienoa oli se, että vuoden 2016 kansainväliseksi mikkeliläiseksi valittiin Suonsaaren johtaja Heikki Väätämöinen. Valinta tehtiin ensimmäinen kerran. Väätämöinen kiitti puheessaan kaupunkilaisten ja järjestöjen toimintaa suonsaarelaisten hyväksi. 

Tapahtuman päätähtenä mainostettiin Mustaa Barbaaria ja lapset nauttivat jonglöörin palloesityksistä. Afganistanilaiset pojat esittivät vaikuttavan juhlatanssiesityksen, joka myös sai paljon taputuksia. Lapsilla ja myös aikuisilla näkyi kasvomaalauksina Suomen ja oman maan lippu ja se näytti tuottavan paljon iloa. 

Päivän hyväksi oli tehty paljon työtä. Tarjolla oli myös eksoottisia makuja mutta ne menivät minulta ohi.

Onnistunut päivä. Hyvä Mikkeli.

8.11.2016 tiistai

Kukapa ei sinunlaisesi viehättävän naisen seurassa viihtyisi

Eilen illalla olin ryhdistäytynyt osallistumaan toisten joukossa suomen kielen ja suomalaisen elämänmenon opettamiseen. Oppijoita tai kuulijoita oli kerääntynyt kymmenkunta, alunperin heitä ilmoittautui viisitoista mutta aina jollekulle ilmaantuu muuta menoa tai väsymystyä tai haluttomuutta.

Tällä lyhyellä kolmen kerran kurssilla oli mukana myös suomen kieltä opiskelevien omaa äidinkieltä taitava opettaja. Oli mahtavaa todeta se innostus, mikä opiskelevilla oli. Kysymyksiä sateli ja keskustelua syntyi. Tempauduin itsekin innostukseen mukaan ja seurasin ihastuneena kuin jotakin näytelmää. Mielestäni syntyi tosiaan hieno ja mukava ilta.

Olin kotiin palatessakin vielä iloisella mielellä ja ihmettelin onnistunutta iltaa. Ystäväni poika kuittasi puheeni ja mielentilani sanomalla: kukapa ei sinulaisesi viehättävän naisen seurassa viihtyisi. Iloni suorastaan räjähti sadoiksi säteiksi kun hän jatkoi: minä olen vanha puhelinmyyjä! 

Iloa ja hymyä riitti koko loppuillaksi. Alakulo hävisi ilon taakse, kivaa tekemistä ja lukemistä löytyi, mukava olo jatkui. Nauratti, kaikkihan on hyvin.

Pohdin miten vähästä olo voi muuttua. Muutamia sanoja oikeaan aikaan, läheisiä ihmisiä lähellä, turvaa.

Marraskuun toinen viikko alkoi hyvin.

6.11.2016 sunnuntaina

Hiljaisuuden merkeissä

Kalastajat tietävät,

että meri on vaarallinen ja

myrskyt voivat olla kauheita,

mutta he eivät pidä

näitä vaaroja riittävinä syinä

pysyä rannassa.

Vincent Van Gogh.

Viikonloppuna moni asia on muistuttanut menneestä vuodesta. Televisioohjelma pysäytti minut ajattelemaan, minkälaista on kuoleman odottaminen rakkaan ihmisen kanssa. Kun lääkäri on sanonut nuo ankarat sanat: mitään ei ole enää tehtävissä. Jäljelle jäävä on tehnyt kaikkensa loppuajan yhdessäolon vuoksi. Siitä huolimatta se on ollut vaikeata, vaikka aikaan on mahtunut hyvää elämää, melkein kuin normaalia niin, että kuolema-ajatus on väistynyt.

Minulle kuolema on tullut lähelle monta kertaa. Ilmoituksena, että hän joka on ollut minua lähellä, on nyt poissa. Silloin mieleeni on noussut kapina, miksi hän on lähtenyt niin äkkiä pois, miksi kuolema ei ole tullut hitaasti, niin että olisin voinut sanoa ne sanat, jotka jäivät nyt sanomatta.

Olen yrittänyt opettaa itseäni, että kuolema kuuluu elämän kiertokulkuun, oli se aika mikä tahansa. Ja myös yrittää valmistaa itseäni elämän rajallisuuteen. On yritettävä olla valmis ja lohduttautua, kun se aika tulee, että on saanut elää niin täydesti. Kenties tämä on kuitenkin  liian helppoa sanoa nyt.

Pitää rakastaa elämää nyt, ystäviä nyt, ja muistella ja tuntea kiitollisuutta heistä, joiden kanssa on saanut elää.

27.10.2016 TORSTAI

Verotoimiston palvelu hämmensi

Piti tarkistaa eräs verotusta koskeva asia ja siksi oli tartuttava puhelimeen. Puhelinjonotus ei kestänyt kauan, kun sanottiin että olen seuraava, jota palvellaan. Selitin asiani pariin kertaan mutta virkailija puhui asiasta kuin olisi tylyn palvelun käsikirja avoinna. Toistin vielä yhden kerran, mutta vastaus jäi ilmaan. 

Olin harmistunut. Muistin miten puhelu alkaa aina selostuksella, että puhelu nauhoitetaan palvelun parantamisen vuoksi - niinkö se tosiaan kuuluu. Ei se tässä auttanut. Päivä meni pilveen ja askeleet laahustivat.

Yritin kohottaa mielialaani päivittäisellä kävelylenkillä. Kadulle oli satanut ensi lumen ja liukkautta oli varottava. Kaikki tuntui kurjalta. Kotia kohti kulkiessani vastaan tuli hymyilevä iloinen suomen kielen opetuksesta tuntemani turvapaikanhakija joka huudahti : hellow Kaarina, kysyi tavanomaisen mitä kuuluu, ihasteli valkoista lunta ja lopuksi sanoi:  take care.

Piti ryhdistäytyä, mikäs hätä tässä, toiset palvelee toisella toisella tavalla, unohtaahan se pitää. Suomalainen viranomaisen tapa. Joillakin virkailijoilla. Sitä niin naiviisti odottaa sitä toisenlaista tapaa.

Päivä kallistui mukavampaan suuntaan.

23.10.2016 sunnuntaina

Erilainen Tallinnan matka

Viikko sitten meitä lähti tusinan hengen sukulaisporukka Tallinnaan viettämään syntymäpäiviä. Enimmäkseen nuoria mutta myös keski-ikäisiä ja minä edustin vanhoja. Syntymäpäiväsankari oli suunnitellut kaiken järjestelmällisesti ja niin hyvin, että kaikki pelasi loistavasti.

Lähdimme perjantai-illan Linda linen lautalla. Pientä jännitystä oli etukäteen sääoloista ja tuulesta, koska lautta on melko pieni ja kova tuuli voi myöhästyttää tai jopa estää lautan lähdön. Sää oli kuitenkin suotuisa ja saimme seurueellemme hyvät istumapaikat ja keskusteluyhteydet. 

En muista matkustaneeni aikaisemmin tällä lautalla mutta tykkäsin siitä. Valintaamme vaikutti tietysti edullinen hinta mutta myös nopea alle kahden tunnin matka ja se kuluikin tosi nopeasti.

Tallinnassa asetuimme nopeasti edulliseen majapaikkaamme rautatieaseman liepeille ja suuntasimme vanhaan kaupunkiin pieneen vegaaniravintolaan, jossa meitä odotti tilattu illallinen etu-, pää- ja jälkiruokineen. Iloinen puheensorina viihtyisässä ympäristössä maukkaine ruokineen oli matkalle mukava alku. Ruokien maku oli kohdillaan ja ruokaa oli runsaasti ja kauniisti aseteltuna.

Lauantaille oli suunniteltu matka Keilaan, puolen tunnin junamatkan päähän. Viron junat ovat uusia ja niillä on mukava matkustaa ja hinnat ovat edulliset. Minä lähdin ennen muita yksin, koska minuille oli varattu kosmetologilla käynti. Miellyttävä kokemus aamutuimaan. Iho tuntui ruusuiselta. Pistäydyin senjälkeen kahvilla italialaisessa ravintolassa, aamiainen kun oli jäänyt väliin. ja sainkin pöytääni komeat voileivät. Pian saapuivat toiset matkalaiset ja pääsimme kiertelemään vaatekaupat ja parturit. Mukava hiljainen kaupunki (kai kaupunki) ja ystävällisiä ihmisiä opastamassa, jos oli kysyttävää.

Osatoskierroksen jälkeen lounastimme aseman tiloissa tavallista maukasta arkiruokaa mutta päivänsankari oli tilannut kolme kakkua juhlan kunniaksi: suklaakakkua, mansikkakakkua ja aitoa virolaista rahkakakkua. Nam nam sanoivat kaikki vaikka kaikkea emme jaksaneetkaan syödä. Veimme loput kakut hotelliimme aamiaispöytää varten.

Nuoret riensivät kaupungille nähtävyyksiä katsomaan ja kauppoja kiertelemään. Minä kiertelin aseman vieressä olevalla torilla mutta en löytänyt tällä kertaa ostettavaa. 

Lauantai-illaksi oli varattu pöytä F-hooneelta varsinaista päätapahtumaa varten. Suuria korkeita saleja, ehkä tehdashuoneita ja paljon eri ikäisiä ihmisiä syömässä ja juomassa. Puhetta ja musiikkia tuntui riittävän. Ruokailun väliin oli matkamme taideryhmä valmistanut tanssiesityksen, joka esitettiin ravintolan edustalla. Age of love -Boosterin musiikki kaikui kovaäänisestä ja notkeat nuoret tanssivat hurmaavasti. Ja päivänsankari oli yllättynyt ja otettu tästä lahjasta. Ja oli sitä ihana seurata sivusta muidenkin.

R-kioskista hankitut viiden euron päivän liput helpottivat sunnuntaipäivän vaeltamista kaupungilla. Ja aurinko paistoi.

Linda linen lautta lähti neljältä ja ikimuistoinen juhlaviikonloppu oli takana.

6.10.2016 TORSTAI

Onko talitintin ruuat vähissä

Aurinko kajastaa sumuisen verhon takaa. Ilmassa on jo enteitä talven tulosta. Talitintit pyrähtävät ikkunalaudalla ja vuoroin maassa etsimässä ruokaa. Runsas marjavuosi ei taida lohduttaa kaupunkioloissa eläviä tinttejä. Muistan kuitenkin, että kaupungissa lintujen ruokkiminen on pääsääntöisesti kielletty ainakin kerrostalo-alueella.

Syksy on ollut poikkeuksellisen lämmintä aikaa, suorastaan kesän jatketta. Talveen asettautumista on pitänyt suorastaan hillitä - kesähän jatkuu vielä. Harrastuspiirit ja tapahtumat odottavat osallistujiaan. Rytmiä pitäisi osata nyt vaihtaa aktiivisemmaksi. Mihin kaikkeen sitä ehtisikään, jos olisi hyvin järjestelmällinen.

Toisaalta vastaani on tullut monia kirjoituksia, joissa ylistetään joutilaisuutta. Aikataulututtomia päiviä ja hiljaisuutta kaiken touhun välille. Yritän pysähtyä niihin. 

Luonnon kiertokulkua on mukava  seurata ystävien kanssa ja samalla pohtia tämän syksyn asioita muutenkin. Onko joku asia muuttunut edellisestä syksystä, onko itsellä hyvä olla ja onko ystävällä. Ajattelen, että pitäisi olla yhtä aikaa avoin ja valoisa (entä jos ei kerta kaikkiaan ole ?), tavoitettavissa ja tavoittamassa. Yrittää elää yksinkertaisesti ja luottavaisesti ja pelkäämättä.

Ei kuitenkaan elää pelkästään talitintin elämää, kantaa huolta ruuasta ja yöpuusta, vaan osallistua oman kiinnostuksen ja voimien mukaan mielenkiintoisiin asioihin.

Tulisiko siitä myös itselle iloa.

2.10.2016 SUNNUNTAI

Kiehtooko itsensä haastaminen 

Istuin kauppakeskuksen kahviossa 86-vuotiaan ystäväni kanssa, kun pöytäämme tupsahti ventovieras nainen, joka rupesi kyselemään meiltä, minkä ikäisiä olemme. Ehkä vaan jotain keskustelua aikaansaadakseen. Kuultuaan kaverini iän hän päivitteli, että niin vanha ja täällä kahvilassa vaan kulkee kahvilla. Hänellä oli varmaan olettamus, että kahdeksankymmenen ikävuoden jälkeen sitä vaan istutaan kotona raihnaisena apua odottaen. Hän itse kertoi olevansa vähän päälle kuudenkymmenen ja niin monesta paikkaa kipeä ja paljon kipuja.

Jäin miettimään, kuinka monta minun tuntemistani yli kahdeksankymppisistä on vielä kahvilla kävijöitä ja sain heti mieleeni puoli tusinaa. En tiedä tarvitseeko siihen paljon haastaa itseään, jos on saanut sellaiset geenit ja sellaisen mielen, että tässä sitä vielä mennään, kun kerran pystytään.

Itsensä haastamisen sytytti tietysti viime viikkoinen jalkapalloilijanuorukaisen haastattelu, jossa hän ylisti itsensä haastamista urheilutuloksen parantamisessa. Parasta on se, että pystyy haastamaan itsensä, mihin pystyy. Muita hyviä juttuja ovat myös kaverit ja joukkuehenki, esimerkiksi.

Onko sitten eroa haastaa itsensä voimissaan ollessa, nuorena ja voimakkaana, vai voiko haasteita asettaa jo voimien ollessa vähentymässä, kompuroinnin uhatessa ja muistikatkojen vaaniessa. Voiko silloinkin olla yhä elämässä kiinni ja kiinnostuneena ja uteliaana moneen suuntaan.

Oma vastaukseni on tietysti, että kyllä voi ja pitääkin olla. 

Tuo haastattelu nosti paljon mielialaani ja laittoi ajatukseni liikkeelle. En halua taistella tuulimyllyjä vastaan mutta en kuulu myöskään luovuttajiin. Tämä viikonloppu ja tämänpäivän kuulas aurinkoinen päivä on antanut minulle voimia kuten myös  lähi-ihmisteni läsnäolo. 

Taidan taas aloittaa itseni haastamisen.

14.9.2016 keskiviikkona

Opiskelijat ovat lujilla

Minulle ja ystävälleni tarjoutui Helsingistä paluumatkaksi henkilöautokyyti nuoren vauhdikkaan opiskelijan ollessa ratissa. Asiaan kuului tietysti se, että ystäväni oli ennakkoon ostanut edulliset nettibussiliput, jotka nyt jäivät käyttämättä, mutta näinhän se välillä käy.

Päivä oli aurinkoinen ja liikenteessä ei ollut Helsingistä alkaen ruuhkaa. Auto sukkuloi sutjakkaasti mutta turvallisesti kaistalta toiselle. Oli ilo istua kyydissä ja nauttia ajosta. Toinen vielä suurempi ilo oli keskustella kuljettajan kanssa opiskelijanuorten asioista ja nimenomaan tämän  hetken opiskelutilanteesta. Tähän saakka olen vaan lukenut lehdistä leikkauksista ja supistuksista mutta nyt asia konkretisoitui. Yhteiskunta vaatii opiskeluajan lyhentymistä mutta samaan aikaan opettajia vähennetään jopa niin, että vaaditut kurssit jäävät toteutumatta ja siirtyvät myöhempään ajankohtaan. 

Opiskelun muuttuminen kaikkine vaatimuksineen tuntui hurjalta. Ja samanaikaisesti niin monet joutuvat opiskelun ohessa käymään töissä. Missä välissä se huoleton nuoruus on? Keskustelu jätti paljon miettimisen aihetta. Mieleen jäi tunne epäoikeudenmukaisuudesta, yhteiskunnan epätasa-arvosta. 

Lehdissä on koko kesä ja nyt syksykin keskusteltu vanhusten hoidosta. Hoidosta on löytynyt epäkohtia, laiminlyöntejä ja välinpitämättömyyttä. Se on minusta kuulostanut laulukuorolta, kun yksi aloittaa niin toiset jatkavat ja säestävät. Minulla ei ole lähelläni ollut näitä ns. kauhukuvia vaan enemmänkin olen kohdannut tyytyväisiä lempeitä elämänsä loppusuoralla olevia vanhoja. Siksi en osaa asiaa kauhistella.

Toivoisin, että nuoret voisivat elää huolettomamman ja tasapainoisemman elämänvaiheen ennen ainakin nyt pitkältä näyttävän työelämän aloittamista. Ja että korjausliike sen toteuttamiseksi tapahtuisi nopeasti.

Ihailen näitä avoimia ja välittömiä kirkasotsaisia nuoria enkä näe näitä talousratkaisuja oikeina.

10.9.2016 lauantaina

Laajalammella kylässä

Siitä on varmaan kymmenen vuotta, kun olen siellä viimeksi käynyt. Siksipä varasinkin aikaa ylimääräiseen kävelylenkkiin ympäristössä. Bussiaikataulun mukaan se kävikin hyvin, kun viikonlopun bussit kulkevat niin harvoin - lauantai-iltana ja sunnuntaina jopa kahden tunnin välein. Ylimääräistä aikaa sovittuun tapaamiseen tahtoo jäädä.

Ajoin päätepysäkille ja ihmettelin miten paljon sinne oli tullut uusia kerrostaloja ja kauniita kerrostaloja aikaisempien betonimöhkäleiden sijaan. Ja toinen ihmetykseni oli miten paljon puita ja pensaita siellä oli, kaikki näytti niin kauniilta ruskan väreissä. Olin jo unohtanut, että Laajalampi sijaitsee niin luonnon keskellä.

Kyläpaikkani oli maahanmuuttajaperhe, jotka ovat tulleet Suomen pakoloiskiintiön puitteissa ja asuneet täällä yli vuoden. Yhteistä kieltä ei perheen vanhempien kanssa ollut mutta ystävällisellä hymyllä selvittiin perheen nuorten toimiessa tulkkeina. Nuoret opiskelevat suomea mutta kaipaavat kielitaitoonsa keskusteluharjoitusta ja siksi olinkin saanut kutsun.

Koti oli kaunis ja siisti ja avaran tuntuinen, kun mitään turhaa pikkutavaraa ja koriste-esinettä ei ollut kuten meillä kantasuomalaisilla tahtoo olla tapana kerätä. Aika kului nopeasti keskustellen ja suomen kieliopin kummallisuuksia selitellen. Lainasin itse asiassa kirjastosta suomen kielen kieliopinkin palauttamaan muistiin noita kummallisuuksia mutta voi miten kamalalta ne kaikki taivutukset näyttivät niin että luovuin enemmältä tutustumiselta. Päätin, että yritän panostaa enemmän keskusteluun ja toistoihin ja kielioppia vain vähän siteeksi.

Laajalammen asuntojen myyntimainoksissa näkyy usein teksti hyvät ulkoilumaastot ja totisesti se näyttää pitävän paikkansa. 

Seudun huvituksina mainostettiin karaoke-iltaa ja yritin selittää nuorille karaoke-sanaa mutta en tiedä miten onnistuin. 

Oli kiva iltapäivä, vaikka ulkona tihuutti vettä mutta sisätilojen ilo korvasi sen.

2.9.2016 perjantai

Pegasos-kerhoa tarvitaan 

Papereistani löytyi kesäpaaperoiden perustaman Pegasos-kerhon syntypaperi. Vuotta en muista eikä ollut mainittu mutta ehkä noin viisi vuotta sitten. Kerho, joka oli mielikuvitusta tulvillaan. 

Mietin, mikä minusta sen seuraamisessa oli eniten hauskaa. Illan hämäryys, auringonlasku, lasten istuminen kumollaan olevan veneen päällä, siis koko satumainen illan hämy. Vai se Pegasos-tarinaan täydelleen uppoaminen ja salaperäisyys.

Tuo tapahtuma ja tarina palaa kuitenkin mieleeni aina uudestaan ja uudestaan. Mietin miten tarpeen se olisi myös meille aikuisille. Ei kutistumista arjen harmeihin vaan hyvän etsimistä vaikka mielikuvituksen voimin.

Tämän syksyn päivien uutiset ovat kieltämättä hyvin kielteisvoittoisia ja monille ihmisille hankaluutta aiheuttavia. Ja myös tapamme lukea ja keskustella niistä on kielteinen. Taas on tehty sitä ja sitä joka heikentää oloamme. Harvoin itsekään tohdin ja huomaan sanoa ja huomata myönteisiä asioita tai muuttaa keskustelun suuntaa toiseksi.

On vaikeuksia, joita Pegasos-kerho ei auta. Silloin on löydyttävä muita keinoja ja toimenpiteitä. Ja siihen tarvitaan myös ystäviä.

Oma rakkauteni Pegasos-kerhoon perustuu siihen, että elämää helpottaa myönteisyys, huumori ja ystävien mukanaolo.

Minulle tulee hyväolo, kun ajattelen itseäni hämärässä satumaisessa ympäristössä, jossa ystävien kesken vaihdetaan mielipiteitä ja jossakin kaukana tai lähellä on Pegasos-ratsu ja koko mielikuvitusmaailma. 

Ja välillä ollaan ihan hiljaa.

31.8.2016 tiistaina

Kesän tilinpäätös

Elokuun viimeinen päivä herätti minut: se oli nyt tässä. Kesä. Minun on päästettävä irti otteet tästä kesästä. Se ei ollut sellainen, kuin olin ajatellut mutta minun on hyväksyttävä asiat. Lopullisesti.

Olen viime päivät selaillut vanhoja valokuvia ja monta muistoa ryöpsähtää mieleen. Hyviä kauniita muistoja, joista olen kiitollinen. Niin paljon yhdessä elettyä aikaa ja yhteisiä kokemuksia mutta myös yhteistä surua ja kaipausta. 

Kesän siirtyessä syksyn alta muistoineen pois minun on pakko suunnata eteenpäin ja kerättävä siihen voimia. Minun on luovuttava haikeudesta ja sen siivillä seuraavasta yksinäisyydestä. Ympärillä on ystäviä, jotka auttavat ja nostavat minua kun vain annan mahdollisuuden enkä lukkiudu kotiini. 

Mitä seuraa tilinpäätöksen jälkeen? Työelämässäni se  oli toimintasuunnitelma. Voisinkohan siitä ottaa oppia nytkin. Syksylle toimintaa, ajattelemista ja kanssakäymistä. Ehkäpä uudenlaisiakin asioita, erilainen toimintasuunnitelma, ei mikään vanhalle muotille valettu. Voisiko se olla rasismin vastustamista - onhan se kuulunut elämääni tosin ennenkin - mutta toivottavasti nyt äänekkäämmin ja rohkeammin. 

Yksinkertaisten villasukkien neulominen pitää keskeyttää joksikin aikaa. Ei pelkkää elämän soljumista entisellään samoissa kapeissa uomissa.

Mahdollisuuksia on, vaikka elämä kulkee niinkuin kulkee. Ajattelen, että itselleni ei ole hyödyksi jättäytyä nyhveröksi.

Liikettä, aivojen käyttöä ja toiveikkuutta. Olisiko se siinä syksyn toimintasuunnitelma?

28.8.2016 sunnuntai

Kiva yllätysvierailu

Eilisen hirmumyrskyn jälkeen pysyttelin tänään iltapäivälle asti kotini suojissa, kunnes huomasin että maito oli lopussa. Kauppaan mennessäni Kirkkopuistossa pirisi puhelimeni ja ystäväni kysyi, voisiko hän tulla kahville. Myrsky oli katkaissut sähköt kesäasunnolla ja oli tullut vuorokauden mittainen kahvitauko. Joo sopii sanoin, ja maidon lisäksi ostin kahvileipääkin.

Tietysti harmittelin heti tavanmukaisesti etten ollut siivonnut, koska minulla oli meneilään arkistoni järjestämishanke ja papereita ja satoja valokuvia lojui siellä täällä. Ja vastaus oli tietenkin, että ei se haittaa.

Vietimme mukavan parituntisen ja ihmettelin, miten piristävä vierailu se oli. Välitön, rento ja huoleton. En haikaillut enää tarjoilun niukkuutta, päinvastoin olin iloinen siitä että vihreä wasabi-juustoni sai kiitosta ja oli entuudestaan vieraalleni tuntematon. Välitimme kesän kuulumiset ja kertasimme tapahtumat, joita olin jo aikaisemminkin kertonut.

Olen viettänyt niin monta viikkoa hiljaisuudessa ja omissa ajatuksissa, että ehkä vierailu siksi oli niin tervetullut. Meille suomalaisille on syntynyt tämä huono tapa, että pitää niin pitkään miettiä, kehtaako sitä lähteä ja ei varsinkaan hyvissä ajoin etukäteen ilmoittamatta. Olen huomannut, että maahanmuuttaja-ystäväni ovat välittömämpiä, eivät ehkä soittamatta tule oven taakse mutta kuitenkin vierailu tapahtuu helpommin. Onkohan meillä yhä tämä mentaliteetti, että kotini on linnani.

Tähän myrskyn jälkeiseen päivääni tuli joka tapauksessa paljon valoa ja voimaa. Ja askeleen keveyttä. Elokuun viimeinen viikko on lopuillaan ja mietin tuleeko syyskuusta minulle iloisempi ja värikkäämpi kuin elokuu. Ymmärrän, että minun pitää itsenikin ottaa enemmän vastuuta, kaikki ei tule aina kotiin kannettuna.

Odotan sinua syksy.

23.8.2016 TIISTAI

Letkeä elämäntapa - millainen se on

Luin lehdestä suomalaisesta miehestä, joka kaipasi takaisin Australiaan, koska siellä on letkeä elämäntapa. Jäin miettimään millainen elämäntapa se on. Lehdessä ei ollut sitä selitetty millään tavoin eikä sana esiinny usein missään tekstissä. Yritin saada kiinni letkeä -sanan sisältöä. Mieleeni tuli ensimmäisenä sana huoleton mutta ajattelin että se ei ole pelkästään sitä vaan siihen sisältyy joku muu ominaisuus. Mieleeni pulpahtivat sanat iloinen ystävällinen ja sosiaalinen. Pohdin kuuluisiko huolehtiminen samaan rintamaan mutta totesin että ei. Salliva ja laaja-alainen sen sijaan kyllä.

Mietin sanaa myös uskonnosta käsin. Kun juureni ovat lähtöisin körttiläisyydestä minun on myönnettävä että se on mielestäni täysin vastakohta. Ihmisen elämä on tiukkaa edellisten sukupolvien mallin mukaista taistelua hyvän ja pahan välillä täällä maan päällä tulevaa tuonpuoleista elämää varten. Kaukana letkeästä, ajattelisin.

Mieleeni tuli myös, että letkeys ei millään tavoin kuulu tähän niukkuuden aikaan. Suomen valtion talous on heikko eikä maailman talous näytä sen paremmalta. Työttömyyttä, supistuksia ja tulojen alennuksia on käynnissä monella alalla. Elämä kiristyy. Mistä ihmiset hankkivat välttämättömän toimeentulonsa on joka päivä esillä. 

Yritin ajatella letkeyttä suomalaisen puoluepolitiikan kannalta. Mikähän puolue kannattaa letkeää elämäntapaa tai sen ohjelmaan kuuluisi siihen pyrkiminen. Paljon puhutaan suomalaisten hyvinvoinnin kapenemisesta niukkojen aikojen vuoksi. Puutteessa olevien kansalaisten parempi hyvinvointi lienee useimpien puolueiden tavoitteena mutta sen toteuttaminen on vaikeaa. Köyhät sanovat että pitää ottaa rikkailta ja rikkaat sanovat että he maksavat suurista tuloistaan jo 75 prosenttia - kuten eilen kuulin ruotsalaisen kirjailija-toimittaja Jan Guilloun sanovan televisiohaastattelussa. Itselleen jäävillä tuloilla hän katsoi ansaitsevansa hieman paremman viinin nauttimisen mutta kertoi myös osallistuvansa hyväntekeväisyyteen.

Minun on myönnettävä että letkeä-sanalla on negatiivinen sävy suomalaisessa kulttuurissa. Elää letkeästi on samaa kuin elää yltäkylläisyydessä. Mitä pitäisi muuttua jos voisimme sanoa että suomalainen elämäntapa on letkeä. Tai kenties oma historiamme ja paikkamme kartalla määrittelee niin paljon elämäntapaamme, että siihen on tyytyminen.

Oma pohdiskeluni johti rajoihin. Asetammeko itse ympärillemme rajoja, jotka tekevät meistä tiukkapipoisia, kapeakatseisia ja tyytymättömiä. Siis ei letkeitä laajasti katsottuna.

Mitä minulle jäi käteen letkeän elämäntavan miettimisestä. Voisinko ajatella ja elää niin että olisin hyväntahtoinen, laaja-alainen, sitkeä ja sosiaalinen. Olisin kiva kavereille ja he olisivat kivoja kavereilleen ja myös he edelleen. 

Veisikö tällainen elämäntapa eteenpäin.

10.8.2016 keskiviikko. 

Syksyistä hiljaisuutta

Missähän linnut ovat. Ovatko jo lähtöaikeissa, kun niin vähän ääniä kuuluu ulkona. Variksen pojat harjoittelevat rääkymistä, siinä ne äänet melkein ovat. Joskus näkyy pyrähdys ja kuuluu sirkutusta kun lintujoukko pakenee marjapensaista. Tänä syksynä marjoja riittää kaikille puutarhoissa ja metsissä.

Minäkin olen viettänyt enemmän aikaa sisätiloissa kirjojen parissa. Minua neuvottiin lainaamaan venäläisen kirjailijan Pavel Sanajevin kirjoittama Haudatkaa minut jalkalistan taakse. Kirjan sisällöstä kertoo etuliepeen teksti - Le Figaro Magazine: Tunnelma on sekä moderni että ihailtavan uskollinen ilveilevistä henkilöhahmoista, myrskyisistä keskusteluista ja valheellisen kevyistä dialogeista koostuvalle kirjallisuuden lajille, jonka airut ja kiihottaja Dostojevski oli. Lisäksi on teksti: Melkein kuin Dickens (Inout Magazine). 

Dickensiin en osaa verrata, koska en saa kirjoja mieleeni.

Kirjan juoni kulkee mummon ja pojan puheissa. Mummo haukkuu tyttärenpoikaansa lähes jatkuvasti, siitä on lepertely kaukana. Ja toisaalta hoivaa ja lääkitsee kaiken maailman lääkkeillä. Karkean tekstin sisältä löytyy rakkauden höyheniä ja etenkin huumoria. Olen koukussa kirjaan, se on ollut elokuun löytöni ja turvani. Huimaa, että joku pystyy kirjoittamaan tällaista tekstiä. 

Tuuli puhaltaa jo kylmästi ja sadekuurot yllättävät välillä. Auringonpaiste alkaa olla jo pilkahtamista niinkuin säätieteilijät kertovat.

Etsin positiivisia asioita, muitakin kuin kirjoja. Kirjoittaminen on kuin salaa palannut elämääni. Yritaän kirjoittaa päivittäin ja mieleeni tulvii paljon hyviä asioita ja kirjoittaminen luistaa. Toivon että tästä syksystä kehittyy mielenkiintoinen, lämpöä ja rakkautta sisältävä syksy.

Olen oppinut, että paljon on itsestä kiinni. Ystävät ovat tarpeen ja kullan arvoisia, mutta elämä koostuu kuitenkin suuresti omista valinnoista. Ja sen tiedostamisesta, että on tehtävä työtä valinnan puolesta. 

Ei kukaan kannattele minua, jos en minä itse.

4.8.2016 torstaina

Kiitollisuutta

Vai katkeruutta.

Vai itsekkyyttä.

Kuukausi sitten, 4.7. kaikki oli toisin. Heinäkuu oli alkanut ja kesää oli vielä pitkälti edessä. Auringon paistetta, valoisia öitä, järven kauneutta. Niin monta asiaa mitkä sisältyivät kesään. Ja joista oli vuosikymmenien aikana muodostunut oma kesäni.

Sitten tuli surusoitto. Sisareni oli poissa. Järvi oli ottanut uhrinsa. Miksi oli tapahtunut niin kuin oli tapahtunut? Kysymyksiin oli vaikea löytää vastauksia. Ja turhaa etsiä selityksiä.

Kesä kuitenkin jatkui. Auringon paiste, valoisat yöt, järven kauneuskin vaikka siihen oli tullut uhkaavia piirteitä. Vaahtopäitä laineita, raskaita pilviä, ukkosen jylinää - olihan sitä ollut ennenkin, mutta nyt kaikki tuntui paljon voimakkaammalta. 

Ympärilläni oli kuitenkin sama maisema. Monet yhteiset kesäpäivien tapahtumat ja muistot olivat jatkuvasti mielessäni. Keskustelut ja muistelut vanhoista suvun asioista ja hautausmailla käynnit. Niin monet monet asiat.

Yhtäkkiä elämästäni oli paljon poissa. Katkeruus hiipi mieleeni ja hämmensi mielialaani. Yritin taistella vastaan ja välillä onnistuinkin. Päivät kuluivat. Pakotin itseni muistamaan sen hyvän mitä olimme saaneet yhdessä kokea. Muistin turvallisen lapsuuden ja nuoruuden näissä samoissa maisemissa. Myöhemmin jo omilla tahoilla ollessamme jatkuvan yhteydenpidon ja yhteiset kesät. Siksikö minun olikin niin vaikea luopua, vaikka elämän rajallisuus oli koskettanut minua läheltä monta kertaa.

Tänään ponnistelen yhä mutta mieleeni kerääntyy päivä päivältä enemmän kiitollisuutta. 

Onnellisia ja iloisia muistoja, yhteisiä asioita jotka kantavat eteenpäin.

Kesä jatkuu, aurinko paistaa, tulee sadekuuroja, ukkonenkin jylisee, mutta minä elän. 

28.6.2016 TIISTAINA

Juhannus Riikassa

Riika on minulle entuudestaan tuttu kaupunki, olen viettänyt siellä muutamia päiviä kerrallaan mutta myös vain pistäytynyt. Tällä kertaa matkaan kului pitkä juhannusviikonloppu.

Olin ehdottanut matkakumppanilleni bussimatkaa Sisä-Suomesta Riikaan asti. Matkan kestoksi tuli mennessä neljätoista tuntia, tullessa vähän vähemmän. En tiedä miksi se minun päässäni tuntui paremmalta kuin nopea lento Helsngistä. Olin kuitenkin matkan jälkeen anteeksipyytäväinen että olin tehnyt matkasta niin rasittavan. Kilometreinä laskettuna se on Suomen puolella kaksi ja puolisataa kilometriä ja Tallinnasta Riikaan kolmesataa kilometriä. Huh-huh.

Sää oli heltenen koko matkan ajan, perillä Riikassa lähes kolmekymmentä astetta. Pakko oli etsiä kadun varjoisia puolia. Hotellissamme joka sijaitsi kävelymatkan päässä Zeppelin-toripaikoilta ei ollut viilennyslaitteita eikä ikkunan auki pitäminen olisi auttanut joten sopeuduimme lämpöön.

Saapuessamme torstai-iltana kaupunki vaikutti hyvin hiljaiselta ja saimmekin kuulla että perjantaina kaupat ovat kiinni. Juhannusjuhlia kukkaseppeleineen vietettiin siis jo torstai-iltana. Valitsimme kuitenkin lepäämisen.

Perjantaipäivän ohjelmaan olimme varanneet muutaman tunnin retken Jurmalaan. Bussi kierteli huvila-alueella, vanhoja ja uusia rakenteillakin olevia isoja huviloita oli tiuhaan.  Tiet olivat autojen täyteen parkkeerattuja mutta taitava kuski pärjäsi hyvin. Muutamat matkalaiset totesivat kuljettajalle että hän saa kahdet edut kerralla: saa viettää samalla "lomaa" ja olla töissä. Rupesin nauramaan ja sanoin ettei tämä työ oikein lomalta näytä, niin hankalalta linja-auton peruuttaminen ja autojen lähellä ajaminen näytti.

Jurmalassa muutamat matkalaiset kävivät uimassa mutta me emme olleet varautuneet siihen. Sen sijaan ruoka maistui kilometrin mittaisen kävelykadun varrella olevassa Lidossa.

Hintataso näytti edullisemmalta kuin meillä. Lauantain ostoskierroksella pistäydyimme parissa kahvilassa mutta muuten saimme todeta että ravintolat olivat pääasiassa kiinni. Ruokaa piti haalia kioskeista. Mutta sekinhän on vaihtelua ruokapöydän ääressä viihtyvälle.

Hotellimme Hanzan aamiainen oli kohtuullisen runsas. Yhtenä aamuna seuraamme liittyi nuori mies - sanoi olevansa 28 vuotta - ja saimme viettää viihtyisän keskustelu-aamiaistuokion. Lopuksi hän kyseli - kun totesi meidän olevan tyytyväisiä vanhuksia - ohjeita elämään miten tällaiseen oloon päädytään. Mielihyvin kerroimme ja jaoimme ilomme.

Riikan varsinaiset nähtävyydet jäivät tällä kertaa vähemmälle varsinkin kun epäilimme että myös museot olisivat olleet kiinni tänä viikonloppuna. Mieleen jäivät Riikan kauniit vanhat rakennukset kaikkine koristuksineen. 

12.6.2016 sunnuntaina

Miksi Alexander Stubb hylättiin

Vietin eilisen kylmän kesäpäivän television ja netin ääressä kiihkeää kokoomuksen puheenjohtajakisaa seuraten. Päivä olikin jännittävä mutta tuotti minulle pettymyksen. En ole puoluekannaltani kokoomuslainen mutta seuraan tiiviisti poliitikkojen teitä. Ennen eilistä olin sitä mieltä, että Stubbilla olisi mahdollisuus jatkaa mutta toisinpa kävi.

Nyt valinnan jälkeen tuntuu hassulta että yhä edelleen Stubbin henkilökuvaa hallitsee puheenjohtaja-ajan alkukauden kömmähdykset. Jatkuvat toistot sortsi-asiasta ja tikkataulusta - joista kummankaan syntyhistoriaa en heti tunnistanut elivät kuukaudesta toiseen.

Stubbia syytettiin ylimielisyydestä mutta ei kiinnitetty huomiota eikä kiitetty hänen karismaansa, joka oli ilmeinen. Mietin aikaisempia suomalaisia poliitikkoja ketä voisi verrata häneen ja mieleeni tuli Mauno Koivisto. Hänen karismansa lumosi kannattajat mutta hän pysytteli tavallisten ihmisten yläpuolelle. Siinäkö oli Stubbin virhe että hän yritti olla tavallinen tavallisten ihmisten tasolla mutta ei luontevasti onnistunut siinä. Oli kaveri kaikille mutta ei kuitenkaan ollut. 

Pohdin minkälaista oli toimia puheenjohtajana edellisen (myös yllätyksellisen) puheenjohtajavalinnan jälkeen. Julistettiin, että kaikki tukee uutta puheenjohtajaa sataprosenttisesti ja hän aloittaa puhtaalta pöydältä mutta puolueen sisään jäi kuitenkin kytemään hajaannuksen siemen.

Tässä valinnassa on myös ilmennyt että puoluejohtajan suurin hyve on olla täydellisesti puoluekoneiston läpikäymä. Ensin puolue ja sitten Suomi - taikka isänmaa niinkuin kokoomuslaiset puhuvat - eikä tämä ole uutta. Kai se on kaikkien puolueiden ykkösasia.

Minkä pituinen aika hyvien kykyjen näyttöön on kaksi vuotta ?

Kokouksessa todistettiin että tarpeeksi pitkä. Ehkä tyytymättömyys kyti jo heti alkumetreiltä.

Uusi puheenjohtaja lupaa (vai toivoo) menestystä ahkerille kansalaisille.

Mikä on vastakohta - mitä me olemme olleet aikaisemmin?

Kysymykseni jäävät vastausta vaille.

 

10.6.2016 PERJANTAINA

Kesämökkielämää

Sadetta sadetta sadetta. Lyhyitä auringonpilkahduksia ja sitten taas sadekuuro. Lämpöä mittarin mukaan nippa nappa kymmenen astetta. Villasukat jalassa.

Toukokuun loppu tarjosi muutaman lämpimän, jopa helteisen päivän ja sitten alkoi sateinen ja viileä kausi. Kurkun taimet tuupertuivat kylmyyteen vaikka yritin suojella niitä. Unelmani - se että hakisin tuoreita kurkkuja aamukahville - ei toteudu tänäkään vuonna. Siihen on tyytyminen.

Luonto on vehreä ja linnut visertävät paljon. Joutsenparit ovat tehneet sovinnon ja lipuvat rauhallisina rannan ohi. Peura kahlasi rannassa ja kirmasi juoksuun kun yritin valokuvata. Naapurin metsikön takaa näkyi muutama päivä aikaisemmin hirven hahmo. Siis aika lailla luonnon keskellä.

Mutta aurinkoa ja lämpöä odotan. Joka kuukaudelle. Aamu-uintia ja iltauintia.

Viikko on kulunut kirjojen parissa. Mahtava asia sekin, että voi lukea kirjan kannesta kanteen eikä kukaan keskeytä. Yritän varastoita itseeni kirja-energiaa, uudenlaisia kirjoja. Yksi kirjaa johtaa toiseen joka johtaa taas toiseen ja saa ajattelemaan, miten paljon puutteita tiedoissani on.

Kesäkuu on kohta puolessa välissä. Kesästä pitäisi jäädä paljon jälkiä muistiin pimeän talven varalle. 

Toiveita, tyytyväisyyttä ja epämukavuutta.

Kaikki kuuluu kesään.

4.6.2016 lauantaina

Näyttelijän kiehtova elämäkerta 

Elämäkerrat kuuluvat suosikkeihini ja niinpä taas suosikkikirjastostani tarttui käteeni Heikki Kinnusesta kertova kirja Tarinankertojan elämä. Kinnunen täytti keväällä 70 vuotta eli on oman sukupolveni näyttelijöitä ja on asunut lapsuutensa ja nuoruutensa Mikkelissä. Oli mukava lukea että Kinnunen teki yhteistyötä mikkeliläisen taiteilija Aija Talvi-Oksasen kanssa teatterikouluun pääsyyn saakka. Kinnusen mukaan Aijukka painotti nuorille oppilailleen että näyttämöllä ollaan aina vakavasti ja aina täysillä ja hänen vaikutuksensa Kinnusen uraan opettajana ja innostajana oli korvaamaton. Hienoa.

Huomasin lukiessani että olen nähnyt Kinnusen teatteriesityksiä vain vähän ja se harmittaa nyt. Hänestä on muodostunut minulle mielikuva enemmän televisioesityksistä ja mainoksista ja niistä tullut kuva on enemmän hupiveikon kuin mieleen jäävän loistavan näyttelijän. Se on väärä kuva, niin vakuuttavasti kirjoittaja Elisa Heilala kertoo kohteestaan.

Kinnusen omat kannanotot tuntuvat aidoilta ja rehellisiltä. Yksi hänen ohjaajistaan Heikki Vihinen sanoo Kinnusesta että hänen taiteensa, se on loputon prosessi, se ei ala eikä lopu koskaan, vaan se on kaiken aikaa käynnissä.

Iästä Kinnunen sanoo että ihminen ei muutu, hän ainoastaan vanhenee. Sydän on sama 17-vuotiaana kuin seitsemänkymppisenäkin.

Tämä tuulen tuivertama päivä on kulunut kuin siivillä kirjan seurassa. Olen tuntenut olevani melkein teatterissa, niin tosissani olen kirjaa lukenut ja samalla päättänyt ottaa ensi talven ohjelmiini enemmän teatteriesityksiä. Heikki Kinnusen hienon uran takia ja oman innostukseni vuoksi.

Sympaattinen ja lahjakas näyttelijä. Minun on pakko lainata suoraan Kinnusen omaa tekstiä jossa hän kehottaa päättäväisyyteen, kokeilemiseen ja tekemiseen.

Siinä mielessä olen pitänyt itsestäni, että olen pitänyt oman pääni. Koko ikäni oon kuullu että Heikki ei sun pitäs ei sun pitäs. Jos mä niitä olisin kuunnellut, niin mä olisin Mikkelin rautakaupassa ollut töissä. Kyllä täytyy itse tehdä mitä haluaa ja mennä just sinne minne huvittaa eikä kuunnella niitä, jotka tietää muka paremmin. On tietysti hyviäkin ohjeita, mutta yleensä ne on kuitenkin semmoisia demppaavia, älä tee, älä tee, sen sijaaan että tee! Kun niiden pitäisi olla positiivisia, menet ja teet, se on kaikki kotiinpäin, kun sä teet! Käy nyt lyömässä pääsi seinään, niin tiedät mitä se tarkoittaa. Käy tekemässä se paska duuni niin ymmärrät että ettet mene toista kertaa. Mitä tässä nyt olisi pitänyt pidätellä, on seuraava kysymys. Kyllähän monta päivää jättäisin pois, mutta ne ei ole näitä duunihommia, joita mä jättäisin tekemättä.

Mielenkiintoinen kirja mielenkiintoisesta näyttelijästä.

 

29.5.2016 sunnuntaina

Viimeinen juna viideltä

Aamun sanomalehti tuotti minulle ärsyttäviä uutisia. Viimeinen juna Kuopiosta lähtee klo 17.12. Lisäyksenä tosin että tämä on arkisin mutta viikonloppuisin klo 19.30. Ja että junavuorot muutenkin tippuvat puoleen nykyisistä. Nämä tiedot koskevat Savon rataa, minulle mieleisintä, enkä tiedä mitä muutoksia muilla rataosuuksilla tapahtuu.

Olen rakastanut junissa matkustamista mutta pikkuhiljaa olen halunnut ja on ollut pakkokin siirtyä bussimatkustamiseen. Viimeksi keväällä VR mainosti suuresti että olemme laskeneet hintoja ja kas kun menin ostamaan lippua (R-kioskista) lipun hinta olikin noussut. Siis noussut ainakin eläkeläiselle. Olin niin lamaantunut että suunnittelmani kannanotto VR:lle jäi tekemättä. Tuntui jotenkin hassulta että meille joilla oikeasti olisi paljon aikaa matkustaa ja käyttää junavuoroja ja jotka olemme tykänneetkin siitä, viedään tuo etu pois. Samalla se tarkoittaa että emme halua eläkeläisiä juniimme. Luin että samanlaista hinnoittelua on käytetty myös lapsiperheille. En ole tutkinut mitä se tarkoittaa käytännössä.

Perusteluina lehden mukaan on VR:n tilastot käytetyimmistä junavuoroista. Tuntuu raa alta politiikalta mutta ehkä se on askel kilpailutuksiin ja askel askeleelta valtion rautateiden alasajoon.

Olen surullinen siksikin että Lapinlahti Kuopion takana on minulle rakas Matin ja Liisan junapitäjä. Ihailen aseman pihalla pikkupikkuveistosta jossa Matti ja Liisa ovat lähdössä junamatkalle reput vai tuohikontitko ne on selässä. Ja siksi että junamatkustaminen on kivaa. Ja junan leppoisat kohteliaat konduktöörit ja junien ravintolavaunut ja kaikki ne junan äänet jotka liittyvät matkustamiseen. Voivoi. Ja miten kaipaan asemien lipputoimistojakin. Nyt nuo tyhjät tilat näyttävät niin alakuloisilta. En ymmärrä miksi niihin ei ole saatu muuta toimintaa lipunmyynnin lisäksi. Onko selityksenä taas meidän jäykät järjestelmät.

Luulin että tämän nykyisen hallituspohjan - etenkin pääministeripuolueen - ollessa vallassa Suomen 'syrjäseudut' - pitääkö Kuopiokin laskea niihin - ovat erityisen huomion kohteena ja niistä pidetään erityistä huolta. Toisin on käynyt. Rapautumista tapahtuu koko ajan ja kova rahapolitiikka tulee tilalle. Surullista. En toivo mitään edellisen tai sitä edellisen vuosisadan idyllistä menoa vaan nykyisten arvojen suhteuttamista maan omaan luonteeseen.

Harmillista. Onkohän vielä toivoa.

 

27.5.2016 perjantaina

Kirjastohotelli

Kirjastohotelli - mikä se on. Jäin sitä miettimään kun kävin Lapinlahden kirjastossa nuorten näyttelyssä. En saanut selville minkäikäisisten nuorten töistä näyttelyssä oli kyse mutta moni teos sai minut pysähtymään ja hymyilemään. Ja varsinkin tämä kirjastohotelli-työ.

Kirjastohotelli kirvoitti minussa ihania ajatuksia. Sehän on selvästi minun vanhuuteni haaveolinpaikkani. On hotelli, jossa voin kuvitella olevani edelleen matkoilla vaikka niin ei olisi ja olisi kirjasto joka kuuluisi kiinteästi siihen paikkaan. Olisi kirjastovirkailijoita jotka olisivat ajassa kiinni ja olisivat osa minun hoitotiimiäni. Saisin kuulla tietoja kirjamaailman uusimmista virtauksista ja minulle myös luettaisiin kirjoja joista olisin kiinnostunut ja ennenkaikkea minun kanssa keskusteltaisiin ja keskusteltaisiin paljon.

Nyt ajattelen että palaisin myös vanhoihin kirjamieltymyksiini. Pyytäisin yhä uudestaan ja uudestaan lukemaan Sinuhesta minulle tärkeitä kohtia.

Luulen nyt myös että politiikkakin yhä kiinnostaisi silloin minua. Haluaisin kuulla analysointeja ratkaisuista ja olisin samaa mieltä tai eri mieltä. Päivän aamulehtiä ei voisi minun kohdalla sivuuttaa. Ehkä muut kirjastohotellin hoidokit kyllästyisivät siihen että aina vaan tuota politiikkaa. Mutta olisiko se kuitenkaan minun ongelmani.

Mikä tämän haaveeni nimi sitten olisi? Voisiko se olla Kirjastohotelli.

Tällä hetkellä tämän ajan vanhuskeskustelussa ja vanhuksiin suhtautumisessa ja kaikenkaikkiaan kielteisessä ilmapiirissä haluan naulata itseni haaveet tähän.

Silti puurtavaa raskasta vanhustyötä arvostaen mutta uutta luovaa ilmapiiriä toivoen.

24.5.2016 tiistaina

Savolaisten joukossa

Sanomalehtiä selatessani eteeni tuli tuntemastani ihmisestä kirjoitettu nekrologi. Siinä sanottiin että poismennyt oli ylpeä juuristaan, savolaisuudesta, ja luonteeltaan ehdoton seuramies. Tyypillinen savolainen ominaisuus.

Savolaisuus on minunkin ylpeyteni ja eritoten Iisalmen seudun savolaisuus. Hauska leppeä puhe sutkauksineen ja sanaväännöksineen. Yhteisöllisyys. Oma puheeni muuttuu sujuvasti juurilleni päästyäni ja taas toisinpäin talvikotiin palattuani.

Vähän aikaa kestää opetella tuo joko -tai -tyyli. Saattaa olla tai saattaa olla että ei ole. Paketti saattaa tulla seuraavassa tai sitä seuraavassa bussissa. Ei sitä yhtään tiijä. Tai kuljettaja ei oo muistanu sitä jättää tänne ja se on menny muualle. Semmosta sattuu joskus. Tuon kuuleminen kyllä harmitti mutta enpä voinut tehdä muuta kun odottaa. 

Mietin onko savolaisuudessa kysymys hetkessä elämisestä. Tässä hetkessä eikä huolta menneestä eikä tulevasta.

Tämä on kesäelämää. Aurinko paistaa ja tuulee etelästä. Jos ei huvita tehdä töitä voi nauttia kirjoista. 

Savolaisten joukossa.

16.5.2016 maanantaina

Miten tietotekniikka palvelee meidän sukupolvea

Lääkeresepti oli apteekissa katkolla ja odotti lääkärin uusimista. Siinä kuluu vaan muutama päivä ja lupaus että tieto reseptin valmistumisesta tulee tekstiviestillä luvattiin apteekin luukulla. Niin tapahtuikin ja puhelin ilmoitti että nyt resepti on apteekissa.

Kummastusta herätti että tekstissä oli lisäksi numero- ja kirjainsarja ja puhelinnumero maininnalla vastaanotto joka osoittautui ensineuvon numeroksi. Ehkä tuossa oli tarkoitus lyödä monta kärpästä yhdellä iskulla samalla tekstiviestillä. Vireillä olevat asiat olivat vaan epäselviä.

Asiaa piti selvittää monesta pisteestä ja se jäi siitä huolimatta ilmaan. Näytti siltä että tuo tekstiviesti oli lähetetty vastentahtoisesti ja kiireessä. 

Tietotekniikan ja robotiikan palveluja vanhustenhuollossa esitellään tiheästi terveydenhuollon pelastajina. Niitä esitellään niinkuin ne olisivat kaikkien ikäihmisten käytössä ja saatavissa. Nyt en muista mikä se prosentti on yli 70-vuotiaista on jotka eivät lainkaan käytä tietokonetta. Veikkaisin että se on yli 20 prosenttia. Tekstiviestien saajia.

Minua harmittaa tämä liian nopea siirtyminen pankkitunnusten ja salasanojen maailmaan. Nopeasti halutaan unohtaa vanhan kulttuurin ihmiset jotka eivät halua tai eivät yksinkertaisesti pysty olemaan kehityksessä mukana. Tässä eivät auta edes seniori-atk-neuvojat kun siihen maailmaan ei haluta mennä.

Toisaalta kyllä hihitellään eläkeläisille jotka pystyvät sujuvasti olemaan some-maailmassa. Ajatella siellä se mummo ja vaari on tietokoneella kirjoittelemassa sanotaan. Vaikka ikää on niin ja niin paljon.

Olin päivällä hyvin kiukkuinen kun törmäsin taas tähän asiaan.

Kaikki on niin helppoa kun näppäilet ja kirjoittelet ja selailet.

Missä ovat ihmiset ja palvelu ?

6.5.2016 PERJANTAINA

Elämyksiä vanhainhoidossa

Seurasin vähän aikaa minulle suositeltua televisio-ohjelmaa, jossa toimittaja teki ohjelmaa vanhainkodissa vanhainhoidosta ja totesi askartelu- ja virkistystuokiossa että vanhukset voivat kokea vanhainkodissakin elämyksiä. Hymähdin itsekseni ja ajattelin kriittisesti että elämykset ovat takanapäin. Muutenkin tuo minulle suositeltu ohjelma vaikutti kovin kesyltä, asiat jo moneen kertaan puiduilta enkä jaksanut katsoa sitä kokonaan.

Poikkesin viime viikolla tervehtimässä sairaalan osastolla ystävääni, joka oli kaatunut ja reisi oli murtunut pahasti. Kuulema monen vanhuksen tavallinen tapaturma. Jälkihoito-osasto vaikutti täydeltä ja ahtaalta ja näkemäni mukaan täynnä vanhuksia mutta otaksuin että kuntoutustarpeessa olevia. Aluksi ihmettelin että vähässä ajassa näin monta muistisairasta vanhusta mutta sitten ajattelin että meitä vanhuksia on niin paljon että kaikille ei riitä muistipaikkoja. 

Tänään aamuohjelmissa kerrottiin että sote-uudistuksissa panostetaan yritysten ja kolmannen sektorin lisääntyvään osuuteen josta seuraisi että julkisen terveydenhoidon osuus supistuisi. Tästä järjestelmästä seuraa taas pelko että raha ratkaisee hoidon tason. Varakkaat voivat kustantaa itselleen laadukkaan hoidon mutta entä muut. Monia kysymyksiä herää. Toisaalta koko sote-uudistus on niin keskeneräinen ja sekava asia että esiin putkahtavat suunnitelmien osat herättävät levottomuutta.

Minkähänlaisia elämyksiä sitten itse odotan hoidossa ollessani. Ainakin vähemmän byrokratiaa ja hyvää yöunta. Ajattelen nyt että hoitaja sanoisi illalla hyvää yötä ja aamuhoitaja kävisi esimerkiksi kuudelta katsomassa onko kaikki hyvin. Mutta ei yöllä. Ehkä minulla olisi kutsunappi tai pikku konehoitaja, robotti joka piippaisi hoitajalle jos olisin oikein oikein levoton. Kuulin että lehmille on kehitetty häntään kiinnitettävä pikkulaite joka ilmoittaa jos vasikka on tulossa ja eläin tarvitsee apua. Voisiko sellainen valvova laite olla myös ihmisen kädessä jos ymmärrys ei riitä pyytämään apua. 

Ihan oikeita elämyksiä kuvittelen saavani myös pitkällä vanhuudessa politiikan seuraamisessa. Jos pystyn lukemaan, seuraisin itse, mutta jos en, toivoisin että joku kertoo ja keskustelee asioista minun kanssani. Siis tarjolla pitäisi olla vapaaehtoisia. Keitä he olisivat. En tiedä.

Laitosten vanhainhoidossa elämyksinä esitetään usein askartelun järjestämistä. Toisena on yhteislaulut ja virkistystilaisuudet. Olisiko yhteisnimenä Pidetään hauskaa -tilaisuudet. En pysty näkemään itseäni virkistyneenä noissa jutuissa. Olisiko minun vaihtoehtona sitten Pysyn sängyssä murjottamassa.

Miettimistä riittää ja monta asiaa joihin ei voi itse vaikuttaa mutta myös asioita joihin voi vaikuttaa.

Vanhuus, kysymysmerkki.

 

27.4.2016 kesikiviikkona 

Veteraanipäivänä 2016

Kävin viime viikolla Kyyhkylän kuntoutuskeskuksessa kokouksessa. Aulassa tuli vastaan joukko iloisia nauravia reippaita rouvia. He olivat sotainvalidien leskiä ja viettivät osaston tarjoamaa virkistyspäivää. Heitä oli hauska katsella ja itsellekin tuli iloinen olo.

Kuulin televisiosta että veteraaneja on elossa 22 000 ja heistä sotainvalideja vajaat 3 000. Veteraanien ja sotainvalidien leskien määrää en tiedä mutta se on suurempi ja heistäkin on luvattu pitää huolta.

Tänä päivänä mietin sotien seurausten jäljiltä erityisesti naisten asemaa. Puolison sotien aiheuttaman taakan jakamista vuosikymmenien ajan. Jatkuvaa kärsivällisyyttä ja huolehtimista ja hoivaa. Ja alkuaikoina pitkään kaikki tämä yksin yksinäisyydessä ilman ulkopuolista apua. Viime vuosikymmeninä jo helpottuneemmin ja arvostettuna.

Sodan kokeneista on kirjoitettu paljon mutta minusta yksi vaikuttavimmasta on Irmeli Hännikaisen kirja: Vaimot sotainvalidien rinnalla. Elämäntehtävänä selviytyminen niinkuin kirjassa on ote: mä koin että hän on joutunut itsestään niin paljon antamaan tän maan hyväksi. Että se on mun velvollisuuteni. Että mun täytyy jaksaa... Tää oli mun kohtalo.

On siksi hyvä, että meillä on sodan ja sen seuraukset kokeneille miehille ja naisille mahdollisuus tuottaa iloa ja tunnustusta heidän arvokkaasta panoksestaan yhteiskunnan hyväksi. Että voisimme nähdä monen naisen ja miehen kasvoilla iloa ja elämänhalua raskaasta taipaleesta huolimatta. Ja että he jotka tekevät työtä vanhenevien miesten ja naisten parissa ja heidän hyväkseen jaksaisivat tehdä sitä. Ei ole aina helppoa olla *enkeli* yli yhdeksänkymppiselle jäsenistölle.

Veteraanipäivä on yksi kiitollisuuden osoitus koko joukolle.

26.4.2016 tiistaina

Istuttiin kahvilassa

Sadepäivä sai kuitenkin liikkeelle ja tapaamiseen tuttavani kanssa. Piti olla vain lyhyt pöytäkirjan välittäminen mutta siitä kehkeytyikin runsaan tunnin istunto.

Emme olleet tavanneet pariin kuukauteen ja meitä yhdistää yhteiset harrastukset ja järjestöasiat. Tänään puhuimme pitkään pakolaisasioista. Teemme molemmat siinä työtä mutta vähän eri joukoissa. Kerroimme omista kokemuksistamme ja kuulumisista. Puhe tietysti lipsahti taas ikääntymiseen ja tuttavani kertoi edesmenneen äitinsä sanoneen: elämä sujuu hyvin 80-ikävuoteen asti mutta sitten alkaa alamäki.

Minä taas kerroin virkeistä yli 85-vuotiaista eläkeläiskavereistani ja ehdotin että nostetaan rajaa 85-vuoteen. Naurettiin asialle ja päätettiin että tehdään niin.

Matkustamiskokemuksia on aina hauska vaihtaa. Kuulin useista Nepalin matkoista ja maan tämän hetkisestä onnettomasta olotilasta. Ja minä taas hehkutin Pietarin matkasta. Mietin jo että kauankohan se säilyy minulla pinnalla.

Stellan aulakahviloista on tullut Mikkelin sydän. Niissä on mukava viivähtää ihmisten keskelle ja ostosten välissä. Ja viipyä niin että sadekin loppuu.

Päätin päivän pitkään halli-uinti-tuntiin ja siitä tuli hyvä olo. Saunakeskustelut vieraiden ja tuttujen ihmisten kanssa ovat mukavia, kaikki ovat kuin samalla viivalla.

Ilta vaihtuu jo yöksi ja on seesteinen olo. Vielä vähän Granön Sinisen Altain selailua ja sitten uni saa tulla.

22.4.2016 perjantaina

369 tehtävää

Englannin Elisabet täytti eilen 90 vuotta. Siitä uutisoitiin paljon sekä lehdissä että televisiossa josta kuulin että viime vuonna Elisabetilla oli 369 tehtävää mutta tänä vuonna hovi yrittää vähentää niitä.  

Minkälaisia nuo tehtävät oli ei tarkemmin kerrottu. Edustustehtäviä tietenkin ja jotkut ehkä hyvinkin pieniä. Mutta onhan tuo määrä silti huikea, joka päivälle yksi jos sen jakaa niin. Ja ikää 90.  Kuningatar näyttäytyy ainakin minulle kuin satuhahmo. Kauniisiin värikkäisiin ja tyylikkäisiin vaatteisiin puettu hillitty kansan hallitsija. Ja rakastettu lehtitietojen mukaan. Ja kyllä minäkin ihailen häntä. 

Ajatukseni vellovat tietysti taas tuossa iässä miten toisilla ihmisillä säilyy elinvoima niin vanhaksi asti. Tällä viikolla ystäväni tapasi kauppakeskuksen hississä tuttavansa, joka oli ostoksilla ja kertoi olevansa 96-vuotias. Huhheijaa - ja käveli ketterästi ostoskassi kädessä. 

Mietin omien päivittäisten tehtävien laskemista mitä se merkitsisi ja päädyin että ei mitään. Enemmän näen hyötyä sen pohtimisessa olenko onnistunut vai en ja olenko levollinen nukkumaan käydessäni. Suoritusten ja tehtävien määrää en pidä ratkaisevana, päinvastoin näen sen laskemista kahlitsevana. Ja ihania ovat nämä helpot ja huolettomat ja aikatauluttomat päivät jolloin voi mennä miten huvittaa. Hauska ajatella niitä vapaapäivinä, elämää rytmittävinä.

Minä olen laittanut itselleni pakollisiksi tehtäväksi aamuvoimisteluliikkeet - viisikymmentä kertää liike VÄSYMYS POIS ja tavoite päivittäisestä muutaman kilometrin kävelylenkistä. 

Tehtävät omaksi hyödyks ja iloksii.

20.4.2016 keskiviikkona

Päivälle iloa

Harmaa aamu ei luvannut hyvää. Pilvet riippuivat raskaana, aurinkoa ei näkynyt. Jalkoja särki, mikähän niissäkin on vikana, ehkä joku vakavakin sairaus. Tyynyn ja peiton suojissa seurasin apaattisena aamuohjelmia. Tuomas Enbusken ja Maarit Kallion keskustelu ilahduttivat mutta eivät muuttaneet päivän kulun suuntaa. Kallion uuden kirjan nimi on Lujasti lempeä, se pitää laittaa kesän lukulistalle.

Kaupunkierros oli samaa matalaa talsimista kunnes kirjastossa poimin taas mukaani useita kirjoja ja kas - Pietariin liittyviä. Päätin vielä jälkikäteenkin retkeillä samoissa maisemissa. Hauskoilta vaikuttiviat erityisesti Kaarina Kaurinkosken kirjat Pietarin palatsit ja 12 kävelyä Pietarissa. Mukavaa iltalukemista.

Iltapäivällä soi puhelin. Iloista puheensorinaa, yhteisiä kivoja tuttuja, hauskoja kokemuksia. Sanoin, että tulin kokemuksista suorastaan mustasukkaiseksi. Tai rohkeudesta ja ilon jakamisesta, hauskuudesta.

Mutta niinpä siitä muuttui minunkin päiväni. Aurinkokin kajastaa pilven reunalta. 

Ilon jakamista ja ilon vastaanottamista. Miten tärkeitä asioita molemmat. Ja miten onnekas olenkaan vaikka harmaudesta kirjoitan, minulla on hyvä sosiaalinen yhteisö ympärilläni.

Ehkä tämä aaltoilu on pantava vaan huhtikuun nimiin. Talvi menossa, kevät tulossa ja vähän loskakeliä välissä.

16.4.2016 LAUANTAINA

Pyrähdys Pietarissa

Viikko sitten vaeltelin pienen matkailijaryhmän kanssa naapurimaan Pietarissa, isossa kaupungissa. Matkamme kesti vain pidennetyn viikonlopun torstaista sunnuntaihin mutta se riitti palauttamaan mieleen Pietarin lumouksen. Olen käynyt siellä muutaman kerran eri vuosikymmenillä ja aina on tullut tuo sama tunne.

Kevät oli tuloillaan niin sinne kuin meillekin. Ensimmäiset lumikellot pilkistivät maasta ja lumi oli kokonaan sulanut. Puistot ja kadut olivat siistejä, missään ainakaan minun matkani varrella ei näkynyt roskia eikä ainakaan meidän "mäyräkoiria".

Majoituspaikkamme sijaitsi pääkadun Nevski prospektin varrella. Bussit pysähtyivät ikkunamme alla ja kaupungin kohina kuului kiehtovana sisälle. Miljoonakaupunki niin ääntä riitti. Majoituspaikkamme vieressä oli toisella puolella italialainen ruokaravintola ja toisella puolen italialainen jäätelöbaari, aivan mahtava sisustukseltaan, kuvasivatko maalaukset sitten Venetsiaa vai jotakin muuta kaupunkia Italiasta. Pieni intiimi paikka, melkein aina täynnä mutta iloiset myyjät, runsas jäätelövalikoima ja tuo sisustus vaativat odottamaan jos paikkaa ei heti löytynyt.

Italialaisia ravintoloita ja muotiliikkeitä näkyi muutenkin siellä täällä kaupungissa mutta muihin jäi tutustumatta. Ruokalaisemassa käytiin jälleen vanhassa tutussa gruusialaisessa ravintolassa ja siellä tietenkin syötiin taas Hatzapuriaa - juustolla täytettyä kuumaa leipää. Herkullista.

Kaupungin nähtävyyksistä osallistuin kauppahallissa - mikähän sen nimi mahtoikaan olla - ja etnografisessa museossa käyntiin. Muutamat miesmatkailijoistamme kävivät läheisessä saunassa mutta saunatapahtumista en päässyt tarkoin selville. Myös kampaamopalveluita käytti joku ryhmästämme sekä pari kävi sirkuksessakin. Monenlaista tarjontaa kyllä löytyi.

Yhtenä päivänä ajoimme pitkää Moskova prospektiä pitkin kohti Pietarin "huviloita" puutarhan keskellä sijaitsevaa Nikolai II:n kolmekerroksista kesäasuntoa. Komein kaikista huoneista oli Pietari Suuren työhuone, josta oli mahtava näköala puutarhaan ja merelle.

Paluumatkalla kävimme ulkokirpputorilla, jossa oli myytävänä monenlaista tavaraa, ehkä suurin osa oli työkaluja. Minä löysin itselleni pienen muovisen kilpikonnan.

Sää suosi matkaamme ja suunnistaminen kävellen keskustassa ja metrollakin tuntui helpolta. Palvelu kahviloissa oli ystävällistä mutta elintarvikeliikkeiden jonoissa ei välttämättä hymyä kohdannut. Yhden ruokakaupan kassapöydällä maksuna oli pöydällinen kolikoita ja sitä tiskiä kiersimme me ja muut.

Paluumatkalla poikkesimme vielä Kronstadtin kaupungissa ja pääsimme tutustumaan kauniiseen sotilaskirkkoon sekä sen jälkeen Viipuriin ja siellä lähes "pakolliseen" pellavakauppaan.

Matkaan kuuluneet seminaariosuudet kahtena aamupäivänä tuntuivat saavan siivet alleen ja monipuolisen aktiivisen osanoton. Lieneekö siihen vaikuttanut kaupungin historia ja rikas kultuuri.

Se oli mukava ja antoisa viikonloppu.

2.4.2016 lauantai

Jalkapallo koukuttaa

Olen kevään kuluessa seurannut kentän reunalla paria jalkapallo-ottelua ja innostunut siitä. Ensimmäisen kerran menin houkuttelun perästä mutta eilen jo vapaaehtoisesti. 

En ole oikein selvillä säännöistä joten osa pelistä jää aina hämäräksi mutta nautin pelin vauhdista ja yhteenpelaamisesta. Eilen oli lisänauitintona kentän reunalle osunut tuttuni, joka on oikea jalkapalloilun asiantuntija ja vuosia sitten itsekin jalkapalloa harrastanut. Ymmärsin että hän käy kaikki pelit katsomassa jos se vain mahdollista. Huikea harrastaja.

Eilinen peli päättyi tasapeliin eikä ollut vielä oikein kypsää kauraa tiesi tuttuni. Minun fanittamani pelaaja kuitenkin pelasi hänen mielestään hyvin ja olin siitä iloinen.

Ilta oli viileä ja vaikka vaatetukseni oli runsas pääsi vilu yllättämään. Reipas kävely kotiin oli kuitenkin hyvä lääke eikä kylmä olo enää vaivannut.

Vauhdikas meno, hyvä harrastus, pelaamisen riemu. Oli kiva katsella.

1.4.2016 PERJANTAI

Seniorien kulttuurilounaalla

Mikkelin kaupunki oli keksinyt kutsua seniori-ikäiset lounaalle virkamieshintaan, joka on 6.30 euroa. Paikkakin oli virkamiesten Lounashuone. Paikka on kyllä avoinna arkipäivisin muillekin kuin virkamiehille mutta aterian hinta on pari euroa kalliimpi.

Kutsujat eivät arvanneet, että tilaisuus sai niin suuren suosion. Itse laskin summittaisesti että kiemustelevassa jonossa oli yli sataviisikymmentä ihmistä. Myös itse kaupunginjohtaja oli jonossa. Tämmöinen suhtautuminen alamaisiin osoittaa nöyryyttä.

Runsas osanottajamäärä sai keittiöväenkin melkein juoksemaan mutta näytti siltä että jokaisen lautaselle riitti ruokaa. Ruokatarjonta oli kohtuullinen ja salaatteja ja jälkiruokaakin oli saatavilla ja kaikesta huolimatta aikataulu piti kutinsa.

Kaupunginjohtaja piti tunnin ruokailuajan jälkeen lyhyen ystävällisen ja lämpimän ja yhteisöllisyyttä korostavan tervehdyspuheensa. Mukava nähdä teidät näin runsaslukuisana ja tälläiselle on tilaus. Pitää vaan löytää isompi ruokapaikka ja tällaisia tilaisuuksia jatketaan oli hänen loppulausumansa.

Minä olen jotenkin viehättynyt Timo Halosen esiintymiseen. Hän näyttää siltä niinkuin hänellä ei olisi kiirettä mihinkään eli hän on täysin yleisönsä käytettävissä siellä missä hän on. Olen seurannut häntä jo aikaisemmin parissa eri yleisötilaisuudessa enkä ole nähnyt hänen missään räpläävän kännykkää. Hieno ihmisiä kunnioittava johtaja!

Toisaalta hän ei (minusta) ole yleisön kosiskelija vaan näyttää arvostavan yleisöään. Mietin välillä onko tämä uuden kaupunginjohtajan alkutaipaleen käyttäytymistä mutta luulen että se on hänen perusominaisuuksiaan. Hyvä.

Kaupunginjohtajan jälkeen meille esiintyi ja piti puhetta teatterinjohtaja Katriina Honkanen. Hän hoiti siis kulttuuriosuuden. Uusien esitysten informaatiosta jäi mieleen kehitysvammaisten tulevat teatteriesitykset, joissa on hänen sanojensa mukaan innon pöhinää. Mielenkiintoista odotettavaa.

Kulttuurilounaan yhtenä tarkoituksena on kuulema tutustuttaa pöydässä istuvat ihmiset toisiinsa. Meidän pöydässä virisi ainakin mielenkiintoinen keskustelu ja teimme yhdessä ehdotuksia seuraavien tilaisuuksien kulttuuriaiheista.

Tilaisuuksia järjestetään jatkossakin kuukauden ensimmäisenä perjantaina. 

Paljon pisteitä hänelle, joka tämän projektin oli keksinyt. Oli positiivinen innostunut ilmapiiri. 

Eläkeläiset yhdessä, mukava tavata jatkossakin.

31.3.2016 TORSTAI-ILTANA

Lasten hoitoa

Mietin miten kauan siitä on kun viimeksi vaihdoin vaippoja. Luultavasti parikymmentä vuotta. Omien lastenlasten jälkeen ei lähelläni ole ollut sen ikäisiä paaperoita.

Tänään olin lupautunut sijaistamaan äitejä että he pääsivät asioille, yhdessä muutaman muun vapaaehtoisen kanssa. Lapsia oli alle vuoden vanhoista kouluikäisiin asti. Minun osuudeksi tuli osallistua nuorimpien lasten hoitoon.

Lapset olivat vilkkaita mutta kilttejä. Aluksi katsoivat silmiin ja ihmettelivät mitä nyt tapahtuu mutta eivät kuitenkaan itkeneet. Hymy sen sijaan irtosi helposti.

Hoitoaika oli sen verran pitkä että siihen kuului myös vaipan vaihto. Mietin mitenpäin sen vaipan piti ollakaan ja lopulta en tiedä tuliko se oikein. Vaihto oli kuitenkin helppoa kun lapset eivät rimpuilleet niinkuin muistelen omien paaperoiden tehneen.

Minulla oli mukana vanhoja Aku Ankkoja ja niitä jaksettiin vähän isompien kanssa selata. Ankka ankka oli helppo sanoa.

Pojat rakensivat isoista leegopalikoista korkean tornin. Oli jännittävää katsoa miten pitkään se pysyi kasassa ja hupsis - yht äkkiä palikat oli ympäri lattiaa ja uudelleen rakentaminen alkoi.

Kaikkein pienimmäinen otti päiväunet ja oli reipas vanhempien tullessa. Voi sitä ilon ja hymyn loistoa kun isä otti syliinsä. Ehkä se oli pieni osoitus siitäkin että päivä oli sujunut hyvin.

Mukava päivä.

30.3.2016 keskiviikkona

Kannustetaan kaveria

- Sinusta näkyy, että sinä liikut paljon ja hoidat kuntoasi, sanoi ystäväni minulle. Ja jatkoi, että en ole hauras. Vanha ihminen mutta ei vielä hauras, ajattelin minä ja olin salaa onnellinen.

Tulin iloiseksi ja ajattelin miten vähästä mielialani nousi. Olin ollut alakuloinen jo jonkun aikaa tietämättä syytä ja toisaalta löytämättä poispääsyä siitä. Ja sitten muutamalla sanalla hyppäsin ulos noidankehästä. Kaikkihan on ihan hyvin, kevät ja valoisuus alkamassa ja kymmeniä aiheita olla onnellinen.

Mietin milloin itse olen huomannut kannustaa kaveria. En muistanut ainakaan heti. Ehkä joku puolihuolimattomasti lausuttu sana on tullut sanottua mutta ei varmaan merkittävästi kun ei tullut mieleen. 

Mietin mikä on hyvää kannustamista eikä mielistelyä eli katteetonta kannustamista. Tietysti pitää puhua totta mutta voi kannustaa hyvin arkisestikin. Onpa tukkasi hyvin tai näytätpä iloiselta voisivat olla useammin käytettyjä sanoja. Tietysti olisi mukava kuulla että näytänpä nuorekkaalta mutta se kuulostaa hieman liikaa toivotulta.

Keskustelin lapsenlapseni kanssa muistaako hän minun suuttuneen kun he olivat lapsia. Tai millainen olin kun suutuin. Hän ei sanonut muistavansa mutta arveli minun tulevan hiljaiseksi jos nyt suuttuisin. Hän sanoi olettavansa niin. Niinpä niin, huono tapa, säilöä suuttumus sisälleen. Ja monen suomalaisen paha tapa. 

Jäin miettimään noita asioita. Kannustamista, huomioimista, elämisen iloja. Turhien taakkojen kantamista, huolien keräämistä.

Mustarastaan hieman surullinen mutta keväinen ääni kuuluu jo kevätillassa.

Kevät on ihan tuloillaan.

20.3.2016 sunnuntaina

Vanhusten kotihoito tapetilla

Tämä asia on ollut viime viikkoina iltapäivälehtien jatkuvan kauhistelun kohteena. Viimeksi perjantaina oli poimittu tapaus viiden vuoden takaa. Sairaanhoitaja ja lähihoitajaopiskelija saivat sakkoja. Tiedonkulku oli katkennut, vanhuksen piti siirtyä takaisin laitokseen kun yritys kotona asumisesta ei onnistunut mutta siirtyminen viivästyi ja vanhus oli kotona eikä kotihoito tiennyt käydä.

Palvelukodissa, ennen sanottiin vanhainkodissa, asuva tuttavani taas kaipasi kotiinsa. Hänen mukaansa kaikki haluavat asua kotona. Koti on paras.

Itse pidän asiaa esillä vähän jokaisen kanssa joka malttaa pysähtyä siitä keskustelemaan. Tänään vaihdettiin mielipiteitä sairaanhoitajaopiskelijan kanssa. Hän puolusti koulutuksensa puitteissa järjestelmällisyyttä ja säännöllisyyttä. Kysymykseeni voiko hoidokki vanhus aamulla nukkua pitkään hän tiesi kokemuksenaan että kyllä voi mutta jää ilman aamupalaa. Onhan se ok jos herää yhdeksältä tai kymmenenltä ja päiväruoka on yhdeltätoista niin eipä sitä tarvitsekaan. 

Luotan siihen että nuoret opiskelijat löytävät uusia ajatuksia ja lempeitä ratkaisuja. Kotihoitoa kehitetään ja laitoshoitoa lavennetaan. Mikä se sana olikaan : kodinomainen. Kodin omaiseen suuntaan. 

 

 13.3.2016 sunnuntaina

Tööttää jos tykkäät

Tämän lauseen laittoi veljenpoikani traktorinsa takalasiin kun ajeli Ylä-Savosta Helsinkiin maanviljelijöiden mielenosoitukseen. Matkaa kertyi sivuunsa yli 450 kilometriä ja aikaa sen mukaisesti melkein kellon ympäri. Maaseudun tulevaisuuden haastattelussa hän kertoi herkistyneensä, kun tööttäyksiä tuli niin paljon.

Minäkin pääsin osallistumaan mielenosoitukseen kun satuin olemaan Helsingissä. Varasin runsaasti aikaa ja olin paikalla jo tunti ennen tapahtuman alkua. Ja kuin sopimuksesta kohtasimme veljenpojan kanssa Suurkirkon rappusilla ja sain kuulla matkan kuulumiset.

Yleisöä kertyi koko ajan lisää ja koko Senaatintori oli täynnä traktoreita samoin kuin Unioninkatu molemmin puolin Kaisaniemen pikku puistikkoon asti. Hurja näkymä pääkaupungissa. Tunnelma oli niin väkevä että selkäpiissäni kulki kylmät väreet. Liekö johtunut siitä että olen maaseudun lapsi niinkuin kai useimmat pääkaupunkilaiset.

Mielenosoitus oli hyvin suunniteltu ja johdettu, traktorit laitettiin käyntiin silloin kun käskettiin ja mikä huumaava ääni niistä lähtikään. Taivaalle nousi mustaa, sinistä ja valkoista savua - pitääkö se laskea miinukseksi ilman saastuttajana.

Pääministerin, maaseutupuolueen puheenjohtajan esiintyminen tuntui vähän piirileikiltä omiensa kanssa mutta sekin sopi tapahtuman positiiviseen henkeen. Kaikki me halutaan hyvää ja kaikki me halutaan suomalaista ruokaa.

Valtiovarainministeri kehui mielenosoitusta parhaaksi näkemistään vaikka hän on nähnyt niitä Euroopan monissa kaupungeissa. Hyvä Suomen maanviljelijät!

Tämän aamun Helsingin sanomissa oli hyvä kolumni kiittämisestä, miten vaikeaa kiitoksen sanominen on meille suomalaisille. Minä yhdistin mielessäni helsinkiläisten runsaan osallistumisen tapahtumaan kiitoksena maanviljelijöille, että meillä on suomalaista ruokaa ja meillä on hyvää yhteishenkeä. Saman Antti veljenpoikani sai kokea monen monen traktoria ohittavan auton tööttäyksenä. 

Opetellaanko. Tööttää jos tykkäät. Kiitä jos on aihetta.

7.3.2016 maanantaiaamunai

Miten elää terveellisesti

Television Huomenta Suomi -ohjelma ravisteli minut tänä aamuna hereille nopeasti. Nyt oli vuorossa epäterveellinen sokeri ja just kun olin loppuviikon ja viikonlopun syönyt runsaasti monenlaisia leivonnaisia. Sain kuulla että elimistiölle riittää päivässä 50 grammaa sokeria joka kertyy helposti tavallisesta ruuasta. Muu sokerin käyttö on liikaa ja saattaa olla osasyynä moniin sairauksiin.

Aloitin elämäntapojen korjaamisen aamukahvista. Tähän saakka olen laittanut kahviini teelusikallisen sokeria mutta nytpä en. Sain kuulla että sokerin vähentämiseen oppii helposti. Aamun hyveenä minulla on nyt miinus kolme teelusikallista sokeria.

Ravitsemusterapeutti kertoi että liika sokerin käyttö aiheuttaa maksan rasvoittumista. Esimerkiksi. Se ei olekaan pelkkä alkoholi joka vaarallisuudellaan vaanii maksaa.

Televisioruudessa näytettiin havainnollisesti mikä määrä sokeripaloja missäkin elintarvikkeessa on. Jugurttipurkissakin monta samoin limsassa. Onneksi nämä eivät kuulu normaalisti päivän listaani. Viili ja maustamaton jugurtti puolukan kanssa ovat mieleisiä jo entuudestaan. Sämpylää kaipaan aamuisin mutta siinäkin on paljon hiilihydraatteja - sekin olisi vaihdettava ruisleipään. Ja pysyvästi. Ja muistaa marjoja syödä runsaasti. 

Eivät nämä television ohjeet olleet minulle uusia. Ne tulevat säännöllisin väliajoin esille ja ravistelevat vähän aikaa. Sitten elämä liukuu - yleensä - vanhoihin tottumuksiin. Liian yltäkylläinen tarjonta houkutuksineen on vaarana. Olen yrittänyt noudattaa ohjeita kohtuullisuuden puitteissa, yleensä.

Aamun toinen elämisen ohje oli Hesarin kirjoituksessa, miten opiskelu ja muu aivojen käyttö voi hidastaa dementian ilmaantumista viidestä kymmeneen vuoteen. 

Hesari kirjoittaa: Reipas arki vahvistaa muistia. Liikunta, terveellinen ruoka ja aivojen vaivaaminen paransivat tiedollisia kykyjä suomalaisessa tutkimuksessa.

Näiden ohjeiden kanssa sitä on hyvä lähteä kevättä kohti. Pois laiskottelu, syrjään vetäytyminen ja herkkujen nauttiminen. Kohtuullisesti kaikkea. Siis minkään ei pidä antaa aiheuttaa stressiä, loppusuorallahan tässä kuitenkin ollaan.

Hyvä arki, hyvät ystävät.

 

26.2.2016 perjantaina

Taidenäyttelyssä

Mikkelin taidemuseossa vietettiin eilen näyttelyn avajaisia. Taidemuseo oli järjestänyt sen yhdessä Suomen Kuvataidejärjestöjen Liiton kanssa ja sen teemana oli kuolema. Aihe näytti hätkähdyttävän monia ystäviäni kun kerroin siitä.  Näyttelyn teoksia oli useilta taiteilijoilta ja se oli hyvin moniulotteinen ja sisälsi sekä maalauksia, hyvin isoja ja hyvin pieniä, että myös installaatioita ja perinteisiä luuranko- ja pääkalloaiheita.

Minä pysähdyin useammankin kerran suuren harmaasävyisen maalauksen eteen. Muistaakseni sen nimi oli Seuraava. Siinä nainen oli elämänsä loppumetreillä. Vaikuttava maalaus. Muistutti Helene Schjerbeckin maalaussarjaa mutta oli karkeampi, ehkä julmempikin. 

Siellä oli monia kiinnostavia kokonaisuuksia esillä. Esimerkiksi kuolleiden lemmikkieläinten sarja, joka oli viehättävästi maalattu kertakäyttölautasille. 

Näyttelyssä oli runsaasti kutsuvieraita ja puheensorinaa, Näyttely sisältää kaksi osaa, alakerrassa tämä Kuolema -näyttely ja yläkerrassa Länsi-Savon kokoelma lehden levikkialueen taiteilijoiden teoksista. Oli mm. Poikolaisen, Holopaisen ja Ojan teoksia, joita olen nähnyt monien mikkeliläisten kodeissa. Ihastuin kauniisiin torinäkymiin ja vanhoihin kauniisiin, nyt jo purettuihin rakennuksiin.

Näiden näyttelyiden lisäksi meillä oli aikaa tutustua myös Taidemuseon pysyviin Haapasalon ja Airion näyttelyihin. Oli mukavan näköistä kun yläkerran aulaan on varattu pienille taiteilijoille oma taiteen harjoittamisen nurkkansa.

Olen ylpeä kotikaupunkini vireästä taidetoiminnasta.

21.2.2016 sunnuntain

Mikä on edunvalvontavaltuutus?

Eläkeläiskerhossamme on useampaan otteeseen noussut esille kysymys edunvalvonnastamme siinä tapauksessa että joko yht äkkiä menetämme toimintakykymme aivoverenvuodon tai muun samankaltaisen syyn vuoksi tai että henkisen sairauden vuoksi tulemme kykenemättömäksi hoitamaan asioitamme.

Osa meistä katsoo, että vielä ei siitä tarvitse huolehtia kun olemme hyväkuntoisia ja täysissä järjissämme. Osa taas haluaa että tällainen paperi tehdään kaiken varalta ja laitetaan pöytälaatikkoon siltä varalta että tällainen tarve syntyy.

Selvitin asiaa netistä ja tutulta tuomarilta. Kyselin eikö maistraatti - joka valvoo näitä asioita - aina nimeä jonkun lapsista jos sellaisia on edunvalvojaksi kun valtakirjaa ei ole tehty etukäteen. Sain vastauksen, että yleensä kyllä mutta muitakin ratkaisuja voi olla. Mietin miksi nimettäisiin muita ja päädyin siihen että lasten täytyy olla keskenään riitaisia näissä tapauksissa. Tai että on paljon omaisuutta. Tai molemmat tapaukset yhdessä. Paljon rahaa paljon ongelmia.

Siispä etsin yksinkertaisen mallin edunvalvontavaltakirjaan. Valtuuttaja, valtuutettu, valtuutuksen sisältö ja todistajien allekirjoitukset. Kaikki mahtui samalle paperille. 

Luotan siihen, että omaiseni ymmärtävät mikä on siinä tapauksessa minulle hyväksi ja tarpeen. En halua luetella yksityiskohtaisia toiveita, kun en osaa eläytyä tilanteeseen. Kaikki on kuitenkin silloin erilaista ja arvaamatonta.

Edunvalvontavaltakirjani on pöytälaatikossani kirjekuoressa. En ajattele asiaa enää.

13.2.2016 lauantaina

Iloa ilman viinaa

Meitä oli kutsuttu syntymäpäiville viisi aikuista ja kaksi lasta. Päivänsankari oli nuori, vähän yli kaksikymmentä vuotta täyttävä poika. Iloinen vilkas, nokkela ja sosiaalinen. Oikea seuraihminen.

Lahjamme olivat vähäisiä, suklaata, lahjakortteja ja kukkia. Juhlat alkoivat runsaalla päivällisellä. Oli lempiriisiäni joka sisältää porkkanasuikaleita ja rusinoita ja jotakin kiehtovaa maustetta. Riisikeon sisään ol kätketty mureaa lihaa, ehkä se oli lammasta ja tosi maukasta. Sitten oli okraa, sekin herkkuani, raikasta salaattia, jugurttia ja jauhelihanyyttejä. Ja juomaksi vettä ja mehuja. Ja leipää. Ja jälkiruuaksi tietysti täytekakku.

Omaa väkeä oli tällä kertaa koolla neljä joten meitä oli aikamoinen joukko. Puhe luisti ja nauru helisi. Tuntui että ilo oli kuplivaa. Perheenjäsenet heittivät kompia toisilleen ja me vieraat yritimme pysyä perässä. Keskustelua käytiin neljällä eri kielellä mutta aina joku oli kääntämässä toisille niin että kaikki pysyivät kärryillä. 

Isäntäväkemme ei käytä viinaa islamin uskontonsa vuoksi. Näissä yhteisissä juhlissa olen oppinut miten voi iloita ilman väkijuomia ja silti voi olla hauskaa. Tämä päivä oli taas siitä hyvä esimerkki.

Mukava yhteisöllinen iltapäivä. Iloinen meille jokaiselle.

7.2.2016 sunnuntaina

Sudenkorento avannon reunalla

Minua pyydettiin mukaan katsomaan verkkokalastusta. Siis eilen, talvella helmikuussa. Lunta noin parikymmentä senttiä ja hiihtopolku jalkojen alla. Puhdas valkoinen lumi peitti koko suuren järven. Oli silmiä hivelevän kaunista.

Pakkasta oli seitsemän astetta mutta ei tuullut ennen kuin pois lähtiessä. Vaatetusta minulla oli riittävästi, toppapuku ja sen alla kolme vaatekertaa, kuomasaappaat, kaksi myssyä ja kahdet lapaset ja leveä kaulaliina. Vaatetus sattui nappiin, ei paleltanut.

Katselin varsinaisia kalamiehiä, heitä oli neljä kappaletta, kaksi Suomen talvikalastuksen hyvin hallitsevaa ja kaksi innokasta kalastuksesta kiinnostunutta vierasmaalaista. Toinen yritti lähteä retkelle pelkkä takin huppu päässä mutta pakotimme hänet hakemaan pipon.

Jäällä piti kävellä ehkä kilometri ennenkuin pääsimme ensimmäiselle verkolle. Pohdin mielessäni miten verkko uitetaan avannosta toiseen jään alla ja sitä yritettiin selittää minulle että se ei ole edes vaikeata.  Silti mietin miten monta epäonnistumisen vaaraa siinä on. Tuura voi tipahtaa avantoon, naru voi katketa ja eikö verkkokin ja sitä ohjaava lauta voi eksyä harhateille eikä löydä toista avantoa. Huh huh - onneksi ei ole minun huoleni.

Yhden avannon reunalla oli pieni lähes tulitikun mittainen ja kokoinen tumma pötkö. Käteen otettaessa sen hennot tuntosarvet heiluivat kevyesti - sehän on elävä. Yksi seurueemme luonnontuntija tiesi että se on sudenkorento joka odottaa kevättä.

Sen näkeminen oli hieno kokemus. Laskimme sen takaisin avantoon. 

Kalasaaliimme oli hyvä. Yhdessä verkossa monta kuhaa ja toisessa verkossa monta lahnaa. Yksi verkko oli täysin tyhjä. Minulle opetettiin että kalat uivat parvissa.

Paluumatka järvenselältä alkoi jo painaa jalkoja. Minua ei paleltanut mutta ihmettelin miten miehet pystyivät paljain käsin nostamaan verkot ja ottamaan kalat verkosta ja kylmästä vedestä. Urheita miehiä kaikki tyynni, suomalaiset ja vierasmaalaiset.

Isäntäväki kutsui päiväkahville ja keskustelimme laskiaisesta ja sen myötä paaston alkamisesta vaikka samalla totesimme että paaston merkitys meidän uskonnossa on laimentunut maallistumisen myötä.

Oli hieno päivä. 

3.2.2016 keskiviikkoiltana

Kevättä kohti

Ehkä pahimmat liukkaat kelit ovat jo ohi. Uusi lumi on kiinnittynyt kadun jäiseen pintaan niin ettei se luista eikä joka askeleella tarvitse varoa.

Aamut alkavat olla valoisampia vai onko se vaan toivetta. Helmikuu on kuitenkin askel kevääseen. Tälle viikolle on kertynyt monenlaista vapaaehtoista touhua, kotouttamiseen liittyvät tehtävät ensimmäisenä. Mitä pidetään päässä - pipoa.  Jäin itsekin miettimään miten hassu sana. 

Monen peräkkäisen työpäivän jälkeen suurin palkinto on vapaa-aika, joka tuntuu ansaitulta. Ja vapaa-ajan löysäily, lukeminen ja pikkuherkut. Tällaistako se oli oikeissa töissä ollessakin.

Kevätsuunnitelmia tehtiin maanantai-illan kokouksessa. Oli ihanteellinen kokoonpano kun läsnä oli ideanikkari kahden A -nelospaperin kanssa ja toisaalta kannustajia ja epäilijöitä. Keskustelu oli tosi vilkas ja avoin - saa nähdä mihin suunnitelmat johtaa. Toteuttajia pohdittiin ja päätettiin etsiä. Parin viikon päästä pohditaan lisää.

Ajatuksia ajatuksia. Aikataulua pitää tarkentaa ja nauttia tästä ihanasta vuodenajasta. Helmi-maalis-huhtikuu ja sitten huippu : toukokuu. 

Miten aikaan saisi hidas-vaihteen päälle. 

Kevät.

31.1.2016 sunnuntai-iltana  - tammikuu loppuu

Voivatko teatteriesitykset olla ketteriä

Mikkelissä on ollut hieno teatteriviikonloppu. Työväen näyttämöpäivät viettivät jokavuotisia näyttämöpäiviään ja samalla myös 40-vuotisjuhlaansa. Kävin katsomassa kolmea eri esitystä ja pidin kaikista. Ensimmäinen oli Juha Hurmeen dramatisoima Mestari Nyke, Maiju Lassilan teksteistä tehdyt pienoisnäytelmät pienistä ihmisistä. Hellyttävä esitys. Toinen oli Mikkelin Poikateatterin Haavereita tai Haaveita. Mahtava energinen ja vaikuttava esitys. Kolmas oli aikaisemmin jo kertaalleen näkemäni Mikkelin remppateatterin Oton kihlajaiset ja yhä edelleen nautin siitä. Jarmo Siltaojan teksti on sujuva ja elävä ja näyttelijät esittävät roolinsa kuin elävässä elämässä.

Mietin voisivatko teatteriesitykset olla ketteriä, nopeasti kirjoitettuja ja nopeasti esityskunnossa. Suomen kielessä on tuota ketterä-sanaa ryhdytty käyttämään hallintokielessä - viranomaisten pitäisi oppia toimimaan ketterästi. Tai ehkä minä olen ymmärtänyt väärin.

Näyttämöpäivien raati pahoitteli vähän sitä että esityksissä ei ollut yhtään ihan ajankohtaista monikulttuurisuutta käsittelvää teemaa. Oton kihlajaisissakin naureskeltiin kyllä maahanmuuttajien huonolla suomella - kulla kulla ja en ummarra esimerkiksi mutta varsinaista syvempää käsittelyä ei ollut. Ehkäpä ensi vuonna.

Onhan noita spontaaneja esityksiä televisiossa ollut. Nyhjää tyhjästä  ja muitakin annapas aihe niin minä näyttelen. En tarkoita ihan sellaisia vaan käsikirjoituksen muodossa syntyneitä ajankohtaisia aiheita.

Luovuus on lahja. Näyttelemisen lippaan on oltava päässä, en usko että minkäänlainen leipäpappeus tässäkään käy.

Ehkä jotakin ketteryyttä ja spontaanisuutta arsenaaliin mahtuu. 

Joka tapauksessa kiva odottaa ensi vuoden tammikuiun loppua, uusia näyttämöpäiviä.

27.1.2016 keskiviikko

Pakolaisasian pohdintaa

Varis istuu televisioantennin päällä, nyppii höyheniään ja katselee ympärilleen. Ehkä seuraa minunkin tekemisiäni. Mietin mistähän se löytää ruokansa.

Päivä on utuisen harmaa. Uutisissa povataan sateita, tulee vieläkin harmaampaa.

Seurasin taas aamutelevisiosta pakolaisasioiden vaihetta. Meidän sisäministeri on neuvotellut naapurin sisäministerin kanssa pohjoisen pakolaisvirran hoitamisesta.  Asiat ovat yhteisymmärryksessä. Mitään tarkkoja neuvottelujen tuloksia ei kerrottu. Neuvottelut jatkuvat.

Olen yrittänyt vapaaehtoisena olla mukana kotouttamisessa. Suomen kielen alkeiden ja puhekielen opettamisessa, suomalaisten tapojen opettamisessa. Minulla on muutamia maahanmuuttaja ystävä- vai pitäisikö sanoa kummiperheitä jo ennen tätä suurta pakolaisvirtaa. Olen voinut seurata heidän elämäänsä ja sopeutumista suomalaiseen yhteiskuntaan ja yrittää auttaa siinä. Se on ollut minulle mielenkiintoista ja antoisaa aikaa. 

Nyt pakolaisten suuri määrä tuo erilaisia haasteita. Mikkelissäkin vapaehtoisia toimijoita on ilmoittautunut runsaasti mutta ongelmiakin on. Ennakkoluuloisuutta kaupunkilaisten keskuudessa on yhä runsaasti ja logistiikkaongelmat eivät ole helppoja. Oleskelulupapäätösten pitkä odotteluaika vaatii paljon myös pakolaisilta.

Vapaaehtoisille opetetaan, että pitää olla inhimillinen. Paljon muitakin ohjeita annetaan mutta tuo inhimillisyys on minua lähinnä. Ihmisiähän me kaikki olemme.

Ovatko hymy ja ystävällisyys ensiaskeleita kohtaamisessa.

Aamutelevisiossa opetettiin hymyilevää puheääntä. Suupielet ylös ja hymyä ääneen.

Tiistai 26.1.2016

Politiikan talvea

Pakkaskausi päättyi vihdoin viime viikonvaihteessa. Nyt sataa lunta,  huomenna kenties vettä, taas pakkasta ja sitten liukastellaan.

Tämän aamupäivän olen viettänyt television ja radion seurassa. Maikkarissa oli suosikkini Enbuske joka selvitteli Ubertaksi-asiaa. Laitonta vai laillista. Enbuske kertoi ajaneensa matkan Bulevardilta Etu-Töölöön puoleen hintaan. Normaali taksi maksaa 12 euroa ja tämä Uber oli maksanut 6 euroa. Uber-taksien eli vapaamman taksiliikenteen puolella oli vihreiden kansanedustaja, viisas ja asiallinen. Liikenneviraston edustaja ei voinut luvata muuta kuin asiaa selvitetään kevään kuluessa.

Muita aamun asioita ovat olleet Suomeen tulevat maahanmuuttovirrat pohjoisesta. Eilen illalla olikin mielenkiintoinen entisen Venäjän suurlähettilään haastattelu, jota siteerattiin aamun uutisissa.

Muita politiikan uutisia ovat olleet pettyneen Paavo Väyrysen irtoaminen Keskustan puolue-elimistä. Samalla hän etsii muita samanhenkisiä liberaalipolitiikkaan pettyneitä - onkohan haaveena uuden puolueen perustaminen. Väyrynen osaa aina yllättää - 69-vuotias kunniapuheenjohtaja.

Suomen yhteiskunta on nyt kovassa käymistilassa monien kriisien vuoksi. Budjettivaje, työttömyys ja pakolaisten yllättävän suuri määrä.

Sosialidemokraattien Antti Rinne oli haastateltavana yhteiskuntasopimusneuvottelujen vuoksi, jotka on taas eilen aloitettu. Korviini särähti useasti toistuneet säällinen toimeentulo sanat. Mietin eikö löydy muita samaa tarkoittavia sanoja. Muistin : riittävä ja tarpeellinen, eiköhän muitakin ole. Keskustelu koski palkkatasoa, voidaanko maahanmuuttajille maksaa alempaa tai hyvin alhaista palkkaa eli meillä olisi kahdenlainen palkanmaksu. Mitä siitä sitten seuraisi. Vielä byrokraattisempi ketju palkan, vuokranmaksun ja muun elämisen menojen selvittämisessä Kelan ja muiden viranomaisten kanssa.

Jälleen kerran huomasin, että politiikan seuraaminen lehdistä televisiosta ja radiosta antaa minulle vauhtia.

Lumisade on lakannut. On lähdettävä liikkeelle.

Lauantai 9.1.2016

Kiehtovaa kulttuuria

Dokumenttiohjelmat ja henkilöhaastattelut kuuluvat televisioohjelmien suosikkeihini. Pentti Linkolan haastattelu oli viikon huippuohjelmia. 82-vuotiaan kalastajan - mitä muita nimikkeitä hänellä mahtaa ollakaan ainakin kirjailija - mielipiteet ovat niin teräviä ja hiottuja että jäävät mietityttämään. Haastattelun ydin oli se, että ihminen on tuhonnut ja tuhoaa yhä luonnon ja maapallon jatkuvassa kasvuhakuisuudessa ja ahneudessa.

Monet ystäväni olivat katsoneet ohjelman ja yksi heistä kertoi laittavansa kotinsa seinälle taulun jossa lukee Siisti koti on ikävä. Sekin oli Pentti Linkolan sanomaa. Ei nyt ehkä ihan kulttuuriin kuuluvaa.

Toinen viikon kulttuurinautinto oli mikkeliläisen nuoren säveltäjän Aapo Tähkäpään lukion musiikkidiplomi konsertti. Konsertin nimi oli Tabula rasa - musiikkia Arabiasta Ruotsiin. Perusmusiikkia, josta oli riisuttu rönsyt pois. Nuoria innostuneita musiikin taitureita, joista monet olivat Mikkelistä kotoisin. 

Tunnin mittainen konsertti lumosi minut täysin kuten taputuksista päätellen koko yli 50-päisen yleisön. Rento ja vapaa tunnelma ja hieno musiikki. Ja laulujen sanatkin.

Aapo Tähkäpää näyttää syntyneen vuonna 1996 ja on voittanut jo yhden sävellyskilpailun Loitsu-sävellyksellä. 

Nuorissa on tulevaisuus.

Torstai 7.1.2016

Vuodenvaihteen inventaariota

Mittari ilmoittaa tänään pakkaslukemiksi - 28 astetta. Tuntuu hurjalta vaikka toisaalta aurinko paistaa komeasti ikkunaan. Pitää ajatella vaan että kevättä kohti ollaan menossa.

Vuodenvaihde merkitsee minulle työurani vuoksi ennenkaikkea inventaariota. Mitä on tapahtunut viime vuonna ja mitä odotan tai toivon tapahtuvan tänä vuonna ja mikä on vuoden saldo. Muistan yhä edelleen sen nautinnon kun kirjanpidon kaikki vuodenvaihteen kiemurat täsmäsivät ja vuosi oli paketissa. 

Elettyjen vuosien saldot ovat toisenlaisia.  Itselleni ne ovat tapahtumien hyväksymistä mutta myös innostavien suunnitelmien laatimista, eteenpäin menemistä. Mahdollisuuksien löytämistä. Elämän monipuolisen kirjon näkemistä.

Vuodenvaihteen kahteen kuluneeseen viikkoon sisältyi monenlaista. Yhdessäoloa sukulaisten ja ystävien kanssa, matkustamista, surua ja iloa. Piti päivittää oman elämän kulkua missä kohtaa olen menossa. Onneksi sitä ei kuitenkaan tiedä. 

Paljon hyvää on ympärillä. Läheisiä ystäviä. Kirjoja. Tapahtumia. Muistoja.

Vuosi 2016 on edessä. Uusi vuosi, sama ihminen.

 

Vuosi 2015 päättynyt

vuosi 2016 alkanut

20.12.2015 sunnuntaina

Kiireetön joulu

Hämärä päivä ja harmaa taivas ja lumeton maa eivät kerro joulusta.  Radion toivejoululaulukonsertti illalla sen sijaan kertoi. Oli hieno ohjelma, nautin.

Kuulun niihin onnekkaisiin, jotka eivät tarvitse huolehtia joulun valmisteluista. Ihana olotila. Ei juoksua kaupasta toiseen eikä siis mitään aikatauluja milloin kaupat ovat auki. Ihanaa. Paras joululahja.

Ja silti saan nauttia joulusta. Kalapöydästä ja muista herkuista. Ja toivon mukaan kirjalahjoista ja ihmisten seurasta ja aattoillan hiljaisuudesta lopuksi. Ja hautausmaan rauhasta ja valomerestä.

Eilen kuulin pikkupojan just koulunsa aloittaneen kyselleen mistähän päin pukki tulee, saaristomereltä vai pohjoisesta. Kuulosti hauskalta ja joulun sadunomaisuus palautui taas mieleeni.

Joulu on minulle ja meille suomalaisille tärkeä muistojen, rakkaiden ihmisten kohtaamisen ja sadun joulu. Se on tietenkin myös uskontomme yksi keskeinen muistotapahtuma. 

Joulun toivoisi olevan koko maailman rauhan juhla. Tänä vuonna näin ei ole.

Surullista.

3.12.2015 torstaina

Sukuseuran lumoissa

Olin eilen mukana oman sukuseurani, Nevalaisten sukuseuran hallituksen kokouksessa ja sen jälkeen viettämässä iltaa kesällä ilmestyneen sukukirja II:n johdosta. Olin oman Iisalmen sukuhaaran osalta mukana kirjan kirjoittamisessa. 

Kokoontumisesta jäi taas mieleen voimakas innostus. Hallituksen jäsenet ovat olleet pitkään yhdessä ja ovat paljon enemmän perillä suvun historiasta. Minun tietoni sukuhaarastani pohjautuu paljon enemmän kerrottuun muistitietoon. Vanhojen ruotsinkielisten historian tekstien ymmärtäminen kävi minulle ylivomaiseksi.

Nevalaisten sukuseura on iso, yli 12000 nimeä käsittävä seura. "Sukulaisia" on laajalti pitkin Suomea. Omassa kotikunnassani Mikkelissäkin on muutaman vuoden takaisen tilaston mukaan lähes 60. 

Sukututkimus on mielenkiintoinen ja jännittävä ala. On mukava kuulla uusista löydöistä mutta arkistoihin syvemmin uppoutuminen ei minulta onnistu. Taitoa ja aikaa uupuu.

Joskus on hyvä tunnustaa oma rajoittuneisuus mutta iloita mukana olosta.

27.11.2015 perjantaina

Tulisieluisia ihmisiä

Kyselin sukulaiseltani minkälainen ihminen hänen ohjaajansa on. "En osaa sanoa" oli vastaus aluksi mutta jatkui "se on sellainen tulisieluinen".  Jatkoin kyselemistä "tarkoitatko että ei ole nyhverö", ja vastaus oli "sitä just".

Tuo sana jäi mieleeni ja palautui eilen illalla kun katselin televisiosta Finlandia-kirjapalkintojen jakoa. Voittaja Laura Lindstedt esiintyi mielestäni tulisieluisesti; määrätietoisestii ja rohkeasti. Kuulosti hyvältä. Koko syksyn politiikka on ollut niin leikkaamista ja tiukentamista ja ankeuden lisäämistä, että sanat tulivat oikeaan aikaan ja oikealla tavalla. Harmauteen ja ankeuteen tuli valopilkkuja. Lindstedtin kirja on minulla vielä lukematta mutta odotan siihen paneutumista mielenkiinnolla. Esittelystä olen kuullut, että se ei ole helppo, ei siis mitään puoli tuntia kerrallaan lukemista kirja vaan aikaa ja rauhaa on varattava.

Tulisieluisuudesta mietin myös onko minulla sitä piirrettä. Tunnen, että olen yltiö-oikeudenmukainen ja kohtuuttomuudet ja väärät päätökset saavat minut melkein pois tolaltani. Ne vaivaavat minua pitkään ja minun on vaikeaa päästä niistä irti. Ajattelun suunnan vaihtamisen ja asian etäännyttämisen olen tosin pikkui hiljaa vähän oppinut iän myötä. 

Mietin millainen on tulisieluinen vanhus. Sanaparinahan se kuulostaa hassulta kun vanhuksia pidetään nyhveröinä, raihnaisina, rasittavina, tyytymättöminä tai ruikuttajina. Millainen olisi kokonainen tulisieluisten osasto? Olisiko se helppo- vai vaikeahoitoinen, tyytyväisten vai tyytymättömien osasto? 

Ehkä tulisieluista vähän neutraalimpi ilmaisu olisi elämäniloinen. Sekin kuulostaa hyvin positiiviselta elämän loppusuoralla.

Arvostan tulisieluisuutta ja pidän sitä hyvänä luonteen piirteena. En halua liittää siihen ärtyisyyttä enkä malttamattomuutta vaikka ne ominaisuuksina voisivat olla tarjolla. Olen iloinen että sukulaiseni on saanut tulisieluisen ohjaajan.

26.11.2015 torstaina

Kiinnostavia terveysohjelmia

Tällä viikolla olen sattunut seuraamaan televisiosta mielenkiintoisia terveyttä koskevia ohjelmia. Alkuviikosta tuli ohjelma, jossa lääkäri - enpä laittanut nimeä muistiini - kertoi miten paljon terveyden nimissä tehdään turhaa työtä. Ihmisiä, varsinkin meitä vanhoja, tutkitaan ja lääkitään ja aina löydetään jotakin uutta ja taas jatketaan tutkimista ja lääkitsemistä. Halusin ymmärtää tuon niin, että ikääntyessä ihmisen rapistuminen ja vaivat ovat luonnollisia elämään kuuluvia ja turhanpäiväinen tutkiminen laajassa mitassa tarpeetonta.

Samanlaista asiaa kuuntelin viime kesänä, kun tuttavani kertoi vaihtavansa lääkäriä ja hakeutuvansa lääkäriin toiseen kaupunkiin. Hän ei ollut tyytyväinen omaan lääkäriin. "Ei se lääkäriä vaihtamalla parane", totesi toinen tuttavani ja yhtyi mielipiteeseeni.

Tästä ylitutkimisesta ja ylilääkitsemisestä on toistuvasti puhunut myös kuopiolainen Markku Myllykangas, muistaakseni koulutukseltaan sosiologi. Mietin tätä asiaa miten se toimii uuden soten raameissa kun meillä on mahdollisuus valita lääkäri ja kaupunki mielen mukaan. Kuka asettaa rajat?

Eilen aamulla kuuntelin lääkärin selostusta Parkinsonin taudista, joka sairaus odottaa meitä monia jos elämme tarpeeksi vanhaksi. Oli sympaattinen esitys taudin oireista ja taudin kulusta ja itselleni lohdullista todeta, että vielä noita oireita ei ole.

Mikä ohjelma sivusi liikkumista, minulle rakasta aihetta? Siitä puhutaan nyt paljon ja usein ja se kuulostaa hyvältä. Itselleni olen asettanut päivittäisen 4-5 kilometrin kävelytavoitteen ja se on hyvän olon lisäksi tuonut hyvän yöunen. Tämän vuodenajan hidastajan, jäisten katujen hankaluuden olen selättänyt nastakengillä.

Marraskuun, vuoden pimeimmän (ja mielestäni pisimmän) kuukauden uhkat olen yrittänyt väistää mieleisillä televisio-ohjelmilla. Tiistaista torstaihin nautin aamuisin Tuomas Enbusken seurasta - muut aamut kuluvat näitä päiviä odottaessa.

Marraskuuta on jäljellä vain neljä päivää - 

24.11.2015 tiistaina

Rakkaudesta minuun - rakkauden kaipausta

Viime lauantain ensimmäisen todellisen talvipäivän vietimme eläkeläisten kanssa teatterikäynnillä Lahdessa. Ennen teatteria nautimme ruhtinaallisen lounaan veden äärellä Jalkarannantiellä. Ravintolan nimi oli Lokki - sopi hyvin paikalle. Runsas seisova pöytä maukkaine lämpimine ruokineen ja salaatteineen yllätti meidät täysin, kaikki olivat tyytyväisiä varsinkin kun jälkiruokana oli täytekakkukahvit.

Sitten siirryimme teatteriin seuraamaan Eero-näyttämöllä Rakkaudesta minuun esitystä ja esitys herätti kyllä monenlaisia mielipiteitä eivätkä kaikki olleet tyytyväisiä. Minusta näyttämön puolikuu-rakenne korkeine penkkiriveineen oli hauska ja näytti siltä että esitykseen näki kaikkialta.

Esityksessä oli vain neljä näyttelijää ja kaikki tekivät kovan työn kahden tunnin aikana varsinkin kun näytelmässä ei ollut väliaikaa. Ehkä se  olisi ollut tarpeen. Henkilöt olivat yli 10-vuotias tyttö, psykologi-isä, sisustaja äiti ja naapurin rouva. Kaikkien näytteleminen miellytti minua mutta erityisesti Sylvia-tytön. Keskustelua paluumatkalla herätti eniten isän rohkeat seksiväläytykset, jotkut kavereistani pitivät niitä suorastaan roisina.

Minä pidin Anna Krogeruksen käsikirjoituksesta. Se antoi paljon ajattelemisen aihetta ja sanoma oli vahva lopun pingviini-vertauskuvineen.

Saattaa olla että jos on mieltynyt musikaaleihin ja odottaa vain leppoisaa viihdettä tämä näytelmä ei täytä odotuksia. Minulle se oli vuoden näytelmä.

15.11.2015 sunnuntaina

Juhlapäivän viettoa

Viime viikon keskiviikko sujui vuosijuhlien merkeissä. Vanha mikkeliläinen yhdistys Työväen sivistysliiton opintojärjestö vietti toimintansa 70-vuotisjuhlaa. Sain olla mukana sekä juhlien suunnittelussa että itse juhlissa.

Suunnittelussa tärkeänä ajatuksena oli tehdä juhlista rennot ei "pönötys"juhlat. Ei pitkiä historia- eikä onnittelupuheita. Lyhyt tervehdyspuhe, pääyhdistyksen tervehdys, runsaasti laulua ja tanhuja ja videoesityksiä. Suunnittelussa oltiin niin optimistisia että juhlien kestoksi laitettiin viisi tuntia - ensin päiväjuhlat ihmisille joilla on paljon aikaa ja jatkoaika ihmisille, jotka tulisivat käymään työpäivän jälkeen.

Osallistujien määrä oli kaikille epäselvä. Tulisiko vieraita sata vai kaksisataa - pohdittiin etukäteen. Tarjoilussa kuitenkin varauduttiin lähes kahteensataan. Kun itse osallistuin kahvinkeittojoukkoihin jännitys oli melkoinen.

Juhlavieraita alkoi tulla melkein puoli tuntia ennen juhlan alkua. Kahvi ja pulla menivät hyvin kaupaksi.

Mahtavasti esitetyt ja tutut kuorolaulut  saivat runsaat taputukset. Opintojärjestön historiasta kertovat videovalokuvat toivat esille menneisyyden monet tapahtuvat. Joku vieraista totesikin, että opintojärjestö eli silloin etuajassa, hoiti maahanmuuttajien monipuolista kototuttamista. Nythän sitä taas tarvittaisiin niin paljon.

Vieraat viihtyivät pitkään, monet yli kolme tuntia. Tuttujen kaverien kanssa riitti puhumista ja lämmin tunnelma oli läsnä.

Minua viehätti kansantanssiryhmä "Kepeät jalat". Ryhmä koostuu eläkeläisistä jotka harjoittelevat joka viikko. Reipasta ja iloista menoa, suorastaan kadehdittavan kepeätä ja rentoa.

Päivästä jäi mukava muisto ja myös toiminnasta kertova historiikki.

Oli yhdessä oloa, muistoja, juhlamieltä ja lämpöä. Vieraskirjasta laskettiin että vieraita oli yli 150 - eivätkä kaikki muista kirjoittaa nimeänsä.

10.11.2015 tiistaina

Energinen aamu - "jokaisen sauna palaa vuorotellen"

Jos televisiomaksu perittäisiin käytön mukaan minulle riittäisi aamun tunnit puoli seitsemästä puoli kymmeneen. Tuo viimeinen puoli tuntinen toteutuu silloin kun studio 55:ssä on mielenkiintoinen haastateltava.

Tämän aamun energiat latautuivat taas Tuomas Enbusken osuudessa. Haastateltavana oli kiva pohjoissavolainen perussuomalainen nuorisopoliitikko, jonka kanssa Enbuske sanaili hauskasti samoin kuin tutkija Anu Koivusen kanssa. Nautin kuuntelemisesta ja heräsin eloon. Miten innostavaa ja nokkelaa ja hauskaa, tunsin olevani melkein mukana.

Enbuske toisti pari kertaa vanhaa sanontaa "jokaisen sauna palaa vuorotellen" ja se istui minun päivääni. Tämä päivä on erilainen kuin eilinen, jokaisella päivällä on omat murheensa ja paistaa se aurinko risukasaankin ja mitä kaikkia muita mieltä nostavia sanontoja niitä onkaan.

Tämä saunan palo viittasi tietysti perussuomalaisten viime aikojen kömmähdyksiin. Keskustelu pyöri asian ympärillä rennosti ja sovittavasti niin että sitä voi hyvällä mielellä kuunnella. 

Kiva aamu jatkui kaupunkitapaamisella kamun kanssa kahvin ja ihanan runsaan lohileivän kanssa. Seuraan liittyi myös ohikulkija kamu, joten iloinen rupattelu jatkui.

Mietin miten päivät ovat niin erilaisia? Tänään tällaista ja eilen erilaista. Niinkö se on, että ihmisen mieli polveilee niin kummallisesti että päivistä tulee monenlaisia. Vai niinkö että marraskuu nyt vain välillä vetää maata kohti ja syynä ovat nämä meidän erilaiset toisaalta ihanat mutta toisaalta taas "kamalat" vuodenajat.

Ulkona tihuuttaa vettä ja on harmaata mutta ei harmita. Tänään.

9.11.2015 maanantai

Marraskuun harmautta

Tänään pilvet ovat tuntuneet olevan lähellä maata. Päivä on ollut melkein samaa hämärää aamusta iltaan niin että alakulo uhkaa. Edes kiihkeä politiikan päivä sote-selvityksineen ei ole saanut mielialaa kohoamaan. Sote-ratkaisujen toteutuskin tuntuu olevan kaukana, kolmen vuoden päässä ja koko sote-asia yhtä käsittämätöntä puuroa.

Mieleen on jäänyt kaikumaan sana valinnanvapaus ja olen yrittänyt ymmärtää mitä se pitää sisällään. Minä voisin päättää käyttäisinkö julkista terveyspalvelua vai yksityistä ja valtio antaisi minulle palveluseteleitä niin että molemmat olisivat minulle samanhintaisia. Vaikea ymmärtää, että se olisi näin toteutettavissa kun tavoitteena on suuret säästöt. Asia on vielä hyvin hyvin epäselvää ja monet polut on selvitettävä ennekuin asia on valmis. Tänään puitiin paljon päivystysasioita ja esillä oli että Mikkelissäkään ei olisi kaikki-aikaista päivystystä - olisiko se sitten Kuopiossa? Hohhoijaa.

Intohimoni kävely oli saanut tänään runsaasti tilaa Iltasanomissa. Se onkin taas kunnon ja laihduttamisen (vaikka en sitä nyt haekaan) hyvä apu. Hyvä juttu ja valonpilkahdus harmauteen. Nastakengät odottavat jo lumen tuloa ja taivallus jatkuu.

Kirjaston ilmapiiri tuntuu mukavalta, vaikka nyt ei ole kunnon lukufiilistä. Ehkä fiilis tulee ja kynttilät tulevat ja vieraitakin tulee. Niin ja tällä viikolla on parin päivän päästä oikein juhlapäiväkin.

Pitää riuhtaista irti harmaudesta, valoa kyllä on.

5.11.2015 torstaina

Millainen on paras virkistyspäivä

Mietin tuota asiaa kun lähipiiristäni tuli kysymys siitä. Opintoihin kuulema kuului yhden sellaisen päivän järjestäminen vanhukselle.

Opiskelijalle/järjestäjälle oli tullut mieleen elokuvissa tai teatterissa käynti. "Joo-o " vastasin venytellen eli eivät ne kuulostaneet minusta houkuttelevilta. Ehkä nuorelle elokuva onkin ensimmäisenä mieleen tuleva juttu mutta itselleni se ei kuulu toivomuslistaan, on siinä sukupolvi-ajattelun ero. Teatteri sitten - joo-o, voi olla hyvä tai sitten ei.

Mietin jos minun olisi ihan ihan pakko päättää oman virkistyspäivän sisällöstä niin haluaisin kuunnella pari tuntia musiikkia tai mieslaulua. Kappaleet valitsisin itse - mikä olisi sitten paikka - ja pakko siellä olisi olla kavereita.  Ja laulun seuraksi toivoisin lumoavan kahvi- tai ruokapöydän, ei runsaan mutta kauniin.

Entä sitten virkistys hemmottelun parissa, olisiko se hyvä? Hieronta, rentoutus ja kasvohoito hitaasti toteutettuna. Hiljaista musiikkia, leppoisaa keskustelua tai sitten ei ja   ikkunan takana kaunis maisema tai pilvinäkymä. 

Miten olisi tunti jonkun ihailemani keskustelija-älykön seurassa? Ihan livenä. Uskon, että siitä riittäisi hehkua koko päiväksi ja ajattelemista illaksikin. Se olisi todellista aivojen virkistystä, minun mielestäni.

Mutta ei näitä juttuja ole minulle tulossa ja opiskelija joutuu miettimään ihan itse ratkaisunsa. Riittäisikö yksinäiselle vanhukselle seurana olo, elämästä kertominen, tarinoiden kuunteleminen, kiireetön ulkoilu ja muutenkin kokonaan kiireetön päivä. 

Virkistyspäivä vanhukselle - hyvä idea.

3.11.2015 tiistaina

Aurinkoinen päivä

Uskomattoman lämmin ja kaunis päivä. Kaupungilla paljon ihmisiä. Onko nyt oikeasti marraskuu? Ystäväni sanoikin ettei nyt voi puhua joulusta kun näyttää kesältä.

Aloitin päiväni kampaajakäynnillä ja jo siitä tuli hyvä mieli. Kampaaja kehui hiuksiani ja se tietysti kuulosti mukavalta. Lopputulos oli onnistunut ja askeleet kevyitä ulos kävellessäni. Mietin mihin menisin seuraavaksi. Oman tietokoneeni reistailu johdatti minut kirjastoon. Rokotusasiakkaita oli jonoon asti mutta siihen minun ei tarvinnut asettua, kun olin sen hoitanut jo eilen.

Kirjastosta yritän taas etsiä kirjoja mitä taisteluja ja mihin aikaan jatkosodassa käytiin Säämäjärven lähellä. Aikaisemmin en ole siinä onnistunut. Kirjastossa liikkuu nyt paljon ihmisiä muustakin syystä kuin rokotus-jutusta. Hienoa kun välillä olen kuunnellut keskusteluja, että kirjaston kävijämäärä on vähentynyt.

Matkalla kirjastoon tuli vastaan pari aurinkoista tuttuani. Vaihdettiin kuulumisia ja jatkettiin matkaa. Olenko minäkin aurinkoinen?

Kelaan aamun tuntoja takaperin. Aamutelevisiossa oli suosikkijuontajani Enbuske ja Harkimo ja säkenöivää keskustelua filosofi Airaksisen kera. Siitäkin tuli aurinkoa ja säkeniä omaan mieleeni. 

Marraskuun ensimmäinen ja mukava tiistai menossa.

2.11.2015 maanantaina

Onko kohtuudella mittaa

Viime vuoden verotietojen julkitulo on tänä maanantaina ollut keskustelujen kohteena. Kaikkein suurituloisinten miljoona-ansioita ei edes pysty vertaamaan mihinkään eikä pohtimaan suuruusluokkaa. Miljoonat tulevat ja miljoonat menevät.

Kateudelle voisi hyvin rakentaa siivet tietojen pohtimisella. En kuitenkaan harrasta asiaa siltä puolelta vaan ajattelen, mikä on yhteiskunnassamme oikein ja kohtuullista. Ajattelen, että yrittäjä voi viisaudellaan, älyllään, kovalla työnteolla  ja ehkä vähän onnellaankin ansaita hyvin. Hän on sen edestä itse tehnyt työtä ja onnistunut siinä. Hän on menestynyt omista lähtökohdistaan ja se on hienoa.

Sitten on suurituloisten joukko, joille palkan määrittelyn suorittavat muut. Mitä ne ovat, hallintoneuvostot, muut johtajat, yhteiskunnan eri elimet - mitä kaikkea ne ovatkaan, jotka mittaavat työtä ja palkkaa. Miten määritellään ihmisen arvo, ansioituneen, oppineen, viisaan, karismaattisen tai kovan työntekijän tai jo syntymästään Hannu Hanhen palkkio. Tätä minä mietin enkä saa vastausta.

Raha ei tee onnelliseksi tai ainakaan raha yksin ei tee onnelliseksi. Tiedän itse miten suurta iloa tuottaa johonkin tavoitteeseen säästäminen ja sitten sen saavuttaminen. Arvelen myös, että tätä iloa ei ns. rikkailla ole. 

Kohtuullisuus ja oikeudenmukaisuus ovat elämän hyviä rakennusaineita. Kateus vie kalatkin järvestä, sanoo sananlasku.

Jäljelle jää kysymys: miten kohtuutta mitataan? 

1.11.2015 sunnuntaina

Entä jos minun pitäisi etsiä työpaikkaa

Pitkä hiljainen viikonloppu on antanut paljon aikaa sanomalehden tarkkaan lukemiseen. Tänä aamuna tutustuin toistamiseen eilisen Hesarin Ura ja työ sivuihin, jossa oli mielenkiintoinen ja perusteellinen kirjoitus ja haastattelu työnhausta.

Paljon on muuttunut viidenkymmenen vuoden aikana, sen olen tiennyt ja sen sain nytkin todeta. Työpaikat ovat vähentyneet mutta erityisesti työnhakukeinot ovat muuttuneet.

Helsingin sanomat esitteli viisi trendiä, pelkät hakukirjeet ei riitä enää. Ehdotetut olivat: videot, sosiaalinen media, rekrytointijärjestelmät, mobiili ja verkostot.

Kirjoituksen lopuksi tutkija kuitenkin painotti persoonaa ja oman alan käytäntöjen tuntemista. Jotkut rekrytoijat sanovat suoraan että osaamista voi opettaa kenelle tahansa mutta persoonan pitää sopia työyhteisöön. Tämä ei tietysti päde aina, on tilanteita joissa tiettyä osaamista on oltava, toteaa tutkijatohtori Tuija Koivunen. Hänen mukaansa iso muutos on sosiaalisten taitojen korostuminen kun työt siirtyvät yhä enemmän palvelusektorille ja että sosiaalisia taitoja edellytetään lähes kaikissa ammateissa.

Mielenkiintoista luettavaa ja mietittävää. Ei ole helppoa tänä päivänä olla työnhakija.

Vanha ja kulunut lause on todeta että toista se oli silloin viisikymmentä vuotta sitten. Ihanne oli että saa työpaikan, josta riittää leipää eläkkeelle asti. Ja työpaikkoja oli.

Nyt jäljellä on harrastuksena seurata työelämän muutoksia, vaikeita asioita.

28.10.2015 keskiviikkona

Plan 2 - vaihtoehtosuunnitelma

Minulla jäi eilen kolme tuntia aikaa odottaessani bussin (sen edullisen) lähtöä Helsingistä ja sain ilokseni käyttää sen mielenkiintoisen seminaarin seuraamiseen. Odottavan aika ei tuntunut ollenkaan pitkältä.

Seminaarin otsikko oli "Työssä vai työttä" - mihin menevät miljardit, ja sen järjestämisestä vastasivat Helsingin Sanomat ja Psykiatrien liitto tai säätiö. Työ-aiheen lisäksi seminaarissa käsiteltiin mielenterveyttä ja hieman päihdeongelmia ja kaksi kertaa kuulin tämän hetken kuumasta aiheesta sanat "etniset ryhmät" ja "monikulttuurisuus". Puolentoista tunnin aika oli tietysti liian lyhyt isoille asioille. 

Minulle jäi erityisesti mieleen yhden esitelmöitsijän ehdotus: työssä ollessa pitäisi olla jo valmiina Plan 2 työttömäksi joutumisen varalle ja myös säästettynä rahaa sitä varten, jolloin siihen olisi toiveena saada myös yhteiskunnan selviämistukea.

Jäin miettimään omaa Plan kakkosta. Epävarmuudet liittyvät tietysti terveyteen. Ikääntyminen sinänsä ei huoleta mutta jos joudun turvautumaan toisten apuun niin en tiedä minkälaiseksi elämäni muodostuu. Minkälaista olisi luopua aktiivisuudesta ja matkustamisesta ja osallistumisesta, sitä en nyt tiedä. Minun pitää miettiä tätä vaihtoehtoa. Onhan minulla sitten valokuvat, matkaraportit ja muistelmat käytettävissäni, jos ymmärrän niitä käyttää. 

Nyt ajattelen että suunnitelma ykkönen on vielä aktiivinen ja osallistuva meno, suunnitelma kakkonen on kertausaika. 

Pidän tuosta ajatuksesta, että pitää olla vaihtoehto. Eilinen seminaari oli minulle virkistävä paljon ajattelemista antanut tilaisuus. Matkustamisen väsymys oli poissa, innostunut mieli tallella. Mukavaa.

24.10.2015 lauantaina

Jouluostoksilla Lahdessa

"Eikö minulla olisi asiaa mennä Lahteen ja samalla ostaa hänelle ihana kipsitaulu yhdeltä Lahden kirpparilta" kyseli tytär Pohjois-Suomesta. Mietin hetken ja sanoin, että itse asiassa olisikin asiaa, kun minun pitäisi lunastaa teatteriliput Lahden teatterista. Liput tietysti tulisivat postissakin mutta tässä tapauksessa 43 lipun lunastamisjärjestely olisi hankalampaa.

Siis päätin tehdä päivän matkan Lahteen. Hyödyin bussiliikenteen kilpailusta ja  sain ostaa 9 euron liput mennen tullen. Miten halpaa ajattelin ja moitin itseäni miksi en ole enemmän liikkunut lähikaupungeissa. Mikkelistä kun etäisyys moneen kaupunkiin on sata kilometriä.

Bussissa minulle sattui mukavaa matkaseuraa. Minua hiukan nuorempi rouva oli matkalla parin viikon matkalle Washingtoon ja Bahaman saarille (miten globaali tämä maailma onkaan ajattelin) ja puhetta riitti molemmin puolin Lahteen asti. Minultakin lipsahti että olen tehnyt reppumatkoja vasta eläkkeelle jäätyäni.

Lahdessa löysin teatterirakennuksen Kirkkokadun varrelta ja on pakko sanoa että se ei näyttänyt kauniilta. Ainakin kun sitä vertaa Mikkelin teatteriin, joka on kuin suuri koru Savilahdenkadun varrella. Palvelu teatterissa oli ystävällistä ja avuliasta ja sain jopa Lahden kartan kirpputorin etsimistä varten. Se olikin tarpeen.

Olin etukäteen soittanut Mestarinkadun kirpputorille ja kysellyt miten pitkä matka sinne on keskustasta ja sain kuulla että noin kolme kilometriä. Kylläpä minä sen jaksan kävellä ja varmaan osaankin ajattelin kun myyjä selitti hyppyrimäestä ja matkan varrella olevasta pikku järvestä ja varsinkin kun minulla oli nyt karttakin.

Niinpä tutkin karttaani ja suuntasin ylämäkeä Hollolan suuntaan ja pian kuulin valtakatujen kohinan ja näin risteyksiä Hämeenlinnaan, Tampereelle ja ties minne. Melkein alkoi hirvittää miten selviän mutta parin opastuksen ja alikulkutunnelien myötä  edessäni oli Kärpäsenkadun tienviitta ja sitten tulikin jo Mestarinkatu.

Taulu oli tietenkin etukäteen varattu ja sain maksettuani onnellisena kääriä sen pyyhkeen sisään laukkuuni ja lähteä paluumatkalle. Se oli nostalginen ja kaunis ja lisämausteena vielä että se on lähtöisin Viipurista ja tullut Suomeen evakkomatkaajien mukana.  En uskaltanut kierrellä enempää kirpputorilla kun olen heikkona vanhoihin astioihin ja pelkäsin että jotakin tarttuu mukaani.

Paluumatka oli helpompi ja saatoin viettää pari tuntia keskustan pizzeriassa ennen bussin lähtöä. Pitsa oli hyvää ja halpaa ja palvelu ystävällistä ja moitteetonta mutta asiakkaita ei ollut. Olikohan syynä iltapäivän aika vai julkisuuden keskustelu halvoista pitsoista. Harmillista kuitenkin kun ihmiset - niin kantasuomalaiset kuin maahanmuuttajat - haluavat tehdä työtä. Tietenkin sain kuitin mutta hämmentyneenä kuuntelin myöhemmin asemahallissa keskustelua "minä vahdin että myyjä hävitti sen minun antaman kuitin" - näin tiedotusvälineet ohjaavat meitä. Vahtimaan ja valvomaan.

Lahti jäi minulle vielä vieraaksi ja suunnittelemani muut ostokset suorittamatta. Onneksi marraskuussa on seuraava käynti ja silloin vuorossa on teatteri-  ja ravintolamatka. Molemmista olen kuullut - sekä teatterikappaleesta että ravintolan ruuista ja sijainnista - ennakkoon hyvää.

Jouluostokseni matkasi seuraavana aamuna Matkahuollon välityksellä Oulua kohti ystävällisen ja helpon palvelun saattamana.

Joulukausi on omalta osaltani avattu.

12.10.2015 maanantaina

Viikonloppu Viipurissa

Tällä kertaa meitä Viipuriin lähtijöitä oli tusinan verran eli oikein sopivan kokoinen ryhmä. Useimmat meistä eivät tunteneet toisiaan entuudestaan joten se oli myös matkan viehätys. Matkalla oppii tuntemaan.

Sää suosi, molemmat päivät olivat aurinkoisia ja kuulaita. Lauantaina tuuli tosin puhalsi sen verran, että lämmin takki oli tarpeen.

Olen käynyt Viipurissa useita kertoja ja tykkään siitä. Aikaisemmin en kuitenkaan ole tullut kiivenneeksi Viipurin linnan torniin mutta nyt se tapahtui matkaseurueen innostamana. Hieman huomasin matkakumppaneiden kyselyistä että epäilivät onko minusta ylös asti menijäksi mutta väärässä olivat.

Ylätasanne tuli vastaan yllättävän helposti ja nopeasti. Raput ja kaiteet olivat tukevat joten ei tarvinnut tuntea korkean paikan kammoakaan. Ja mikä huikea näkymä siellä ylhäällä odottikaan! Viipurin kaupuki oli näkyvissä kokonaisuudessaan, kauniit kunnostetut vanhat kivitalot lähinnä ja muu kaupunki taaempana. Ja toisella puolen ihailemani kaunis Viipurin maakunta-arkisto metsäisen maiseman keskellä.

Linnaan oli puolenpäivän jälkeen tulijoita jonoiksi asti mutta me olimme silloin jo paluumatkalla. Liput ulkoportilla liput maksoivat 20 ruplaa hengeltä, tällä lipulla sai kävellä pihoilla ja linnan alakerrassa myytiin linnan torniin kiipeämisestä uusia 80 ruplan lippuja mutta kyllä kannatti.

Lauantai-iltana oli myös uusi tuttavuus Kors-ravintola ja panimo runsaan kymmenen kilometrin päässä keskustasta. Mukava paikka erityisesti kesällä laajoine ulkotiloineen, humoristisine patsaineen, vuohipukkineen ja ankkoineen mutta sisätilat olivat viihtyisät nyt syksylläkin.

Sunnuntaina paneuduimme vielä keskustan vanhoihin kauniisiin vaikka siellä täällä jo rappeutuviin rakennuksiin. Yksi matkaseurueemme jäsenistä toimi oppaana ja nautimme suuresti kolmen tunnin arkkitehtonisesta kävelymatkasta.

Karpaloiden ja sukkien myyjiä riitti Kauppahallin tienoilla ja monen laukkuun lähtikin tuliaisiksi mukaan. Hotellimme Victoria Kauppahallin vastapäätä oli viihtyisä.

Oli antoisa mukava ja rento matka. Ja niin lähellä.

4.10.2015 sunnuntaina

Positiivinen ja yksilöllinen vanhuus

Aamulla puheradio tarjosi mielenkiintoisen Jari Keräsen muistisairautta koskevan ohjelman jossa hän haastatteli asiaan paneutunutta tutkija-dosenttia, alan vahvaa taitajaa. Kuuntelin mielenkiinnolla ja joitakin asioita jäi mieleen.

Muistisairasta (joita meillä on nyt yhden tilastoinnin mukaan 135 000)  auttaa, jos hänellä on positiivinen elämän asenne. Se on tärkeä selviytymisapu. En tiedä voiko positiivisuutta omaksua vanhuuden vaiheessa, jos sitä ei ole ollut aikaisemmin. Ehkä ei, ehkä maailma näyttää silloin yhtä synkältä kuin aikaisemmin.

Tutkija korosti useaan kertaan muistisairaan yksilöllisyyttä. Eivät kaikki ole samanlaisia ja siksi kohtelunkin tulisi olla yksilöllistä. Hän totesi kuitenkin että meidän suoritekeskeisessä vanhushoidossamme suoritteet ja järjestelmä hallitsevat. Aika ja kiire. Ihmisen yksilöllisyys on enemmän toivekysymys.

Kummalliselta ja ahdistavalta kuulosti hygienia-asun käyttö. Kokoasuvaate, jossa on vetoketju takana ja tarkoituksena pitää vanhuksen hygienia parempana ja estää vanhuksen omaa sotkemista. Työntekijöiden työn helpottamiseksi tämä toimii ja siksi se lienee käytössä.

Tutkija otti kantaa sanaan asiakaslähtöisyys ja totesi, että se on sanahelinää. Se ei toteudu eikä se ole meidän järjestelmä- ja hierarkiakeskeisessä hoitojärjestelmässämme mahdollista. Näin olen ajatellut minäkin ja ärsyynnyn aina uusista asiakaslähtöisistä esityksistä.

Ohjelma toi taas ajatuksia missä minua odottaa yksilöllinen ja positiivinen vanhuuden väylä.

Panen positiivisia mietteitä päällimmäiseksi odotuslistalle.

3.10.2015 lauantai-iltana

Asiakasraadissa mukana

Meitä oli lopulta mukana kolmetoista ikä-raatilaista, kun yksi ilmoittautuneista oli peruuttanut. Kaikki olivat minulle entuudestaan tuntemattomia mutta esittäytymiskierroksella tuli ilmi, että raadissa oli laaja kirjo erilaisia ihmisiä ja erilaisista paikoista. Vieressäni istui toinen Pieksämäen edustajista ja häneen oli mukava tutustua.

Sairaanhoitopiiri oli valmistautunut kahden tunnin kokoontumiseen hyvin ja reippaan vetäjän ansiosta pysyi aikataulussa. Sairaalan johtaja esitteli sairaanhoitopiirin arvot (yllätyin että ne ovat yhä edelleen niin voimakkaasti esillä vaikka niitten kanssa peuhattiin paljon jo yli kymmenen vuotta sitten eli huomasin että mikään ei ole muuttunut) ja sairaalan toiminnan esittelyn. Muitakin johtavien toimihenkilöiden esityksiä oli.

Raatilaiset ottivat ennakkotehtävän purkamiseen vilkkaasti kantaa niinkuin tarkoituskin oli. Itse olin ajastani jäljessä kun en tiennyt mikä Esper on (tänään luin Länsi-Savosta sen tarkemman esittelyn). Ehkä siitä oli kerrottu jo kesän aikana mutta mökkikausi verotti minua. Paljon keskusteltiin ja esitettiin parannuksia millainen sairaalaan tulo ja opastus pitäisi olla että se palvelisi paremmin asiakkaita. Moni kannatti selkeää kutsukirjettä sekä sisäisen että ulkoisen kartan parkkipaikkoineen kera ja aulaemäntää tai -isäntää. Opastukseen toivottiin myös monissa sairaaloissa käytössä olevia värikoodeja.

Asiakasraadilla oli mielenkiintoinen alku. Seuraavassa kokoontumissessa tulee keskustelun piiriin mm. geriatrinen poliklinikka. On tarpeen pysyä hereillä ja valppaana - omaksi hyödyksi ja toivon mukaan myös kavereiden.

27.9.2015 sunnuntaina

Kävin uudessa palvelutalossa

Ymmärsin niin, että palvelutalo oli aloittanut toimintansa noin viikko sitten. Paikat hohtivat uutuuttaan ja toisaalta tyhjyyttäänkin, huonekalut ja muut tavarat eivät olleet vielä löytäneet paikkaansa. Palvelutalo oli rakennettu metsän reunaan, luonto oli upeasti lähellä. Aurinko paistoi.

Perheystävälleni oli kotona asuminen käynyt ongelmaiseksi. Ikääkin oli jo yli 90 vuotta. Tässä tapauksessa uuden palvelutalon valmistuminen sattui hyvään saumaan ja odotusaikaa kertyi vain muutamia viikkoja.

Huoneessa oli omia huonekaluja vain sohva ja nojatuoli ja televisio pöytineen. Sänky taisi olla talosta. Lisää on tulossa vaikka asukas sanoi välttävänsä liikaa tavaraa.

Henkilökunta oli avuliasta ja sain kukilleni maljakon. Ehdin jo miettiä oliko maljakot  mahdettu muistaa merkitä hankintoihin. Oli turha huoli.

Henkilökunta oli nuorta ja reipasta ja ainakin pari ihonvärinsä perusteella muita kuin kantasuomalaisia. Yllätyin kun ystävälläni oli ennakkoluuloja ja epäilyksiä että heidän kaikki tapansa eivät ole samanlaisia kuin suomalaisilla hoitajilla. Yritin olla neutraali mutta korostin että kaikilla hoitajilla on samanlaiset tavat.

Juteltiin miten päiväjärjestys on muuttunut kodista lähdön jälkeen. Päivälehti ei tule kello kolme ja aamiainen on vasta kahdeksalta. Se on pitkä aika kolmesta kahdeksaan jos koko ajan on valveilla. Mietin omaa oloani samassa tilanteessa. Ei tuntunut houkuttelevalta. Oppisinko korvaamaan sanomalehden ja aloittamaan päiväni kirjojen lukemisella  vaikkapa kello viidestä alkaen ja sitten nauttia aamiaisesta? Huomasin, että koko ajan ajattelen että pystyn lukemaan ja pystyn nauttimaan kirjoista, paikka olisi vain eri. Mutta miksi en sitten pystyisi olemaan kotonani?

Mietin olisiko minulla ystäviä palvelutalossa, olisiko entisiä tai saisinko uusia? Keskustelisiko joku minun kanssa? Vai olisinko kiukkuinen ja tyytymätön ja keskustelijat katoaisivat.

Vierailu herätti monia hämmentäviä ajatuksia tulevaisuudesta.

20.9.2015 sunnuntaina

Pakolaisvirtaa

Viikon uutisia on hallinnut Eurooppaan vyörynyt pakolaisvirta. Suomikin on saanut siitä osansa. Päivittäin olemme nähneet uutiskuvia Tornioon bussilasteittain saapuneista Syyriasta, Irakista, Afganistanista ja Somaliasta tulleista pakolaisista. Arviot Suomeen tulevista pakolaisista vaihtelevat kymmenistä tuhansista jopa sataantuhanteen. Ongelma on uusi ja vaikea.

Ihmisten suhtautuminen pakolaisiin vaihtelee. Kysytään miksi uutiskuvissa näkyy vain nuoria miehiä, miksei ole enemmän naisia ja vanhoja ihmisiä. Miten siihen pystyy kunnolla vastaamaan vaikka yrittäisikin arvata esimerkiksi, että nuoret kestävät raskaan matkan paremmin ja heillä on toiveissa saada myös perhe ja vanhemmat myöhemmin. Tosin tämän sunnuntaipäivän uutiskuvissa on paljon myös perheitä ja pieniä lapsia.

Rajat kokonaan kiinni -keskustelua näyttää myös olevan esillä. Yllättäen luin mikkeliläisen paikallispoliitikon ehdottavan taas tätä. Jäin miettimään minkälaisessa "kirnussa" osa suomalaisista oikein elää.

Olen osallistunut maahanmuuttajien kotouttamiseen muutamien vuosien ajan ja saanut huomata millaisia vaikeuksia heillä on saada työtä. Eilen sain kuulla vaihteeksi iloisia uutisia miten maahanmuuttaja-perheenisä on saanut työtä aamulehtien jakamisessa ja on siitä innostunut. Ja hän tahtoo, kuten kaikki tuntemani maahanmuuttajat, tehdä työtä.

Minua harmittaa jatkuvat keskustelut sosiaaliturvan varassa elävistä, joiden väitetään olevan haluttomia etsimäänkään työtä. Vääriä huhuja ja tietoja ruokitaan ja vihamielisyyttä ylläpidetään.

Yllättäen nyt on noussut esiin myös positiivisia kannanottoja maahanmuuttajista. Entäpä jos he helpottavat ikärakennettamme, hoitavat meitä vanhuksia ja veroja maksamalla helpottavat myös huoltosuhdettamme. Tuleekin yllättäen paljon nuoria työssäkäyviä työhalukkaita Suomen kansalaisia.

Monia ongelmia on vielä sitä ennen edessä. Suomalaisen yhteiskunnan vastaanottamien pakolaisten määrälle tulee raja, jonka suomalainen yhteiskunta kestää. Koko pakolaisongelma Suomessa ja muualla Euroopassa on kuin möykky, josta nyt ei saa otetta mutta joka vaatii ratkaisua.

Tämän viikon poliittinen keskustelu on vellonut paljon myös suomalaisten työssä olevien sunnuntailisien ja ylityökorvausten parissa ja ollut ikävää siksi että se sisältää enemmän kielteisiä ja rajoittavia aineksia - tätä ei saa tehdä, tämä otetaan pois jne - sen sijaan että siihen sisältyisi uusia mahdollisuuksia, porkkanoita raippojen sijaan.

Vaikeita juttuja, vaikeita aikoja, vaikeita ratkaisuja päättäjille.

12.9.2015 lauantai-iltana

Onko viina viisasten juoma?

Tämän viikon aurinkoiset päivät olivat syksyn yllätys. Lämpö nousi kahteenkymmeneen asteeseen, aivan kuin kesä olisi vielä käsillä.

Kesäisen kirkonkylän asiointipäiväni rikkoi kolmen miehen naurunsekainen käkätys viinakaupan sivustalla. Heillä saattoi keskenään olla hauskaa mutta tien toisella puolen kulkijalle se kuulosti tyhmältä ja ärsyttävältä. Tuoko on ilonpitoa?

Radiosta tuli ohjelmaa Raittiuden ystävien (ehkä) vuosipäivän merkeissä. Ystävien jäsenmäärä Suomessa on vain 2000. Yhdistyksen ohjenuorana on vastuullisuus, ei niinkääm ehdoton raittius kuin 40 vuotta sitten. Ohjelmassa pohdittiin syitä, miksi alkoholin käyttö on lisääntynyt ja haitat pahentuneet. Raittiita suomalaisia on 11 prosenttia samoin kuin suurkuluttajia. Viime vuoden tilaston mukaan alkoholia käytetään Suomessa henkeä kohti 11,6 litraa, millä on ohitettu jo esimerkiksi Ranska ja muut viinimaat.

Radiokeskustelussa pohdittiin Helsingin Sanomien pääkirjoitusta, jossa otettiin kantaa ministeri Rehnin ehdotukseen, että viinien myynti voitaisiin uskoa ruokakauppoihin. Kirjoituksessa arveltiin, että kansa olisi valistumassa ja voisi hallita helpommin saatavilla olevan viinin käytön. Samalla kuitenkin todettiin, että keskustapuolueelle alkoholin lisävapautukset tulisivat olemaan poliittisesti vaikeita.

Alkoholin haittavaikutukset ovat tunnettuja: terveyden haitat, tapaturmat ja rattijuoppous. Millä keinoin yksilön vapautta voitaisiin tässä lisätä ja yhteiskunnalle alkoholista aiheutuneet kustannukset pitää hallinnassa tai saada vähenemään? Auttaisivatko mainonnan ja saatavuuden rajoittaminen ja hinnan nostaminen? Mitä tapahtuisi silloin Viron juomakärrien jonoille? 

Onko alkoholi tarpeen? Punaviinilasillista päivässä pidetään "terveellisenä". Lehdissä on kirjoituksia vanhainkodeista, joissa tämä sallitaan ja sitä pidetään edistyksellisenä. Saattaa olla.

Ei minulle nousuhumalan hurma ole vieras. Mietin, tarvitsenko sitä.

9.9.2015 keskiviikkona

Ikäihmisten asiakasraati

Silmiini sattui elokuussa lehti-ilmoitus jossa pyydettiin ilmoittautumaan  Mikkelin ikääntyneitä asiakasraatiin. Laitoin sinne sähköpostilla nimeni ja kerroin olevani halukas mukanaoloon ja kas - tuli vastaus että minut on valittu tähän asiakasraatiin neljäntoista ihmisen (ikäihmisen) joukkoon. Halukkaita ilmoittautuneita sanottiin olleen 42.

Olin innoissani tuosta joukkoon pääsemisestä ja niinpä luinkin aluksi tuon ryhmän nimeksi asiantuntijaraati ja levitin tietoa ystävilleni. Mietin asiaa ja totesin että vaikka nyt 73-vuotiaana koen tässä asiassa olevani myös asiantuntija, olettamus on että olen vastaisuudessa enemmän asiakas. Olin huvittunut omasta suhtautumisestani.

Sattumalta minulla oli lainassa Lapinlahden (iki-ihanasta) kirjastosta Ilkka Niinilodon kirja Hyvän elämän filosofiaa, jossa "vanha" väestö luokitellaan seuraavasti:

50-64 varttuneet

65-79 eläkeläispantterit

80-    ikäihmiset.

Niiniluoto kirjoittaa, että  vaihtoehtona tuolle lennokkaalle eläkeläispantterit -nimitykselle puhutaan kolmannesta iästä, joka on viittaus aktiiviseen aikaan työelämän ja varsinaisen vanhuuden välissä. Hymyilyttäähän tuo pantteri-nimitys mutta samalla se on humoristinen ja huumori on elämän kaikissa vaiheissa tarpeen. Näin ajattelen minä, savolainen.

Vanhojen ihmisten luokittelu ja nimitykset aiheuttavat keskustelua ja paljon näkee puhuttavan myös senioreista, jota nimitystä itse vierastan mutta en osaa selittää miksi. Vaikea asia, pelkkä vanhus-nimitys kun sisältää mielikuvan (ainakin minulle maalaislapsuuden kokeneelle) tuvan uunin takana nukkuvasta toimintakykynsä menettäneestä vanhasta ihmisestä.

Aloitin tutustumisen raati-asiaan ja löysin nettiä selailemalla, että samanlainen raatiasia on vireillä ja toiminnassa ainakin Porissa ja Hämeenlinnassa. Tarkoituksena sillä on toimia myös aluedemokraattisena elimenä mikä on tarpeen myös Mikkelissä alueliitosten kaupungissa. En tunne tätä asiaa tarkemmin enkä pysty ottamaan kantaa mutta arvelen että ongelmaton se ei ole. On tarpeen että raadissa on edustajia liitoskunnista.

Ikäihmisten huoltosuhde on vaikea, koska nuoria työssäkäyviä ja veronmaksajia on liian vähän ja ikääntyneitä liian paljon. Minua on ilahduttanut, kun olen viime päivinä saanut kuulla televisiosta ja radiosta vaikuttajien oivaltaneen, että tämän hetken pakolaisten suuri määrä saattakin auttaa Suomen taloutta ja huoltosuhdetta kun veronmaksajia ja nuoria tulee enemmän. Ja itse olen huomannut, miten lämmin ja huolehtiva suhtautuminen maahanmuuttajilla on omiin vanhuksiinsa ja myös meihin ns. kantasuomalaisiin.

Odotan haasteellista ja innostavaa syksyä.

31.8.2015 maanantai-iltana

Kesän loppu?

Elokuun viimeinen päivä, alkaako syksy? Sain viettää viikonlopun rajan takana slaavilaisessa ilmapiirissä datsa-kauden lopettajaisissa. Oli kaunis aurinkoinen sää, illalla kuu paistoi hauskasti pilvien välistä kuin maalauksessa, oli hienot puitteet.

Puutarha oli kukoistuksessaan ja antimet runsaat. Perhe keräsi tuotteita omiin ja aikuisten lasten tarpeisiin. Ruokapöydässä oli mitä moninaisimpia ruokalajeja: vihanneskeittoja, kaalimuhennosta, salaatteja, ihania avomaan kurkkuja ja tietenkin perunoita.

Järvestä tuli kalaa, savustetut muikut maistuivat taivaallisilta. Perheen pian koulunsa aloittava lapsenlapsi leikki rannalla naapurinlasten kanssa kuorma-autoineen ja kippasi välillä hiekkakuorman toiseen paikkaan. Rauhallista, iloista ja levollista touhua, oli ihana seurata.

On ollut hyvä kesä, sadetta ja paistetta.

23.8.2015 sunnuntaina

Sotainvalidit juhlivat

Helsingin messukeskukseen oli kokoontunut suuri joukko - kuulin mainittavan että juhlijoita oli peräti 1200 henkeä - juhlimaan Sotainvalidien Veljesliiton toiminnan 75-vuotispäivää. Veljesliitto perustettiin Jyväskylässä 18.8. ja juhlapäivä oli täsmälleen sama.

Sää oli suotuisa, aurinko loisti ja liput liehuivat. Sotainvalidipiirien edustajia oli tullut Lapista saakka ympäri Suomea ja matkustaminen oli monilta vaatinut majoittumisen ennen juhlapäivää. Itse tulin majapaikastani metrolla tummassa asussani kunniamerkit rinnassa ja sain vastapäätä istuvalta matkustajalta onnitteluja lisämaininnalla "tai miten sen nyt ottaa".

Juhla alkoi komeasti Porilaisten marssilla presidenttiparin saapuessa. Musiikista vastasi Varusmiessoittokunta, Kaaderilaulajat, Kadettikuoro ja Sibelius-lukion kamarikuoro. Mahtavat esitykset koostuivat Marsalkan hopeatorvista, Sotainvalidien marssista, Sillanpään marssilaulusta, Metsämiehen laulusta, Jääkärien marssista, Äänisen aalloista, Armista, Sydämeni laulusta, Sortuneesta äänestä, Vapaasta kansasta ja lopuksi yhteisesti lauletusta Maamme-laulusta. Niin hienoa, tunteikasta ja historiallista musiikkia että minä ainakaan en osannut mitään enempää kaivata.

Presidentin juhlapuhe oli sydämellinen ja arvostava. Loistava suorastaan. Loppusanat esitti professori Veijo Saloheimo, sotainvalidi itsekin. Hän osasi puhua omilleen, veljilleen, leikkiäkin laskien mutta napakasti ja lämpimästi. Yleisö palkitsi hänen puheensa erityisen pitkillä taputuksilla.

Ohjelma oli hyvin suunniteltu ja sopiva pituudeltaan, kestäen vain vähän yli tunnin. Sen pituisen ajan jaksoivat yli 90-vuotiaat sotainvalidit, kunniavieraat, hyvin seurata. Uutta aikaa edusti Kallion ilmaisutaidon runoesitys, jossa toisena esittäjänä oli tummaihoinen tyttö; hienoa ajattelin minä.

Ohjelman jälkeen oli kahvitarjoilu, jonka aikana piti yrittää tavoittaa mahdollisimman monta tuttua mutta suuren ihmisjoukon keskellä se oli vaikeaa. Tunnelma oli mahtava, iloinen puheensorina kuului kaikkialta.

Juhlan jälkeen sotainvalidityön vuosikymmenien muistot täyttivät mieleni.

 

20.8.2015 torstaina

Turistina Helsingissä

Parin päiväntakaisen ison ja vaikuttavan juhlan jälkeen on hyvä ollut laskeutua ohjelmattomaan päivään ja odottaa vaan mitä eteen tulee. Tosin tälle aamulle oli yksi etukäteissuunnitelma: vanhan arkiston luovuttaminen Kansallisarkistoon aamulla heti kahdeksan jälkeen. Kruununhaka ja Kansallisarkisto siis aloittivat päiväni Helsingin kaupungin kauneimmasta kaupunginosasta Vuosaaresta lähdettyäni. Tietenkin Kruununhakakin on kaunis mutta eri tavalla.

Senaatintori oli ennen yhdeksää vielä hiljainen ja turisteja hyvin vähän. Kävelyni jatkui Kauppatorille lyhyttä Sofiankatua pitkin ja yllätyin ja ilahduin kun huomasin että Kaupungintalolla on "Sibeliuksen maailma" -näyttely, joka ei vielä ollut auki. Kiersin aurinkoista kauppatoria ja ostin herkkujani aprikooseja. Päätin poiketa myös Kauppahalliin jossa oli hyvin hiljaista ja yllättäen siellä näytti osa myyntipaikoista olevan kiinni. Ostin sydän-ruissämpylöitä mutta helteisen sään vuoksi en tohtinut lähestyä kalapöytiä, niin suurta herkkua kuin ne minulle ovatkin. Skandinavia cafe ei vielä tähän aikaan aamusta houkutellut jäämään pitemmäksi aikaa.

Seuraavaksi palasinkin Sofiankadulle ja kaupungintalon virkagalleriassa olevaan Sibeliuksen maailmaan. Sielläkin oli vielä hiljaista ja turisteja vähän mutta vähän kerrassaan alkoi tulla enemmän ja enemmän ryhmiä, ymmärtämistäni kielistä päätellen japanilaisia ja venäläisiä. Oppaita oli useita tarjolla mutta näyttelyyn oli helppo tutustua omatoimisesti. Sibeliukseen liittyvää elämänkertaa oli seinällä suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi tekstitettynä ja kuulokkeista sai kuunnella ja kuvaruudulta katsella elävää kuvaa ja puhetta. Sibeliuksen omaa ääntä vuodelta 1948 sain kuulla myös. Minua viehätti erityisesti Sibeliuksen sanat: "minusta tuntuu aina, että pitää asua metsässä tai suuressa kaupungissa."  Sibelius kertoo säveltäneensä toisen sinfoniansa Italiassa, kolmannen Pariisissa ja jousikvartettonsa Lontoossa mutta suurimman osan Ainolassa.

Oli erityisen mukavaa kuulla Sibeliuksen lastenlasten muistoja isoisästään samoinkuin kapellimestareiden kuvauksia Sibeliuksen säveltämästä musiikista sekä sen vaikutuksesta suomalaisten kapellimestareiden koulutukseen.

Tämä viikko ja tämä aamupäivä ovat olleet minulle kesän huippukokemuksia. Ja tämä on tapahtunut Suomessa, Helsingissä.

Onnellinen.

13.8.2015 torstaina

Syksyä kohti

Tänään tuulee pohjoisesta ja ilmassa on syksyn tuntua. Lämpötila on laskenut viiteentoista asteeseen kun se alkuviikosta oli kymmenen astetta enemmän. Tässäkö se kesä oli? Mieleen hiipii jo alakuloa.

Kesän tapahtumiini on kuulunut joka vuosi sukulaisvierailuja lähiseudulle ja tänään teimme sen Sonkajärvelle tapaamaan 85-vuotiasta serkkuamme. Parin tunnin ajan vietimme vanhoja asioita kysellen ja muistellen ja serkku muisti ja kertoi omalla ihanalla Ylä-Savon murteella joka sisälsi hauskoja sanaparsia. Joku ihminen oli ollut "vilttopeä" ja vertasi häntä lapseen jota nukutettiin aina samalla kyljellä ja päästä tuli "viltto". Minä en kyllästy koskaan kuuntelemaan tätä ihanaa elävää oman heimon murretta vaikka oma murteen käyttöni on hyvin vajavaista. Kesä-ajan kuitenkin se on meidän sisarusten yhteinen kieli.

Pikkukasvimaani on säälittävän näköinen. Kesä ei ole ollut sille suotuisa. Avomaakurkun taimet kasvoivat vain kymmenen sentin mittaiseksi ja vaikka ne intoutuivat kukkimaan en tänä kesänä päässyt aamuisin noukkimaan tuoreita kurkkuja voileivän päälle. Kun tänä vuonna tuli tällainen kesä.

Alkuviikon muutamat lämpimät jopa yksi helteinenkin päivä sattuivat kuitenkin sopivasti ystävieni vierailun ajaksi. Loikoilu ja seurustelu rantapatiolla olivat nautinnollisia. Tätä oli toivottukin! Ei aikataulua ei kiirettä eikä huolia. Kaunis ja hiljainen luonto, kesää parhaimmillaan.

Nautin vuodenaikojen vaihtelusta enkä voisi asua yhden vuodenajan maisemissa. Nyt on hyvä odottaa mitä syksy tarjoaa, ehkäpä kaunista lämmintä lempeää vuodenaikaa. Ja sieniä ja puolukoita ja värejä!

8.8.2015 lauantaina

Iloa ilmassa

Mikkelissä on viikonlopun ajan menossa Jurassic Rock-festarit. Kaupungilla liikkui eilen paljon nuoria reput selässä ja teltat kainalossa. Aurinkokin juhlisti tapahtuman alkua, oli lämmintä ja kaunista.

Luonani piipahti viisi festarivierasta nauttimassa pientä purtavaa. Tilauksena oli kalapöytä ja tein työtä toivomuksen perusteella. Torilta nappasin valmiiksi paistetut muikut ja Stellan alakerrasta muuta kalaa ja salaattitarpeita. Nevalan maatilan luomujauhelihasta tein lihapullia uunissa ja omasta mielestäni ne onnistuivat hyvin. Maistui ja niitä oli riittävästi.

Pojat, omat hujoppini olivat hulvattomalla tuulella. En voinut olla yhtymättä iloon, niin hauskaa meno oli. Hymyilytti vielä illallakin. Pojat vitsailivat Hunajapuput-peliteemalla ja vähän kerrassaan asia aukeni minullekin. Huumoria, sanavenkoilua ja naurua riitti. Varmaan minua huijattiinkin mutta väliäkös sillä.

Mietin illalla kävelylenkillä, mistä meille elämää pitkälti nähneille ja välillä hyvinkin ilottomina vaeltaville löytyisi tuommoisia lähteitä. Ei tietenkään suurta mökää ja meteliä mutta iloa kuitenkin. Asioita joista voisi iloita ja jotka tuottaisivat iloa.

Hienoa että Jurassic-tapahtuma on siirretty lähelle kaupunkia, vaikka se on  aiheuttanut arvosteluakin. Nähdään vilahduksia nuorten maailmasta.

Elämässä on monia puolia, ilo on niistä yksi.

4.8.2015 tiistaina

Herkkupöydässä

Kesäretken varrelle sattui hyvästä ruuastaan tunnettu ravintola. Olimme tutkineet jo netistä vaihtoehtoja mutta ne eivät täysin auenneet meille. Haluamaamme kalaa siellä kuitenkin näytti olevan sekä alkuruokana että pääruokalistoilla.

Olimme paikalla aikaisin heti puolen päivän jälkeen eikä ravintolassa ollut kuin muutamia ruokailijoita. Kyselimme tarjoilijalta vaihtoehtoja ja hän esitteli tarjolla olevat seisovan pöydän ruuat ja listan kalavaihtoehdon. Tarjoilijan pohjoiskarjalainen murre ilahdutti luontevuudellaan. Pöydässä oli sultsinoita, karjalanpiirakoita, silliä, marinoitua sipulia - minun herkkuani, kylmää muikkurullaa - mikähän sen nimi mahtoi olla - salaatteja joista sienisalaatti oli ylitse muiden, leikkeleitä, lohikeittoa, perunoita, jauhelihakastiketta, porsaspaistia, muikkupataa, punajuuripaistosta ja pyttipannua. Edelläni kulki lapsiperhe jossa äiti opasti poikaa valitsemaan eri ruokia ja poika kimpaantui ja sanoi "kyllä minä osaan itse ruokani ottaa" ja noukki pyttipannulle nakkipaloja. Makunsa meillä kullakin.

Minä pysyttelin kalaruuiassa ja sitä oli riittävästi. Jälkiruokina oli marjapuuro ja kiisseli ja kahvi. Perusjuttuja.

Syötyämme keskustelimme, mitkä kolme ruokalajia olivat mielestämme maukkaimpia. Minulle jäi mieleen sultsinat, muikkurulla ja muikkupata, ruokaseuralleni sultsinat, sienisalaatti ja muikkupata, seuraavina olisi ollut   punajuuripaistos.

Seisovan pöydän nimi oli Karjalainen pitopöytä. Hintaa pidimme kohtuullisena, 17 euroa. Ruokailijoita kertyi iltapäivän kuluessa enemmän mutta iso ruokasali ei tullut ruuhkaiseksi, joten tunnelma säilyi leppoisana. Ulkomaalaisia pöytäseurueitakin tuntui olevan.

Nurmeksen kupeessa sijaitseva Bomban ravintola tarjoaa mielestäni hyvän konstailemattoman ruokavaihtoehdon matkailijoille. Omassa valinnassa on se pysyykö kohtuudessa runsaan pöydän äärellä.

Ruokailun jälkeen me sulattelimme ruokaamme kävelylenkillä kauniita karjalaisia rakennuksia ja Pielisen rantaa ihaillen.

Se oli mukava sateeton sunnuntaipäivä.

26.7.2015 sunnuntaina

Tallinnan risteilyllä

Arjesta irtiotto tapahtuu nykyisin helpoiten ainakin sisämaasta katsottuna  yhdistetyllä bussi-risteilymatkalla. Ostat matkan, laitat passin tai henkilötodistuksen ja hieman rahaa laukkuun, tulet määräaikana lähtöpysäkille, kuljettaja laittaa rastin nimesi kohdalle ja niinpä olet jo menossa. Yks kaks olet satamassa kun sinulla on mukava matkakaveri ja matka kuluu jutellessa kuin siivillä.

Niinpä meitä kuluneella viikolla oli kuuden hengen seurue kokemassa tätä irtiottoa. Sää suosi pääosin, vain lähtiessä ja palatessa sadekuuro piiskasi auton ikkunoita mutta Tallinnassa oli täysi auringonpaiste.

Matkakumppanini olivat Tallinnassa ensimmäistä kertaa ja siksi yritin miettiä mitä nähtävää saisin mahtumaan neljään tuntiin. Kiirehdimme laivan aamiaiselle jo heti seitsemältä, jono oli jo silloin ruuhkautunut mutta hyvin ehdimme nauttia runsaan aamiaisen ennen kahdeksaa, jolloin laivan ovet avautuivat kaupungille menoa varten.

Hetken mietimme menisimmekö taksilla vai kävellen mutta koska olimme D-terminaalissa kaupungille oli kuitenkin lyhyt matka eivätkä kaupatkaan olleet vielä auki. Suuntasimme vanhaan kaupunkiin jossa toreja laitettiin myyntikuntoon ja ensimmäiset matkamuistot tuli ostettua. Kaupungilla oli paljon turistiryhmiä oppaan kanssa - sitä ennakoi jo kolme satamassa ollutta suurta risteilijää - ja mekin onnistuimme yhden ryhmän jäljessä löytämään Viron historiasta kertovan minulle uuden käytävän johon oli kaiverrettu vuosiluvut ja tekstit mitä milloinkin oli tapahtunut. Oli mielenkiintoinen löytö.

Maias mokk Pikk-kadun kulmassa on minulle mieleinen kahvila ja nautimme sen palveluista terassilla nytkin. Sitä ennen olimme käyneet Puhavaimu (Pyhän hengen) kauniissa runsaasti maalauksia sisältäneessä 1300-luvulta peräisin olevassa kirkossa. Pääsymaksu oli yhden euron, kulttuuriystävällistä.

Paluumatkan laivalle teimme myös kävellen vaikka jaloissa alkoi painaa mutta olimme sinnikkäitä. Kiertelimme Viru-hotellin vastapäätä olevaa pikkutoria ja ennen satamaa poikkesimme  Merekeskukseen, kas yksi meistä halusi ostaa käsilaukun ja se löytyi ja vielä Norde Centrumiin josta minä sain ostaa haluamaani mustaa leipää. Laivalla olikin sitten mukava levätä ja loikoilla ennen laivaostoskierrosta.

Matkakumppanimme elämään ei kuulu alkoholi ja siksi laivamatkojen toinen puoli, edullisemman juoman rahtaaminen maasta toiseen saattoi ihmetyttää. Itsellekin tuli mieleen lasten sanoin "onko järkee".

Mutta matka oli kiva huoleton rentouttava ja iloinen. Nauroin kun nuorin matkakumppaneista pian 4-vuotias tyttö kotimatkalla kysyi: mihin huomenna mennään. Se kertoi, että matka oli onnistunut. On mukavaa että lapset on niin hyvin otettu laivaohjelmassa huomioon.

Kiva matka, kivat matkakaverit.

21.7.2015 tiistaina

Syntymäpäivillä

Meitä oli kymmenkunta lähisukulaista, jotka saimme viime sunnuntaina kutsun tulla viettämään tasakymmenvuosijuhlaa yhteiselle aterialle. Juhlija tai puoliso oli valinnut paikaksi Iisalmen Iltalypsyn, joka nimi tuntui erityisen sopivalta kun kyseessä oli pitkään aamu- ja iltalypsyä ammatikseen harjoittanut syntymäpäiväsankari.

Meillä oli varattuna oma viihtyisä kabinetti, jossa saimme nauttia pitkän lounaan ja samalla esittää omaa ohjelmaamme ja seurustella. Eniten suosiota sai seurueemme nuorin juhlija vajaa kolmevuotias tyttö joka osasi monia lauluja ja sen jälkeen kumarsi syvään ja kaikki olivat valmiita taputtamaan. Myös kouluikäiset juhlavieraat esittivät onnittelulauluja suomeksi ja englanniksi ja muutenkin osallistuivat vilkkaasti keskusteluun.

Ruoka sekä seisovasta pöydästä että listalta oli maittavaa. Itse ihastuin erityisesti juustomaustettuun uuniloheen. Jälkiruuissakin löytyi vaihtoehtoja ja vielä juhlapäivän kunniaksi sai valita myös suklaaleivoksen ja se näytti minun pöytänaapurilleni hyvin maistuvan.

Tunnelma oli välitön ja näytti siltä että päivänsankari ja juhlavieraat nauttivat. Minä kun olen entuudestaan Iisalmi-fani olin ainakin päivästä ja paikasta hyvin iloinen. Oli mukavaa juhlia ja olla yhdessä. Ja ajattelen että samalla se oli helppo ja huoleton tapa päivänsankarille ja puolisolle.

12.7.2015 sunnuntaina

Jäähyväiset

Eilen jätimme jäähyväiset pitkäaikaiselle työtoverillemme ja ystävällemme. Hänen kohtalonaan oli sairastaa pitkään vaikeata sairautta ja niinpä jäähyväistilaisuuksissa sekä kappelissa että muistotilaisuudessa oli yhtäaikaa surun ja kaipauksen tunteita mutta myös helpottuneita tunteita kärsimysten päätyttyä.

Harjun kappeli oli valoisa ja auringonsäteet ulottuivat kauniisti siunauksen toimittajapappiin, joka piti lämpimän siunauspuheen. Pidän tavasta, että kukat lasketaan arkun ääreen heti alussa ja niin tapahtui nytkin. Jäähyväiset poislähteneelle perheenjäsenelle tai ystävälle tuovat aina liikutuksen tunteita, ääni ei tahdo totella sanojen tuottamista. Niin tapahtuu aina eikä saattajat muuta odotakaan.

Muistotilaisuudesta lapset olivat esittäneet toiveita, että tilaisuudesta ei tulisi "pönöttävä" ja sitä noudatettiin. Itse muistelin pitkää työtoveruutta ja avuliaisuutta ja toimeliaisuutta mikä oli lähtijän eniten mieleenjäänyt piirre, muuten keskustelimme yhdessä muistoista mitä itsekullekin tuli.

Hautajaiset palauttavat aina mieleen oman elämän pituuden arvaamattomuuden ja senkin takia aiheuttavat haikeutta. Onneksi meillä ei ole siitä tietoa mutta elämäntaitoa  pitäisi olla oman itsemme ja ystäviemme vuoksi.

Paistoi tai satoi, jokaisella pitäisi olla ystävä johon voi ottaa yhteyttä, saada lohtua tai lohduttaa.

Tässä suhteessa kuulun onnekkaisiin.

6.7.2015 maanantai

Tukholman helteessä

Tukholmaan saapumispäivä oli ensimmäinen tämän kesän todellinen hellepäivä. Laivassa kerrottiin, että  lämpötilan odotetaan nousevan 29 asteeseen ja neuvottiin pukeutumaan sen mukaisesti. Matkaseurueemme ei pitänyt asiaa pahana - hellettähän tässä on odotettukin.

Laivan neuvontapisteestä saimme ostettua paikallisbussin 76 liput (lasten ja eläkeläisten lipun hinta oli 20 kruunua, halpa mielestämme) ja Värtanin kävelysillan alta siirryimme vain kadun yli odottamaan bussia pysäkille, jossa oli kaksi virkailijaa neuvomassa oikeaa pysäkkiä kaupungilla ja myös leimasivat liput. Ihastuimme ystävälliseen iloiseen palveluun. Meidän pysäkkimme nimi oli Slottsbacken kuninkaanlinnan jälkeen ja siinä osasimme jäädä pois.

Tällä kerralla emme kuitenkaan menneet kuninkaanlinnan museoihin vaan pistäydyimme silittämässä suomalaiskirkon takana olevan patsaan pikkupojan päätä ja samalla toivomassa jotakin. Pieneen lähteeseen saattoi heittää toivomuskolikoita. Istahdimme vähän aikaa viileässä kirkossa ja jatkoimme vanhan kaupungin kapeita kujia keskustaa kohti. Pienestä kahvilasta matkan varrelta löytyi erilaista jäätelöä kuin Suomesta ja se oli tietenkin lapsille mieleistä. Ja me isot nautimme kahvia ja pullaa.

Kävelysuunnistuksemme ei aivan onnistunut ja meidän oli pakko kysyä vastaantulijoilta, missä on keskusta. Vasabron ylitettyämme osuimmekin kävelykatu Drottningsgatanin turistipaljouteen ja olimme keskustassa tavaratalojen lähellä. Alennusmyynnit houkuttelivat ostamaan ja muutenkin sisällä oli viileämpää kuin ulkona. Åhlensin suositussa kahvilassa kolmannessa kerroksessa oli niin pitkät jonot että oli pakko luopua ja siirtyä katutason kahvilaan. Pienet jäätelöpallerot, leivokset ja sämpylät maistuivat.

Paluumatka kuninkaanlinnan pysäkkiä kohti oli jo helpompi, houkuttelevia vaate- ja karkkikauppoja oli matkalla eikä kiirettä ollut. Täysi bussi aiheutti meissä vähän ärtymystä mutta sellaistahan matkalla aina on.

Laivan satamasta lähtöä ja saaristomaisemaa oli kannelta mukava katsella. Seurueemme nuoret jaksoivat olla valveilla vielä puolen yön aikaan ja seurata laivan Maarianhaminassa käyntiä ja auringonlaskua.

Se oli mukava rentouttava iloinen matka. Keskustelimme matkalla mitä vielä matkalta toivoisimme. - Uusi samanlainen matka, oli toisen nuoren toivomus.

Kuulosti kivalta.